Viola Ardone, Lasten juna

 

Kuvan yläosassa näkyy hämäränä blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu". Se on Thomas Carlylen lausuma tai ainakin sijoitettu hänen sanomakseen. Tämä mietehän voisi olla kenen tahansa suusta tai kynästä, ei mitenkään erikoinen, mutta erittäin paikkansapitävä. Se on totta tämän(kin) kirjan kohdalla.

Viola Ardone on napolilainen kirjailija ja lukion opettaja. Hän kirjoitti kaksi  romaania ennen läpimurtoteostaan Il treno dei bambini 2019. Kirja on suomennettu alkuteoksen mukaisesti Lasten juna, ja se ilmestyi tänä vuonna. 

Romaani kertoo kahdessa osassa Amerigo Speranzan tarinan. Ensimmäinen osa tapahtuu vuonna 1946, jolloin Amerigo on pieni yksinhuoltajaäidin poika, yksi köyhistä Etelä-Italian lapsista, joita lähetetään sodanjälkeisistä huonoista oloista talveksi rikkaampaan pohjoiseen.
Toisessa, lapsuusosaa lyhyemmässä osassa Amerigo on aikuinen kuuluisa muusikko, nimeltään Amerigo Benvenuti, maestro Benvenuti. Vuosi on 1994 ja hän palaa kotiinsa hautaamaan äitinsä, jota on tavannut harvoin.

Joissain tämän kirjan arvosteluissa on sanottu, että sen olisi pitänyt päättyä ensimmäisen osan loppuun. Olen eri mieltä, koska vasta toinen osa tuo esiin Amerigon surun identiteettinsä jakautumisesta, ponnistelut taustansa unohtamiseksi, paljastumisen pelon ja häpeän siitä, että häpeää.
Kirjailija näyttää Amerigon hahmossa lukijalle luokkahypyn aiheuttaman yksinäisyyden ja sen miten köyhän lapsuuden puristavat kengät puristavat yhä vielä hyvin toimeen tulevana menestyneenä aikuisenakin. 

Hautajaisreissulla, menneisyyteensä palatessaan, Amerigo tapaa entisen lapsuudenystävänsä, joka sai pitää sekä biologiset vanhempansa että pohjoisen tukiperheen ja jolla on nyt lakimiehen toimistossaan koko laajan perheen valokuvat esillä. Hän kadehtii kaverinsa tasapainoista elämää.
Amerigon kovaosainen äiti ei pystynyt tapaamaan pohjoisen perhettä, jossa pojalla oli ollut hyvä olla. Amerigo joutui tekemään seitsenvuotiaana valinnan, joka on lapselle liian iso.

Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat, ja niille, jotka saavat. Sen vuoksi se on niin vaikeaa. Unelmoin olevani niin kuin kaikki muut. Halusin heidän unohtavan, mistä olin tullut ja minkä vuoksi. Olen saanut paljon, mutta olen myös maksanut siitä täyden hinnan ja olen luopunut paljosta. Ajattele, että en ole koskaan kertonut tarinaani kenellekään. 

Ardone on saanut alkuosassa erinomaisesti esiin lapsen ajattelun ja kielen. Amerigo on puhua pälpättävä pikkuvanha poika, jota kotikortteleissa kutsuttiin Nobeliksi. Hän tulee erinomaisesti toimeen pohjoisen perheensä kanssa, jossa saa paitsi aineellista hyvää myös lämpöä ja rakkautta.  
Hän sanoo, etä minun pitää mennä kouluun. "Taas! Minä olen jo ollut koulussa", minä vastustelen. "Sinun pitää mennä sinne joka päivä, et sinä vielä kaikkea tiedä." "Se on totta, eihän kukaan synny oppineena", minä vastaan. Ja ensimmäistä kertaa me kaksi nauramme yhdessä. 

Lasten elämän kuvauksessa on lämmintä huumoria. Kun etelän pojat etsivät uudenvuodenpäivän juhlassa lapsijunassa kanssaan matkustanutta surkeanlaihaa tyttöä, he näkevät ihmeekseen tätä etäisesti muistuttavan rusoposkisen tytön, maailman kauneimman, lähestyvän uusien vanhempiensa kanssa, kynittyjen hiusten tilalla pitkät kiharat koottuina kuin elokuvajulisteiden naisilla. Pojat jähmettyvät paikalleen mutta Mariuccia juoksee halaamaan.
"Terve, kui sujuu?"
Jähmetyn ja jään sanattomaksi ."Äiti, isi, täsä on miun kaverit eteelän puolesta", Mariuccia sanoo vaalealle rouvalle ja tämän aviomiehelle ja sillä hetkellä tajuan, että Mariuccia ei lähde paluumatkalle meidän kanssamme, koska on nyt löytänyt oikean perheensä.   
Tästä pikkutytön omaksuman uuden murteen suomennoksesta ja hyvästä käännöksestä yleensäkin aplodit Laura Lahdensuulle!

Tässä kirjassa nimillä on merkitys. Amerigon sukunimi Speranza merkitsee toivoa ja uusi sukunimi Benvenuti toivottaa tervetulleeksi. Pohjoisen perheessä lapsille on annettu nimet Revo, Lucia ja Nario, revolucinario. Biologinen isäkin saattaa selvitä nimien avulla. 

Sodan koettelemasta Etelä-Italiasta vietiin jopa 70 000 lasta toipumaan pohjoiseen. Osalle elintasoero ja paluu köyhyyteen tuotti vaikeuksia.
Suomesta vietiin noin 80 000 lasta sotaa pakoon Ruotsiin, osa jäi ja osa palasi. Monelle kotiin tulo Suomeen oli rankka kokemus, koska Ruotsista oli tullut koti ja pienemmiltä oli suomen kielikin unohtunut.
Mieleeni nousee kuva ukrainalaisesta äidistä ja lapsesta, jonka kapeaan selkään äiti kirjoittaa tussilla henkilötietoja siltä varalta että he joutuisivat eroon toisistaan Venäjän hyökkäystä paetessaan. 
Lapsi ja sota - ikään kuin nämä sanat olisivat toistensa vastakohtia. Kyllä, ne ovat. 
  

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat

Olin muutama vuosi sitten erään novellikokoelman julkaisutilaisuudessa, jossa ryhmä näyttelijöitä esitti novelleihin liittyviä pikku näytelmiä yleisön toivomilla tyyleillä. Esitystyyleiksi pyydettiin kaurismäkeläisyyttä, mikkorimmistä ja paljon muuta. Eräs pyyntö kuului:"Asko Sahlbergin tyylillä!" Tällä tyylillä niukka novelli muuttui kiehtovaksi toinen toistaan seuraavien metaforien pyörteeksi.
Toinen Sahlberg-kohtaamiseni oli kun Tuija kirjoitti omassa blogissaan (klik) kiinnostavasti kirjasta Irinan kuolemat (2015).
Ja nyt olen lukenut tämän vaikuttavan kirjan. Sahlberg on kirjoittanut paljon, viime vuonna kiitetyn romaanin Pilatus, ja ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaanakin. En ymmärrä, miten olen ohittanut hänet.

Irinan kuolemat kertoo suomalaisesta sotalapsesta Ruotsissa hän-muodossa. Irinan sijoitusperhe on ongelmallinen, mutta vielä huonommin menee joillain muilla ympäristön lapsilla.

Sahlbergin runsas kuvakieli sopii hyvin lapsen ajatusmaailman näyttäjäksi. 

Päivisin odoteltiin öitä. Päivät olivat eteisiä, joiden kautta mentiin öihin. Ne olivat harmaita eteisiä, joissa roikkui naulakoihin hirtettyjä takkeja. Ihmiset seisoivat niissä hiljaa sen näköisinä, etteivät onnistuneet näkemään ovea, josta mennä sisään tai ulos. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja ihmiset alkoivat puristella peloissaan suitaan. Ehkä pelon näki myös joidenkin silmistä. Äidin katse oli kaksi värisevää pikkulintua.

Äidin käsiala oli pientä ja pyöreää. Äiti virkkasi sanoista tiheää nauhaa.

Isän kirjoittamat sanat loikkivat paperilla. Niiden kädet olivat pystyssä ja niillä oli pitkät hännät. 

Irina kestää äärimmäisen paljon, ehkä juuri mielikuvituksensa ja suunnattoman luottamuksensa ansiosta. Hän näkee asioita omasta vähäisestä kokemuksestaan käsin eikä hänellä ole kaikelle näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Me aikuisina lukijoina ymmärrämme, mitä tapahtuu, koska meillä on sanoja kuten pahoinpitely, prostituutio, insesti ja mielen sairastuminen. 

Irina huomaa että ihminen voi kuolla monesti ja alkaa taas uutena. Kuoleminen ja tappaminen ovat ihan tavallisia asioita niissä olosuhteissa, missä hän elää. 
Paha perheessä kehrää uutta pahaa. (Kirjoitin ensin 'tuottaa uutta pahaa', mutta vaihdoin Sahlbergin vaikutuksesta verbiksi 'kehrää'!)

Mietin ensin, että onpas pahaa pahan perään antiikin tragedioiden tyyliin, mutta sitten mieleeni välähti - hyvänen aika, tiedän tuon pahan toistumispiirteen omastakin lapsuudestani, ja tunnen monta perhettä, jossa on tapahtunut niin paljon pahaa niin lyhyellä aikaa että fiktiossa se kuulostaisi yliampuvalta. 

Taas minä kuolen, hän ajatteli ja hymyili.

Irinan kuolemat on kieleltään kaunis ja hyvin lapsen tuntemuksiin menevä. 
Olen viime aikoina muistellut ja muistanut paljon oman lapsuuteni tunnelmia. Muistan, miten nurjilla silmukoilla neulottu vaniljanvalkoinen myssy oli riisipuuroa, ei mitään 'kuin riisipuuroa'. Koska olin silloin alkanut inhota riisin makua, myssykin alkoi yököttää ja piilotin sen. Muistan synkkiä kauhun ja huikeita onnen hetkiä, kun esineet ja luonto olivat eri tavalla eläviä kuin nyt aikuisena. Lapsella on metaforia, aikuisella enemmän kuin-vertauksia. 

Päivät alkoivat sädehtiä. Aamuisin rävähtivät auki valon hohtavat terälehdet, jotka leiskuivat niin, että jo samassa oli ilta.

Kirja alkaa lyhyellä luvulla myöhemmin, jossa ollaan Irinan sotalapsitarinan karmeassa lopputilanteessa. 
Sen jälkeen alkaa varsinainen kertomus kohti alun tilannetta, kertomus Irinasta Helsingissä pommitusten keskellä, junamatkasta Ruotsiin ja vaikeasta elämästä siellä, monista lopuista ja aluista. 
Viimeisenä on luku, jonka nimenä on paljon myöhemmin. Siinä Irina on käymässä Helsingissä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ennen viimeistä kuolemaansa. Hän on tyytyväinen elämäänsä, mieheen, joka on tyytynyt Irinan rakkaudettomaan seuraan, sairauteensa ja muistoihin, jotka välillä tuntuvat pelkältä sepitteeltä. 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Mieheni luki kirjan huomaamatta koko viimeistä lukua ja oli vaikuttunut. Aloin keskustella hänen kanssaan kirjan lopun tarpeellisuudesta, ja hän oli ymmällään, mistä minä oikein puhun.
Minuakin kirjan rakenne hieman askarruttaa. Alkuluku voisi hyvin olla myös kronologisella paikallaan lopussa, ja loppukappale ei ole niin kovin tärkeä. Pidän avoimista lopuista. Mutta toisaalta, ehkä näin rankassa kirjassa oli syytä jättää loppuun valoa.