Meillä ja Mikkelissä 1: musiikkia ja muita elämyksiä

Viime viikon lopulle osui kulttuuria kolmena päivänä peräkkäin, torstaina Kymi Sinfoniettan Chydenius-konsertti Kuusankoskitalolla, perjantaina Mikkeli-päivä, johon kuului tiedekeskus Muisti ja Mikkelin teatterin näytelmä Äitiä ikävä ja lauantaina vielä Kouvolan teatterissa musikaali Next to Normal. 
Paras jakaa kokemani kahdeksi, että jaksatte lukea. 

Jos rakastat - Kaj Chydeniuksen kauneimmat laulut on vieraillut viime syksystä alkaen jo useammalla paikkakunnalla. Nyt oli Kouvolan vuoro.
Konsertin solisteina ovat Kaj Chydeniuksen poika Jussi Chydenius ja säveltäjän kanssa paljon yhteistyötä tehnyt laulaja ja näyttelijä Oona Airola. Komppi koostuu kolmesta taitavasta muusikosta: Kalle Chydenius (myös hän Kaj Chydeniuksen poika), basso - Risto Kupiainen, piano ja Sami Kuoppamäki, rummut. Laulut on sovitettu sinfoniaorkesterille.
Kymi Sinfoniettaa johti energiseen tyylinsä kapellimestari Tomas Djupsjöbacka.

Jussi Chydenius oli rakentanut konserttia isänsä pitkän uran ja tulevan 85-vuotispäivän kunniaksi, mutta siitä tulikin muistokonsertti Kaj Chydeniuksen menehdyttyä puoli vuotta ennen kantaesitystä Oulussa. 
Kun sävellyksiä on noin kymmenentuhatta seitsemältä vuosikymmeneltä ja konserttiin mahtuu vain parikymmentä laulua, niin valinta ei ole aivan helppo. 
Jussi Chydenius valitsi omia suosikkejaan. Saimme kuulla sekä yleisesti tunnettuja että harvinaisempia lauluja.
Arvostan sitä, että Chydenius teki sävellyksiä runoihin, joilla on merkittävä sisältö, kuten Eino Leinon Nocturne ja P. Mustapään Viimeisestä illasta. Sanataidetta rakastavana en pidä laulutaiteesta, jossa vain toistetaan jotain yhdentekevää kuin täytteeksi musiikille. Tätä on paljon pop-musiikissa, kun taas räppi ja punk ovat täynnä asiaa, jos vain saa sanoista selvän. Lied-tyylisissä esityksissä musiikki ei peitä laulua, ei edes silloin kun musiikin esittäjänä on sinfoniaorkesteri.

Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti Oona Airolan esittämä Tyttö ja tanssiva karhu (runo Marja-Leena Mikkolan) ja Jussi Chydeniuksen esittämät Natalia (runo Elvi Sinervon) ja Minun lintuni (runo Timo K. Mukan). 
Kymi Sinfoniettan musiikki soi upeasti. Aluksi kaipasin solisteiksi oopperalaulajia, mutta totuin, kun huomasin, että myös näiden laulajien esityksessä oli voimaa.   

Minun rakkaani itkee näin
laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
Minä rakkaani hylkään
Minä rakkaani annan
Minun lintuni jälkeeni ui...

Pakahduttavan kaunista Mukkaa...

Ja upeaa, mystistä Marja-Leena Mikkolaa...

Vain kerran kun silmiin katsoi hän karhua hyppivää
Hän tiesi, mikä on raskasta ja mikä on keveää

Ja karhu, karhu tanssi kun tyttö rumpua löi
Ja niin kuin aurinko kuuta hän karhun sydäntä söi

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Empathy with Ukraine

Mikkeliin lähdimme Senioriopettajien ryhmän mukana.
Ensimmäinen kohde oli sodan ja rauhan teemoja ja sotaa ilmiönä tarkasteleva tiedekeskus Muisti, joka sijaitsee entisessä Mikkelin keskuskansakoulussa. 
Puolustusvoimien Päämaja sijaitsi Mikkelissä kaikkien itsenäisyyden ajan sotien ajan. Päämajan tiloihin perustettiin museo 1970-luvun alussa ja sitä laajennettiin 2001. Vuonna 2021 avattiin yhtenäinen kokonaisuus Muisti, johon kuuluu Päämajamuseo ja uusi elämyksellinen osasto, jossa voi eläytyä erilaisiin sodan kokeneiden ihmisten kohtaloihin ja mm. viettää tovin juoksuhaudassa, jonka päälle osuu tulitus.
Kun kipinät sinkoilivat ja jyly oli pahimmillaan, minun oli pakko ottaa välillä lasit päästä ja kas, silloin olinkin taas nykytodellisuudessa. Olo oli virtuaalisen sodan kokemisen  jälkeen epätodellinen ja hieman pahoinvoipa jonkin aikaa. 
Eräs kiinnostava kohde oli nuoren naisen tarina siitä, miten hän löysi valokuvien ja lopulta MyHeritagen kautta vielä elossa olevan isoisänsä veljen. Isoisä oli ollut Suomessa sotavangiksi joutunut venäläinen mies. Vanki oli ollut töissä maalaistalossa ja hänelle oli syntynyt näissä vaikeissa oloissa rakkaussuhde suomalaisen naisen kanssa. Mies olisi halunnut jäädä perheensä luo, mutta Neuvostoliitto vaati omansa ja tragediasta vaiettiin.
Eri viikonpäivinä on valittavana kaksi henkilöä joita seurata. Toinen tarina jäi minulta kokematta, koska oli niin paljon mikä kiinnosti ja riensin eteenpäin. 
Tähän tiedekeskukseen kannattaa varata aikaa muutama tunti ja käydä vaikka välillä lounaalla tai kahvilla ravintola Rauhassa.

Toisen maailmansodan tapahtumista kertova valotaulu pysähdytti minut pitkäksi aikaa. Taulu näytti vuosi vuodelta, mitä tapahtui sodan aikana ja miten se lopulta päättyi. Oli kiinnostavaa nähdä, miten kyseessä todella oli koko maailman sota ja miten Saksa paisui ja taas pieneni. 

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Sympathy with Ukraine

 

Muistissa on myös teemaan liittyviä taidenäyttelyitä. Tällä haavaa esillä on ajankohtainen Repairing the Irreparable - Empathy with Ukraine / Korjaamatonta korjaamassa - Ukrainaa ajatellen, jossa on kuvataiteilija Alexander Reichsteinin teoksia.

Reichstein on ukrainalaisia juuria omaava, Moskovassa syntynyt ja parikymmentä vuotta Suomessa asunut taiteilija. Hän kertoo tehneensä sirpaleista koostuvat työnsä uutiskuvien nostattamien tunteiden pohjalta: ”En voi olla ajattelematta Ukrainan sotaa koko ajan. Teokset ovat toivoton ja turha yritys korjata, parantaa, palauttaa sitä, mikä on mennyt lopullisesti rikki, tuhoutunut, kuollut”.

Edellisillan Chydenius-konsertin Natalia alkoi soida mielessäni näitä teoksia katsellessa. 

Vaan silmäis sinen viha tummentaa

Natalia, kun muistat taas

On vieras hävittänyt armaan maas

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon

Natalia, oi kuuletko?

Soi yössä rakentajain laulut jo

He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elvi Sinervon runossa Natalia natsit ovat tuhonneet Ukrainan, mutta vielä se rakennetaan uudelleen ja niin tulee tapahtumaan nytkin Venäjän aiheuttamien tuhojen jäljiltä - olkoonkin että Ukraina jää alueeltaan pienemmäksi. 
Meillä on taas kerran valtioiden johdossa petoja, jotka pyrkivät kaappaamaan maita ja jakamaan koko maailman omiksi etupiireikseen.

Miksi ei osata valita parempia johtajia? Johtajien valinnassa pitäisi käyttää psykiatreja, jotka näkevät jo varhaisessa vaiheessa, salassa pidetyn narsismin, tunnekylmyyden ja psykopaattisuuden, jonka lopulta irralleen päästettynä näkevät kaikki ja jota ei silloin valta-asemassa ole edes tarve salailla. 
Mutta kumpi jää historiaan kunnioitettuna, ahne ja paha diktaattori vai vilpitön, omaansa ja muita kansoja kunnioittava johtaja?

Televison Jim-kanavalla on mennyt erittäin hyvä, englantilainen  dokumenttisarja Zelenskyin tarina. Viimeinen osa tulee vielä uusintana sunnuntaina klo 23, ja varmaan koko kolmiosainen sarja löytyy myös jostain suoratoistopalvelusta. Kannattaa katsoa. 

Suomalaisten pakolaisten evakkorattaat. Ihmiset ja eläimet
kävelivät rattaitten vieressä.

Yksityiskohta rattailta. Minua liikuttaa Neljän sadun kirja.
Kulttuuri on aina ollut keino jaksaa barbaarisina aikoina. 

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Miksi luin tämän kirjan? - Andrei Kurkov ja Sami Oskari Lahtinen

Kirjoja on kirjan ystävällä pinokaupalla valittavana, minullakin tällä haavaa kirjastosta kiikutettuna parikymmentä opusta ja itse ostettuna yksi ja saatuna kaksi.
Mikä saa tarttumaan juuri tiettyyn teokseen? 

Kerron, miksi valitsin ukrainalaisen Andrei Kurkovin humoristisen romaanin Kuolleen miehen kaveri ja Sami Oskari Lahtisen syvästi traagisen esikoisromaanin Dinosaureeni.

 

Kuolleen miehen kaveri julkaistiin suomeksi tänä vuonna, suomentajana Riku Toivola. Kiinnostuin, koska ajattelin sen kertovan nykytilanteesta Ukrainassa, mutta alkuteos onkin jo vuodelta 1996, jolloin Ukraina oli ollut itsenäisenä muutaman vuoden.    

Päätin etsiä lukiessani vastausta kysymykseen, miten siinä näkyy tyytymättömyys Venäjään silloin.
 
Kirja kuvaa mustan huumorin sävyin kolmikymppisen Toljan tuskallista elämänvaihetta neuvostoajan jäljiltä sekasortoisessa ja ankeassa Kiovassa. Vaimo on jättämässä ja mies on työtön ja näköalaton. Itsemurhaajaksi hän kokee olevansa vielä liian elämänmyönteinen, mutta palkkamurhaajan uhriksi juuri sopiva. Palkkamurhan tilaaminen on helppoa, koska murhaajan ammatti on suosittu ja hyväpalkkainen ammatti, jonka harjoittajia löytyy kirjaimellisesti joka lähtöön.
Kävi yksinkertaisesti niin, että kaikkein pätevimmät palkkamurhaajat saivat arvonimen killer. Ja vanhanajan arkiset, romanttiset, känniset ja mustasukkaiset murhaajat ovat ja pysyvät yksinkertaisesti murhaajina. Heidän kaltaisiaan jahdataan, napataan ja heitetään linnaan samaan aikaan, kun killer liihottaa vapaana ja huomaamattomana kuin lintu. 

Niinpä... 

Tolja kokee vaikeaksi kestää yksinäisyyttä vaimon lähdön jälkeen. Hän kaipaa naista, jolle saisi huomaamattaan alistua. 
Samanlaista kaipuuta kokee Venäjän kansa hyvän tsaarin puutteessa. Mielessäni kuvittelin naisen olevan rakastava, hellä ja tarpeeksi älykäs tekemään hänen toiveisiinsa alistumisesta minulle ilon ja nautinnon. 

Niinpä niin. 

Kurkov on paitsi tuottelias kirjailija myös toimittaja. Hän on kertonut, ettei ole pystynyt sodan alettua kirjoittamaan fiktiota, vain sotaan liittyviä juttuja, joissa hän onkin ansioitunut kansainvälisessä mediassa. 

Sami Oskari Lahtisen romaanin pariin minut johdatti triviaali yksityiskohta kirjan alussa, tuttu paikka.

Huhtikuu [2019]
Isä pyysi, että hänen tuhkansa sirotellaan Kymijokeen. 

Dinosaureeni on vahvatunnelmainen teos kirjan syntymisestä ja vaikeasta ihmissuhteesta.
Jussi ei pysty suremaan Onde-isän kuolemaa. Tunteet ja muistot vaivaavat häntä ja hän alkaa etsiä isäänsä kirjoittamalla novelleja lapsuudenmuistoistaan. Hän antaa novellejaan luettavaksi naapurin kirjailijalle, joka on arvioissaan erittäin kriittinen ja rehellinen. Muita esilukijoita ovat asiallinen vaimo, jonka kanssa tulee avioero kirjoittamisprojektin aikana ja lempeä, kovia kokenut äiti. 
Kirjoittaessaan Jussi huomaa, että häneltä onkin tulossa romaani isästä ja pojasta ja yhä suuremmassa määrin pojan itsetutkistelusta. Poika on itsekin isä ja pyrkii olemaan siinä roolissaan hyvä. Hän eläytyy pienen Vilja-tyttärensä tilanteisiin pelolla, koska on itse kokenut lapsena niin paljon hylkäämistä. 

Huhtikuu [2021]
Tunteillani on historia; niistä on puhuttu, niitä on tutkittu, niille on annettu numeroita ja niihin on määrätty lääkkeitä. 
     Kun yritän hahmottaa tähän astista elämääni kokonaisuutena, on muistikuvani vatsanpohjalla. Kouraiseva tunne jostain intiimistä ja vaikeasta.

Pidän tämän romaanin rakenteesta, jossa vuorottelevat Jussin eripituiset novellit ja eri vuosina tehdyt päiväkirjamerkinnät, joista osassa hän kirjoittaa tuokioista elämässään ja osassa miettii ratkaisuja kirjoittamiseensa, kertoo saamastaan palautteesta ja pohtii autofiktiota.
Eikö kaikki kirjoittamamme ole loppujen lopuksi fiktiota, kysyy kirjailija. Kaikki kokemamme muuttuu ajatuksissa tarinoiksi ja henkilöistä joita kuvaamme tulee meidän itsemme näköisiä. Vain merkitys jää.    

Joissakin novelleissa on hyytävä tunnelma, esimerkkinä Huutaja, joka kertoo julmasta isäpuolesta.
Tehtaankadun koulussa tapahtunutta käydään läpi äidin dialogina rehtorin kanssa ja myöhemmin äidin dialogeina pojan kanssa. Kun lukija jo aiemmin on saanut tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat ei voi kuin hämmästellä rehtorin väärinymmärtämisen määrää. Äiti kyllä ymmärtää lastaan. 
Yksinpuhelu on mielenkiintoinen vuoropuhelu oman minän kanssa, ja Lautta sekä loppunovelli Dinosaureeni koskettavat minua syvästi.
Pari kirjoitusta, Laatikko ja Et kääntynyt katsomaan, ovat mielestäni liian kaukana aiheesta. Ne kertovat kyllä maailmasta ja Jussin suhtautumisesta elämään, mutta jäävät irrallisiksi. 

Luin tätä kirjaa koukuttuen, mitä joissain kirjallisissa piireissä ei niin arvosteta. En kyllä ymmärrä miksi. Pitäähän kirjan vangita lukijan huomio ja saada hänet odotuksen valtaan. 
Kymijoki toimi minulle täkynä, mutta kirjan asetelma oli se, mikä sai minut jatkamaan.

Mietin, miten usein aikuiset hätistelevät lapsia tieltään ja myös, miten turhaan he kokevat syyllisyyksiä asioista, joille eivät mitään voi. 

    En tiedä voiko toista ihmistä koskaan löytää etsimällä. Ehkä hänet voi tavoittaa vain pysähtymällä, sillä aito yhteys kahden ihmisen välillä ei synny analyysistä ja tulkinnasta vaan myötätunnosta ja hyväksynnästä. Se ei ole tekemistä, se on olemista.

   Merkittävintä ei ehkä olekaan se, mitä me olemme lapsillemme, vaan mitä he ovat meille.   

Mietin, miten hyviä kirjoittajia meiltä löytyykään, vähän väliä. Pidän Dinosaureenia hämmästyttävän vahvana esikoiskirjana.
Romaanin nimi vilahtaa tekstissä jo aiemmin pari kertaa, mutta selviää lopuksi kokonaan, mistä ratkaisusta pidän.  

Kirjalle luo ryhtiä jako kymmeneen lukuun, joiden nimet ovat kiehtovia, Onni ei asu täällä, Singulariteetti, Joutomaa.  

Eräs Jussin apea, pitkälle mietitty ajatus pysähdytti minut kauneudellaan:
Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. 
Ja - vielä hetken - hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.    

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8. 2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta

Kotkaniemi Luumäellä oli Suomen kolmannen presidentin P. E. Svinhufvudin pitkäaikaisin koti, jossa perhe asui vuodesta 1908. Nykyään  se on kotimuseona ja kokouspaikkana. Talon keittiöstä on tehty kahvila, jonka nykyinen nimi on Ellen presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin mukaan. Talo sijaitsee todella kauniilla paikalla Kivijärven rannalla, sama järvi jonka eräässä monista saarista meillä on mökki. Isolla piha-alueella on huolella hoidettu puutarha ja rantasauna sekä metsässä luontopolku, jonka varrella on myös Svinhufvudin perheen uimapaikka. 

Kotkaniemen piha-alueella järjestettiin eilen kolmatta kertaa Kotkaniemi-foorumi, turvallisuuspoliittisia teemoja käsittelevä seminaari, jonka järjestävät Kotkaniemi-säätiö, Etelä-Karjalan liitto ja Luumäen kunta. 
Foorumin nimi Rajamaa uuden äärellä kertoo tilanteesta, jossa Suomi nykyisin vihamieliseksi käyneen Venäjän naapurina ja uutena Naton jäsenmaana joutuu elämään. 
Emme ole päässeet edellisiin seminaareihin päällekkäisten menojen vuoksi, mutta nyt onnisti, ja kylläpä kannatti mennä. 

Presidentti Sauli Niinistö, Kotkaniemi-foorumi 7.8.2024. Kuva: Ume

Sauli Niinistö oli otsikoinut alustuksensa Mikä on ase, mitä on sota? 
Niinistö pohti joko paljon puhuttu eskalaatio on meneillään, kun kaikin mahdollisin nykytekniikan mahdollistamin keinoin pyritään heikentämään ja vahingoittamaan viholliseksi nimettyjä valtioita. Joku keskustelijoista mainitsikin myöhemmin, että Venäjälle sodankäynnissä 80 % on hybiridivaikuttamista ja loput, vain viidesosa, varsinaista sotaa. 
Putin on määritellyt Venäjän ideaksi laajentumisen ja on puhunut länsimaisista ihmisistä degeneroituneina hedonisteina, helppoina nujertaa. No, sehän on nähty Ukrainan kohdalla, että ei se ihan niin helppoa ole. Nyt onkin tärkeää paitsi olla vahva ja yhtenäinen myös näyttää vahvalta ja yhtenäiseltä sodan (sen varsinaisen) välttääkseen. Hybridimaailma on arvaamaton ja Venäjä arvioi meitä muiden länsimaiden ohella kaiken aikaa, joten on myös käytettävä mielikuvitusta ja koitettava ennakoida Venäjän sabotaasit.

Niinistön iso huolen aihe oli se, miten huonoon jamaan moni Europan maa on päästänyt puolustuksensa. Kun Suomen kokoinen maa on paitsi suhteellisesti niin myös absoluuttisesti parhaiten varustautuneita valtioita Euroopassa, niin voi kysyä, mitä ihmettä ne muut tekevät. 
Myöhemmin tilaisuudessa Ruotsin valtiopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, entinen puolustusminiteri Peter Hultqvist mainitsi, että Ruotsi on lisäämässä puolustusmäärärahoja tuntuvasti.
 
Ei tietenkään ole hyvä, että joudutaan aseistautumaan, mutta mielestäni on naiivia ajatella, että olisi parempi heittäytyä laajenemishaluisen naapurin hyväntahtoisuuden varaan. Suomi rajamaana on saanut olla valppaana aina, nyt koko Eurooppa alkaa tajuta, että uhkailu on totta eikä retoriikkaa. 

Kuvassa vasemmalta oikealle, toimittaja Kari Lumikero, ulkoministeri Elina Valtonen, suurlähettiläs Mikko Hautala, Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen varajohtaja Kristi Raik,
Ulkopoliittisen insitituutin vt. johtaja Mikael Mattlin ja toimittaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Tilaisuuden juonsivat eläkkeellä olevat toimittajat Kari Lumikero ja Marja Manninen. Molempien selkeästä tyylistä olen nauttinut ennenkin, Lumikeroa olen kuullut Helsingin kirjamessuilla ja Mannista meidän Reuna-kustantamon tilaisuuksissa. 
Paneelin aihe: Kansainvälisen politiikan jännitteet ja vaikutukset rajamaahan.

Mieleeni jäi tästä paneelista joitain asioita, vaikka muistiinpanoni ovatkin erittäin niukkoja ja aukkoisia. En suinkaan nukahtanut, vaan keskityin niin kovasti kuuntelemaan.
USA:ssa Suomen suurlähettiläänä toimiva Mikko Hautala kertoi, miten viralliset tapaamiset myös venäläisten diplomaattien kanssa sujuvat ja yhteydet on säilytetty, vaikkakin keskustelujen sävy on erilainen kuin ennen.
Mikael Mattlin totesi, että yhteys kansalaisjärjestöihin ja yksityishenkilöihin Venäjällä on tällä haavaa mahdotonta, koska rehellinen mielipiteidenvaihto on vaarallista, mutta Venäjä-tuntemusta ja venäjän kielen taitoa on syytä pitää yllä. 
Elina Valtonen selvensi, että Venäjä-tuntemustakin on monenlaista, paljon muutakin kuin se ruohonjuuritaso. 

Pauliine Koskelo, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva:Ume

Kahvin ja Ellen Svinhufvud -leivoksen jälkeen puhui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari, entinen Suomen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, ja hyvin puhuikin. 
Alustuksessa vastattiin kysymykseen horjuvatko oikeusvaltion periaatteet Euroopassa. Eivät horju. 
Tämä kysymyshän on nostettu esiin erään tehokkaan hybridiaseen, välineellistetyn maahanmuuton, yhteydessä. 

Koskelo nosti esiin Olaf Scholzin 27. helmikuuta 2022 puheessaan Saksan liittopäivillä - vain muutama päivä Venäjän Ukrainaan suuntaaman suurhyökkäyksen jälkeen - käyttämän sanan Zeitenwende (käännekohta, ajanmuutos), josta tuli  Saksassa vuoden sana ja jota on paljon sen jälkeen siteerattu. 
Lait ja yhteiset sopimukset vanhenevat, mikään ei ole kiveen hakattua. Se mikä toimi pakolaisten palauttamisessa 50-luvulla ei toimi enää tällä hetkellä näissä olosuhteissa. 
Jos vieras vihamielinen valtio kontrolloi toisen valtion maahanmuuttoa, toteutuvatko silloin ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet pakolaisten tulomaassa? Onko meidän pakko ottaa jopa aseistautuneita rajan yli pakolaiseksi tulevia, koska aivan eri oloihin, vainoja pakenevien pelastamiseksi suunniteltu järjestelmä on kaapattu sodankäynnin välineeksi?  
Koskelo nosti esiin myös pakolaisten oman vastuun. Miksi he lähtevät jonkun somehoukuttelun perässä Venäjän kautta länteen? Kaikki on nykyään netissä, kyllähän heidän täytyy tietää myös näistä hybridi-iskuista, onhan niitä järjestetty muillakin rajoilla, mm. Valko-Venäjältä käsin Puolan suuntaan. 
Mietin jälkeenpäin, että eri juttu on jo aiemmin Venäjälle tulleet, joille annetaan vaihtoehto tykinruuaksi sotaan tai rajan yli Suomeen.
Vaikea kysymys, mikä on ollut tarkoituskin. Venäjällä halutaan osoittaa meidän humaanien ihmisten (hedonististen ja heikkojen, hah) rakentamien sääntöjen toimimattomuus ja se miten me rikomme omia sääntöjämme ja olemme huijattavissa.  

Vasemmalta oikealle juontaja Kari Lumikero, Energiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jukka Leskelä, entinen pääministeri, pääministeriyden  jälkeen OECD:n apulaispääsihteeri ja Kaupan liiton toimitusjohtaja Mari Kiviniemi, eduskunnan puolustusvaliokunnan pj. ja Etelä-Karjalan maakuntahallituksen pj, Jukka Kopra, strategisen viestinnän asiantuntija Anneli Ahokas 
ja juontaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Toisen paneelin aihe kuulosti erittäin tärkeältä: Miten Suomi vastaa hybridivaikuttamiseen?
Juontajat olivat tarkkoina konkretiasta, siitä, että kerrotaan ihan seikkaperäisiä esimerkkitapauksia siitä, mitä hybridivaikuttamista on ollut ja mitä uuttta mahdollisesti voisi tapahtua. Tulevia kukaan ei pysty tietämään, pitää olla valppaana. Kaikki epämääräinen, hämärä toiminta on rekisteröitävä.
Jo tapahtuneesta on paljon esimerkkejä. Me tiedämme isoja ja pieniä vahingontekoja meillä ja muualla. Kykymme tunnistaa niitä on kasvanut. 
Jos johonkin yhtiöön hiippailee tyyppi kyselemään huonolla suomella Penaa, käynnin tarkoitus on todennäköisesti paikan ja sen turvatoimien nuuskiminen tulevia tihutöitä varten. 
Hämärretyissä, ei vielä sodaksi laskettavissa teoissa on usein kohteina vesi, energia, tietoliikenne, ruokahuolto ja terveydenhuolto.  
Venäjä pyrkii heikentämään meidän luottamustamme virallisiin instituutioihin paitsi yrittämällä osoittaa niiden haavoittuvuuden ilkiteoilla myös pommittamalla meitä jatkuvalla informaatiovaikuttamisella. Trolliarmeijat soluttautuvat keskusteluihin luotettavan tuntuisina hahmoina ja moitiskelevat milloin mitäkin tahoa tai toimijaa korruptoituneeksi ja puolueelliseksi kähmijäksi. Meidän suomalaisten luottamus viranomaisiimme on kuitenkin yhä suurta, 82% luottaa siihen, että viranomaiset osaavat tehtävänsä ja suojaavat meitä kriisin tullen. Eurooppalainen keskiarvo on 53%. 
Hybridivaikutuksia on lievistä teoista vakaviin, äärimmäisinä oudoissa olosuhteissa onnettomuuksiksi lavastetut murhat.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä torjuakseen itseensä kohdistuvan hybridivaikuttamisen? Medialukutaito on tärkeintä. Kriittinen silmä. Ei pidä uskoa kaikkea, sosiaalinen mediahan on itse asiassa vain mielipidealusta. Pitää osata epäillä, syväväärennykset on tehty taitavasti.

Tässä muutamia esille tulleita asioita. En pannut ylös, kuka sanoi mitäkin, mutta tärkeintähän on se yhteinen viesti, mitä myös Peter Hultqvist korosti englanninkielisessä puheessaan, joka oli kuin juhlapuhe, vaikuttava ja ylevä.

Peter Hultqvist, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva: Ume

Hultqvist piti pohjoisen yhteistyötä erittäin tärkeänä. Viestin Ukrainan tukemisesta on oltava yhtenäinen, vahva ja kirkas. Kyseessä on paitsi Ukraina myös koko maailmanjärjestys. 
Myönnytykset imperialistisesti toimivalle Venäjälle johtaisivat vain uusiin sotiin. 
Hultqvist mainitsi Mauno Koiviston kirjan vuodelta 2001 Venäjän idea vanhana tietokirjana, joka on tullut ajankohtaiseksi.
Mitään ei tapahdu nopeasti, arveli Hultqvist, vaan edessämme on vuosien jopa vuosikymmenten uhka. 
Hultqvistin puheesta jäivät kaikumaan sen loppusanat:"Unity, unity, unity." (yhtenäisyys)

Kotkaniemen päärakennus.
Museoon kannattaa tulla muutoinkin kuin tapahtumien aikaan. Siellä on pysyvän kotimuseonäyttelyn lisäksi myös vaihtuvia teemanäyttelyjä. Talon historia on mielenkiintoinen. Ellen -rouva piti yläkerran huoneissa täysihoitolaa 1910-luvulla miehensä ollessa karkotettuna Siperiaan. Talossa on jäljellä entisajan tunnelma. Kuva: Ume

Järjestelyt seminaarissa toimivat hyvin. Kuljetukset hoidettiin muutaman kilometrin päästä parkkialueelta koko päivän sukkuloivilla pikkubusseilla, kahvitarjoilu 400 ihmiselle sujui mutkattomasti, koska kahvipisteitä oli niin paljon. Tilaisuuden alussa olisi ollut myös lounas, mutta jätimme sen väliin. Ensi vuonna varaamme myös lounaan, koska pöydät idyllisessä puutarhassa näyttivät niin houkuttelevilta paikoilta nauttia soppaa ja keskustella. Talon vessojen lisäksi alueelle oli tuotu bajamajoja, niissäkään ei syntynyt ruuhkaa. 

Pidän plussana sitä, että tilaisuudessa keskityttiin asioihin, myös yleisökysymyksille oli varattu aikaa eikä ryhmäselfietouhuilua ollut.
Eikö sitä tapahdu nykyään melkein kaikissa asiatilaisuuksissakin?

Mietimme muutaman ihmisen kesken, oliko miinusta, ettei eri tavalla ajattelevia ollut väittelemässä, esim. tuosta hybriditulijoiden palauttamisesta. 
Mielestäni tähän tilaisuuteen ei ollut hyvä tuoda kiistoja. Unity, unity... sitähän me haluamme viestiä. 
Kyllä tätäkin tapahtumaa on tarkkailtu, ja kaikkea mitä siitä kirjoitetaan voidaan myös väärentää, tehdä pilkkameemejä, korostaa pieniäkin mielipide-eroja jne.
Minun mielestäni me toimimme terveen järjen ja itsesuojelun periaatteen mukaan, kun emme anna Venäjän valita meille tulijoita. Olen myös iloinen siitä, että me luotamme viranomaisiimme ja tajuamme epäillä lukemaamme.

Kotkaniemen Ellen Svinhufvud -leivos, 6.8.2024. Kuva: Ume

Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.

Matkalla Tallinnassa 1: kannanottoja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa

Kadriorgin puisto

Olimme mieheni kanssa kolmen päivän pikku lomalla Tallinnassa.
Talvi on mennyt paljolti kotioloissa ja tajusimme, että "elu on lühike" eikä kannata "paigale jääda". Kylläpä tulikin kävellyksi, joka päivä kymmenisen kilometriä. Nuo viron kielen ilmaisut nappasin ohimennen näkemistäni mainoksista. Mietin, onko suomi virolaisista yhtä veikeää kuin viro meistä. Maistelkaa nyt tätäkin: "Uste avamiseks vajuta nuppu" (avaa ovi painamalla napista). 

Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo muutama vuosi ja kaupunki oli tällä välin kaunistunut entisestään.
Englannin kielen käyttö on nykyään Tallinnassa yhtä yleistä kuin meillä Suomessa.
Nuoret tarjoilijat puhuvat järjestään suomalaisille turisteille hyvää englantia, ei suomea kuten joskus ennen. 
Vihreä siirtymä näkyy kaikkialla. Kaasulla kulkevien bussien laidoissa on isot tekstit "See buss on roheline" (tämä bussi on vihreä), ja hotellihuoneissa ei vaihdeta pyyhkeitä ja lakanoita kahden yön yöpyjille, mikä on todella järkevää.   

Käveleminen vieraassa kaupungissa on palkitsevaa, koska kaiken aikaa kokee uutta: näkee uusia maisemia, rakennuksia ja puistoja, puhumattakaan kiinnostavan näköisistä ihmisistä, kuulee keskusteluja eri kielillä (tällä kertaa turisteina suomalaisten ohella erityisesti japanilaisia ja amerikkalaisia) ja haistaa erilaisia aromeja. 
Mielenosoitusaita Venäjän suurlähetystön edessä jalkakäytävän reunalla oli tämän reissun sykähdyttävin näky. Kylttejä oli kymmeniä metrejä.

Tässä kyltissä on Tallinnan venäläisten mielipide, ja oikealla kuvassani osittain näkyvässä tekstissä  pyydetään vapauttamaan Venäjä, Venemaa, Putinin vallasta. Alla oleva teksti selventää asian.

Poliisit vartioivat katua. Kaikki oli aivan rauhallista.

Kuvan alaosa näyttää karun vertauksen: natsien keskitysleirin uuni, ja teksti kertoo, että nyt kaikki on samaa kuin silloin.

Miten ihmeessä on päässyt käymään niin, että venäläiset (osa venäläisistä) on saatu omaksumaan uusi merkitys sanalle "natsi"? Putinin ja hänen lähipiirinsä ideologiassahan se tarkoittaa yleensä länsi-ihmistä ja jokaista, joka arvostelee Venäjää. Myös juutalainen Ukrainan presidentti on heidän vihapaasauksissaan natsi. 

Osa venäläisistä... ? Yle Areenasta löytyvä Ulkolinja-ohjelma "Russian rupture" kertoo venäläisten jakautumisesta heihin jotka näkevät selkeästi, miten heitä petetään, heihin jotka eivät näe ja heihin jotka kyllä näkevät, mutta peittävät silmänsä koska mitään ei voi tehdä ja totuus on liian kauhea kohdattavaksi.
Isälle, jonka poika lähti sotaan saamaan kokemuksia (kyllä - kokemuksia, materiaaliksi runoihinsa) ja kuoli tässä projektissa, on tärkeää surra poikaansa sankarina. Mitä tapahtuu, kun hän tajuaa totuuden?
Selkeimmin näkevät ovat protestoineet, mutta yhä useampi heistä on paennut, koska vankilasta ei voi vaikuttaa, uskomailta käsin ehkä vähän.


  

Piti pysähtyä kahvilaan miettimään sodan hulluutta ja katselemaan elämää kadulla.  Joko tänä vuonna rauha palaa Eurooppaan? Ja millainen rauha?

Mielenrauhan menettämisestä

Minulla on mielessäni kirjoituksia useista kirjoista. Kaikista olen tehnyt kuvat ja säilyttänyt muistilaput, joihin olen merkinnyt ohimennen ajatuksiani blogikirjoitusta varten.
Miksi sitten on ollut niin vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan, kun se aina ennen on ollut hauskaa, helppoa ja palkitsevaa?
En tiedä muuta syytä apeuteeni kuin sen, että ajatukseni pyörivät kaiken aikaa Ukrainassa ja siinä rikoksessa mikä siellä on menossa. Sota ja koko paskan russkij mir uuvuttaa minua, se masentaa ja loukkaa minua ja ei kai se (kirosana) ala jopa mykistää minua. (Taas tässä välissä kävin uutissivuilla katsomassa, olisiko jotain niin mullistavaa tapahtunut, että Venäjän sotilaiden olisi pakko perääntyä.)

Jos tämä sota joskus saadaan päätökseen, niin minulla miljoonien muiden ohella, on syytä vaatia Vladimir Putinilta korvausta mielenrauhan menettämisestä. 

Ne kirjat, joista haluan kirjoittaa ovat Annie Ernauxin omista vanhemmistaan kirjoittama teos Isästä/Äidistä, Jussi Moilan romaani Tuntematon, Ari Jaskarin upea valokuvakirja Oma koti, Marie Kondon outo lifestyleteos Kurashi at Home ja Juice Leskisen runokirja Äeti. Siitä ainakin, kun äitienpäiväkin lähestyy. 
Koitan keskittyä... 

Parhaillaan luen Vappu Taipaleen tietokirjaa, jonka nimi on Isoäitikirja. Tämä kirja käsittelee isoäitiyden ohella monenlaista ihmisten, myös miesten, elämään ja vanhenemiseen kuuluvaa, entisaikoina ja nyt.
Purskahtelen nauramaan välillä, koska Taipale on ripotellut kirjansa lukujen alkuun niin hauskoja lasten suusta kuulemiaan pohdiskeluja.
Otankin vauhtia kirjoittamiseen ja verryttelen tarjoilemalla tässä muutaman näitä lasten ja teini-ikäisten aivoituksia.  

Puhelimessa innostunut kolmivuotias:
"Mummi, kuule, olen oppinut sanomaan ärrän: peräkärry, karamerri, Rasmus-narre."
(Luvusta Mummo on sosiaalista pääomaa)

Bussissa kuultua, kolmen pojan joukko:
"Vittu ku teidän mummo on sitte vitun kiva!"
"Vittu meidän isä on sitte ihan paska."
"Saatana olis mullaki mummo mutta kun vittu ei oo."
(Luvusta Murkut ja murkkujen mummot)

Isoisä kertoo hämmästyneenä: "Tiedättekö, minun lapsenlapsen ensimmäinen sana oli 'piste fi'. Tämä varmaan on sitä tietoyhteiskuntaa."
(Luvusta Piste fi)

Tuo murkkujen keskustelu on kyllä paras! Minulla on välillä ikävä työvuosiltani juuri tiettyä komiikkaa ja yhdessä nauramista yläkoululaisten kanssa. Jokapäiväinen nauru oli taattu asia. Oli hampaiden kiristelyäkin, mutta harvemmin. 

Seiskaluokkalaisia opastamassa 80-luvulla,
kuva Ume

Koulun vappunaamiaisissa 80-luvulla,
kuva Ume

Toiveeni 2023

 

Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!

Havaintoja ja mietittyjä asioita, hieman rönsyillen

Huomaan, että minulla on luettuna kolme kirjaa, joista kaikista tekee mieli kirjoittaa. Ennen sitä otan yhden kirjoituksen verran vauhtia kirjoittelemalla kaikkea mieleni päällä polttelevaa.
Laitan kuitenkin kirjoitukseni kuvitukseksi kuvat ja pienet maininnat näistä kolmesta kirjasta, niin tiedätte mitä odottaa. 

Sodanjälkeistä kurjuutta pakoon lähetetyt lapset Viola Ardonen teoksessa Lasten juna ja samanaikaiset viestittelyt pietarilaisen tuttavani Olgan kanssa, joka ei käsitä, miksi hänen pitäisi tuntea sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, jotka eivät ymmärrä ottaa vastaan Venäjän apua (!), saivat aikaan oudon pessimistisiä tuntemuksia siitä, että maailma ei muutu, ennen kuin humaanius kasvaa ihmisissä ja nousee aatteena yli poliittisten ideologioiden. Kasvaako se? 

Olen ottanut yhteyttä Olgaan aina silloin tällöin 24.2. jälkeen ja kysellyt, miten menee. Häntä on ärsyttänyt kysymykseni siitä, miten hänen sukulaisensa Ukrainassa voivat. Hyvinpä tietenkin, koska siviilikohteisiin ei erityisoperaatiossa kosketa ja itse hän elää yltäkylläisyydessä Pietarissa, jossa hänellä on kaikki herkut saatavilla kaupoissa ja niin hyvin lämmitetty asunto, että ovea on pidettävä auki parvekkeelle.
Olga sanoi, että minun ei pitäisi seurata massamediaa, joka antaa väärän kuvan Venäjän toimista. Massamediaa? Minä selitin, millaista se media on, mitä minä seuraan  - maailman korruptoitumattomimpiin vuodesta toiseen rankattu suomalainen media, BBC ja Al Jazeera - ja kysyin, millä perustein hän pitää Venäjän propagandamediaa niin ylivoimaisena. Sodan ajan mediahan on sodan osapuolilla aina tarkoituksellista ja värittynyttä. Olga tästä hieman loukkaaantui ja kysyi, eikö minun pitäisi huolestua ensisijaisesti omasta maastani Suomesta, jossa kaikki menee päin mäntyä ja ydinaseitakin on tuotu läjäpäin rajalle, hän kysyy vaan miksi.
Olga ei pystynyt kutsumaan sotaa sodaksi, kysyin asiasta. Lopuksi olikin vain todettava, että turha jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Kokeilen taas joskus toiste. Olga on itse kotoisin Ukrainasta ja hänen tyttärensä on asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta, mutta ilmeisesti ei seuraa sanomalehtiä eikä uutislähetyksiä televisiosta.

Katsoin eilen dokumenttielokuvan Ansa Moskovassa, jossa nuorten keskusteluryhmään soluttautuneet käräyttäjät johtavat heitä ansaan saadakseen varoittavan esimerkin siitä, miten "vallankumouksellisuus" johtaa yliopisto-opiskelijat pitkiin kotiaresteihin ja vankeustuomioihin. 
Toivon, että venäläiset näkisivät tämän dokumentn. Eivät tietenkään näe, ja jos näkisivät, niin suurin osa pitäisi sitä lännen valheina.  

Aiheesta toiseen.
Kävimme kyläilemässä ystävien luona mukanamme keskustelukortit, joiden mainostetaan vievän keskustelun pintaa syvemmälle. Näitä kortteja myy Keskustelupakka ja niitä on neljä erilaista korttipakkaa: Klassikko, Perhe, Parisuhde ja Muksut. Kussakin kortissa on kolme erilaista kysymystä ja kortteja on 60 - 61, joten sytykkeitä riittää useampaankin keskustelutuokioon. Käytimme kortteja niin, että joku meistä luki ääneen kortin kolme kysymystä ja kuka tahansa saattoi alkaa puhua heti kun siltä tuntui. Nämä toimivat!
"Miksi oikein toimiminen on joskus hankalaa? Jos saisit poistaa jonkin kokemuksen elämästäsi, mikä se olisi? Listaa kolme asiaa, jotka pännivät sinua eniten maailmassa."
Vastauksemme kysymykseen meistä kirjoitetun elämäkerran nimestä olivat niin osuvia, että pysähdyimme ihmettelemään niitä pitkäksi aikaa. Minä se olin, Mitäpä minusta, Ujo poika Mutin kylästä ja Tästäkin selvitään. Viimeinen on tietysti minun. Käytin samaa otsikkoa kommentissani Heidille (Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi), joka nosti esiin sellaisen huomion, että hän kirjoittaa aina uudelleen ikään kuin samaa blogikirjoitusta. Niinhän sitä teen minäkin, ja kirjoitan myös yhä uudelleen samoja reipas tyttö -kirjeitä. Jos minua haastateltaisiin kuolemansellissä, niin luulen, että toteaisin iloisesti "Tästäkin selvitään!" ja uskoisin myös niin. 
Haastankin teidät tämän kirjoitukseni lukijat vastaamaan kysymykseen, mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. Yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras. 

Asko Sahlbergin romaanissa Marraskuun mies (ajankohtainen nimi!) kysytään myös, kuka minä oikein olen ja etsitään elämälle merkitystä. Luin kirjan, koska mieheni kehui sitä niin paljon. No, Asko Sahlbergin kielikuvathan ovat ainoita laatuaan. (Maltan mieleni... sitaatteja toisella kertaa.)

Mietin kielen monia ulottuvuuksia myös vastatessani erääseen lehtikilpailuun jossa arvotaan Lancômen Idôle Nectar -hajuvesi. 
"Hajuvesi on puhdas, säteilevä ja viettelevä kukkaistuoksu, joka koostuu värikkäistä päärynän, pionin ja magnolian latvatuoksuista, joita säestää ruusuinen sydäntuoksu. Tuoksu yllättää räjähtävän suolapopcornin ja lämpimien toffeen sävyjen yhdistelmällä. Tässä ihastuttavassa tuoksukokemuksessa korostuvat sekä Isparta-ruusu että bourbon-vaniljauute, jotka ovat molemmat kestävästi viljeltyjä." 
Toivon, että onnetar suosii minua, koska kyllähän tuo tuoksu tekee varmaan mimmistä kuin mimmistä suorastaan syötävän suloisen. 

Aino Kiven joutonainen Annu ajelehtii eikä paljon hajuvesiä ostele, saattaa kyllä pihistää. Luin tämän kirjan Jyväskylän junamatkalla. Kiven edellisen Maailman kaunein tyttö luin Tallinnan laivalla mutama vuosi sitten. Lukukokemuksissa oli muutakin yhteistä kuin kulkuneuvossa lukeminen. Pohdin paljon nuorten naisten maailmaa, mistä pohdiskeluista lisää myöhemmin. 

Nyt on menossa Yle Teeman elokuvafestivaaliviikko. Tänäänkin tulee laatuelokuvia. 

Eilen katsoin järkyttyneenä elokuvan Quo Vadis, Aida. Elokuva kertoo serbien järjestämästä kansanmurhasta bosnialaisille Srebrenicassa heinäkuussa 1995 YK-sotilaiden seuratessa voimattomina vierestä. Elokuva on yhdeksän maan yhteistuotantoa, palkittu ja palkintonsa ansainnut.  
Tämä elokuva vei tietenkin ajatukseni Ukrainan kärsimyksiin ja keskusteluihini pietarilaistuttuni kanssa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää minua, kun kirjoitin humaanien johtajien paremmuudesta ja siitä, miten Venäjän pitäisi laajenemisvimmansa sijaan käydä läpi omaa kauhutekojen historiaansa, kuten Saksa on käynyt läpi natsiaikaa ja pystyttänyt Berliiniin lukuisia muistomerkkejä ja rakentanut museoita. Ettemme unohtaisi.
Kansallisylpeys ei saisi tehdä ihmisistä sokeita. Me emme Suomessa pienen demokraattisen maan kansalaisina voi tajuta, miten on mahdollista, että asioita ei seurata eikä olla kriittisiä. Me olemme tottuneet osallistumaan, vaikuttamaan ja arvostelemaan päättäjiämme.

Tämä sota-aika ja sodan laajenemisen pelko ja jännitys ovat saaneet minut ajankohtaislähetysten tuijottamisen ohella keskittymään vastapainoksi joulunajan valoihin ja koristeluihin. Ensimmäinen amaryllis on jo nupulla, joululahjat rakkaimmille suunnitteilla ja joulukortit hankittu.
Maahan tuli viime yönä hieman valkoista. Toivon, että sitä tulisi niin paljon, että naapuritalon yhä puussa olevat omenat saisivat kauniin kuorrutteen ja voisin ottaa niistä tunnelmallisia kuvia. 

Marrasomenia,
marraskuun puolivälissä 2022

"Edustanut" rupikonnana ja miettinyt eettistä stressiä

 

Kuva: Ume

Heipparallaa! EN laita tähän omakuvaa, vaikka se kertoisi kaiken nopeasti ja täydellisesti. Esteettisistä syistä. Laitan sen sijaan alkukuvaksi tällaisen kuvan  taitavasta surffaajasta huhtikuiselta Kanarian matkalta.  
 
Minulla on ollut jo kauan värimuutoksia nenässä, ensin yksi laikku, sitten toinenkin, jotka ovat vähitellen tummuneet ja levinneet. Sen lisäksi suupieliini on tullut omituisia valkoisia paukamia ja sääreen on ilmestynyt hilseilevä albiinokohta, Vuositarkastuksessa yleislääkäri oli sitä mieltä, että ei huolta, nenän laikut eivät ole karheita, joten kyse on vain pigmenttihäiriöstä, ei keratoosista. Muita virheitä en muistanut mainitakaan ja ajattelin, että minullahan on vankka iho (sitä Amazon-perimää, heh, My Heritage löytää yhä vain uusia maoriserkkuja, 1. serkku 4 polven takaa jne!) ja vanhuus ei tule yksin vaan kaikenlaisin pigmenttimuutoksin, mutta mieheni sanoi, että nyt kyllä varaat ihotautilääkärin, sen hyvän, joka jäädytti hänen selästään kerralla sata luomea. Tottelin ja menin tarkastukseen. No, lääkäri ehdotti, että tehdäänpäs toimenpiteet samantien, halvempikin niin. Nenässä oli kuin olikin lievää keratoosia (okasolusyövän esiaste) ja suupielissä syyliä (?), säären laikusta en muista mitä se oli, mutta paras tuhota pois.
Seuraavina päivinä oli menoja, mutta ajattelin, että mitäpä siitä, terveys edellä mennään, joten siitä vain. Sen kysyin, että olenko kauhean näköinen, kun pitää mennä bussilla kotiin. Lääkäri sanoi, että joo kyllä kryohoito jättää jälkensä, nenä näyttää siltä kuin olisin kaatunut soraan ja suupieliin voi kohota piankin isot rakot, mutta voinhan laittaa maskin bussimatkalle suojaamaan.
No niin, lääkäri suhautteli - 200-asteista nestetyppeä ihooni, vähän se kirveli. Lähdin tyytyväisenä kotiin valelemaan palellutettuja kohtia vedellä. Kryohoitohan on vähän samaa kuin polttaminen, paha kudos pois ja uutta tervettä kasvamaan tilalle. 

Olen nyt sitten käynyt teatterissa tällä naamalla, istunut kameraseuran 70-vuotisjuhlaillallisella ja tavannut ystäviä. Illallisella teki mieli käydä kuuluttamassa, että minulla ei ole ruttoa eikä apinarokkoa. Vesijumpasta tajusin jäädä pois, koska pelkäsin, että vereslihalla oleviin paleltumakohtiin pääsisi bakteereja. 
Muut paikat paranevat hyvää kyytiä, mutta suupielet repeilevät, kun en malta olla nauramatta. Pitäisi olla suu supussa eikä edes haukotella. Ensin join kahvia pillillä kun toivoin, että juuri muodostuneet rakot eivät puhkeaisi, mutta heti hampaita pestessä ne tietysti särkyivät. 
No, tässä on vasta viikko mennyt, viimeistään neljässä viikossa pitäisi muodostua ruvet, jotka irtoavat sitten vähitellen. Siis rupikonnana hyvän osan kesää. Talvellahan tämä olisi pitänyt tehdä. 

Mistä tätä keratoosia sitten tulee - no, auringosta tietenkin, elinikäisestä aurinkokertymästä. Lääkärini kertoi, että yleensä auringon aiheuttamat ihomuutokset alkavat näkyä päälle seitsenkymppisillä.
Minun sukupolveni  ei ole nuorena käyttänyt paljonkaan aurinkovoiteita. Oliko niitä edes silloin? Monet maalaispojat olivat koko kesän ilman paitaa, ei tullut pyykkiä, ja iho paloi monta kertaa kesässä. Muistatteko, miten asfalttimiehet tekivät työtä paidattomina, ketunruskeina? Ei siitä niin kauan ole. 
Miehillä ihosyöpiä onkin naisia enemmän. He tekevät enemmän ulkotöitä.
Luin Oulun yliopiston laajasta 70-93-vuotiaille tehdystä tutkimuksesta, jossa 25,5 prosentilla löytyi jokin aiemmin diagnosoimaton ihosyöpä tai ihosyövän esiaste. Toisaalta nämä lievät esiasteet kehittyvät hitaasti, joten ei minullakaan olisi ollut mitään hätää näiden muutosten kanssa.

Minähän rakastan aurinkoa. Lääkäri sanoi, että saan elää ihan kuten ennenkin, mutta ehkä alan viihtyä myös päivänvarjon alla ja siimeksessä enkä änkeydy aina auringonpaisteeseen. Löysin heti asiasta positiivisen puolen: onhan lukeminen helpompaa hieman varjoisemmassa. Totta puhuen ikä on tehnyt senkin, että olen alkanut vaatia tasoa. En voisi makoilla kuten nämä kuvan auringonpalvojat Puerto de la Cruzissa. 

Kuva: Ume

Näin jossain lehtijutussa termin eettinen stressi. Sillä tarkoitettiin siinä yhteydessä tyytymättömyyttä siihen, että joutuu tekemään työtä, jota ei pidä arvokkaana. Minä koen tämän termin ahdistuksena siitä, että joutuu elämään niin moraalittomassa maailmassa. Tällainen stressi on taatusti enemmistöllä meistä nykyään. Media voisi hillitä syyllistävää tyyliään. Kyllä me tiedämme, että oikeudenmukaisuus ei toteudu maailmassa ja luontoa tuhotaan jossain vähemmän jossain aivan härskisti. Ei tarvitse jankuttaa koko ajan ja lisätä ahdistuneisuutta.
Stressaantunut ihminen toimii ensin ylikierroksilla ja sitten uupuu ja masentuu. Silloin hänestä ei ainakaan ole epäkohtia korjaamaan. 

Veimme mieheni kanssa tavaraa, (vaippapakkauksia, Piltti-purkkeja yms) ukrainalaiseen orpokotiin vietäväksi. Tavaran kuljettajat, jotka ovat tehneet jo useamman reissun, kertoivat, että lahjoitukset ovat vähentyneet alun auttamishalun laantuessa ja koko ajan on pahempi tilanne ja isompi lahjoitusten tarve. 
Pitäisi jaksaa auttaa enemmän.

Mitään en niin toivo kuin että tämä moraaliton sota loppuisi. 

Venäjältä on kuulunut sellaisia mielipiteitä, että Mariupolia viimeiseen asti puolustaneet ja vangiksi antauduttuaan päätyneet ukrainalaissotilaat on tuomittava sotarikollisina. Minä en voi mitenkään ymmärtää, että itsensä ja omiensa puolustaminen olisi rikos. Hyökkääminen on rikos. 

Teneriffalla koettua 2: bloggari alkaa voimaantua ja seuraa erilaisia tapahtumia

Reissu vähän yli puolen välin ja olen jo saanut kaikkea mitä tältä matkalta hain. 

Olen rentoutunut pois synkeistä ajatuksista, Toki katson uutisia päivittäin, Yle Areenaa läppäriltä ja lomakämpän telkkarista eri kanavien uutiskatsauksia ja keskusteluja, mutta en purskahtele itkuun, vaan pystyn ajattelemaan asioita järkevästi. 
Aurinko on saanut mieleni avarammaksi ja valoisammaksi.

Olen nähnyt kiinnostavia museoita ja taidegallerioita.

Olen makoillut altaalla lukien kirjoja, joista kirjoitan myöhemmin.
Olen juuri viimeisillä sivuilla Anne Tylerin romaania Pyhimys sattuman oikusta. Se on kirja, joka on toisaalta yksinkertainen, toisaalta syvä ja pulppuaa iloa ja valoa.

Olen istunut kahviloissa ja seuraillut ihmisiä ja heidän monimuotoisuuttaan, leppoisasti tarkkaillen.

Olen syönyt hyvää ruokaa kauniisti laitettuna. Erikseen pitää mainita Santa Cruzista ravintola Santo Pecado Gastrobar, jos joku lukijoista sattuisi matkustamaan tänne. Siinä paikassa osataan laittaa yksinkertainenkin ruoka kauniisti tarjolle ja tarjoilijoiden ammattitaito on huippuluokkaa. 

Peña de Francian kirkko,
Purerto de la Cruz
Kuva: Ume

Pääsiäisviikolla on katolisissa kirkoissa joka päivä kulkueita. En oikein ymmärrä niiden tarkoitusta. Nissä on paljolti samaa kuin karnevaalikulkueissa. Olemme käyneet katsomassa useita. Pyhiä patsaita kuljettavat ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta ympärillä kulkuetta seuraavat paikalliset ja turistit eivät. Kulkueen perässä tuleva orkesteri koostuu juhlavasti mustiin pukeutuneista eri ikäisistä muusikoista. 

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Viime sunnuntaina osuimme Santa Cruzissa Ukraina-tapahtumaan, jossa vietimme aikaa pitkään. Tapahtuma oli paikallisten ukrainalaistaustaisten järjestämä ja siinä oli mukana mm Amnestyn edustajia. Kuulimme puheita ja musiikkia. Jotkut lauluista olivat hyvin haikeita. Ihmisiä tuli tapahtumaan myös suoraan kirkosta palmunoksat käsissään. Eräs vanha mies aivan minun edessäni itki huojuen koko ajan niin että oli mahdotonta olla eläytymättä hänen murheeseensa. Lopuksi laulettiin yhdessä Ukrainan kansallislaulu. Pienet lapsetkin laittoivat käden sydämensä päälle laulun aikana. Lopuksi moneen kertaan jo tutuksi tulleet tervehdykset Slava Ukraini ja Heroyam slava.

Kun kävelimme eteenpäin tuntui olo jotenkin puhdistuneelta ja toiveikkaalta. 

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Toivotan hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni:
Felices Pascuas! 

Pääsiäinen ei täällä näy koristeina ja suklaamunina. Tänään näin muutaman suklaapupun isossa kaupassa kassojen luona. Kauppojen ja muiden paikkojen aukioloajat ovat epämääräiset.
Huomenna, pitkänäperjantaina, on tarkoitus olla altaalla ja lauantaina lähdemme tutustumaan La Lagunan kaupunkiin, jota pidetään Teneriffan kauneimpana kaupunkina. Olen kiinnostunut sen Teneriffan historian museosta ja yliopistosta. Siellä on myös kuuluisien Pisaverde-kenkien kauppa. Voisin katsella niitä taideteoksina.