keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Vuoden kaunein teksti


Joskus törmää johonkin niin kauniisti soivaan tekstiin, että sitä on luettava yhä uudelleen, lopuksi ääneen. Tänä vuonna se on ollut eräs tunnelmakuvaus, jota romaanihenkilö, kirjailija, kehittelee kirjan tarinassa. Tekstistä on osa valmiina aiemmin, kirjan lopussa se on täydellisenä. Koneelta tippunut liuska löytyy lattialta kellastuneena, siinä on tämä upeasti viimeistelty teksti. Oli se aika jolloin kirjoitusvälineenä oli kirjoituskoneet, nuo samantien tulostavat koneet, kuten joku nykylapsi on tämän koneen erinomaisuutta kuvannut.
Kirjoitan tekstin kokonaan, koska sitä ei voi katkaista, se on täydellinen näin.   

Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneluku lisääntyy, jossakin etäällä on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunaverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa. Vaimeasti, seinien himmentäminä, tuskin kuultavina erottuvat äänet ulkoa. Vähitellen ne voimistuvat. Huoneen hiljaisuus täyttyy niistä; sen omiin leppeisiin tuoksuihin alkaa sekoittua sikarin, pakokaasun, miehen hien hajua; piipputupakan, tuolin selustalle heitetyn takin ulkoilmanhajua, ja likapyykin, aamun sanomalehden, väkevän kahvin ja vielä lämpimien lakanoiden hajua. Nyt kissa, joka on maannut kylläisenä lattialla, herää. Huone käy varjoisaksi, ahtaaksi; nyt se on jo täynnä savua, melua ja hajua, raitiovaunujen jarrutusääniä, laastinpölyä, askeleita ja huutoja. Seinät ovat ohuet, voimattomat. Ovien ja ikkunoiden lukot eivät enää pidä: nyt huone on auki katujen yöhön. 

Tämä kirja on julkaistu 1999. Olen lukenut sen ehkä julkaisuvuonna tai seuraavana. Se ei vaikuttanut silloin minuun kuten nyt. Minun mielessäni on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut vastaanottavaisemmaksi tämän kirjailijan tyylille. Nyt nautin tämän tekstin täydellisyydestä ja sen viipyilevästä unenomaisesta tunnelmasta. Tulee mieleen vesivärimaalaus, ehkä triptyykki, jossa alun vaalea keveys vaihtuu tummenevan ja hälyisemmän kautta lopun synkkään kohtalonomaisuuteen, tai elokuvan käsikirjoitus, kohtaus, johon katsojana haluaisi jäädä pitemmäksi aikaa, tai sävellys. 
Tämän kirjailijan teksti on aina hiottua välimerkkejään myöten. 

Kiitän kaikkia lukijoitani ja kommentoijiani vuodesta 2020. Olette minulle tärkeitä! Kiitän myös kaikkia, joiden blogeissa olen saanut viihtyä. 
Miten erilaisia kirjoitustyylejä bloggareilla onkaan! Mikä varasto perusteltuja mielipiteitä ja sanoilla iloittelua. 

Kiitos Raija Siekkinen! Ehdit kirjoittaa paljon, vaikka elämäsi jäi lyhyeksi. 



maanantai 28. joulukuuta 2020

Lukuvuoden yhteenvetoni, eräänlainen


Kuva T-paidan rintamuksesta, eikö olekin hieno!

Lukuvuosi alkaa olla kohta täysi kuten vuosi muutoinkin. Kylläpä onkin tullut luetuksi ja funtsituksi. Huomaan blogitiedoistani, että olen julkaissut tänä vuonna kahta vaille pyöreän luvun kirjoituksia. Kun klikkaan tämän tarinointini kohta julki sekä lähipäivinä vielä yhden, joka onkin valmiina odottamassa, tunnustukseni vuoden kauneimmalle tekstille, niin saan kirjoitusteni määräksi täydet 80, mikä on historiaa. Blogini alkuvuosina kirjoitin yli yhdeksänkymmentä tekstiä ja viime vuosina määrä on liikkunut päälle seitsemässäkymmenessä. Kahdeksankymmentä on uusi kymmenluku. Siinä minun tilastoni.
Joillakin kirjabloggareilla on ollut vuoden vaihtuessa hienoja kaavioita omista kirjoituksistaan, paljonko mitäkin genreä ja minkä kielisiä kirjoja, naiskirjailijoita ja mieskirjailijoita, ulkomaisia ja kotimaisia. Minun blogiini tämä tilastointi ei oikein istu, koska en pidä blogiani lukupäiväkirjana eikä se näin ollen kerro kuin osan siitä mitä olen lukenut. Luen myös paljon valikoiden osia kirjoista, tämä lukutapa sopii varsinkin tietokirjoihin. Myös esseeteoksia, varsinkin usemman henkilön esseistä koottuja, tulee harvemmin luetuksi kannesta kanteen. 

Kirjailija Kari Hotakainen sanoi omista lukemisistaan Pirkka-lehden haastattelussa, että pyrkii lukemaan kaikenlaista ja kaikentasoista. 
Seiskaa lukemalla voi nähdä, miten karkea maailma on ja siirtyä siitä Avotakkaan, jossa maailma näyttää toisenlaiselta. Kirjailijan ammatti on melkein yhtä paljon lukemista kuin kirjoittamista. On pakko lukea, jotta voi ajatella omaa kirjoittamistaan kriittisesti. Sanotaan, että siksi pitäisi lukea klassikoita ja hyvää kirjallisuutta, mutta väittäisin, että pitää lukea myös huonoa kirjallisuutta. Siten tajuaa, mikä on hyvän ja huonon ero.  
Kirjoittamisesta Hotakainen toteaa,että se on kaaoksen järjestämistä. 
Ajattelen lukemisesta ja kirjoittamisesta samoin kuin Hotakainen vaikka olenkin vain vähäinen blogikirjoittelija. 
Tässä olen taas kerran selvittelemässä ajatuksiani siitä, miksi olen viettänyt niin paljon aikaa kirjojen parissa kuluvana vuonna ja aion viettää taas tulevanakin.
Kaiken lisäksi pidän itsestäänselvänä, että teitä lukijoitani kiinnostavat nämä itsetutkisteluni. 

Kai teitä kiinnostaa myös herrasväki Mentulan joulun kirjasaalis.



Tässä kaikki muut kirjat ovat Unton paitsi Barack Obaman muistelmat minun, mutta ei sillä ole väliä. Yhteiseen hyllyyn asettuvat, kunhan löytyy tilaa. Minä sain lahjakortteja vaatekauppoihin, ja heti joulupäivänähän sitä piti shoppailla nettikaupassa. Kiva lukea mukavassa oleiluasussa kahden presidentin elämästä Valkoisessa talossa, ihanteita vaalivan Obaman ja röyhkeän Donald Trumpin, "hyvin vakaan neron".
Heikki Herlinin kirja isästään Niklas Herlinistä kiinnostaa, koska se on ilmeisesti kirjoitettu rakkaudesta isään ja se vähä mitä olen kirjaa selaillut kertoo, että se on hyvin kirjoitettu. 



Tässä kasassa ovat minun itselleni ostamat - tottakai pitää hemmotella myös itseään kun on kerran ollut niin kiltti kuin minä - ja taitaa joukossa olla joku sellainenkin, jota suunnittelin jollekulle muulle, mutta löysin tilalle paremmin sopivaa.
Päällimmäinen Wendy C. Ortizin kirja Excavation on se kirja, jonka plagioinnista kirjoittaja syytti Kate Elizabeth Russellia, jonka oli sitten pakko tämän sekä muunkin kokemansa painostuksen vuoksi tunnustaa, että on ihan itse kokenut sen minkä pohjalta kirjoitti romaaninsa. Ensisilmäilyt osoittavat, että Ortizin kirja on melko ansioton selostus vailla kaunokirjallisia ansioita. Halusin tarkistaa, miltä pohjalta tällaisia kohuja synnytetään.   
Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia on juuri sellainen teos mitä nyt koronasynkkyydessä tarvitsen. 

Olen viime aikoina lukenut tasokkaita romaaneja Marko Annalalta ja Otto Lehtiseltä. Marko Annalan Kuutio kertoo koskettavasti eronneen isän elämästä  vaikeasti käyttäytymistään hallitsevan poikansa kanssa, jota rakastaa syvästi. Otto Lehtisen Nämä kallisarvoiset asiat sekä Wurlitzer käsittelevät myös rakkautta sen monissa eri muodoissa, muun ohessa hätkähdyttäviä seksuaalisen rakkauden hetkiä, joihin liittyy vihaa ja pelkoa. 


tiistai 22. joulukuuta 2020

Päivän paras VII - Valoa kohti


Ohitimme juuri vuodenkierron pimeimmän päivän, konkreettisesti.

  
Teemme mieheni kanssa aamuisin kahdesta sanomalehdestä tietokilpailun, ei niinkään kilpaillaksemme siitä kumpi on tietorikkaampi, vaan saadaksemme uutta tietoa. Kouvolan Sanomien eilisistä kysymyksistä yksi kuului: "Kuinka suuri osa ihmisistä ei voi kirkkaiden valojen takia nähdä Linnunrataa kotoaan?" Paljastan oikean vastauksen kirjoitukseni lopussa, niin voit tarkistaa oman käsityksesi asiasta.

Itse en pidä sanasta valosaaste, vaikka sitäkin on. Arvostan niin paljon valoa, josta omassakin elämässäni on ollut puutetta. Luin lapsena läksyni öljylampun valossa ja poljin kouluun kilometrikaupalla pilkkopimeässä pyörän kapeassa valokiilassa.  Pelkäsin pimeää, johon liitin kaikenlaista epäluonnollista, kiitos isoäitini kauhutarinoiden suohon upotetuista avioliiton ulkopuolella syntyneistä vauvoista ja kuvaraamatun näyttämistä valtavan kokoisista enkeleistä, joiden kuvittelin kahahtavan eteeni tielle.  
Monessa paikassa maapalloa lapset kulkevat edelleen kouluun pimeässä, kaiken lisäksi peläten väijyviä petoeläimiä, kuten minä enkeleitä ja vauvahaamujen valitusta. 

Tärkeintä valoa elämässä on meidän toisillemme antama valo. Sen merkitys korostuu tänä jouluna, jolloin poikkeusaika musertaa ihmisiä vaativuudellaan ja toivottomuudellaan. Siteeraan Päivän parhaana kohdan Hengitysliiton jäsenlehden pääkirjoituksesta, jonka on kirjoittanut viestintä- ja kehittämisjohtaja Hanna Salminen.

Ihminen on luotu epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Yli-ihminen ei tarvitse olla, mutta ehkä vähän parempi versio itsestä onnistuisi vuonna 2021. Olisi ihmisiksi toisille. Kuuntelisi toista ajan kanssa ennen kuin avaisi oman suunsa, kyllä senkin ehtii. Hymyilisi enemmän, sillä tunteet tarttuvat. Pitäisi yhteyttä useammin läheisiin ystäviin, sillä elämä on lyhyt. Muistaisi nauttia jokaisesta päivästä. 

Vastaus tietovisan kysymykseen: kolmasosa.


keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Näin sydämeeni joulun teen

Olen aina pitänyt otsikon joululaulun tästä tietystä kohdasta "Näin sydämeeni joulun teen" (ja vain tästä), koska olen sitä mieltä, että joulumieli todellakin TEHDÄÄN. 

On paljon ihmisiä, jotka kokevat jäävänsä paitsi jostain mistä toiset "ne oikeat jouluihmiset" hohkaavat kuin jostain mystisestä orgastisesta tilasta. Jos ei koe joulua uskonnollisena juhlana, perheeseen ei kuulu silmät sädehtien joulua odottavia pikkulapsia eikä ole tapana antaa lahjoja, niin joulu saattaa tuntua samalta kuin arki ja voi ihmetellä mitä ne toiset oikein höösäävät. Jotkut näin kokevista ihmisistä ovat lähteneet jouluksi etelän lämpöön, mitä tänä vuonna ei voi tehdä, ja viettäneet Suomi-joulun sijaan rantalomaa.


"Jouluihmisiä" on mielestäni kolmenlaisia:

1) Ne jotka juhlivat joulua uskonnollisena juhlana, jotkut hartaasti ja yksinkertaisesti, jotkut myös maallista koreutta ja runsautta arvostaen.

2) Ne, joilla on tapana tunnelmoida arvostaen hiljaisuutta, kynttilänvaloa, takkatulen ääressä istumista ja yksinkertaisia perinnekoristeita.

3) Lapsenmieliset, joille joulumieli on kutkuttavaa odotusta kuin muistumana lapsuuden joulupukin odotuksesta. Nämä ihmiset harrastavat iloista koristelua ja nauttivat lahjojen suunnittelusta ja paketoimisesta. 

Itse kuulun kolmanteen ryhmään, löyhästi. Tietenkin ryhmät myös sekoittuvat. Kolmosryhmän touhottajana vetäydyn välillä hiljaiseen yksinäisyyteeni kuusen katveeseen lukemaan ja mietiskelemään ja vaihtaisin myös milloin tahansa joulun vieton pimeässä Pohjolassa ihanaan lomaan jossain rantaparatiisissa.
Mieheni saattaisi ilman minua ja muuta perhettä olla kakkosryhmäläinen ellei peräti lähes joulua juhlimaton. Hän kiittelee minua joulun rakentamista ja innostamisesta. 

Alan tehdä joulua marraskuun alussa. Meillä on nykyään kestokuusi, jonka voi pystyttää aikaisin ja pitää pitkään. Pystytämme sen itsenäisyyspäiväksi ja puramme Nuutinpäivänä 13.1., jolloin muutkin koristeet saavat lähteä, keittiön punavalkoinen jouluverho ja punainen matto vaihtuvat keväänvihreisiin ja joulukukkien tilalle asettelen keltaisia tulppaaneja. 


Tämän joulun alla monet joulumielen rakentamiseen oleellisena osana kuuluvat asiat puuttuvat. Ei ole pikkujouluja, joulumarkkinoita eikä joulutoreja, ei joulukonsertteja eikä teatterien joulunäytöksiä. Meillä oli liput teatteriin, mutta jätimme menemättä, koska juuri silloin Kymenlaaksossa siirryttiin koronaviruksen leviämisvaiheeseen. 

Kaikkein ikävimmältä on tuntunut se, että emme näe omiamme joulun ympärillä. Turun perhe on käynyt usein itsenäisyyspäivänä ja Tuusulan porukka joulun ja uudenvuoden välillä arkena, jolloin on seikkailtu alennusmyynneissä. Onneksi olemme lähellä asuvan nuorimman pojan perheen kanssa "samassa kuplassa" ja saamme heidät jouluna yövieraiksi. Toisten kanssa kohdataan varmaan  turvallisesti Teams-palaverissa, mikä on valitettavasti melko vähäinen ilo.    

Kun harrastukset ovat tauolla ihmiset satsaavat kotiinsa ja kodin ympäristöön. 
Kävimme katselemassa jouluvaloja Anjalassa, jossa on ollut oikein kyläkilpailu parhaista valoista.   

Kuva, UMe

Kuva, UMe


Me asumme kerrostalossa. Parvekkeella on tähtivaloketju, pöytälyhty ja Turkista tuomamme värikäs riippulyhty. Sisällä on punaisia ja valkoisia  joulukukkia. Kuuseen laitoin taas kerran kaikkea vuosien aikana kertynyttä lasten ja lastenlasten askarteluista juuri hankittuihin viininpunaisiin palloihin. Valoiksi kuuseen kiinnitimme sekä pienet ledit että kynttilät, voi valita kumman valon haluaa tilanteen ja mielialan mukaan. Ei minusta ole minimalistiksi eikä tyylikkääksi kahden värin käyttäjäksi. Oikean kuusen tuoksu puuttuu, mutta valitsen mieluummin pitemmän ajan keinojoulupuun kanssa. 


Yksi tärkeä joulumielen kasvattaja on jouluruoka ja leipomukset, joihin myös jouluvalojen ohella saatetaan tänä korona-kotoilujouluna panostaa kodeissa enemmän kuin ennen. Minä tein muutaman vuoden tauon jälkeen itse rahkavoitaikinan torttuihin ja onhan se  paljon mehevämpää kuin kaupan pölisevät voitaikinat. Monena jouluna olen valmistanut jouluisia jälkiruokia jouluhalosta uunijäätelöön, mutta suklaakonvehdit ovat kyllä kaikkein parasta, joten taidan suosia niitä ja käyttää turhasta näpertelystä jääneen ajan - no, mihinkäs muuhun kuin lukemiseen ja siihen paljon kuulutettuun hiljentymiseen.   

Ulkona sataa lunta, tai oikeastaan räntää, mutta maisema on valkoinen! Ihmeellistä! Tuntuu jouluiselta. 

Vielä joulutunnelmaan pääsemisessä on muistettava heidät, joilla huoli täyttää mielen eikä sinne mahdu joulua. Ihmisillä on huolta terveydestään, toimeentulostaan ja läheisistään. Onnettomuudet ja äkkikuolemat eivät kysy, onko joulu. Korona ei pidä tulitaukoa. Meilläkin on lähipiirissä monenlaista huolta ja murehtimista.  
Kaikille huolten kanssa kamppaileville omistan tämän sydämen.



perjantai 11. joulukuuta 2020

Kristina Carlson, Eunukki

Kristina Carlsonin romaani Eunukki (2020) on kirja, josta mieleeni nousee ennen kaikkia muita sanoja sana 'kaunis'. Kaunis kieli ja kaunis muoto, kaikki kirjassa on harmonista ja harkittua. Vaikka kirjan päähenkilö, eunukki Wang Wei, puhuu ajatustuokioissaan jopa suolensa toiminnasta, niin se ei muuta kokonaiskuvaa kirjasta mitä kauneimpana taiteen tuotteena. 


Onnittelen Kristina Carlsonia rohkeista aihevalinnoista, tästä ja myös aiempien kirjojensa aiheista, sekä ilmaisun tiiviydestä. Voin kuvitella, että tutkimustyö olisi tuottanut aineistoa tiiliskiveen; Carlson tyytyy kuvaamaan vanhan eunukin elämää alle satasivuisessa teoksessa, joka herättää henkilön ja aikakauden eloon sekä antaa myös sytykettä filosofiseen pohdiskeluun identiteetistä ja elämän tarkoituksesta.

Wang Wei syntyy köyhille vanhemmille 1120-luvulla Dongjingissä Kiinan pääkaupungissa. Kun sato epäonnistuu vanhempien on pakko myydä hänet ja hänen nuorempi veljensä hoviin, jossa heidät leikataan eunukeiksi. Leikkauksesta jää muistoksi valonvälähdyksiä ja kirskuntaa sekä ikuinen lääkärien pelko. Kun Wang Wein on mentävä mahakivuistaan lääkäriin hän pelästyy lääkärin hyllyltä poimimaa yrttirasiaa:"Kauhistuin, että se on pao, että minua viedään!" Eunukki saa kuollessaan mukaansa kannellisen rasian, paon, johon on säilötty häneltä pikkupoikana viedyt penis ja kivekset. 
Wang Wei menettää yhdeksänvuotiaana vanhempansa, veljensä, joka menehtyy leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin, koko entisen elämänsä sekä sukupuolensa. Hän saa myös uuden nimen, joka on peräisin kuuluisalta runoilijalta.  
Kuohitut pojat ja miehet ovat hovin palvelijoita, joiden tehtävät vaihtelevat keittiöapulaisesta vartijoiksi ja haaremin naisten vaatevarastonhoitajasta tutkinnon kautta virkamiehiksi. Jotkut naiset pitävät pehmeämuotoisia eunukkeja lemmikkeinään. 

Vaikka eunukit lukumäärältään ovat hovissa valtakunta valtakunnassa, meiltä puuttuu valta. Me olemme, olimme palvelijoita, ja valta on kaikki.

Keisarin yöastian tyhjentäminen on erään eunukin virka. Mietin mikä tutkinto hänellä siihen toimeen on. Ainakin hän näkee ainutlaatuisen muotokuvan keisarista: astiassa kelluvat pökäleet.

Wang Wei on ollut monenlaisissa tehtävissä hovieunukkina. Hän on nähnyt juonitteluja ja oppinut varomaan. Julman aikakauden yhteiskunnassa armeliaisuutta pidetään heikkoutena. Vihollinen ja petturi mestataan iskemällä sapelilla keskeltä kahtia. Nyt Wang Wei on vapaa palveluksesta ja katselee elämää enemmän ulkopuolisena kuin koskaan. Hän ei enää koe olevansa tarkkailun alla ajatuksineen, kuten työssä ollessaan koki, vaan uskaltaa miettiä juuri mitä haluaa.

Monet ajattelevat, että maailma on jaettu kahtia. On päivä ja yö, on valo ja pimeä, on kova ja pehmeä, on mies ja nainen. Näin he ajattelevat järjellään, vaikka tietävät, että on myös hämärä, ja on vesi joka voi virrata tai höyrytä tai jäätyä. 

Wang Wei tarkkailee joutilaana ihmisiä ja lintuja. Hän pitää myös ikäistensä eunukkiystävien seurasta. He kokoontuvat huvimajaan vaihtamaan ajatuksia, syömään, juomaan viiniä ja pelaamaan noppapelejä rahasta, jadekiekoista ja henkilökohtaisista esineistä.

Paitsi omaa aikakauttaan Wang Wei pohtii paljon ikääntymistään, lihavaa ruumistaan, kuolemaa ja miehen ja naisen välistä rakkautta, joka on jäänyt hänelle arvoitukseksi. Hän rakastaa eunukkiystäväänsä, joka lähetettiin keisarin kanssa matkaan, koska on niin hyvä kokki, vaikka oli jo täysinpalvellut. Hän tietää rakkauden siitä, että kaipaa ystäväänsä, mutta on nähnyt, että mies ja nainen kaipaavat toisiaan eri tavalla, sellaisella johon liittyy ruumiillista poltetta.  

Vanhuus alkaa siitä, kun ei enää kuvittele tulevaisuutta erilaiseksi kuin nykyhetki, Vanha rouva sanoi. Itse ajattelen, että vanhuutta on kuvitella itselleen erilainen menneisyys kuin se oli. Kuvitella kaikkea mitä ei ollut, että olisi ollut maanomistaja, korkea-arvoinen sotilas tai virkamies. Kuvittelenko minä, että olisin ollut mies? En kuvittele. Olisin voinut olla kirjaviisas, runoilija, maalari tai musiikkimestari. En osannut tai voinut olla. Olemattoman ajatteleminen eteenpäin ja taaksepäin on haikailua. Minulle kelpaa nykyhetki kunhan en kuole ihan vielä.   

Olen seitsemänkymmenen! Haluan noudattaa sydämeni haluja ja rikkoa sovinaisuuden rajoja!
Sovinnaisuus pakottaa elämän jatkumaan samanlaisena kuin se mukamas on aina ollut. Yan Yan opetti minulle, että jos kengät puristavat, kävele paljain jaloin. 

Ajattelen ajatuksiani ajatuksista. 

Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin. Jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan. 

Hyvä, hyvä Wang Wei! Ajattele vain, se on meidän seitsemänkymppisten huvi, ollaan eunukkeja tai ei. Ja sekin huomio, että alkaa muistuttaa vajennutta riisisäkkiä voi olla yleinen muillakin. 

Pidän tästä pienestä, aforistisesta kirjasta niin paljon. Se tuntuu kasvavan, kun alan ajatella ajatuksiani.
Alan ajatella julmuutta, jolla ihmisten kehoon on puututtu entisaikoina, varsinkin idässä. Poikia on kastroitu ja tyttöjen jalkoja sidottu. Vähänkään viallisia on surmattu jo syntyessä, paitsi joitain säästetty töllöteltäväksi ja pahoinpideltäväksi hovien illanvietoissa. Olisiko maailma sivistynyt tässä suhteessa jonkin verran. Kuitenkin. 

perjantai 4. joulukuuta 2020

Sinivalkoista (Blogihaaste)

Blogeissa on kiertänyt haaste Sinivalkoinen, jossa sininen ja valkoinen ovat päärooleissa. Sain idean Ritalta Kieltenopen kotiblogista ja ajattelin pohdiskella aihetta Suomen itsenäisyyspäivän alla.


Ostin kuvan patalapun kesällä Sotkamon käsityömyymälästä, jossa poikkean aina, kun liikun siellä päin. Näitä on myös nimiaiheisina. 

Lippumme on sinivalkoinen. Sininen taivas ja valkoiset poutapilvet, siniset järvenselät, valkoinen siniseen sihahtava lumi; Sininen polku Kuhmossa, Konstan Pylkkerön siniset ajatukset; sinivuokot, kissankellot ja lemmikit; sinivalkoruutuiset keittiön verhot, sininen lettinauha pikkusiskoni vaaleissa palmikoissa. Kirjoista tulee mieleeni Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja Joan Didionin Iltojen sinessä. Sininen yhdistetään usein uneen. Sininen uni Tapio Rautavaaran laulamana...

Ja pieni sateenvarjo
On aivan kallellaan,
Ja sinistä unien kirjaa
Se kantaa kainalossaan,
Ja unien sinimaahan
Se lapset autolla vie.
Surrur, surrur ja sinne
On sininen, uninen tie.

  


Suurin osa meidän huushollimme astioista on sinivalkoisia, pohjoismaista tyyliä. Kuvassa on viheltävän teepannun ohella muumimukeja, kutsun niitä talvimukeiksi ja Arabian Suomi 100 -juhlavuoden vuosikymmenmukeja. 



Lisää sinivalkoisuutta, vanhaa ja uutta. Isot maljakot ovat China Centeristä, joka toimi, kasvoi ja kehittyi Kouvolassa joitain vuosia ja kaatui epäilyihin laittomasta toiminnasta. Epäilyt osittautuivat turhiksi, mutta eipä ole enää meillä tällaista kivaa basaaria. Mieheni innostui hankkimaan näistä kaupoista maljakoita, niitä on mökilläkin. Pojat kutsuvat näitä Iskän Ming-dynastia-vaaseiksi. 
Juustokupu on matkamuisto Herendin posliinitehtaalta Unkarista. 


Tämän taulun ostimme pari viikkoa sitten Moision kartanosta, joka lopetti toimintansa taidegalleriana. Taulun nimi on Lumipyry ja sen on maalannut Pauli Luoma.  Meille tuli molemmille, miehelleni ja minulle, nostalginen olo tätä taulua katsellessa, Kiertelimme näyttelyssä pitkään ja palasimme aina uudelleen tämän pienen maalauksen luo. Lapsuuden talvisää. 




Vaatteissa minulla on valkoista erityisesti puseroissa, topeista neulepaitoihin. Kesällä yksi mieliasuni on  sinikukallinen hame ja valkoinen toppi, mutta vaatemielivärini on kyllä punainen. Käytän paljon iloista joulun punaista, vanhaa roosaa ja viinipunaista. Kuvan vaniljanvalkoinen neuletakkini on varmaan parikymmentä vuotta vanha. "Löysin" sen, kun mietin, mikä valkoinen olisi kaunis kuvassa.  

Farkuissa pidän tummansinisestä, mutta kaikessa muussa eniten lempeistä vaaleammista sinisistä. Välimeren sininen ah... en nyt etsi matkakuvia. Niiden sijaan kuvaan pienen palan rantapyyhettä. 

Se suloisin sinisen sävy


Mietin, miksi eri värit ovat suosittuja eri maissa. Meillä Suomessa käytetään varovaisia, hillittyjä värejä yleensä kaikessa. Ennen maalla oli punamullalla maalatut talot yleisiä, nykyään pastellit. Kaipaan sitä punaista. 

Ruotsin lippu on sinikeltainen ja eikös siellä näy keltaista myös vaatteissa, mikä on Suomessa harvinaista. Kuninkaallinen kultako lie vaikuttanut? 
Monissa kaukomaissa käytetään loistavia värejä, esim. Chilessä rakennukset saattavat olla mitä väriä vain, kaikkea mitä paletista löytyy. Afrikkalaisten kankaiden sävyt ovat joskus kuin koralleista tai jalokivistä.
Jos erehdyt turistina hankkimaan jonkin vaatteen kaukomatkalla huomaat pian, että se näyttää meidän ilmastossamme räikeältä.
Valitut värit eivät ole aina kiinni luonnostakaan. Mitä kuivimmassa ja värittömimmässä ympäristössä ihmiset saattavat rakentaa maailmansa kirkkain värein maan lipusta kahvikuppeihin, ehkä juuri vastapainoksi luonnon yksitoikkoisuudelle. 



Mökillä maalasimme rakennukset punasävyisiksi valkoisin pielin perinteiseen tapaan.


Muutama talvimaisemakuva vielä tänne. Nämä ovat kaikki Kymijoelta, mieheni  kuvia. 








Jos haluat kirjoittaa ja laittaa kuvia Sinivalkoinen-aiheesta, niin kerro kirjoituksessasi, että haasteen on aloittanut Tiiu blogista Puutarhahetki. Käy myös liittämässä postauksesi Puutarhahetki-blogin Sinivalkoista -haaste -postauksen kommenttikenttään. 
Voit haastaa blogiystäviäsi mukaan, ja aiheestahan voi kirjoittaa milloin vain.  


Sittenpä ei muuta kuin hyvää ja rentoa sinivalkoista itsenäisyyspäivää 2020! 


----------------------

6.12. illalla

Luin juuri erään pysähdyttävän itsenäisyyspäiväkirjoituksen Esmeraldan eetos -blogista.
Lukekaa tekin täältä.


tiistai 1. joulukuuta 2020

Päivän paras VI - Korona-asiaa...


Ylen tiedotus:
Levin yöelämästä paljastui koronarypäs. - Kävitkö Pub Hölmölässä, Bar Ihkussa tai Ravintola Narranissa?


Ihkua joulukuun ensimmäistä päivää ja koronakestävyyttä meille kaikille!

Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...