Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?

Laput silmillä ja suu supussa?

 

Silmieni päällä ei ole topattu bikinien yläosa vaan Tallinnan Rahva Raamatista (kyllä, sielläkin paljon muuta kuin kirjoja) ostamani unimaski. Maskia mainostettiin sillä ominaisuudella, että sen sisällä pitkätkään räpsyripset eivät litisty. Minun ripseni eivät tarvitse näin paljon tilaa, mutta muutoin unimaski on joskus kesämatkoilla tarpeellinen. Haluan nukkua pimeässä ja joskus majapaikoissa on turhan valoisaa yöllä. Kotona meillä on makuuhuoneen verhosysteemissä kaksoiskisko, joka mahdollistaa pimentävien verhojen käytön sisäverhoina, päällä kauniimmat.

Laput silmillä on vertauskuva sille, ettei halua nähdä ongelmia.
Minä en halua kulkea laput silmillä, enkä myöskään halua pitää suutani supussa näkemistäni harmeista. Mutta - haluan tuoda ärsytykseni esiin kauniisti, en repien, ivaten ja provosoiden, kuten nykyään paljon tapahtuu. 

Nyt on mieleeni kertynyt paljon harmitusta, ja selvittelen tässä ajatuksiani  kirjoittamalla. Usein kirjoittaminen auttaa tunteiden työstämisessä siedettävään tilaan.
Olen myös utelias kuulemaan, mitä mieltä muut (mahdollisesti) ovat minun mielenrauhaani häiritsevistä asioista.

1. Äärioikeiston nousu somemaailman syövereistä maamme hallitukseen. 😨

Syksyllä työnsä aloittava hallitus on kokoontunut tänään yrittämään sopia säännöistä. Jos yksi hallituspuolue ei halua sitoutua hallituksen arvoihin, jotka ovat yleisiä humanistisia arvoja, vaan haluaa muiden suostuvan omiinsa ja pidättäytyvän arvostelemasta niitä, niin miten siinä on mahdollista sopia mistään? No, luulen että näkemyseroja peitellään ohuella harsolla, joka repeilee tuota pikaa. 
Hallituksen työskentelyn pohjaksi on lueteltu länsimaisen demokratian perusperiaatteita, kuten tasa-arvoisuus, ihmisoikeudet, kansainvälisten ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaatteet ja vapaan lehdistön kunnioittaminen. Näihin ei todellakaan sovi ihmisten arvottaminen heidän syntyperänsä mukaan, mistä kielivät termit "haittamaahanmuutto", "väestönvaihto" ja "ilmastoabortti", joita lähes jokainen poliittisella urallaan ylennyt perussuomalainen käyttää ja pitää normaaleina sanoina. Minusta nuo ovat kauhistuttavia sanoja kauhistuttavine sisältöineen.
Hallituksen periaatteet ja tavoitteethan ovat täysin vastakkaiset perussuomalaisten ajamille asioille eli sille heille yhdelle ainoalle ja tärkeälle, maahanmuuton vastustamiselle. Miten tällaisen tavoitteen ajaminen onnistuu Suomen hallituksessa tänä aikana, jolloin me Suomessa tarvitsemme työntekijöitä muualta!


2. Äärireagoinnit 😕

Ei jokainen juntti ole rasisti, onpahan vain sivistymätön, eikä jokainen ääriwokeihminen ole paha hänkään, vaan esimerkiksi vain... nuori. Tai hämmentynyt.
Keskusteluyhteyksiä on yritettävä pitää yllä myös, ja varsinkin, eri mieltä olevien kanssa. Me olemme paljon muutakin kuin poliittiset mielipiteemme. Jokainen joka on omassa elämässään tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa tietää tämän, osaa suhteuttaa asioita eikä harrasta ylireagointeja. 
Toivon, että normaali suomen kieli riittää keskustellessa ja väitellessä. Sitä meille opetetaan päiväkodista alkaen, samoin kuin sitä, että pitää ottaa vastuu omista  sanomisistaan eikä hokea että tuokinsanoi ja ainaminua ja läppäläppä. 


3. Eikö Pride olekaan kaikille? 😢

Olen ajatellut, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen on yksi niitä harvoja asioita, jossa voin olla täysin sydämin mukana. Nyt olen pettynyt.
Priden sisälläkin on alettu valita ja jakaa ihmisiä. Kaunis sateenkaarilippu ei riitä, vaan siihen on alettu lisätä väriä, viivaa tai merkkiä vähemmistöille vähemmistön sisällä. Edessä on loputon tehtävä. Mustalle ja ruskealle ihonvärille on omat raitansa, mutta missä viipyvät väriraidat muille ihmisihon väreille. Transihmisille on kolme eriväristä raitaa ja intersukupuolisille iso alue kuvioineen ja väreineen. Joku on jo pahoitellut, että vammaisia sukupuolivähemmistöjä ei ole huomioitu erikseen, mutta entä mielenterveysoireiset ja köyhät? Eikö aseksuaalisuus olekaan tärkeä vähemmistö? Lippua kuulemma muokataan edelleen. Nyt on päästy vasta alkuun. Huokaus...
Sateenkaari on kaunis toivon ja yhteisyyden symboli, jossa jokaisella värillä on merkityksensä: punainen tarkoittaa elämää, oranssi pitää yllä terveyttä, keltainen edustaa valoa, vihreä luontoa, sininen harmoniaa ja violetti henkisyyttä. Hieno yhdistelmä. Miksi se ei riitä?
Ketä nämä lokeroinnit ja eri vaiheissa olevat liput hyödyttävät?
Eikö pitänyt lisätä tasa-arvoa eikä korostaa eroja?

Eräs Mustilan arboretumin kivimaalauksista

En tahdo olla pelkästään negatiivinen ja haluaisin aina lopettaa blogikirjoitukseni hyväntahtoisesti. Siksi loppuun päivänkakkaroita.
Aloin jo laatia tasapainottavaa positiivisten asioiden jatkoa tälle harmituslistalleni. 

PS Kuten rasisteilla on omia salamerkkejään, numerosarjoja, kirjainyhdistelmiä ja kuvia (pesukarhu ei ole söpö eläin, vaan haukkumasana tummaihoisille jne), niin nuorisolla on alkuperäisestä muunnettuja sisältöjä emojeille. Siksi - varmuudeksi:
ensimmäinen emojini kertoo pelon maustamasta epäilystä, toinen huolestumisesta ja kolmas ihan vain surusta.

Leena Krohn, Luuta

 

Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.

Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 

Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.

Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 

Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 

En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   

Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.

Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
- Mitä en koskaan oppinut 

-  ja tässä samasta teoksesta lisää

- Näkki, kertomus vesirajasta

- Unelmakuolema

- Hotel Sapiens
- ja siitä hieman lisää

- Ihmisen vaatteissa

PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.

22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   

Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Chimamanda Ngozi Adichie, We Should All Be Feminists, sen ympärillä tapahtunutta ja omia hämmästelyjäni tämän päivän feminismistä

Tänään on tärkeä liputuspäivä, Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä. Aiemmin myös Naistenpäivä oli tällä paikalla.

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti vuonna 2012 TED-puheen feminismistä vuosittaisessa Afrikka-konferenssissa Lontoossa. 
TED-puheet ovat alkaneet aiheista Technology, Entertainment ja Design (teknologia, viihde, muotoilu) ja laajentuneet mitä moninaisimmille elämänalueille. (Suomessa pidettiin nuoriin keskittyvä TEDxYouth -tapahtuma viime vuonna Helsingissä.) Puheet ovat kuunneltavissa TED-nettisivuilla.
Adichie oli aiemmin pitänyt jossain TED-tapahtumassa puheen siitä, miten stereotypiat muokkaavat ajatteluamme ja kehitteli aihetta lisää Lontoon konferenssiin keskittymällä sukupuolten stereotypioihin ja siihen, miten ne rajoittavat sekä naisten että miesten elämää. Kun puhe sai valtavat aplodit Adichie päätti muokata siitä esseen, joka julkaistiin kirjana vuonna 2015.

Tämä on nyt se pieni kirja, josta on Suomessa kohistu, koska se suomeksi käännettynä jaetaan lahjoituksena peruskoulun viimeistä luokkaa käyville. Kirja on suomennettu tänä vuonna  nimellä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Eräs historian ja yhteiskuntaopin lehtori heristeli nyrkkiään HS:ssa ja ilmoitti, ettei ryhdy kiistanalaista ideologiaa propagoivien tahojen mainosmieheksi. Myös eräs toimittaja puuskutti, että kouluissa on otettu pakkoruotsin rinnalle pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä ja ettei kouluja saisi näin politisoida. Epäilen, oliko kumpikaan lukenut kirjaa. 

Olisikohan nimi pitänyt muuttaa vähemmän vaaralliselta kuulostavaksi? 

Ja ketä ne epäilyttävät tahot ovat, lahjoittajat? Opetus-ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

Jos itse olisin vielä opettajana ja opettaisin elämänkatsomustietoa, käsittelisin tämän kirjasen ajatuksia mielellään tunneillani. Englannin tunnilla voisin tarkastella pätkiä alkukielisestä tekstistä vaikka 7-luokkalaisten kanssa, niin helppoa ja selkeää kirjan teksti on.

Takakanteen poimittu kirjan ydinajatus

Siis molempia, tyttäriä ja poikia  on kasvatettava uudella tavalla reilumpaan maailmaan.

Adichie on asunut  vuoroin kotimaassaan Nigeriassa ja vuoroin USA:ssa. (Miten mahtaa käydä, sulkeutuvatko rajat Trumpin aikana!) Hän tarkastelee kirjassa molempien maiden arkipäivän käytänteitä. 

Kun Adichie ojentaa Lagosissa tipin parkkipojalle, tämä kääntyy hänen miesseuralaisensa puoleen ja kiittää, koska olettaa rahan tulevan tältä. 
USA:ssa pojan/miehen oletetaan aina maksavan tytön/naisen puolesta treffeillä - vaikka he molemmat olisivat samassa taloudellisessa tilanteessa. 

Adichie seuraa perhe-elämää amerikkalaisen tuttavan luona. Sekä mies että vaimo ovat yhtä pitkälle koulutettuja ja tekevät amerikkalaiseen tapaan pitkää työpäivää. Kotiin pästyä vaimo tekee suurimman osan kotitöistä ja kiittää miestään, kun tämä joskus harvoin vaihtaa vauvan vaipan, siis hoitaa heidän yhteistä lastaan. 
Tässä huomaan, miten Adichie itsekin ajattelee vielä hoidon kuuluvan enemmän äidille. Hän kysyy, eikö pitäisi nähdä normaalina, että isä auttaisi lapsenhoidossa. Auttaisi! "What if we saw as something normal and natural, that he should help care for his child". 
Me Suomessa emme puhuisi auttamisesta vaan vain hoitamisesta. 
Kyllä suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset miehet ovat nykyään paljon edellä tuollaista työnjakoajattelua.

Kun opettaja alakoulussa sanoi, että kokeesta parhaiten selvinnyt pääsee luokan järjestäjäksi, valvomaan keppi kädessä työrauhaa, niin pikku Adichie puhkui intoa ja kunnianhimoa tähän tehtävään. Kun hän sai parhaan arvosanan, järjestäjäksi nimettiinkin toiseksi tullut poika. Opettaja oli unohtanut erikseen mainita itsestään selvän asian, että tehtävään tarvitaan poika. Valittu poika - suloinen lempeä sielu - ei edes ollut kiinnostunut pomon tehtävästä.

Kun me totumme näkemään johtajina vain miehiä, alkaa myös näyttää siltä, että tehtävä ei ole sopiva naisille.
Tässä on pakko mainita, että Merja Kyllönen on juuri ilmoittanut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi. Hyvä Merja! Täältä tulee tsemppiä ja kannatusta. 

Adichie kertoo siis kirjassa omista kokemuksistaan ja havainnoimistaan epäkohdista. Ei mitään uutta ja ihmeellistä. 
Kyseessä on tasa-arvon perusteos. Minulle se tuo mieleen Tahar Ben Jellounin niinikään kouluihin sopivan erilaisuuden hyväksymisen ja toisten kunnioittamisen aapisen Isä, mitä on rasismi? Nousisiko tästäkin meteli, jos se jaettaisiin kaikille? Todellakin nousisi. Ne nostaisivat, jotka eivät lue kirjaa.  

Nigeriassa Adichieta on varoitettu käyttämästä itsestään termiä feministi, koska sellainen nainen ei ole naisellinen eikä saa aviomiestä. Hän onkin kutsunut itseään "Iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä ja käyttää huulikiiltoa ja korkokenkiä omaksi ilokseen, ei miesten". 
Tämä on muutoin hyvä määritelmä,  mutta mielestäni feminismiin sopii hyvin myös miehisen katseen miellyttäminen, jos on hetero (ja vaikka ei olisikaan). Myös hyvin pukeutuneita miehiä on kiva katsella, ja kyllä hekin saattavat katsoa itseään peilistä ja ajatella, että tämä kampaus tai asu saa naiset tai Naisen ihastumaan. On kohteliastakin ajatella toisia eikä nyt ihan yöpuvussa mennä lähikauppaan.
    

Jos miehet eivät lähesty Adichieta, niin kyse on varmaan siitä, että he eivät uskalla, koska hän on niin kaunis.

Adichie märittelee feministin seuraavasti: Feministi on mies tai nainen, joka myöntää, että sukupuoleen liittyy ongelmia ja että meidän pitää korjata tilanne. All of us, women and men, must do better.

Omasta feminismistäni on sanottava, että olen luullut asian olevan selvä. Tottakai kannatan naisille samoja oikeuksia opiskeluun, ammattiin ja omista asioistaan päättämiseen. Tottakai haluan, että yhteiskunnan rakenteet tukevat tasapuolisesti ihmisiä, olkoot he naisia, miehiä tai muunsukupuolisia. 

Viime aikoina olen ihmetellyt uusia ns. neljännen aallon feministiryhmiä, joista kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa Annan nro 11 kolumnissaan näin: "Ahdistava ajatus, ettei maltillista feminismiä saisi enää olla olemassakaan. Jos ei muista syyllistyä kaikkien maailman vähemmistöjen ongelmista ja opetella oikeaoppisia kirjainlyhenteitä sekä termistöä, on automaattisesti niiden puolella, siis naisvihaajien, joiden mielestä naisilta pitäisi ottaa äänioikeus pois." 

Honkasalo oli liittynyt pari vuotta sitten Facebookin Feministiryhmään, jossa olo oli kuin karismaattiseen lahkoon eksyneellä. "Feministiryhmässä happi loppui nopeasti. Joistain aiheista valkoiset eivät saaneet sanoa sanaakaan, toisista aiheista miehet. Ja cis-ihmiset eivät saaneet sanoa paljon mistään mitään. (Cis=henkilö joka on kotonaan biologisessa sukupuolessaan." 

No, en kyllä hyväksy tuollaista pomottamista. Kun miehet eivät enää pomota, niin naisetko ryhtyvät pomottamaan toisiaan! 

Jos ei nähdä mitään naisten puolesta ajettavaa asiaa, niin onko fiksua diivailla termeillä? Miksi tuijottaa omaan napaan, kun maailmassa on paljon naisia, joilla on vielä sama tilanne kuin meillä 1800-luvulla, huonompikin. Heidän puolestaan voi tehdä työtä, oikeasti, lahjoituksin ja menemällä töihin paikan päälle, ei niin, että suutahtelee omassa etuoikeutetussa ryhmässään heidän vuokseen, riitelee siitä, kuka "tajuaa" asiat parhaiten ja moittii niitä, jotka "omivat" köyhempien maiden tyyliä. Itse olen ostanut intaanireservaatista korun, jota käytän ylpeydellä ja Afrikka-mekko oli nuoruuteni vakioasu. En näkisi sen käyttämisessä mitään väärää tänäkään päivänä. 
Sitten on vielä se höpsö ryhmä, jonka feminismi ei ole omaan napaan, vaan sen alapuolelle tuijottamista. He ovat löytäneet sieltä jotain ihmeellistä, josta on ilosanomaa levitettävä kaikkialle. Ja ne jotka arvostelevat toista naista räävittömyydestä, ovat pettureita, koska naisten on pidettävä aina yhtä, se on vapautumista patriarkaatista. Pornotähtikin on ilmeisesti enemmän naisasialla kuin hyviä käytöstapoja myös naisilta vaativa vanhempi bloggaaja.
Ugh, olen puhunut! 

Mutta siis, Adichien kirja on perusfeminismiä, perusihmisyyttä ja perusasiaa.

Viettäkää mukava tasa-arvon päivä kaikki ihanat naiset ja miehet!


Lisäys 22.3.
Ennen kuin jätän tämän aiheen tässä vielä muutama linkki. 
Lukumato on kirjoittanut useamman kirjoituksen, joihin voisin linkittää, tässä yksi. (klik) Ennen ja jälkeen tätä löytyy useampikin feminismiaiheinen kirjoitus. 
Omppu Martinilla olisi myös paljon, joihin viitata, tässä (klik) juuri tästä Adichien kirjasta ja tässä (klik) Koko Hubaran kirjasta Ruskeat tytöt.