Kirja, jota ei pitäisi olla olemassa ja ihmisoikeusteemoja Helsingin Kirjamessuilla

Hei Lukijat! Anteeksi, että olen ollut poissa tavallista pitempään. On ollut taas elämässä kaikenlaista muutakin pohdiskeltavaa kuin lukemisen herättämät ajatukset, mutta täällä ollaan!

Olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden mitä erilaisimpia Kirjamessu-kokemuksia. Messuraporttien joukossa on hurjan hauskoja ja hyvin koskettavia tarinoita. 

Päädyin messuilla samanlaiseen käyttäytymismalliin kuin muissa kirjallisuustapahtumissa. Istuin seuraamassa tunnin kestäviä tilaisuuksia suljetuissa saleissa Ainossa ja Kullervossa.  En pidä ruuhkista enkä ständeistä, joihin saattaa naapuripaikan puheet kuulua paremmin kuin se, mitä haluaisi seurata. En yleensä ostakaan paljon mitään. Nyt ostin yhden kirjan, josta kerron kohta. Viimevuotista taidekirjakauppiasta ei enää ollut, joten eipä tarvinnut kantaa kotiin mieheltä salaa painavaa lahjakirjaa hänelle. 

Koskettavaa oli pakolaiskirjailija Hassan Blasimin kertomukset pakolaismatkalta Irakista Pispalaan kymmenen vuotta sitten. Me saamme yleensä tietää lukuja ja tilastoja, mutta emme paljon siitä, mitä pakomatkoilla tapahtuu. Kun toisten pakolaisten vuorotellen kantama sairas nainen joutuu rajaviranomaisten raiskaamaksi, sitä ei kerrota uutisissa. Jos kukaan mukanaollut ei kerro tätä eteenpäin, me emme saa tietää, että kaikkein vaarallisimpia paikkoja pakomatkalla ovat juuri rajanylitykset. Niissä voi tapahtua aivan mitä tahansa. 

Blasim on elokuvaohjaaja ja kirjailija, joka joutui ohjaustöidensä vuoksi vaaraan kotimaassaan. Hänen viime vuosina kirjoittamiaan, suuren suosion saavuttaneita teoksia on käännetty arabiasta useille kielille. Suomeksi on käännetty kaksi, Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus. Blasimin kanssa samassa tilaisuudessa haastateltu Sirpa Kähkönen sanoi, että jos me kerran valitsemme kiintiöpakolaisia, niin  miksi emme valitsisi lisää kirjailijoita. Blasim on viehättävä ja vitsikäs tyyppi. Hän kertoi saaneensa tietää ennen Suomeen tuloa, että Suomessa ollaan hiljaisia, juodaan paljon ja masennutaan. Hän oli silloin ajatellut, että juuri sopiva paikka hänelle, sellainenhan hänkin on.

Otin laiskasti kuvia. Blasimistakin unohtui ottaa. Harmi. 

Toinen koskettava tilaisuus oli nimetty kirjan otsikon mukaan Kaikella rakkaudella - sanoja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Kirjan ovat toimittaneet Johanna Korhonen ja Jeanette Östman, ja se ilmestyi yhtä aikaa myös ruotsiksi nimellä Klartext (med alla respekt). Ruotsalainen nimi muistuttaa kirjan työnimeä Viimeinen sana - Itsestään selvä kirja. 

Tämän kirjan olemassaolo kertoo siitä, etteivät asiat ole niin kuin pitää. Jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olisivat suomalaisten yhteisessä tajunnassa niin itsestään selviä ja normaaleja kuin niiden pitäisi olla, tätäkään kirjaa ei tarvittaisi.

Keskustelemassa olivat paitsi kirjan koonneet toimittajat myös kansanedustaja Jani Toivola ja pappi Susanna Airola. Keskustelijat edustivat eri ammatteja ja ovat kaikki pienten lasten vanhempia, mutta totesivat, että heidät mielletään julkisuudessa vain sukupuolisuutensa edustajiksi. 

Kirjassa on tekstejä viideltätoista kirjoittajalta, jotka ovat HLBT-vähemmistöihin (homo, lesbo, bi, trans) kuuluvia tai heidän lähellään olevia. He olivat jokainen valinneet kirjoituksensa otsikoksi yhden sanan: rakkaus, pelko, perhe, ihmisoikeus, avioliitto, huumori, rikos, valta, väkivalta, koti, ennakkoluulo, kuttuuri, tasa-arvo ja viimeinen sana. 

Rikos-otsikolla kirjoittanut Mirkka Rekola aloittaa kirjoituksensa:
Olen ollut rikollinen puolet elämästäni, 41-vuotiaaksi asti. 

Kun homous poistui rikosluokituksesta vuonna 1972 , tilanne ei muuttunut kovinkaan paljon paremmaksi.
Sitten kuuluin vielä sairausluokitukseen monta vuotta. Olin jo aiemmin varonut ilmaisemasta suuntautumistani psykiatrille siinä pelossa, että minua alettaisiin käännyttää. Tiesin, että silloin menisin sekaisin lopullisesti. Toisaalta tuntui, että mielisairaala olisi turvapaikka. Sieltä ei pidätettäisi. Sellaisen uhkan tunteen kanssa elin puolet elämästäni.

Kaikkein kauheinta ja yllättävintä Rekolan kirjoituksessa on hänen joutumisensa mieskirjailjoiden kuulustelemaksi ja kiusaamaksi suuntautumisensa vuoksi. Kirjailijoiden!

Jani Toivola kirjoittaa perheestä. Hän toteaa olleensa erittäin lapsirakas pienestä asti ja tienneensä jo kymmenvuotiaana, että haluaa isäksi. 

Olin ylpeästi pikkuvanha. Olin sielultani suurperheen emäntä, joka kapinoivan murrosikäisyyden sijaan pesi, syötti ja peitteli kahta itseään huomattavsti nuorempaa siskoaan. Perheen yhteiset kyläreissut olivat parhaita. Hoidin lastenhuoneessa kaikkia kylääntulleiden perheiden lapsia. Välillä piipahdin olohuoneen puolelle raportoimaan, miten lasten kanssa sujui. Istahdin hetkeksi sohvalle ja olin aikuinen. Otin vastaan kiitoksia ja päivittelin kurittomia lapsia. Kotimatkalla autossa tuijotin ulos ikkunasta ja haaveilin vanhemmuudesta, omista kyläreissuista omassa aikuisessa elämässäni. Kunpa se aika jo tulisi!  Oli turhauttavaa olla lapsi. Niin kuin sivusta seuraisi omaa elämäänsä. 
 
Tällaiselta henkilöltä on yritetty evätä vanhemmuus, vain koska hän ei halua jakaa sitä toista sukupuolta olevan kanssa.

Johanna Korhosen teksti vallasta on todella hauskaa, napakkaa ja silmiä avaavaa. Hykertelin tyytyväisenä Korhosen tekstiä lukiessani, niin nasevasti hän toi esiin pimeän ajattelun koomisuuden. Joku mies oli todennut Korhoselle, että ei kaksi naista saa asua omakotitaloa. Sinne kuuluu mies. Korhonen pohtii, miksi homomiehetkään eivät kelpaa asumaan yhdessä. Hän päätyy siihen, että he eivät kanna vastuutaan naisten kontrolloinnista. 

Kun heillä ei ole vaimoja, jossain huseeraa suunnilleen vastaava määrä naisia, joilla ei ole kotona pomoa. Nämä homomiehet laistavat vastuunsa valtajärjestelmään osallistumisesta, ja siksi(kin) he ovat muiden miesten silmissä epäilyttäviä. Seuranpettäjiä, luopioita.
 
Kirkon ja politiikan homokammoiset ovat Korhosen mielestä terapian tarpeessa. Tasa-arvolakien käsittelyn aikaan eduskunnassa tarvittaisiin ammattiauttajia, jotta muutamat edustajat pysyisivät nahoissaan.

Kaltaiseni kainon kansalaisen on tavattoman nolostuttavaa kuunnella kansanedustajien omissa päissään kehittelemiä seksifantasioita, joita nämä ilmeisesti omaa hölmöyttään julkisesti raportoivat istuntosalissa.
 
Kirjan tekijät toteavat, että onneksi suuri suomalainen enemmistö kannattaa yhdenvertaisuutta ja pitää ihmisten erilaisuutta rikkautena, mutta vielä on esteitä. On lainsäädäntö, joka laahaa perässä, on uusi aggresiivinen kristillisyyden muoto ja on poliittisten ääriliikkeiden homofobia. 

Kaikella rakkaudella on raikas, tarpeellinen (valitettavasti), herkkä, koskettava ja hauska kirja. Jospa me vielä pääsemme sellaiseen maailmaan, että tällaisia kirjoja ei tarvita. Silloin voi lukea, miten hassusti kerran ajateltiin ja miten jotkut selittivät ja väänsivät rautalangasta itsestäänselvää asiaa ja muuttivat ärhäkän kirjan nimenkin lempeäksi. 

Lukekaa tämä kirja - ja antakaa jollekulle, joka huutelee sellaista, mitä Korhoselle on ystävällisesti tiedotettu "lespot ei tarvii tissejä, hukkaan menee noikin ryntäät"!

Essi Kummu, Lasteni tarina (2014), traumatisoitunut vanhemmuus

Että kirjassa voikin olla kaunis kansi! Läpikuultavat potkupuvut leijuvat ilmassa kuin perhoset, hiha toisen päällä. Kaksosethan ovat limittäin, käsi kädessä, ennen syntymää ja usein sen jälkeenkin. 

Kummun 8-vuotias tytär kysyi, oliko hän ihana vauvana. Tästä alkoi äidin pelon ja surun tunteiden muistaminen, joka johti kolmen vuoden päästä kirjaan.

Kun aloitin kirjoittamisen, ajattelin, että sen aiheena olisi lasten keskosaika ja syntymä pieninä oravanpoikasina ja se syöksy, jonka tuo aika perheelleni lopulta aiheutti. Kirjoittamisen edetessä minulle valkeni, ettei sen aiheena ole pelkästään tämä, sillä prosessi vei mennessään - niin kuin se hyvin toimiessaan aina vie - ja sain sen edetessä tietää, että työni aihe on traumatisoitunut vanhemmuus ja se tuska, jota rakkauden murtautuminen tällaisen muurin läpi voi aiheuttaa.

Kummu sai keskoslapsensa muutoinkin stressaavassa elämänvaiheessa, pienen tytön ja pojan. Lapset syntyivät alle 28-viikkoisina, mikä on aivan liian aikaisin. Raskausviikkojahan lasketaan olevan täydet 40. Keuhkot ovat valmiit viikolla 30, jolloin lapsi alkaa olla muutoinkin valmiimpi kohdun ulkopuoliseen elämään.
Kaksoset jäivät sairaalaan kuukausiksi. Poikaa jouduttiin elvyttämään kahdesti, ja vanhemmat näkivät hänet kunnolla vasta yli kahden kuukauden vanhana, kun hänet uskallettiin irrottaa hengityskoneesta.

Kun lapset sitten lopulta pääsevät kotiin, heidän äitinsä saa huomata, että pelko lasten menettämisestä on jäänyt häneen pysyvästi. Hän vertaa tätä pelkoa sotatraumaan. Vieraantuminen, etääntyminen muista, mielihyvän kokemisen  laimeneminen, tulevaisuuden näkymien kaventuminen, kohonnut vireystila, ärtyneisyys, vihanpurkaukset, säikkyminen, keskittymisvaikeudet, korostunut varuillaanolo; kaikki oireet, joista sodan käyneet miehet ovat kärsineet, pätevät myös traumaa potevaan äitiin.

Valpas kuin koira.
Kuin äiti, joka hoitaa kahta vauvaa, mutta ei nuku yöllä. Kuin tytär, joka äitinsä kahdesta pahasta sanasta lukitsee kehonsa kiinni, eikä sitten tiedä, miksi näin kävi, vaikka osaa analysoida kirjallisuuden klassikot aasta ööhön ja on muutenkin aika viisas ja tuntee kyllä psyykkiset defenssit, nekin, sillä psykologia on hänen rakas harrastuksensa ja on ylipäänsä paljon, minkä hän tietää, sillä hän on sitä sukupolvea, joka tietää asioita. Mikä ei vain tässä tapauksessa auta häntä.

Säikkymisen ja muiden oireiden kestäminen yli kuukauden lasketaan traumaksi. Sotaa käyneet miehet ja heidän vaimonsa ovat saattaneet kärsiä koko elämänsä. Kummu kärsi vaikean vanhemmuuden traumaa kymmenen vuotta. Hän kärsi, koska ei uskaltanut pitkään aikaan tunnustaa heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan. Voi sanoa, että hän kärsi vahvuutensa vuoksi.

     En ylipäänsä kestä vieläkään kovin hyvin heikkoutta. En itseltäni, enkä toisilta. Tosi paikan tullen ei ole lupa avata suuta kuin pullaa varten.
     Olen yhä sotainvalidi kolmannessa polvessa.
     Minä en kestä heikkoutta. Minä syön pullaa.

Tämä ohuehko elämäkertakirja on sisällöltään vahva, laaja ja puhutteleva. Sen henkilökohtaisuus nousee yleiselle tasolle. Uskoisin, että jokainen lukija ymmärtää kirjan sanoman. Vaikka lukija ei olisikaan kokenut mielen sietokyvyn ylittäviä tapahtumia omassa elämässään, hän on todennäköisesti nähnyt niitä ympärillään. 

 

Tarina kulkee monilla aikatasoilla. Siinä ollaan silminnäkijöinä myös ukin raivonpuuskissa ja suvun naisten vaikenemisissa. Tarina kehottaa lopettamaan vaikenemisen ketjun ja puhumaan surut auki. Ei mikään huono sanoma!

Kummun kieli on hienosti polveilevaa, vuoroin lyhyttä, vuoroin vuolasta, aina selkeää.  Pidän myös konstailemattomuudesta, kirjan nimeä myöten, ja rohkeudesta, millä kirja on kerrottu. 

Kirjassa on monta yhtymäkohtaa omaan elämääni. 

Minulla on ihanat kaksoslapsenlapset, Kummun lasten ikäiset. Tiedän, että kaksosraskaus ei ole helppo, ei myöskään vauvavaihe. Tiedän myös, että kaksosuus on tärkeä side.

Olen synnyttänyt kaikki kolme lastani ennenaikaisesti. 

Kirjan luettuani hain kellarivarastosta Nostalgia-laatikkoni ja tutkin hartaasti poikieni pieniä potkupukuja ja äitiysmekkojani. Minähän olin niin tohkeissani, että halusin pukeutua äitiysvaatteisiin heti kolmannella kuukaudella, vaikka en olisi tarvinnut niitä ehkä ollenkaan, varsinkaan viimeisen, lyhyimmän raskauteni aikana. 

Yksityiskohta potkupuvusta vuosikymmenten takaa

Keskoslapsistani kaksi ensimmäistä pääsivät kanssani kotiin, koska he syntyivät vain neljä viikkoa ennenaikaisesti, mutta kuopus joutui jäämään kolmeksi viikoksi sadan kilometrin päähän sairaalaan. Hän syntyi kaksi kuukautta etuajassa ja oli alle maagisen 2,5 kilon, jota ainakin silloin pidettiin keskosuuden rajana. 

Kaivoin esiin myös raskauskorttini. Mitä - 10 pisteen poika eikä päästetty kotiin! Ei tarvinnut happikaappia, vain villahousut. Olisi minulla kotonakin ollut villahousuja. No, näin oli varmaan hyvä. En ehtinyt traumatisoitua, mutta muistan yhä tyhjyyden tunteen, kun minut ajettiin moitiskellen kotiin jouluaattona pois vauvani luota. "Eiköhän sinun olisi jo aika lähteä kotiin. Onhan sinulla siellä kotona kaksi muutakin lasta!" Tuntui oudolta, kun piti vierailla oman vauvan luona, ikään kuin hän olisi sairaalan lapsi. Hoitajat katsoivat silmä kovana, osaanko pestä ja - kapaloida. Höh, kotona odotti pino potkupukuja, ja olinhan jo hoitanut kahta lähes yhtä pientä. Se riemu, kun saimme pikkuisen kotiin! Koko perhe pyöri hänen ympärillään, ei voisi olla rakastavampia isoja veljiä. Hehän olivat koko ajan toivoneet poikaa, pikkuveljeä. 

Itsekin olen syntynyt pienenä keskosena kotisynnytyksessä. Minua kypsyteltiin leivinuunin päällä lampaantaljaan kiedottuna. Taisi olla äidissä ja minussa sama vika.

Sotatrauma tuntui tutulta. Näin sen isässäni. Ja on kait sitä minussakin, minkäs teet. Mykkyyttä en tunnista enää tässä elämänvaiheessa, minä lörppö, mutta valppaus ja varuillaanolo tuntuvat yhä tutuilta. Olen myös usein vakuutellut itselleni Kummun tavoin: "Sanoin mielessäni. Hyvä. Oikein hyvä."

Yksityiskohta vauvan myssystä vuosikymmenten takaa

Tuomas Kyrö, Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014), vanhuksen suru

Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittaja -sarjansa huipennuksen, pakinatyylisten kirjojen jälkeen romaanin, jossa päähenkilöstä kasvaa entistä moniulotteisempi persoona. Tyylilajina on realistinen huumori maustettuna surumielisyydellä. Se on huumoria kyynelten läpi, kuten Chaplinin elokuvissa. 

Mielensäpahoittajan elämän suuri tragedia on emännän päätyminen hoivakotiin, lopullisesti. Uskollinen vanhus ajelee ”Voortti Eskortilla” päivittäin vaimon luo syöttämään tätä ja on joskus näkevinään hänen katseessaan tunnistamista. Yksitoikkoinen, velvollisuudentäyteinen ja erittäin kunnollinen elämä alkaa uuvuttaa hyvää miestä, mutta tätä hän ei tietenkään voi tunnustaa. Alkaapahan vain nikkaroida itselleen ruumisarkkua. 

   Minä hoidan emännän. Kuka minut hoitaa? Tuleeko poika syöttämään? Enemmän epäilen. Haluanko että tulee? Kyllä en. Hoitajako kierittää minua sängyllä, näkee takapuolen ja etupuolen. Suihkuttelee ja miettii samalla jotain ihan omia asioitaan että mitä piti kaupasta ostaa, onko kissanruokaa, kylläpä tuoksahtaa tämäkin herra eletylle elämälle.

   Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?

Eräs Mielensäpahoittajan mielipahan vakiosyy on maailman muuttuminen huonompaan suuntaan. Velttoilu ja turha kulutus ovat asioita, joiden aiheuttaman harmituksen vuoksi hänen suonensa ovat alkaneet tukkeutua, ei rasvasta eikä sokerista, kuten kunnanlääkäri epäilee. Terveyssyyt ovat ajaneet miehen purkamaan mielipahojaan ja kirjoittamaan terveen järjen puolesta lehtien mielipidepalstoille. Mielensäpahoittaja on ihan oikeassa monissa asioissa. Jos kaikki eläisivät kohtuullisesti kuten hän, niin tulevaisuuden skenaariot alkaisivat taatusti muuttua positiivisempaan suuntaan. Hänen korostamiensa arvojen, tavallisuuden ja tolkun, noudattaminen säästäisi ihmisten hermoja. 

Luulevat että elämä on lyhyt ja siksi paarilaskun on oltava pitkä ja ylinopeuden suuri. Koettavat elää yhden vuoden aikana vuosikymmenen. Kokeilevat millaista on olla yksin, yhdessä ja ryhmässä, opiskelevat ja pitävät välivuotta samaan aikaan, kulkevat halpalentokoneilla interreiliä ja vaihtelevat kristinuskosta buddhalaisuuden kautta ateismiin ja viikinkien riimukiviin, koska kaikenlaiselle lööperille ollaan avoimet. 

Kyllä korjaan ja huomautan: pitkä on elämä.

Ympäristöstä löytyy yksi ihminen, jota Mielensäpahoittaja kunnioittaa, naapurin thaimaalainen vaimo. Tämä on uuttera ja ehtiväinen juuri niin kuin emännät Mielensäpahoittajan nuoruudessa.

    Luulenpa, että thaimaanialaisten pitää pienestä saakka kykkiä riisipellolla ja marjametsässä, eikä siellä istuta pehmeissä tuoleissa hipelöimässä näyttöjä ja miettimässä mikä tänään eniten masentaa.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja näyttää päähenkilöstään surumielisyyden lisäksi uutena piirteenä myös joustavuuden. Mielensäpahoittaja ymmärtää, että ei siitä mitään tule, että jokaisen pitäisi ajatella kuten hän. Hän huomaa, että hänen hotellin saunassa kohtaamansa pitkätukkainen poika onkin fiksu, ”sivistynyt lättähattu”, home sopii juustoon ja kirkkoherrana voi ihan hyvin olla kirkkorouva. 

Jääräpää tutustuu myös uusin vempaimiin eikä ollenkaan huonoin tuloksin. Nuoren miehen hänelle lahjoittama ”sylitelevisio” avaa uuden maailman. Sieltä voi katsoa vanhoja hyviä ohjelmia, nykyään kun ei ole asiaohjelmia vain nauruohjelmia, nähdä pojan syöttämässä emäntää, kun on itse joutunut sairaalaan, ja käydä kaikissa niissä eksoottisissa paikoissa, joista aiemmin on saanut vain lukea.  

Kirjan loppu testamentteineen ja kirjeineen on hyvin liikuttava. Ne kirjeet ...

Sanotaan, että kirja syntyy uudelleen aina luettaessa. Minun lukukokemuksessani vaikutti se, että olen vasta ihan viime aikoina kunnolla ymmärtänyt, että olen itsekin menossa vanhuutta kohti ja sairauksien mahdollisuus kasvaa. 

Käväisin juuri kirjan luettuani Kouvolassa Senioreiden Suhinat -tapahtumassa, jossa Pirkko Mannola heitteli säärtänsä korviin ja teki spagaatin. Sieltä tultua luin tuoreesta Viva-lehdestä, miten Sirkka Garam on rintasyövän jälkeen sairastunut dementiaan. Naiset ovat samanikäiset, 75 vuotta. Toinen käy töissä täyttä päätä ja toinen ei enää halua lähteä kodin ulkopuolelle, koska nolostelee kömmähdyksiään. Kukaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo.

Mielensäpahoittajassa on elämänkaari iloineen ja suruineen. Testamentista löytyy hieno ajatus ”Miksei ilollakin voi surra?”. Se tuntuu sopivan koko tämän kirjan motoksi, ainakin minun lukukokemukseni tuntui juuri siltä. Ei ollut huono kirja. Oli hyvä! Kiitos, Tuomas Kyrö!

Kirjan lopussa on vielä tekijän loppusanat, yhteenveto Mielensäpahoittaja -projektista, sekä valloittava kuva kirjailijasta. Melkein suljin kirjan tätä sivua huomaamatta.

Mielensäpahoittaja alkoi radiopakinoista 2009. Viidessä vuodessa on syntynyt neljä suosittua kirjaa, äänikirjoja, näytelmiä useissa teattereissa ja nyt myös tuore elokuva. 

Elokuva on ollut tekeillä yhtä aikaa tämän viimeisimmän kirjan kanssa. Ehkä se olisi pitänyt tehdä tämän jälkeen. Odotin elokuvalta enemmän. Minulle siinä ei ollut kuin yksi koskettava kohtaus, se jossa Mielensäpahoittaja seisoo orpona keskellä Helsingin keskustaa. Kaupunkielämä pyörii ympärillä ja vanhus seisoo keskellä siihen kuulumattomana. Melkein kuulee hänen ajatuksensa: ”Jos ei ole ketään joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?”  

Uudet suomalaiset

I kohtaus, kansanedustajan televisiohaastattelu

- Minulle on kerrottu, että näin tapahtuu. Suomalaiset saavat ne käytettynä, mutta heille sosiaalihuollosta annetaan maksuosoitus uusiin ja hyviin lastenvaunuihin.
- Siis mistä tämä tieto on, kun meille vakuutetaan aivan päinvastaista, että edut ovat samat kaikille?
- Ihmiset puhuvat, tälläkin viikolla on otettu yhteyttä.
- !

II Kohtaus, tapahtuu kouvolalaisessa taksissa

- Tiedäks sie, että Kuusaal oli laitettu asunto niille niin hyvään kuntoon, vanhat huonekalut, mutta siistit, niille somaleille, ja kun ne tuli niin eipä se heille kelvannu. Mistä ne sielä Ambomaalla edes tietää mitään huonekaluista? Heti seuraavana päivänä oli huonekalukaupan auto pihas ja sinne kannettiin nahkakalustoo. Ei kai niis bambumajoissakaan mitään nahkasohvia ole!
- On niillä pakolaisleireillä huonekaluja - ja televisiot.
- Ja sitte, tiiäthän sie nuo kerrostalot tos toisella puolen katuu. Niis on niit kongolaisii, niitä pikimustii. Niillähä on kaikki yhteistä.
- ?
- No, siäl oli yks mukula - eihän ne niitten omia mukuloita ole, ottavat siältä mukaansa ketä sattuu - ni se mukula oli viäny jonku ihmisen pyörän ja jättäny sen mihin sattu, ojaan, ku ei enää tarvinnu. Ei ymmärtäny, niille kaikki on yhteistä. Sitte ku oli valitettu, niin heti seuraavana päivänä kaikilla mukuloilla oli uudet maastopyörät. Ei ne niillä kauaa säily, jättävät johonki. Ja sitte saavat uudet.
- Hmm.
- Ajokortit niille kans hankitaan meidän varoilla. Toiset, oikeet ihmiset joutuu säästään.
-? Hmyh.

- Ja mikä kans oikeen ilettää, ne kulkee rinnakkain kadulla ja kaikki puhuu kännykkään. Toisilleenko ne siinä puhuu ...

III kohtaus, tapahtuu monikulttuurikeskus Saagassa Kouvolan keskustassa

- Onko teillä sitä eilen julkistettua kirjaa Uudet juuret Suomessa? En päässyt juhlaan.
- On sitä vielä pehmeäkantisena.
- Kiva, minä olen tosi kiinnostunut tästä kirjasta.

  

Saida Aden Abdi, somalialaistaustainen opettaja

 

Olen mukana itse kaikissa näissä tosielämän kohtauksissa.
Ensimmäisessä katson kotisohvalla tv:n ajankohtaisohjelmaa, jossa haastatellaan kansanedustaja Pia Kaumaa, joka nostatti kuulopuheiden perusteella huhun maahanmuuttajien suosimisesta sosiaalitoimistossa.
Toisessa kuuntelen "kaumansa kuunnellutta" taksikuskia ja ynähtelen epämääräisesti, koska halusin kuulla, mitä kaikkea ennakkoluuloa rasistisuuteen taipuvan, tietämättömän ihmisen mielessä asuu.
Kolmannessa olen ostamassa juuri julkaistua Silja J. A. Talven kirjoittamaa kirjaa Uudet juuret Suomessa, jossa on vankka tietopaketti maahanmuutosta Suomessa sekä kahdentoista Kouvolassa asuvan maahanmuuttajan haastattelut. Hienot kuvat ovat Ykä Kiukkosen.

Talvi on itse maahanmuuttaja, mielipidepakolainen. Hän kirjoitti Amerikassa asuessaan kirjan vankiloista, Women Behind Bars, 2007. Hän vertaili tässä tietoteoksessaan vankilaoloja USA:ssa, Kanadassa, Englannissa ja Suomessa ja joutui rehellisen raportointinsa vuoksi CIA:n vainoamaksi. Talvi muutti pakoiltuaan lopulta Valkealaan, jonne asettui kaksoiskansalaisuutensa turvin. Maailmanparantamisen palo ei ole kuitenkaan sammunut, mistä osoituksena tämä kirja.

Uudet juuret Suomessa -kirjassa haastatellut henkilöt ovat kotoisin Algeriasta, Venäjältä, Irakista, Afganistanista, Meksikosta, Pakistanista, Somaliasta ja Kongon demokraattisesta tasavallasta. Suurin osa on paennut sisällissotaa tai vieraan vallan maahantunkeutumista ja nälkää. Monet edustavat etnistä tai uskonnollista vähemmistöä omassa maassaan ja monia on vainottu eriävän poliittisen vakaumuksen tai ihmisoikeusrikkomusten kritisoimisen vuoksi. Pakomatkat ovat olleet pitkiä ja uuvuttavia. Kolme haastatelluista on tullut Suomeen omasta halustaan opiskelun tai avioliiton takia tai saadakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden. 

Esipuheessa varoitetaan herkkiä lukijoita tarinoista, joihin sisältyy kuvauksia fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, sieppauksista ja kidutuksesta. Kaksi haastateltavaa esiintyy salanimellä eikä halunnut valokuvaansa kirjaan, koska eivät halua saattaa uusien naapureidensa tietoon kokemiaan asioita.
Olisi se nyt hirveää, jos minä en pystyisi lukemaan näitä tarinoita! Olen huomannut lähellä asuvan kongolaisnaisen nilkoissa hiertymät. Onko häntä pidetty kahleissa? Tein vielä neljä vuotta sitten työmatkoja bussilla. Samalla pysäkillä oli kurdinainen, joka oli aloittanut kielikurssin läheisessä kurssikeskuksessa. Hän katseli niin uteliaana minun jutteluani samassa bussissa kulkevien oppilaiden kanssa. Harmittelin, ettei meillä ollut yhteistä kieltä. Hän on yksi kirjan haastatelluista, alkuun hyvin traumatisoitunut, mutta nyt voimaantunut. 

Vasta vähän aikaa sitten maahan tulleet kiittelevät ja huokaavat, kun ovat päässeet turvaan.

Tämä on minun maa, hän sanoo ja hengittää syvään. Tässä minä voin olla. Täällä minua suojellaan.
Näin sanoo yksi kirjaan haastatelluista 42-vuotias Fereshteh Niyazi, joka on paennut perheineen sotaa Afganistanissa.

Pitempään maassa olleet, kuten Elminä tunnettu Said Elmi Muhamud, joka muutti Kouvolan seudulle 1990-luvun alussa ensimmäisten somalipakolaisten joukossa, uskaltaa jo arvostellakin. Hän tekee liikaakin töitä ja maksaa runsaasti veroa, mutta joutuu silti koko ajan kyseenalaistetuksi suomalaisuudestaan.
Elmi tuli suuresta perheestä yksin Suomeen nuorella iällä. Hän on kouluttautunut ja toiminut tietojenkäsittelyinsinöörinä, automekaanikkona, kääntäjänä ja ohjaajana vastaanottokeskuksessa, minkä työn ohessa hänellä on nykyään myös ravintola Savanni Express monikulttuurikeskus Saagan yhteydessä.

Elmi sanoo, ettei juopuneen rasistisen purkauksen tai syyttävän kommentin kuuleminen ole ollenkaan poikkeuksellista. ”Käynkö töissä, maksanko veroja? Tämä on yleinen kysymys.

”Tunnen monta maahanmuuttajan lasta, jotka syntyi Suomessa ja ainoa maa, jonka ne tuntee on Suomi”, Elmi jatkaa. ”Tämä on niiden kotimaa, niin kuin minun oman lapsen. Se pitää hyväksyä ja sitten rakentaa sen mukaan. Nämä nuoret ovat meidän turvallisuus ja tulevaisuus.”

Kouvolassa on asukkaita vajaa 90 000, maahanmuuttajia heistä on noin 2200. Jokaisena vuonna, jona Kouvola on ottanut vastaan kiintiöpakolaisia, kaupunki on saanut enemmän tukea kuin mitä se on käyttänyt näiden perheiden asuttamiseen ja kotouttamiseen. Mistä ihmeestä nämä huhut maahanmuuttajien suosimisesta oikein kumpuavat?

Lähes kaikki monikulttuurisista yhteiskunnista tehdyt tutkimukset ovat tuottaneet saman perustotuuden: heterogeeniset yhteiskunnat ovat terveempiä, taloudellisesti tuottavampia, suvaitsevampia ja kulttuurisesti energisempiä kuin ne muutamat maailmassa vielä jäljellä olevat paikat, jotka ovat vain yhden etnisen ryhmän dominoimia.  

Tilastot kertovat karua kieltään meidän muuttajasaldostamme: Suomen ulkopuolella asuu tällä hetkellä 758 000 suomalaissyntyistä ja Suomessa asuu reilut 200 000 ulkomaalaistaustaista. Meiltä lähtee vuosittain moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin mitä meille tulee. 

Maahanmuuttajien vihaajat ovat kenties unohtaneet lähihistoriamme. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa otettiin vastaan puoli miljoonaa Karjalan evakkoa ja lähetettiin 70 000 lasta suojaan Tanskaan ja Ruotsiin. Ei maahanmuutto ja pakolaisuus ole Suomessa mikään uusi asia. Pitäisikö ihmisten lukea enemmän lähihistoriaa?

Pirkko Saisio, Signaali (2014, juuri ilmestynyt)

On ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa panna ylioppilaslakki
päähänsä.
   Jotenkin se liittyy kuusikymmenlukuun ja sitten seitsemän-
kymmentälukuun ja sitä kautta loppuelämään.

Ne ovat samoja ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa mennä naimi-
siin, vaivaannuttavaa kastaa lapsiaan, vaivaannuttavaa paljastaa
tulojaan, puhua ruuasta niin kuin ruoka olisi tärkeää, sisustuk-
sesta niin kuin huonekalut olisivat tärkeitä, terveydentilastaan,
niin kuin terveydentila olisi tärkeä.

Pirkko Saisio pohtii, miksi hän ja puolisonsa eivät lähde tohtoripurjehdukselle ylioppilaslakit päässä. Molemmilta ne ovat kateissakin, mutta voisihan aina hankkia uudet. Saision mietteissä on paljon tuttua. Minäkin liitän Saision mainitseman asenteen nuoruuteni asenneilmastoon. Saisio on minua vuoden vanhempi. Samanlainen tunnistaminen tapahtui, kun luin ruotsalaisen Horace Engdahlin (minua kaksi vuotta vanhempi) kirjasta Sen jälkeen savuke seuraavan ajatelman: Minun sukupolveni omistautui irstailulle puritaaniseen tapaan: tarkoituksenaan laajentaa tajuntaa ja uhmatakseen porvarillista yhteiskuntaa, ei nauttiakseen. Se on noloa. 

Sukupolvikokemus!
Kuusi- ja seitsemänkymmentälukuja leimasi kokeilu ja vapauden etsintä. Me tuon ajan nuoret halusimme irti vanhasta ja kaavamaisesta. Me halusimme hauskemman ja paremman maailman. Musikaali Hair kuvaa hyvin ajan nuorten tuntoja. Me olimme idealistisia, perustimme ihmisoikeuksia ajavia yhdistyksiä ja järjestimme mielenosoituksia. Seta (seksuaalinen tasa-arvo) on perustettu 1974, Sadankomitea (rauhanliike) 1963, Enemmistö (liikennepoliittinen järjestö) 1968 ja Marraskuun liike (vähäosaisten, vankien, alkoholistien ja mielisairaitten puolesta) 1967. Myös poliittiset nuorisojärjestöt toimivat tuolloin vilkkaasti.
 
Luin hyvin kiinnostuneena, lähes jännittyneenä, Saision autofiktiivisen trilogian Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003). Signaali tuntuu jatkolta näille. Trilogiassa taiteilijaminän seksuaalinen identiteetti ja katsomuksellinen tietoisuus kehittyvät rinnan yhteiskunnallisten tapahtumien kanssa, välillä hyvinkin myrskyisästi ja tempoen. Signaali tuo esiin muistelevan ja itseä sekä ympäristöä välillä kriittisesti, välillä lempeästi tarkkailevan henkilön. 

Saisio itse määrittelee tyylinsä hyväntuulisesti ”mitään kirjallisuudenlajia edustamattomaksi hortoiluksi”.
Hortoilu näkyy siinä, että kirjailija kirjaa assosiaatiovirtaansa, jolloin aika ja paikka vaihtuvat, kun jokin asia tuo mieleen toisen tai kolmannen. Saisio havainnoi ja yhdistelee asioita mielenkiintoisesti.
Kerronta koostuu fragmenteista, proosarunoista ja aforismeista.
Teksti on ilmavasti ladottu, mikä tekee lukemisen miellyttäväksi.
Saision kieli on aistimuksellista. Hän kuvaa hyvin surumielisyyttä ja hämmennystä.
Paikoin tekstissä on hienoa huumoria.

Saision erityinen tavaramerkki on arkaaisen liittopreesensin käyttö.

Helteinen päivä on päättyvä umpisumuun.

Elämä on seinä; olen siis tapetti.
Elämä on aalto; olen siis pisara.
Elämä on kulkue; olen siis askel.

Opi oleen.
Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olen kuullut, ja se on kyllä
hyvä.

Kirja koostuu kymmenestä luvusta, joiden nimet on lainattu kirjallisuuden ja elokuvan klassikoista. Ensimmäinen luku on nimeltään Kenelle kellot soivat ja viimeinen Nuoruuden suloinen lintu.

Mansikkapaikka -luvussa Saisio kuvaa, miten vaivaannuttavaksi kokee kunniatohtoriksi vihkimisen Tampereen yliopistossa miekanhiojaisineen ja purjehduksineen. 

Aamussa on ikävä sivumaku jo ennen kuin avaan silmäni sviitin
upottavassa jättisängyssä.
   Minulla ei ole esitelmää.
   Kaikilla muilla on.
   Minulla on pilkulliset sukat ja vihreät kengät.

Kun menen uuteen ympäristöön ja tapaan uusia ihmisiä, vieras-
tan kaikkea ja kaikkia, olen itsekseni ylimielinen, argumentoin
mielessäni kaikkea ja kaikkia vastaan, etsin ympäriltäni turha-
maisuutta ja tuomitsen sen, tyhjänpäiväisyyttä ja tuomitsen sen,
pinnallisuutta ja tuomitsen sen, etsin itsepintaisesti tilanteita,
joissa voin näkyvästi ja rohkeasti olla eri mieltä mistä tahansa
kenen kanssa tahansa.
   Ja tähän minua ajaa vimma, jota en saa hallintaani.
Vähän ajan kuluttua, aika pian, alan pitää ihmisistä.
....
Neljässä päivässä ehdin kiintyä ihmisiin niin että pyydän kaik-
kien puhelinnumeroita, halaan niitäkin, jotka eivät halua tulla
halatuksi, nieleskelen palaa kurkustani, vilkutan pitkään hyväs-
tiksi, ja sitten tunnen oloni tyhjäksi. 

Hankin tämän hurmaavan kirjan heti tuoreeltaan, koska se on Helsingin Kirjamessujen lukupiirikirjana. Ilmoittauduin Leena Landerin lukupiiriin, mutta siinä vaihtui kirja ja kirjailija. Käviköhän taas kerran niin, että Lander oli perääntynyt julkaisemasta kirjaansa ja jatkoi sen työstämistä. Hän kertoi eräässä kirjatapahtumassa, että ei aina malta päästää kirjaa käsistään. No, ei haittaa minua ollenkaan. Pirkko Saisio on mielikirjailijoitani. On hienoa saada osallistua juuri tähän lukupiiriin. Onko joku lukijoistani tulossa samaan tilaisuuteen? Siellä nähdään!
  
                                                  . . . . . .
P.S. Lisäys Kirjamessujen jälkeen. En sitten ollutkaan lukupiirissä. Aloitin aamulla kymmeneltä ja väsähdin ennen lukupiirin alkua, suunnittelu petti. HS:ssa on Suvi Aholan kirjoittama juttu Saisiosta. Saisio kutsuu itse katkelmallista tyyliään hortoilevaksi essehdinnäksi ja kertoo löytäneensä termin amerikkalaisen David Foster Wallacen esseekokoelmasta. Mikähän se termi mahtaa olla englanniksi?