sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Tove Ditlevsen, Nuoruus

 



Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Lapsuus-osan lopussa on haikea tunnelmakuvaus hetkestä, jolloin repaleinen lapsuus alkaa jäädä taakse.  
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Toinen osa Nuoruus jatkaa tästä ja kattaa ikävuodet 15 - 18. 
Ollaan Kööpenhaminassa toisen maailmansodan alla. Kaupungissa on levoton odottava tunnelma kuten tytön elämässäkin. Työttömyys, tyytymättömyys, ahtaat asunnot, luokkaerot, sukupuolierot ja fasismin nousu ovat miljöö, josta tyttö pyrkii itsenäistymään. Hän kokee, että hänen oikea elämänsä voi alkaa vasta kun hän täyttää kahdeksantoista, pääsee irti lapsuudenperheestään ja saa oman tilan, jossa voi kirjoittaa. 
Kiedon käteni ympärilleni ja iloitsen siitä, että olen vielä nuori ja terve. Muuten nuoruuteni ei ole muuta kuin puute ja este, enkä pääse siitä tarpeeksi nopeasti eroon.

Tyttö ei pääse lukioon perheen varattomuuden vuoksi. Hän hakeutuu töihin, ensin kotiapulaiseksi, josta hänet potkitaan pois yhden työpäivän jälkeen osaamattomuuden vuoksi, sitten täysihoitolaan, jossa raataminen väsyttää hänet täysin ja lopuksi konttoriin, jossa hänelle ei anneta mitään kunnollista tekemistä. Hän päätyykin kirjoittamaan pomon tietämättä tilausrunoja konttorin väelle perhejuhliin. Kirjoittaminen on tytölle kaikki kaikessa. Hän on jo kirjoittanut runoja ja haaveilee elämästä kirjailijana. Äidin haave on, että tyttö löytäisi hyvän aviomiehen. 
Jos et lakkaa olemasta noin omituinen, hän sanoo, et pääse koskaan naimisiin. En haluakaan päästä, sanon, vaikka juuri harkitsenkin tätä epätoivoista ulospääsyä. Ajattelen lapsuuden mörköä: kunnollista ammattimiestä. Minulla ei ole mitään ammattimiestä vastaan, mutta sana kunnollinen tukkii kaikki valoisat tulevaisuudenhaaveet.

Ditlevsen on tavoittanut hyvin teini-iän kopean tietämättömyyden ja tyttömäisen haaveilun. Hän ei selittele nuoremman minänsä tekoja eikä ajatuksia, vaan kuvaa ne raportoiden ja näyttäen: tällaista se oli.
Aikuiset suhtautuvat nuoriin kuin välttämättömänä pahana, joille pitäisi tehdä tilaa. Työpaikasta ja vuokra-asunnosta tulee helposti potkut ja kotoa ei saa tukea. Kotona viedään tytön palkasta suurin osa eikä ymmärretä, että hänellä olisi omiakin tarpeita, kuten päällystakki.  
Haave omasta rauhallisesta huoneesta ei toteudu, vaikka nuoruus antaakin hieman enemmän liikkumatilaa kuin lapsuus, jossa ollaan täysin toisten armoilla.


Tyttö elää kuten muutkin ikäisensä työväen nuoret, käy tyttökavereiden kanssa tansseissa ja heilastelee nuorten kömpelöitten miesten kanssa, mutta samalla hän odottaa koko ajan tapaavansa jonkun, joka huomaa hänen erityisyytensä ja auttaa häntä kirjailijaksi. Hän kokee rakastumisen tarvetta ja on valmis rakastumaan vaikka vanhempaan mieheen kunhan tällä on iso kirjahylly, ja kyllä suihkukin voisi auttaa asiaa. 

Kun tyttö saa runonsa julkaistuksi kirjallisuuslehdessä, hän tuntee ihmeellistä huikaisua - olisiko onnea. Ja kun oma kirja, runokokoelma, ilmestyy, hän haluaa olla ensimmäisen illan sen kanssa yksin, koska ei ole ketään, joka voisi ymmärtää, mikä ihme se hänelle on. 

Kirjani! Otan sen käteeni ja tunnen juhlallista onnea joka ei muistuta mitään mitä olen ennen kokenut. Tove Ditlevsen. Pigesind. Tätä ei voi enää vetää takaisin. Se on peruuttamatonta. Kirja tulee olemaan olemassa aina, riippumatta siitä, millainen kohtalo minua odottaa.

Niin paljon kuin pidän tästäkin Ditlevsenin kirjasta koen sen kuitenkin laimeampana kuin trilogian ensimmäisen osan, jossa on enemmän runollisuutta ja aforistista tyyliä.
Mietin, onko yleensäkin näin. Lapsuudessa on paljon magiikkaa. Saako siitä siksi helpommin kiehtovan kirjan kuin tosikkomaisemmasta nuoruudesta?
Tulee mieleen J.M. Coetzeen vilpitön Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. (Boyhood: Scenes from provincial life), levoton Nuoruus (Youth) ja itseironinen elämäkertagenrellä ilkamoiva Kesä (Summertime). Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta Poikavuodet on väkevin. Myös Olli Jalosen Poikakirja oli minulle voimakkaampi lukuelämys kuin Miehiä ja ihmisiä.
Nyt odotan, pysyykö tunnelma Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiassa ensimmäisen osan jälkeen. 
Ehkä lukijan toive yllätetyksi tulemisesta myös kirjasarjan jatko-osissa onkin ylimitoitettu vaatimus. 


Luulen, että Ditlevsenin trilogian kolmannessa osassa Gift tapahtuu paljon nuoruuden unissakävelijävaiheen jälkeen. Epäilen, että uusi status ei anna sitä vapautta, mitä nuori nainen toivoo. Nimi on kaksoismerkityksessään pahaenteinen, naimisissa ja myrkky. Myös kirjan englanninnoksen nimi kertoo jotain ikävää, Dependency (riippuvuus). Ditlevsen ei löytänyt onnea liitoissaan.
Kirjoja syntyi paljon, mutta niistä on suomennettu vasta muutama. Kööpenhamina-trilogiaksi kutsuttujen Barndom, Ungdom ja Gift suomentajana on ansioitunut Katriina Huttunen. Gift ei ole vielä ilmestynyt suomeksi. 

 
Aiempia kirjoituksiani Tove Ditlevsenin kirjoista:
Lapsuus 
Lapselle on tehty pahaa



maanantai 24. tammikuuta 2022

Kirjakoheltajan tunnustuksia

 


Olen varmaan ennenkin  kertonut, että kun varaamisesta tuli ilmaista, niin minulle aukesi runsauden taivas. Kun luen hyvän kirjaesittelyn, niin minunhan pitää saada se kirja kotiin tarkistettavakseni, samoin kuin jos näkee hyvän vaatteen, niin sitä on käytävä sovittamassa. Niinpä minulla on koko ajan paljon kirjoja sekä lainassa että varauksessa. Kirjastokäynneillä, joita on taajaan, palautan noin viisi kirjaa ja lainaan saman määrän. 

No niin, mutta asiaan. Tapahtui seuraavaa...
Luin jostain lehdestä ruotsalaisen Björn Natthiko Lindebladin muistelmakirjasta Saatan olla väärässä ja ajattelin, että oijoi minunhan oli tarkoitus varata tämä jo aiemmin. No, ei kun kirjaston sivuille. Ihmettelin, kun kirjan kohdalla ei näkynyt 'varaa teos' -painiketta, e-kirjan kyllä, mutta en minä semmoista. Kokeilin eri laitteilla ja pyysin miestäkin kokeilemaan omilla sivuillaan. Hänen tunnuksillaan onnistui!
Tuli mieleen laittaa viesti kirjaston verkkopalveluasiantuntijalle. Hän neuvomaan, että pitää ensin kirjautua. Juu juu, tiedän minä tuommoiset, kun koko ajan varaan. Siinä sitten ällistelimme muutaman viestin verran. Ei ollut tullut tällaista mysteeritapausta ennen vastaan. Minä naureskelin, että onkohan se kirja katsottu minulle vaaralliseksi ja ilmoitin, että ei tarvitse nähdä enempää vaivaa, kun saan kirjan mieheni kautta. No, asiantuntija ilmoitti, että kyllä tämä probleema askarruttaa ja että he miettivät sitä nyt oikein porukalla, mutta ei vaan selkene. Sitten hän laittoi tapaukseni Kansalliskirjaston tukeen tutkittavaksi ja parin päivän päästä tulee vastaus: järjestelmä ei anna varata, koska minulla on jo yksi varaus kirjasta!
Arvatkaa naurattiko? - Nauratti. 

Totesin anteeksipyynnössäni, että hyvä kun ei anneta varata kahdesti. Muistelin, että joskus ennen minulla kyllä olisi ollut varauslistallani sama kirja kahdesti, kunnes huomasin asian ja poistin sen mitä olisin joutunut odottamaan pitempään. (Olen muuten myös joskus varannut kirjan, joka minulla oli jo kotona lainassa.)
Verkkoasiantuntija vastasi vielä minulle kohteliaasti, että oli vain hyvä, kun ongelma nousi esiin ja että he suunnittelevat korjata asian verkkokirjastossa, niin että sinne tulee maininta, jos kirjasta on jo varaus. Heh, minun kohellukseni olikin hyödyksi. 
     
Tällä hetkellä minulla on lainassa hm... kaksi isoa kirjapinoa ja varauksessa kymmenkunta kirjaa, ei yhtään samaa kotona ja varauslistalla. Tarkistin. 
Eniten minua vetää puoleensa indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous, Tove Ditlevsenin Nuoruus ja Vladimir Nabokovin Despair
Luin hiljattain Meri Valkaman romaanin Sinun, Margot (hyvä romaani rakkaudesta ja entisestä Itä-Saksasta sisältäpäin tarkasteltuna) ja luen parhaillaan Kristiina Vuoren romaania Samettiin kätketty (historiallinen romaani, jossa 1640-luvun Turku herää eloon ja nuorten naisten elämän puitteet puistattavat).  

Joskus kirjablogeissa keskustellaan siitä, pitääkö kirja lukea loppuun jos sen on aloittanut. Ei minusta. Eikö se ole vähän sellaista 'lautanen tyhjäksi' -ajattelua. Jos en nauti annoksestani, en syö, vaan siirrän sivuun.
Kirjoja on kiva selailla ja varsinkaan uusista kirjoista ei takakansiesittelyn perusteella tiedä, pitääkö kirjasta niin paljon, että lukee sen. Joistain mielikirjailijoista tietää melko varmasti etukäteen, että kirja vastaa odotuksia. 

Tietenkin korona-apeus on lisännyt kirjojen rohmuamistani.
Luulen, että virustilanne alkaa helpottaa. Tutut ihmiset sairastavat nyt omikronin aiheuttamaa flunssaa hyvin lievänä. Päätimmekin, että Mentula-residenssin lockdown on päättynyt ja meille saa tulla. Olen myös alkanut suunnitella reissuja useammalle taholle. Jotain voitte päätellä siitä, että pöydälläni on Lonely Planetin 2020 päivitetty painos Pocket Tenerife.

Kirjakassini teksti



maanantai 17. tammikuuta 2022

Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin:

Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa ja saavuttaa unelmavartaloasi?  
- No, ei todellakaan ole. Oottekohan te nyt valinneet mainonnan kohteen oikein?

Metaburn on avulias kumppani laihdutusprosessissasi. Päivittäinen saanti auttaa vähentämään nälkääsi ja auttaa sinua saavuttamaan painotavoitteesi!
- Höh, on siinä kans meillä kumppani - veisitte peeveli ruokahaluni! Tässä korona-ankeudessa ei ole liikoja iloja. Syöminen on yksi parhaista.

Lisäravinne tarjoaa keholle terveellisiä ja luonnollisia ainesosia polttaakseen rasvaa ja minimoidakseen makeisten tarpeen.
- Kukas meillä sitten joululta jääneet konvehdit nautiskelisi ellen minä. Terveellisiä ainesosia - hm, hm, hm...  ja luonnollisia, v a r m a a n!




Laura Tuomarila on kirjoittanut kirjan syömähäiriöistä Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle. Tuomarila kertoo oman oirehdintansa historian ja antaa siinä ohessa tietoa tästä psykosomaattisesta tautiryhmästä. Lopussa on kirjallisuusluettelo, jossa hän mainitsee mm. Portia de Rossin kirjan Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain, jota itse olen pitänyt erittäin tasokkaana anoreksian kuvauksena. Tasokas on Tuomarilankin kirja. Se kertoo addiktion kulun, joka sopii muihinkin kuin syömähäiriöihin. Kansi on harhaanjohtava, se näyttäisi viittaavan johonkin kevyemmän sarjan teokseen. 

Aluksi syömättämyys houkuttelee, se antaa paljon eikä vie mitään (hallinnan tunne, keveys, kehut), ihminen viettää kuherruskuukautta piinaajansa kanssa sitä piinaajaksi vielä tunnistamatta ja tunnustamatta, ja sitten tulevat vaikeat vuodet, jolloin haluaisi irottautua, mutta ei enää pysty. 
Syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa ja kärsivällisyyttä, tuo kyyneleitä, raivoa, toivoa, taaksepäin menemistä, itseen kohdistuvia epäilyksiä, itseensä luottamista. Koska syömishäiriö on keino paeta vallitsevia tilanteita ja tunteita, siitä tulee ikään kuin turva, ystävä, joka auttaa selviytymään sillä hetkellä vallitsevista äärimmäisen kuormittavista tilanteista. 

Aivan kuin alkoholistin myös syömähäiriöisen pitää löytää jotain muuta merkitystä elämäänsä addiktioon keskittyvän elämäntavan tilalle. Syömähäiriö on saattanut tuoda muassaan muitakin psyyken häiriöitä ja vaurioittaa fyysistä terveyttä.
Syömishäiriöstä on hankalaa toipua, koska siinä ei voi ryhtyä absolutistiksi. Päihteiden käyttäjän on jätettävä päihteet ja uhkapelurin pelipaikat; syömähäiriöisen on opittava elämään vihollisensa ruuan kanssa sopusoinnussa pyrkien siihen, että syö normaalisti ja nauttii ruuasta ilman syyllisyyttä eikä kiinnitä syömiseensä liikaa huomiota. 
Toinen syömähäiriöstä parantumista vaikeuttava asia on se, että koko kulttuurimme pursuaa ulkonäkövaatimuksia. Media on täynnä dieettejä, artikkeleita ruuasta ja ohjeita siihen, millä valinnoilla sinusta tulee täydellinen sinä. 

Anoreksialla alkanut häiriö muuntautuu paranemisprosessissa usein bulimiaksi. On syötävä, mutta kun syöminen saa vihaamaan itseään, sitä meneekin oksentamaan, ja kun sen on keksinyt, niin voikin alkaa viettää hetken helpotuksen tuovia mässäilysessioita. Bulimia on syömähäiriöistä huonoennusteisin, 55 prosenttia paranee täysin ja 20 prosenttia ei lainkaan. Bulimiasta kärsivälle jää usein parannuttuaankin fyysisiä vaurioita, joista näkyvimpiä ovat turvonneet posket ja huonot hampaat.

Anoreksiaan liittyy muina psyykkisinä sairauksina ahdistuneisuushäiriöitä, pakko-oireisia häiriöitä ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Anorektikon vaativuus kohdistuu itseen, ei muihin. Hän näkee itsensä väärin. Pitkään kestänyt anoreksia aiheuttaa vaurioita elimistöön. Noin viisi prosenttia anoreksiaa sairastuneista kuolee elimistön heikentymisen tai itsemurhan vuoksi.

Yleisimpiä syömähäiriöitä ovat pakkomielteeksi paisunut oikeaoppisuus syömisessä eli ortoreksia, ja ahmimiskohtaukset. Molemmat eristävät. Terveellisyyttä tavoitteleva ei lopulta pysty syömään kuin kotona, jossa hän varmasti tietää, mitä syö, ja ahmija nauttii orgioistaan yksin, koska häpeää. 
Molempiin näihin yllytetään ruoka-artikkeleissa, resepteissä ja mainoksissa. Syö oikein kehotetaan naistenlehden aukeaman toisella puolen ja toisella yllytetään herkkuövereihin mielisarjan parissa. 

Tuomarilan kirjassa on useita lukuja toipumisesta, johon hänellä on kuulunut mm tunteiden tunnistamista ja vyöhyketerapiaa. Hän tietää, että suhde omaan vartaloon ei ole vieläkään ongelmaton ja takapakkeja saattaa tulla, mutta hyväksyntä ja tyytyväisyys ovat alkaneet painaa vaakakupin toisella puolen heikentäen tiukan itsekurin painolastia..
Yksi ehkä suurimmista oivalluksista ja onnen hetkistä minulle oli se, kun eräänä päivänä huomasin nauravani spontaanisti. Nauru ja ilo olivat kadonneet totaalisesti elämästäni enkä tosissani edes uskonut, että ne koskaan palaisivat takaisin. Olin elänyt vuosia kyynisenä tosikkona ja unohtanut sen, mikä olin joskus kauan sitten ollut.  

Tuomarila koki, että lasten saaminen auttoi häntä itsensä hyväksymisessä. Se on auttanut monia itseensä ankarasti suhtautuvia. Itse olen kokenut, että lasten syntymä muutti myös suhtautumista työhön. Ilman omia lapsia työ opettajana olisi voinut nielaista minut kokonaan, niin kiinnostavaa se oli ja tarjosi perfektionistille loputtoman areenan toimia.
Lasten kanssa on opittava elämään keskeneräisyyyden ja epätäydellisyyden kanssa. Tähän sopii nyt hyvin, kevennykseksi, Helena Anhavan miete:"Lapset, vanhempiensa tukihenkilöitä elämän avohoitolassa."

Ja nyt seuraavaksi sellaista, mikä on vain omia ajatuksiani, ei Tuomarilan kirjaan liittyvää. 
Nykyään on keksitty, että ulkonäköpaineisiin voi vastata ohittamalla ulkonäön - kaikki ovat muka yhtä kauniita - tai kääntämällä asian päinvastaiseksi, ruma on kaunista. Tässä kampanjoinnissa laitetaan itsestä mahdollisimman epäedullisia kuvia someen ja usutetaan toisia samaan, tuomitaan muotinäytökset ja kauniiden ihmisten esiintyminen vaatemainoksissa. Jos joku puhuu ylipainon vaarallisuudesta, häneen yhdistetään termit 'bodyshaming' ja 'fatshaming'.
Haloo, nämä suhtautumistavat ovat toisaalta latistavaa, epärehellistä hyssyttelyä, toisaalta ulkonäön korostamista ja omituista kateutta. 
Ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on ihan eri asia kuin tasapäistäminen ja moninaisuuden kieltäminen. 
Ei se, että joku on minua kauniimpi ole minulta pois. Ulkonäkö on estetiikkaa.
Useimmat meistä ovat taviksia. On ihanaa, että joukossa näkee joskus todellista kauneutta, jota voi ihailla.  
Mallin ammatissa tarvitaan tietty luusto, kirjoittajan pitää osata kirjoittaa. Emme kai me halua, että kirjoja alkaisivat kirjoittaa pääsääntöisesti kielelliset ääliöt ja heidät kohotettaisiin samalle tasolle parhaitten kanssa, koska kaikki määritellään yhtä hyviksi. (Ja kyllähän sitäkin tapahtuu.)
Tasa-arvo ei ole samaa kuin tasapäisyys millään alalla. Tasapäistäminen tekee elämästä tylsää.
Pidän niistä mainoksista, joissa tanssahtelee eri näköisiä ja kokoisia naisia (en ole kiinnittänyt huomiota, mitä niissä mainostetaan, ihovoiteita?) ja the other danish guy -kalsarimainokst ovat tosi hauskoja. Mutta miksi perinteinen muotiala huippumalleineen ei saisi olla olemassa siinä rinnalla? Odotin Vogue Scandivian ilmestymistä, mutta se ei ollutkaan muotilehti. Ensimmäisen numeron kannessa oli kuva Greta Thunbergistä monta numeroa liian isossa takissa ja sisältö oli jotain muuta kuin muotia.

Ulkonäkö muuttuu elämän aikana. Sekin on kiinnostava asia. Myös näihin muutoksiin pitää suhtautua itsemyötätunnolla ja lämmöllä. Murrosikäinen on kömpelö ja hermostunut, kun ei enää tunne kehonsa rajoja ja ikääntyvällä keho vanhenee. On luonnollista, että kukka lakastuu. Yhtä luonnollista on, että ihminen rapistuu. Ei siinä auta kauneusleikkaukset ja lisäravinteet. Iloinen mieli ja hyväksyvä asenne auttaa. 


PS  Sain idean tähän kirjoitukseen Ankilta (klik).    



lauantai 15. tammikuuta 2022

Kiitos kirjoistanne Karin Smirnoff, Sergei Dovlatov ja Anni Lötjönen

Pöydälläni on kirjoja, joita en haluaisi palauttaa kirjastoon tylysti ilman kirjoitettuja hyvästejä. Siispä nostan esiin niistä jotakin mieleen jäänyttä. Kaikki nämä kirjat viehättävät minua ja antoivat ajateltavaa.




Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo


Karin Smirnoff on menestynyt ruotsalainen esikoiskirjailija. 
Jag for ner till bror ilmestyi 2018, Outi Mennan taidokas suomennos Lähdin veljen luo on viime vuodelta. Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Vi for upp med mor 2019 on suomennettu nimellä Viedään äiti pohjoiseen ja kolmas osa Sen for jag hem on vielä suomentamatta. 
 
Keramiikkataiteilija Jana Kippo (janakippo) palaa kotiin pohjoisen pikkukaupunkiin, jossa elämä on melodramaattisen värikästä, raakaa ja yllätyksellistä. Hänellä on asioita selvitettävänään. Epätavallinen sukutarina, täynnä intohimoa, seksuaalisuutta ja väkivaltaa. Silti erittäin hauska, jopa koominen. 
Svenska Dagbladet: "Röyhkeä ja aivan helkkarin hyvä."

Janan ja veljen elämä lapsena äitimuorin ja taaton kanssa tuo mieleen sellaisia kirjoja kuten Kreetta Onkelin Ilonen talo, Tara Westoverin Opintiellä, Édouard Louisin Ei enää Eddy ja Taija Tuomisen Tiikerihai. Siitä lapsuudesta on vaikea ponnistaa ehjäksi aikuiseksi.

Kirjassa on erikoinen tyylikeino jättää välimerkkejä pois ja kirjoittaa nimet etu- ja sukunimi yhteenkirjoitettuina pienellä alkukirjaimella. Se ei yllättävää kyllä ärsytä, vaan tuo kerrontaan viehättävän puhekielen tunnun. 
Älkää sanoin ette saa.
No jana göranbäckström ei malttanut olla palaamatta aiheeseen
("No, Jana", Göran Bäckström ei malttanut...)
Menet vain mukana kun äijä vie mutta varo martinpilkvistiä. 
Nimien kirjoitustapa antaa myös sellaisen viestin, että nämä ihmiset voisivat edustaa ketä tahansa tyyppiä kotiseudulta ja muualtakin, näitä piisaa, näitä martinpilkvistejä.
 



Sergei Dovlatov, Meikäläiset

Sergei Dovlatovilla on kiinnostavia ideoita romaaniensa kokoamisessa.
Matkalaukussa hän kehii tarinaa laukusta nostamiensa esineiden kautta. Kompromississa lukujen alussa on pätkä kaikkien sääntöjen mukaan kirjoitetusta lehtiuutisesta ja sen jälkeen kertomus uutisen taustoista. 
Meikäläiset koostuu kirjailijan sukulaisten henkilökuvista. Kuvattujen henkilöiden kautta avautuu Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa ja lopussa ollaan 80-luvun New Yorkissa, johon kirjailija perheineen päätyy jouduttuaan epäsuosioon kotimaassaan. Dovlatov kirjoitti kirjan vuonna 1983, Pauli Tapion erittäin onnistunut suomennos on vuodelta 2012. Hän on suomentanut muutkin Dovlatovilta suomennetut kirjat niin, että niissä välittyy venäläisyys ja itäeurooppalainen juutalaisuus.

Kertomukset sukulaisista ovat hauskoja, liioitelluin siveltimen vedoin taiteiltuja vekkuleita karikatyyrejä. Jo ensimmäinen luku, henkilökuva isoisästä, mitään pelkäämättömästä suursyömäristä, talonpoika Moiseista saa lukijan hytkymään naurusta.
 

Dovlatovin tyylissä on juutalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä sarkasmiin taipuvaa huumoria.
Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies. 

Entäs sitten italialaisten elokuvien sankaria muistuttava Borja-serkku. Karnevalistinen hahmo hänkin.
   Hän oli esimerkillinen neuvostopoika. Pioneeri, luokan priimus, jalkapalloilija ja metallijätteen kerääjä. Hän piti päiväkirjaa, johon kirjoitti viisaita ajatelmia. Hän istutti pihaan koivun. Draamakerhossa hän sai esittää nuorkaartilaisia. 
   Minä olin nuorempi ja huonompi. Hänet asetettiin minulle aina esimerkiksi.
Juuri ennen kuin Borjan koulu päättyy tähtioppilaan mitaliin ja aplodeihin hän nousee ikkunalaudalle ja virtsaa alapuolella askeltavan rehtorin, Verikoiran, päälle. Sama kuvio toistuu Borjan elämässä. Kun alkaa mennä liian hyvin, hän tekee aina jonkin odottamattoman munauksen. Kunnostautumiset ja mahalaskut vuorottelevat, kunnes alkaa tuntua siltä, että vankeus sopii kurittomalle ketkulle paremmin kuin normaalielämä huumaavine mahdollisuuksineen (muka). 

Viimeinen tarina omasta tyttärestä ja siitä, mitä maahanmuuttajan identiteetti tuo mukanaan ja mitä se vie, on sävyltään erilainen, haikea. Isästä ei taida tulla amerikkalaista supersankaria. 
Minua hämmästytti hänen avuttomuutensa. Hänen arkuutensa liikenteessä, tuulessa... Hänen riippuvuutensa minun päätöksistäni, toimistani, sanoistani...
   Mietin, montako vuotta tämä jatkuu. Ja vastasin itselleni. Loppuun saakka...

Sergei Dovalatov kuoli sydänkohtaukseen kahdentoista emigranttivuoden jälkeen vuonna 1990. Hän oli vasta 48-vuotias. 




Anni Lötjönen, Loppuunpalamaton


Tästä kirjasta mainitsin jo vuodenvaihteen katselmuksessani, että  se ansaitsisi tulla tarkastelluksi. No, ajatus ei häipynyt mielestäni.
 
Kolmikymppinen koulunkäyntiavustaja viettää menevää nuoren naisen elämää, bailaa, solmii lyhyitä suhteita ja matkustelee kunnes uupuu ja väsyy. 
Oppilaita on vaikea auttaa ja nuori nainen vaatii itseltään liikaa. Hän kirjoittaa ryhdistäytymislistoja päiväkirjaansa, jossa uskoutumiset alkavat viehättävästi kirjaa puhutellen Rakas matkakirja, Rakas ainoa ystäväni, paras kuuntelija, ymmärtäjäni, Pikkukirjani, Rakas lokikirja. Vaatimuslistat ovat tylyjä käskyjä:
Tule onnelliseksi!
Välillä niissä näkyy hiven armollisuutta:
Olen kiltimpi itselleni. Jo kymmenen vuotta sitten luulin olevani liiian isokokoinen, väärän hiuksinen, jotenkin huonon näköinen. En ole enkä ollut silloinkaan. lopetan sekoilun. Teen silti vatsalihaksia välillä, mutta hyväksyn peilikuvani ilmankin.
Tahdon voimalla ei kuitenkaan masennusta voiteta.  

Pahimpina hetkinä toivon syöpää, että olisi edes sellaista kipua, joka laittaisi kaiken muun perspektiiviin. Olen elossa, terve, enkä yhtään kiitollinen herätessäni uuteen päivään. Jos on kateellinen syövälle, kaikki ei ole hyvin.  

Kun työn kuormittavuus ja yksityiselämän sotkut käyvät ylivoimaisiksi huolehtijan on lopulta pakko antautua huolehdittavaksi. Silloin löytyy terapeutti Sirkku, jonka avulla nainen pystyy näkemään omat vanhempansakin tarvitsevina puutteellisina ihmisinä.
Jokainen pystyy kommunikoimaan vain sillä tasolla millä pystyy, antamaan vain sen, mitä on saanut, muista hengittää. 

Tämä kirja antaa hyvän kuvan siitä, mikä kasvattajan työssä on vaikeaa. Opettaja ja muu lasten parissa toimiva huomaa hyvin pian, että oppilasta auttaakseen pitäisi auttaa kotia tai muuttaa yhteiskuntaa. Hänen on pidettävä yhteyttä vanhempiin, jotka eivät tajua omaa rooliaan lapsen vaikeuksissa, siedettävä heidän laiminlyöntinsä ja nieltävä pettymyksensä.

Näen päivittäin kaltoinkohdeltuja lapsia, joita ei ole koskaan lyöty. 

Näen oppilaiden kotiin katsomalla heitä, enkä haluaisi tirkistellä, mutta siinä se on edessäni: heidän vanhempiensa lapsuus, pelot, tavat, arvot, koko hyvän ja pahan historia. 

Minä ohjaan, hymyilen, en hermostu. Vaikka mitä tulee vastaan, lentää naamalle, tärähtää sähköpostiin. En kyynisty koskaan, en luovuta. 

Loppuunpalamaton on Anni Lötjösen esikoiskirja (2021). Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja entinen sosiaalialan ammattilainen.
                            
Loppuun vielä Sirkun harjoitus ahdistuksen voittamiseksi. Kuvittele, että sinua painava asia on musta pilvenhattara. Puhalla sitä pois uloshengityksillä ja vedä sen jälkeen sisään keuhkoihin iloa tuottavaa väriä.
Tein tämän harjoituksen äsken kävelyllä: Puh puh, viruksen uhka pois ja aah auringon kultaa sisään. Ja nyt jatkan silmäilemällä maljakossa iloa tuikkivia tulppaaneja. 💛 





sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Korona-autius


Kouvolan kävelykatu Manski 6.1.2022, Kuva, Ume


Alat muistuttaa eläintä. Vauhkoonnut, kun tapaat odottamattoman ihmisen.
(Helena Anhava Sanon silti, 1982)


Kävimme mieheni kanssa loppiaisena päiväkävelyllä vaihteeksi Kouvolan keskustassa, parhaaseen päiväkävelyaikaan. Huomaatte kuvasta, että autiota oli. Seurailimme ikkunoihin laitettua taidepolkua, joka oli niukempi kuin aiemmat. Pandemia  sekä autioittaa että niukentaa. 

Kävelykadun varrelta on jo ennen pandemiaa alkaneet kadota kaupat, sama ilmiö kuin muissakin kaupungeissa. Onneksi tilalle on tullut uusia kivoja lounaspaikkoja ja jostain syystä monta miesten parturia (olisko maahanmuuttajamiesten ansiosta, he käyttävät parturia tiheään). 
Kävelykadulle tuli remontin yhteydessä lämmitys, jossa nyt säästetään, joten katu on talvinen. Aiemmin se oli talvella kyllä lumeton, mutta märkä. Lumi on sekä esteettisempi että jalkineille parempi kuin musta märkyys, joten ihan hyvä näin.
Minä kaipaan vanhaa katua kaarevaselkäisine penkkeineen. Niiden tilalle tuli matalia lieriöitä, joilla ei viitsi istua pitkään.   
Puut tekevät Manskista kesällä viihtyisämmän, samoin jäätelökioskit, joita on ollut parhaimmillaan kolme, yksi aseman päässä yksi keskellä ja yksi tässä mistä kuva on otettu. 
Muistatteko vielä millaisia jouluvaloja oli ennen nykyisiä digisyheröitä? Siis kaikkialla, ei vain Kouvolassa. Kelloja, tähtiä... Manskilla on pitkiä huiskia, kausivalot, joiden väriä on tarkoitus vaihtaa juhlan mukaan. Niiden värit ovat kylmiä neonvärejä.  

Taas ollaan pandemian leviämisvaiheessa. 
Monet alokkaat ovat aloittaneet varusmiestaipaleensa karanteenissa, myös oma pojanpoika. Siellä ollaan yhteen tupaan suljettuina kuin vangit ja odotetaan tuleeko lisää sairastuneita ja joutuuko itse makaamaan sairastupaan. Yleensä intti koettelee aluksi fyysistä kuntoa, tässä tilanteessa psyykkistä. 
Miten käy huomenna alkavien koulujen? Ilmeisesti useissa kouluissa joudutaan temppuilemaan lähi- ja etäopetuksen kanssa joka päivä vaihtuvissa tilanteissa, kunnes on pakko siirtyä kokonaan etäopetukseen. Sympatiani koko kouluväelle, rehtoreille ja opettajille, jotka eivät tiedä, mitä aamu tuo tullessaan, vanhemmille, jotka koittavat selvitä oman etätyönsä ja kotiin jäävien lasten kanssa ja lapsille, joista pienimmät eivät kohta muista muuta aikaa kuin maskiajan. 

Loppiainen ku lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa. Sanonta siirtymisestä joulunajan herkuista arkiruokaan on ilmeisesti peräisin Karjalasta. Nykyään syödään paljolti samalla tavalla arkena ja pyhänä ilman erityistä juhla-aikojen mässäilyä, koska kaikkea on saatavilla aina, mutta kotia koristetaan innokkaasti aiheen mukaan. 

Tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli vähentää joulurekvisiittaa ja purkaa kuusi jo ennen loppiaista. Tyydyin poistamaan aluksi tonttuja ja kynttilöitä, mutta nyt on kaikki klaarattu, keittiön väri muuttunut verhon ja maton vaihtamisen myötä joulunpunaisesta keväisen vihreään ja tulppaanikimppu syrjäyttänyt joulutähdet. Perinteinen joulusta luopumisen päivä on vasta 13.1. Nuutinpäivänä. Minulla ei joulumieltä riittänyt sinne saakka. 

Valon lisääntyminen on suuri ilon aihe. Valo on merkki toivosta. Siispä ei hätää, voihan sitä olla välillä melankolinenkin. Parempaa kohti...

Ja loppuun vielä kuva joulun viimeisestä amarylliskaunottaresta.

 


Amaryllis, 8.1.2022, Kuva, Ume


perjantai 7. tammikuuta 2022

Frank Furun lastenkirja ja vähän Helena Anhavaa

Lainasin kirjaston lastenosastolta kuvakirjan Mutta te ette ole äiti, josta heti kansikuvasta tiesin, että tätä kirjaa en lue 5-vuotiaalle lapsenlapselle, mutta halusin lukea sen itse ja katsoa, miten pakolaisuutta selitetään kuvakirjaikäiselle. 


Kirjassa on pieni ilman vanhempiaan saapunut pakolaislapsi, joka asuu laitoksessa ja käy sieltä käsin koulua, ehkä esikoululuokkaa. Hän kokee elävänsä sijaiselämää poissa omasta oikeasta elämästään ja pitää kaikkia häntä auttavia ihmisiä äidin huonoina korvikkeina. 
Ensimmäisellä aukeamalla ollaan koulun pihassa, jossa leikki aluksi sujuu, kunnes tyttö tuntee jonkun lapsen tai lastaan koulusta hakemaan tulleen vanhemman tuijottavan ja pitävän häntä erilaisena ja silloin hän muistaa ikävänsä, jolle hänellä ei ole sanoja.

Minun sisällä kiehuu. 
Kaikki menee sekaisin ja mustenee, 
enkä minä tiedä mistä se alkaa.
Mutta tiedän mihin se vie.
Siihen joka huutaa ja lyö.

Sitten tulee joku, joka hakee minut ja vie kotiin. 

 
Joku? Joku hakee, joku antaa ruokaa, joku haluaa keskustella siitä, mitä koulussa tapahtui. Pienen tytön "lainaelämän" ihmisillä ei ole nimiä.  Hän päättää, että sallii heidän olla kanssaan, jopa istua ihan lähellä, mutta: "Te ette ole minun äiti."

Ehkä olisi parasta nukkua "vähintään neljä viikkoa". "Sitten tahdon herätä anjeron tuoksuun." (Anjero on Somaliassa aamuruoka, puuron tapainen.)  



"Siellä minun kuuluisi olla." Voi ei, tämä on liian traagista. Itken vuolaasti lukiessani. Miten minä muka pystyisin lukemaan lapselle tätä! En mitenkään. Miksi edes pitäisi itkettää lasta?

Luontaisesti lapset näkevät toisensa samanlaisina, lapsuuden yhdistäminä. Miksi heissä pitäisi jo pieninä herättää tietoisuutta erilaisuudesta? Se mitä pakolaislapsi kammoksuu on sääli. Kirjan lapsikin unohtaa surunsa leikkiessä, kunnes siellä joku varhain valistettu tuijottaa tavalla, josta lapsi tietää, mitä tämä ajattelee. 
Tämä lasten kuvakirja on kirja aikuisille, ei lapsille. 

Vähitellen tyttöselle tulee yhä enemmän hyviä päiviä, jolloin hän unohtaa olla surullinen. Hän suostuu odottamiseen.
 

 

Kuin unikuvaksi loppuun on piirretty se perhe, josta tyttö on joutunut eroon. Siellä Aysha (nimi selviää takakannen tekstistä) on tiukasti äidin sylissä ja vauvasisko tai -veli on mummilla, on isä ja vekkulin näköisiä isoveljiä ja isosiskoja. Kuva on päivätty Mogadishussa 7.10. 2013.
Todennäköisesti Ayshan toive entisenlaisesta elämästä on mahdoton.

"Sitten haluan herätä anjeron tuoksuun." Eeei... kuvassa pieni tyttö valvomassa petissään silmät suurina ja tuskaisina.

Tämän kirjan kirjoittaja, pietarsaarelainen Frank Furu on tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä ilman huoltajaa maahan saapuneiden pakolaislasten parissa ja kiittää kohtaamiaan lapsia innoituksesta ja rakkaudesta. 
On tärkeää, että tätä aihetta käsitellään ja Furulla olisikin ainutlaatuisia kokemuksia, joista voisi kirjoittaa kirjan aikuisille. Toivon sitä. 

Furu on kirjoittanut kirjan ruotsiksi Ni är inte min mamma, mutta se ilmestyi molemmilla kielillä viime vuonna. Suomentaja on Katri Tapola

Kuvittajana kirjassa on ansioitunut Linda Bondestam, yksi Pohjoismaiden tunnetuimpia lastenkirjojen kuvittajia. Pidän näistä kuvista, jotka ilman tekstiäkin nostavat palan kurkkuun. Pieni ihminen kiukkua ja surua silmissään kohtalon heittelemänä.  

Olen lukenut viime aikoina paljon Helena Anhavan runoja. Oman näkökulmani vahvistukseksi, sen että lasta pitäisi säästää tämän elämän kauheuksilta, kirjoitan tänne vielä Helena Anhavan runon kokoelmasta Vuorosanoja vuodelta 1973.

He jotka syyttävät vanhempiaan pakkosyötöstä
ovat alkaneet informoida lasta.
Tahtovat että alla kymmenvuotiaan on tiedettävä
Vietnamista, riistosta, metyylielohopeasta, 
liikakansoituksesta, maailman luetuista päivistä.
Ei satua ja tarinaa, vain 'asiaa'.
Eikö eliminoitaisi muukin epäasia:
                                      musiikki, kuvataiteet.
On helpompi päättää mitä lapsi tarvitsee
kuin kuunnella lasta,
menneet virheet uusissa vaatteissa.
luen viisaitten naisten muistelmia, 
Vennyn, Anna Bondestamin, Sylvi-Kyllikin.
mitä silloin kun arki ja olosuhteet ahdistivat
Prunnikujalla, Pietarsaaressa, Sörkassa:
loihdittiin ruhtinatar vankkureihin,
                                     haltiatar keittiöön,
koreat vaatteet päälle.
Mielikuvitus, minänsäilytysvaisto,
omaisuutta joka kannetaan mukana.
Totisesti,
lapsen vaeltavalle mielelle pitäisi julistaa
                                                rauhoitusaika;
jotta jaksaisi olla aikuinen tässä maailmassa
on saatava rauhassa olla lapsi.


PS
Katsokaa Sami Kieksin dokumenttisarja On Hold, neljä vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa talebanien Afganistanissa vainoamista hazara-pojista, jotka ovat nyt Suomessa nuorina pakolaismiehinä. Yksi osa oli jätetty turvallisuussyistä julkaisematta. Sarja löytyy Yle Areenasta.



Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...