Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 

Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25

Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 

Suloranta, saunapolku, 17.7.25

Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.

Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori

Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.

Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.
(Upper Room on kirkko)

Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.

Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.

Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!

Suloranta, kaivopolku, 17.7.25

Päivän paras IV

 

Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.

Yhdyn Leena Krohnin näkemykseen, jonka mukaan inhimillisessä yhteiskunnassa taiteella on sama merkitys kuin unennäkemisellä yksilön fyysiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille. "Unet ja taide ovat portteja paitsi piilotajunnan myös laajemman vapauden ja ennustamattomuuden valtakuntaan", Krohn kirjoittaa. Ihminen tulee aina tarvitsemaan taidetta ja kirjallisuutta aivan kuten hän tarvitsee unta ja unen symboliikkaa. 

Ylempi lause on filosofi Friedrich Nietzschen päätelmä. Alemmassa taiteen merkitystä pohtii kirjailija Tuuve Aro lainaten kollega Leena Krohnia romaanissaan Kalasatama. 

Kuvassa on Mielakan laskettelurinteen polku, johon on maalattu räsymatto. Kävimme "vuorikiipeilemässä" tuota mattopolkua pitkin huipulle ja metsäpolkuja takaisin parkkipaikalle. Iloiset värit virkistivät kesken hermostuneen USA:n vaalien äänilaskennan seuraamisen, ja ajatukseni alkoivat sen sijaan pyöriä taiteen merkityksessä. 
Taloudellisen tilanteen kiristyessä ollaan aina ensimmäiseksi ehdottamassa määrärahojen poistamista taiteesta ja kulttuurista. Kouvolassa on ihmisiä, joiden mielestä Kymi Sinfonietta ja Kouvolan Teatteri ovat kaupungille turhia menoeriä, koska he eivät niitä käytä. Minäkään en käy konserteissa, aika harvoin teatterissakaan, mutta en missään nimessä luopuisi noista kaupunkielämälle tärkeistä asioista. Ei elämä voi olla pelkkää arkea ja välttämättömyyksiä.
Joskus on parempi vaikka jäädä jonkun kerran ilman välttämätöntä kuin olla aina ilman ei-niin-välttämätöntä. Kaurapuuroa voi syödä monena päivänä peräkkäin, kunhan pöydässä on välillä kimppu ruusuja. 

En ymmärrä, miten Kouvolan kaupunki saattoi olla järjestämättä viime kevään ylioppilaille juhlia jälkikäteen syksyllä, kuten muualla tehtiin. Korona ei ollut syy, tartunnathan olivat lähes nollassa, oikea syy oli opettajien lomautus. Siis opettajien lomautus täällä meillä tänä aikana kaiken etäopiskelun lisäksi! Juhlat olisivat kertoneet nuorille siitä, että he ovat tärkeitä, emmekä me luovu mistään syistä tai tekosyistä kaikesta elämyksellisestä ja iloisesta varsinkaan sellaisissa asioissa, jotka eivät koskaan tule heille takaisin. 

Kaikki asiat eivät voi odottaa, että korona häipyy ja talous nousee. Meidän on elettävä lamat ja koronat samalla muistaen, että elämässä tarvitaan aina myös  juhlia, taidetta, ihmisten tapaamista, jopa kaikkea turhaa (joidenkin mielestä turhaa, toisille tärkeää) höpöä ja söpöä. 

Sitten taas vaalilaskentaa seuraamaan...
Eniten minua ihmetyttää se, että Trump ilmoittautui kesken kaiken presidentiksi ja vaati äänten laskennan lopettamista sellaisessa vaiheessa, jossa itse olisi neljä vuotta sitten hävinnyt, jos näin olisi toimittu. Politiikassa olennaista on osata sekä voittaa että hävitä. Oikeastaan se on tärkeää kaikessa muussakin ihmisten välisessä toiminnassa. Reilua voittamisen ja häviämisen taitoa opiskellaan pienestä asti, ensimmäisistä lautapeleistä alkaen. Ja taide opettaa tätäkin. 

Suhtautumisesta kärsimykseen

Mietin edelleen, miten suhtautua ikäviin uutisiin maailmalta ja miten kertoa 
niistä sekä myös yksityiselämän ikävistä asioista lapsille.  

Pekka Saurin teoksesta Ratkaisemattomien kysymysten kirja löytyy miete suhtautumisesta kärsimykseen. 
Olisi siis löydettävä se optimaalinen asetus, joka päästää tietoisuuteen riittävän määrän ihmisten ja elollisten kärsimystä, että voi sanoa toimivansa realistisen ymmärryksen pohjalta - muttei kuitenkaan niin paljon, että musertuu ja menettää toivonsa, toimintakykynsä. 
   Sitä pistettä kannattaa lähestyä varovaisesti.
   Voi tietysti olla, että on parempi jättää kokeilematta. Ja monet jättävätkin. 

Pitää siis tietää oma musertumiskynnyksensä. Luulen, että itse tapahtumat eivät muserra meitä niinkään vaan suhtautumisemme niihin. Joku lamaantuu vähästäkin uhasta, joku saa kimmokkeen toimia.

Veimme pienet pojat tänään kotiin Turkuun.  
Olimme palatessa haikealla mielellä. Lasten haavoittuvuus teki minut surulliseksi. 
Mieheni oli ottanut mukaan paluumatkalle Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin musiikkia. Pidän Kilpeläisen hienosta lyriikasta ja surumielisestä laulutyylistä. Nyt kappale Bonsaipuu kosketti minua erityisesti. Kuuntele tästä.

On pieni puutarha jossain galaksin reunalla
syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta
....

Tässä laulussa on paljon sellaista, mikä sopii edellisen kirjoitukseni jälkipohdiskeluihin. Samoin monessa muussa Kilpeläisen laulussa. Ajatuksen voima on yksi niistä.
Tanssi mun kanssani on iki-ihana rakkauslaulu, Yksinäisen miehen puku on voimakkaasti uhoava laulu elämästä eron jälkeen, Ystävänpäivä kertoo yksinäisyyden taakasta ja Hamahelmisydän isän hellyydestä pientä tyttöään kohtaan. ... missä ikinä kuljet aina salaa sua suojelen ...

Aikuisen pitää salata lapselta huolensa ja olla aikuisen lailla vakaa lapsen hätäillessä, ollaan sitten ruokakaupan jonossa tai panttivankeina kaappaustilanteessa. Lapseen keskittyminen auttaa myös aikuista itseään.

Kun sodan aikana on juostu pommisuojiin joku vanhempi on ulvonut omaa pelkoaan lapsensa unohtaen ja joku toinen taas vakuuttanut lapselleen, että ei ole hätää. Kumman lapsi selviää vähemmin vaurioin? Kumpi selviää vähemmin vaurioin? Se joka huolehtii itsestään vai se joka huolehtii toisesta?

Surumielisissä mietteissä siis tänään. Huomenna taas iloisemmissa.
Loppuun vielä yksi sitaatti itseltään Nietzscheltä:
Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.