keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Vuoden kaunein teksti


Joskus törmää johonkin niin kauniisti soivaan tekstiin, että sitä on luettava yhä uudelleen, lopuksi ääneen. Tänä vuonna se on ollut eräs tunnelmakuvaus, jota romaanihenkilö, kirjailija, kehittelee kirjan tarinassa. Tekstistä on osa valmiina aiemmin, kirjan lopussa se on täydellisenä. Koneelta tippunut liuska löytyy lattialta kellastuneena, siinä on tämä upeasti viimeistelty teksti. Oli se aika jolloin kirjoitusvälineenä oli kirjoituskoneet, nuo samantien tulostavat koneet, kuten joku nykylapsi on tämän koneen erinomaisuutta kuvannut.
Kirjoitan tekstin kokonaan, koska sitä ei voi katkaista, se on täydellinen näin.   

Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneluku lisääntyy, jossakin etäällä on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunaverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa. Vaimeasti, seinien himmentäminä, tuskin kuultavina erottuvat äänet ulkoa. Vähitellen ne voimistuvat. Huoneen hiljaisuus täyttyy niistä; sen omiin leppeisiin tuoksuihin alkaa sekoittua sikarin, pakokaasun, miehen hien hajua; piipputupakan, tuolin selustalle heitetyn takin ulkoilmanhajua, ja likapyykin, aamun sanomalehden, väkevän kahvin ja vielä lämpimien lakanoiden hajua. Nyt kissa, joka on maannut kylläisenä lattialla, herää. Huone käy varjoisaksi, ahtaaksi; nyt se on jo täynnä savua, melua ja hajua, raitiovaunujen jarrutusääniä, laastinpölyä, askeleita ja huutoja. Seinät ovat ohuet, voimattomat. Ovien ja ikkunoiden lukot eivät enää pidä: nyt huone on auki katujen yöhön. 

Tämä kirja on julkaistu 1999. Olen lukenut sen ehkä julkaisuvuonna tai seuraavana. Se ei vaikuttanut silloin minuun kuten nyt. Minun mielessäni on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut vastaanottavaisemmaksi tämän kirjailijan tyylille. Nyt nautin tämän tekstin täydellisyydestä ja sen viipyilevästä unenomaisesta tunnelmasta. Tulee mieleen vesivärimaalaus, ehkä triptyykki, jossa alun vaalea keveys vaihtuu tummenevan ja hälyisemmän kautta lopun synkkään kohtalonomaisuuteen, tai elokuvan käsikirjoitus, kohtaus, johon katsojana haluaisi jäädä pitemmäksi aikaa, tai sävellys. 
Tämän kirjailijan teksti on aina hiottua välimerkkejään myöten. 

Kiitän kaikkia lukijoitani ja kommentoijiani vuodesta 2020. Olette minulle tärkeitä! Kiitän myös kaikkia, joiden blogeissa olen saanut viihtyä. 
Miten erilaisia kirjoitustyylejä bloggareilla onkaan! Mikä varasto perusteltuja mielipiteitä ja sanoilla iloittelua. 

Kiitos Raija Siekkinen! Ehdit kirjoittaa paljon, vaikka elämäsi jäi lyhyeksi. 



maanantai 28. joulukuuta 2020

Lukuvuoden yhteenvetoni, eräänlainen


Kuva T-paidan rintamuksesta, eikö olekin hieno!

Lukuvuosi alkaa olla kohta täysi kuten vuosi muutoinkin. Kylläpä onkin tullut luetuksi ja funtsituksi. Huomaan blogitiedoistani, että olen julkaissut tänä vuonna kahta vaille pyöreän luvun kirjoituksia. Kun klikkaan tämän tarinointini kohta julki sekä lähipäivinä vielä yhden, joka onkin valmiina odottamassa, tunnustukseni vuoden kauneimmalle tekstille, niin saan kirjoitusteni määräksi täydet 80, mikä on historiaa. Blogini alkuvuosina kirjoitin yli yhdeksänkymmentä tekstiä ja viime vuosina määrä on liikkunut päälle seitsemässäkymmenessä. Kahdeksankymmentä on uusi kymmenluku. Siinä minun tilastoni.
Joillakin kirjabloggareilla on ollut vuoden vaihtuessa hienoja kaavioita omista kirjoituksistaan, paljonko mitäkin genreä ja minkä kielisiä kirjoja, naiskirjailijoita ja mieskirjailijoita, ulkomaisia ja kotimaisia. Minun blogiini tämä tilastointi ei oikein istu, koska en pidä blogiani lukupäiväkirjana eikä se näin ollen kerro kuin osan siitä mitä olen lukenut. Luen myös paljon valikoiden osia kirjoista, tämä lukutapa sopii varsinkin tietokirjoihin. Myös esseeteoksia, varsinkin usemman henkilön esseistä koottuja, tulee harvemmin luetuksi kannesta kanteen. 

Kirjailija Kari Hotakainen sanoi omista lukemisistaan Pirkka-lehden haastattelussa, että pyrkii lukemaan kaikenlaista ja kaikentasoista. 
Seiskaa lukemalla voi nähdä, miten karkea maailma on ja siirtyä siitä Avotakkaan, jossa maailma näyttää toisenlaiselta. Kirjailijan ammatti on melkein yhtä paljon lukemista kuin kirjoittamista. On pakko lukea, jotta voi ajatella omaa kirjoittamistaan kriittisesti. Sanotaan, että siksi pitäisi lukea klassikoita ja hyvää kirjallisuutta, mutta väittäisin, että pitää lukea myös huonoa kirjallisuutta. Siten tajuaa, mikä on hyvän ja huonon ero.  
Kirjoittamisesta Hotakainen toteaa,että se on kaaoksen järjestämistä. 
Ajattelen lukemisesta ja kirjoittamisesta samoin kuin Hotakainen vaikka olenkin vain vähäinen blogikirjoittelija. 
Tässä olen taas kerran selvittelemässä ajatuksiani siitä, miksi olen viettänyt niin paljon aikaa kirjojen parissa kuluvana vuonna ja aion viettää taas tulevanakin.
Kaiken lisäksi pidän itsestäänselvänä, että teitä lukijoitani kiinnostavat nämä itsetutkisteluni. 

Kai teitä kiinnostaa myös herrasväki Mentulan joulun kirjasaalis.



Tässä kaikki muut kirjat ovat Unton paitsi Barack Obaman muistelmat minun, mutta ei sillä ole väliä. Yhteiseen hyllyyn asettuvat, kunhan löytyy tilaa. Minä sain lahjakortteja vaatekauppoihin, ja heti joulupäivänähän sitä piti shoppailla nettikaupassa. Kiva lukea mukavassa oleiluasussa kahden presidentin elämästä Valkoisessa talossa, ihanteita vaalivan Obaman ja röyhkeän Donald Trumpin, "hyvin vakaan neron".
Heikki Herlinin kirja isästään Niklas Herlinistä kiinnostaa, koska se on ilmeisesti kirjoitettu rakkaudesta isään ja se vähä mitä olen kirjaa selaillut kertoo, että se on hyvin kirjoitettu. 



Tässä kasassa ovat minun itselleni ostamat - tottakai pitää hemmotella myös itseään kun on kerran ollut niin kiltti kuin minä - ja taitaa joukossa olla joku sellainenkin, jota suunnittelin jollekulle muulle, mutta löysin tilalle paremmin sopivaa.
Päällimmäinen Wendy C. Ortizin kirja Excavation on se kirja, jonka plagioinnista kirjoittaja syytti Kate Elizabeth Russellia, jonka oli sitten pakko tämän sekä muunkin kokemansa painostuksen vuoksi tunnustaa, että on ihan itse kokenut sen minkä pohjalta kirjoitti romaaninsa. Ensisilmäilyt osoittavat, että Ortizin kirja on melko ansioton selostus vailla kaunokirjallisia ansioita. Halusin tarkistaa, miltä pohjalta tällaisia kohuja synnytetään.   
Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia on juuri sellainen teos mitä nyt koronasynkkyydessä tarvitsen. 

Olen viime aikoina lukenut tasokkaita romaaneja Marko Annalalta ja Otto Lehtiseltä. Marko Annalan Kuutio kertoo koskettavasti eronneen isän elämästä  vaikeasti käyttäytymistään hallitsevan poikansa kanssa, jota rakastaa syvästi. Otto Lehtisen Nämä kallisarvoiset asiat sekä Wurlitzer käsittelevät myös rakkautta sen monissa eri muodoissa, muun ohessa hätkähdyttäviä seksuaalisen rakkauden hetkiä, joihin liittyy vihaa ja pelkoa. 


tiistai 22. joulukuuta 2020

Päivän paras VII - Valoa kohti


Ohitimme juuri vuodenkierron pimeimmän päivän, konkreettisesti.

  
Teemme mieheni kanssa aamuisin kahdesta sanomalehdestä tietokilpailun, ei niinkään kilpaillaksemme siitä kumpi on tietorikkaampi, vaan saadaksemme uutta tietoa. Kouvolan Sanomien eilisistä kysymyksistä yksi kuului: "Kuinka suuri osa ihmisistä ei voi kirkkaiden valojen takia nähdä Linnunrataa kotoaan?" Paljastan oikean vastauksen kirjoitukseni lopussa, niin voit tarkistaa oman käsityksesi asiasta.

Itse en pidä sanasta valosaaste, vaikka sitäkin on. Arvostan niin paljon valoa, josta omassakin elämässäni on ollut puutetta. Luin lapsena läksyni öljylampun valossa ja poljin kouluun kilometrikaupalla pilkkopimeässä pyörän kapeassa valokiilassa.  Pelkäsin pimeää, johon liitin kaikenlaista epäluonnollista, kiitos isoäitini kauhutarinoiden suohon upotetuista avioliiton ulkopuolella syntyneistä vauvoista ja kuvaraamatun näyttämistä valtavan kokoisista enkeleistä, joiden kuvittelin kahahtavan eteeni tielle.  
Monessa paikassa maapalloa lapset kulkevat edelleen kouluun pimeässä, kaiken lisäksi peläten väijyviä petoeläimiä, kuten minä enkeleitä ja vauvahaamujen valitusta. 

Tärkeintä valoa elämässä on meidän toisillemme antama valo. Sen merkitys korostuu tänä jouluna, jolloin poikkeusaika musertaa ihmisiä vaativuudellaan ja toivottomuudellaan. Siteeraan Päivän parhaana kohdan Hengitysliiton jäsenlehden pääkirjoituksesta, jonka on kirjoittanut viestintä- ja kehittämisjohtaja Hanna Salminen.

Ihminen on luotu epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Yli-ihminen ei tarvitse olla, mutta ehkä vähän parempi versio itsestä onnistuisi vuonna 2021. Olisi ihmisiksi toisille. Kuuntelisi toista ajan kanssa ennen kuin avaisi oman suunsa, kyllä senkin ehtii. Hymyilisi enemmän, sillä tunteet tarttuvat. Pitäisi yhteyttä useammin läheisiin ystäviin, sillä elämä on lyhyt. Muistaisi nauttia jokaisesta päivästä. 

Vastaus tietovisan kysymykseen: kolmasosa.


keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Näin sydämeeni joulun teen

Olen aina pitänyt otsikon joululaulun tästä tietystä kohdasta "Näin sydämeeni joulun teen" (ja vain tästä), koska olen sitä mieltä, että joulumieli todellakin TEHDÄÄN. 

On paljon ihmisiä, jotka kokevat jäävänsä paitsi jostain mistä toiset "ne oikeat jouluihmiset" hohkaavat kuin jostain mystisestä orgastisesta tilasta. Jos ei koe joulua uskonnollisena juhlana, perheeseen ei kuulu silmät sädehtien joulua odottavia pikkulapsia eikä ole tapana antaa lahjoja, niin joulu saattaa tuntua samalta kuin arki ja voi ihmetellä mitä ne toiset oikein höösäävät. Jotkut näin kokevista ihmisistä ovat lähteneet jouluksi etelän lämpöön, mitä tänä vuonna ei voi tehdä, ja viettäneet Suomi-joulun sijaan rantalomaa.


"Jouluihmisiä" on mielestäni kolmenlaisia:

1) Ne jotka juhlivat joulua uskonnollisena juhlana, jotkut hartaasti ja yksinkertaisesti, jotkut myös maallista koreutta ja runsautta arvostaen.

2) Ne, joilla on tapana tunnelmoida arvostaen hiljaisuutta, kynttilänvaloa, takkatulen ääressä istumista ja yksinkertaisia perinnekoristeita.

3) Lapsenmieliset, joille joulumieli on kutkuttavaa odotusta kuin muistumana lapsuuden joulupukin odotuksesta. Nämä ihmiset harrastavat iloista koristelua ja nauttivat lahjojen suunnittelusta ja paketoimisesta. 

Itse kuulun kolmanteen ryhmään, löyhästi. Tietenkin ryhmät myös sekoittuvat. Kolmosryhmän touhottajana vetäydyn välillä hiljaiseen yksinäisyyteeni kuusen katveeseen lukemaan ja mietiskelemään ja vaihtaisin myös milloin tahansa joulun vieton pimeässä Pohjolassa ihanaan lomaan jossain rantaparatiisissa.
Mieheni saattaisi ilman minua ja muuta perhettä olla kakkosryhmäläinen ellei peräti lähes joulua juhlimaton. Hän kiittelee minua joulun rakentamista ja innostamisesta. 

Alan tehdä joulua marraskuun alussa. Meillä on nykyään kestokuusi, jonka voi pystyttää aikaisin ja pitää pitkään. Pystytämme sen itsenäisyyspäiväksi ja puramme Nuutinpäivänä 13.1., jolloin muutkin koristeet saavat lähteä, keittiön punavalkoinen jouluverho ja punainen matto vaihtuvat keväänvihreisiin ja joulukukkien tilalle asettelen keltaisia tulppaaneja. 


Tämän joulun alla monet joulumielen rakentamiseen oleellisena osana kuuluvat asiat puuttuvat. Ei ole pikkujouluja, joulumarkkinoita eikä joulutoreja, ei joulukonsertteja eikä teatterien joulunäytöksiä. Meillä oli liput teatteriin, mutta jätimme menemättä, koska juuri silloin Kymenlaaksossa siirryttiin koronaviruksen leviämisvaiheeseen. 

Kaikkein ikävimmältä on tuntunut se, että emme näe omiamme joulun ympärillä. Turun perhe on käynyt usein itsenäisyyspäivänä ja Tuusulan porukka joulun ja uudenvuoden välillä arkena, jolloin on seikkailtu alennusmyynneissä. Onneksi olemme lähellä asuvan nuorimman pojan perheen kanssa "samassa kuplassa" ja saamme heidät jouluna yövieraiksi. Toisten kanssa kohdataan varmaan  turvallisesti Teams-palaverissa, mikä on valitettavasti melko vähäinen ilo.    

Kun harrastukset ovat tauolla ihmiset satsaavat kotiinsa ja kodin ympäristöön. 
Kävimme katselemassa jouluvaloja Anjalassa, jossa on ollut oikein kyläkilpailu parhaista valoista.   

Kuva, UMe

Kuva, UMe


Me asumme kerrostalossa. Parvekkeella on tähtivaloketju, pöytälyhty ja Turkista tuomamme värikäs riippulyhty. Sisällä on punaisia ja valkoisia  joulukukkia. Kuuseen laitoin taas kerran kaikkea vuosien aikana kertynyttä lasten ja lastenlasten askarteluista juuri hankittuihin viininpunaisiin palloihin. Valoiksi kuuseen kiinnitimme sekä pienet ledit että kynttilät, voi valita kumman valon haluaa tilanteen ja mielialan mukaan. Ei minusta ole minimalistiksi eikä tyylikkääksi kahden värin käyttäjäksi. Oikean kuusen tuoksu puuttuu, mutta valitsen mieluummin pitemmän ajan keinojoulupuun kanssa. 


Yksi tärkeä joulumielen kasvattaja on jouluruoka ja leipomukset, joihin myös jouluvalojen ohella saatetaan tänä korona-kotoilujouluna panostaa kodeissa enemmän kuin ennen. Minä tein muutaman vuoden tauon jälkeen itse rahkavoitaikinan torttuihin ja onhan se  paljon mehevämpää kuin kaupan pölisevät voitaikinat. Monena jouluna olen valmistanut jouluisia jälkiruokia jouluhalosta uunijäätelöön, mutta suklaakonvehdit ovat kyllä kaikkein parasta, joten taidan suosia niitä ja käyttää turhasta näpertelystä jääneen ajan - no, mihinkäs muuhun kuin lukemiseen ja siihen paljon kuulutettuun hiljentymiseen.   

Ulkona sataa lunta, tai oikeastaan räntää, mutta maisema on valkoinen! Ihmeellistä! Tuntuu jouluiselta. 

Vielä joulutunnelmaan pääsemisessä on muistettava heidät, joilla huoli täyttää mielen eikä sinne mahdu joulua. Ihmisillä on huolta terveydestään, toimeentulostaan ja läheisistään. Onnettomuudet ja äkkikuolemat eivät kysy, onko joulu. Korona ei pidä tulitaukoa. Meilläkin on lähipiirissä monenlaista huolta ja murehtimista.  
Kaikille huolten kanssa kamppaileville omistan tämän sydämen.



perjantai 11. joulukuuta 2020

Kristina Carlson, Eunukki

Kristina Carlsonin romaani Eunukki (2020) on kirja, josta mieleeni nousee ennen kaikkia muita sanoja sana 'kaunis'. Kaunis kieli ja kaunis muoto, kaikki kirjassa on harmonista ja harkittua. Vaikka kirjan päähenkilö, eunukki Wang Wei, puhuu ajatustuokioissaan jopa suolensa toiminnasta, niin se ei muuta kokonaiskuvaa kirjasta mitä kauneimpana taiteen tuotteena. 


Onnittelen Kristina Carlsonia rohkeista aihevalinnoista, tästä ja myös aiempien kirjojensa aiheista, sekä ilmaisun tiiviydestä. Voin kuvitella, että tutkimustyö olisi tuottanut aineistoa tiiliskiveen; Carlson tyytyy kuvaamaan vanhan eunukin elämää alle satasivuisessa teoksessa, joka herättää henkilön ja aikakauden eloon sekä antaa myös sytykettä filosofiseen pohdiskeluun identiteetistä ja elämän tarkoituksesta.

Wang Wei syntyy köyhille vanhemmille 1120-luvulla Dongjingissä Kiinan pääkaupungissa. Kun sato epäonnistuu vanhempien on pakko myydä hänet ja hänen nuorempi veljensä hoviin, jossa heidät leikataan eunukeiksi. Leikkauksesta jää muistoksi valonvälähdyksiä ja kirskuntaa sekä ikuinen lääkärien pelko. Kun Wang Wein on mentävä mahakivuistaan lääkäriin hän pelästyy lääkärin hyllyltä poimimaa yrttirasiaa:"Kauhistuin, että se on pao, että minua viedään!" Eunukki saa kuollessaan mukaansa kannellisen rasian, paon, johon on säilötty häneltä pikkupoikana viedyt penis ja kivekset. 
Wang Wei menettää yhdeksänvuotiaana vanhempansa, veljensä, joka menehtyy leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin, koko entisen elämänsä sekä sukupuolensa. Hän saa myös uuden nimen, joka on peräisin kuuluisalta runoilijalta.  
Kuohitut pojat ja miehet ovat hovin palvelijoita, joiden tehtävät vaihtelevat keittiöapulaisesta vartijoiksi ja haaremin naisten vaatevarastonhoitajasta tutkinnon kautta virkamiehiksi. Jotkut naiset pitävät pehmeämuotoisia eunukkeja lemmikkeinään. 

Vaikka eunukit lukumäärältään ovat hovissa valtakunta valtakunnassa, meiltä puuttuu valta. Me olemme, olimme palvelijoita, ja valta on kaikki.

Keisarin yöastian tyhjentäminen on erään eunukin virka. Mietin mikä tutkinto hänellä siihen toimeen on. Ainakin hän näkee ainutlaatuisen muotokuvan keisarista: astiassa kelluvat pökäleet.

Wang Wei on ollut monenlaisissa tehtävissä hovieunukkina. Hän on nähnyt juonitteluja ja oppinut varomaan. Julman aikakauden yhteiskunnassa armeliaisuutta pidetään heikkoutena. Vihollinen ja petturi mestataan iskemällä sapelilla keskeltä kahtia. Nyt Wang Wei on vapaa palveluksesta ja katselee elämää enemmän ulkopuolisena kuin koskaan. Hän ei enää koe olevansa tarkkailun alla ajatuksineen, kuten työssä ollessaan koki, vaan uskaltaa miettiä juuri mitä haluaa.

Monet ajattelevat, että maailma on jaettu kahtia. On päivä ja yö, on valo ja pimeä, on kova ja pehmeä, on mies ja nainen. Näin he ajattelevat järjellään, vaikka tietävät, että on myös hämärä, ja on vesi joka voi virrata tai höyrytä tai jäätyä. 

Wang Wei tarkkailee joutilaana ihmisiä ja lintuja. Hän pitää myös ikäistensä eunukkiystävien seurasta. He kokoontuvat huvimajaan vaihtamaan ajatuksia, syömään, juomaan viiniä ja pelaamaan noppapelejä rahasta, jadekiekoista ja henkilökohtaisista esineistä.

Paitsi omaa aikakauttaan Wang Wei pohtii paljon ikääntymistään, lihavaa ruumistaan, kuolemaa ja miehen ja naisen välistä rakkautta, joka on jäänyt hänelle arvoitukseksi. Hän rakastaa eunukkiystäväänsä, joka lähetettiin keisarin kanssa matkaan, koska on niin hyvä kokki, vaikka oli jo täysinpalvellut. Hän tietää rakkauden siitä, että kaipaa ystäväänsä, mutta on nähnyt, että mies ja nainen kaipaavat toisiaan eri tavalla, sellaisella johon liittyy ruumiillista poltetta.  

Vanhuus alkaa siitä, kun ei enää kuvittele tulevaisuutta erilaiseksi kuin nykyhetki, Vanha rouva sanoi. Itse ajattelen, että vanhuutta on kuvitella itselleen erilainen menneisyys kuin se oli. Kuvitella kaikkea mitä ei ollut, että olisi ollut maanomistaja, korkea-arvoinen sotilas tai virkamies. Kuvittelenko minä, että olisin ollut mies? En kuvittele. Olisin voinut olla kirjaviisas, runoilija, maalari tai musiikkimestari. En osannut tai voinut olla. Olemattoman ajatteleminen eteenpäin ja taaksepäin on haikailua. Minulle kelpaa nykyhetki kunhan en kuole ihan vielä.   

Olen seitsemänkymmenen! Haluan noudattaa sydämeni haluja ja rikkoa sovinaisuuden rajoja!
Sovinnaisuus pakottaa elämän jatkumaan samanlaisena kuin se mukamas on aina ollut. Yan Yan opetti minulle, että jos kengät puristavat, kävele paljain jaloin. 

Ajattelen ajatuksiani ajatuksista. 

Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin. Jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan. 

Hyvä, hyvä Wang Wei! Ajattele vain, se on meidän seitsemänkymppisten huvi, ollaan eunukkeja tai ei. Ja sekin huomio, että alkaa muistuttaa vajennutta riisisäkkiä voi olla yleinen muillakin. 

Pidän tästä pienestä, aforistisesta kirjasta niin paljon. Se tuntuu kasvavan, kun alan ajatella ajatuksiani.
Alan ajatella julmuutta, jolla ihmisten kehoon on puututtu entisaikoina, varsinkin idässä. Poikia on kastroitu ja tyttöjen jalkoja sidottu. Vähänkään viallisia on surmattu jo syntyessä, paitsi joitain säästetty töllöteltäväksi ja pahoinpideltäväksi hovien illanvietoissa. Olisiko maailma sivistynyt tässä suhteessa jonkin verran. Kuitenkin. 

perjantai 4. joulukuuta 2020

Sinivalkoista (Blogihaaste)

Blogeissa on kiertänyt haaste Sinivalkoinen, jossa sininen ja valkoinen ovat päärooleissa. Sain idean Ritalta Kieltenopen kotiblogista ja ajattelin pohdiskella aihetta Suomen itsenäisyyspäivän alla.


Ostin kuvan patalapun kesällä Sotkamon käsityömyymälästä, jossa poikkean aina, kun liikun siellä päin. Näitä on myös nimiaiheisina. 

Lippumme on sinivalkoinen. Sininen taivas ja valkoiset poutapilvet, siniset järvenselät, valkoinen siniseen sihahtava lumi; Sininen polku Kuhmossa, Konstan Pylkkerön siniset ajatukset; sinivuokot, kissankellot ja lemmikit; sinivalkoruutuiset keittiön verhot, sininen lettinauha pikkusiskoni vaaleissa palmikoissa. Kirjoista tulee mieleeni Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja Joan Didionin Iltojen sinessä. Sininen yhdistetään usein uneen. Sininen uni Tapio Rautavaaran laulamana...

Ja pieni sateenvarjo
On aivan kallellaan,
Ja sinistä unien kirjaa
Se kantaa kainalossaan,
Ja unien sinimaahan
Se lapset autolla vie.
Surrur, surrur ja sinne
On sininen, uninen tie.

  


Suurin osa meidän huushollimme astioista on sinivalkoisia, pohjoismaista tyyliä. Kuvassa on viheltävän teepannun ohella muumimukeja, kutsun niitä talvimukeiksi ja Arabian Suomi 100 -juhlavuoden vuosikymmenmukeja. 



Lisää sinivalkoisuutta, vanhaa ja uutta. Isot maljakot ovat China Centeristä, joka toimi, kasvoi ja kehittyi Kouvolassa joitain vuosia ja kaatui epäilyihin laittomasta toiminnasta. Epäilyt osittautuivat turhiksi, mutta eipä ole enää meillä tällaista kivaa basaaria. Mieheni innostui hankkimaan näistä kaupoista maljakoita, niitä on mökilläkin. Pojat kutsuvat näitä Iskän Ming-dynastia-vaaseiksi. 
Juustokupu on matkamuisto Herendin posliinitehtaalta Unkarista. 


Tämän taulun ostimme pari viikkoa sitten Moision kartanosta, joka lopetti toimintansa taidegalleriana. Taulun nimi on Lumipyry ja sen on maalannut Pauli Luoma.  Meille tuli molemmille, miehelleni ja minulle, nostalginen olo tätä taulua katsellessa, Kiertelimme näyttelyssä pitkään ja palasimme aina uudelleen tämän pienen maalauksen luo. Lapsuuden talvisää. 




Vaatteissa minulla on valkoista erityisesti puseroissa, topeista neulepaitoihin. Kesällä yksi mieliasuni on  sinikukallinen hame ja valkoinen toppi, mutta vaatemielivärini on kyllä punainen. Käytän paljon iloista joulun punaista, vanhaa roosaa ja viinipunaista. Kuvan vaniljanvalkoinen neuletakkini on varmaan parikymmentä vuotta vanha. "Löysin" sen, kun mietin, mikä valkoinen olisi kaunis kuvassa.  

Farkuissa pidän tummansinisestä, mutta kaikessa muussa eniten lempeistä vaaleammista sinisistä. Välimeren sininen ah... en nyt etsi matkakuvia. Niiden sijaan kuvaan pienen palan rantapyyhettä. 

Se suloisin sinisen sävy


Mietin, miksi eri värit ovat suosittuja eri maissa. Meillä Suomessa käytetään varovaisia, hillittyjä värejä yleensä kaikessa. Ennen maalla oli punamullalla maalatut talot yleisiä, nykyään pastellit. Kaipaan sitä punaista. 

Ruotsin lippu on sinikeltainen ja eikös siellä näy keltaista myös vaatteissa, mikä on Suomessa harvinaista. Kuninkaallinen kultako lie vaikuttanut? 
Monissa kaukomaissa käytetään loistavia värejä, esim. Chilessä rakennukset saattavat olla mitä väriä vain, kaikkea mitä paletista löytyy. Afrikkalaisten kankaiden sävyt ovat joskus kuin koralleista tai jalokivistä.
Jos erehdyt turistina hankkimaan jonkin vaatteen kaukomatkalla huomaat pian, että se näyttää meidän ilmastossamme räikeältä.
Valitut värit eivät ole aina kiinni luonnostakaan. Mitä kuivimmassa ja värittömimmässä ympäristössä ihmiset saattavat rakentaa maailmansa kirkkain värein maan lipusta kahvikuppeihin, ehkä juuri vastapainoksi luonnon yksitoikkoisuudelle. 



Mökillä maalasimme rakennukset punasävyisiksi valkoisin pielin perinteiseen tapaan.


Muutama talvimaisemakuva vielä tänne. Nämä ovat kaikki Kymijoelta, mieheni  kuvia. 








Jos haluat kirjoittaa ja laittaa kuvia Sinivalkoinen-aiheesta, niin kerro kirjoituksessasi, että haasteen on aloittanut Tiiu blogista Puutarhahetki. Käy myös liittämässä postauksesi Puutarhahetki-blogin Sinivalkoista -haaste -postauksen kommenttikenttään. 
Voit haastaa blogiystäviäsi mukaan, ja aiheestahan voi kirjoittaa milloin vain.  


Sittenpä ei muuta kuin hyvää ja rentoa sinivalkoista itsenäisyyspäivää 2020! 


----------------------

6.12. illalla

Luin juuri erään pysähdyttävän itsenäisyyspäiväkirjoituksen Esmeraldan eetos -blogista.
Lukekaa tekin täältä.


tiistai 1. joulukuuta 2020

Päivän paras VI - Korona-asiaa...


Ylen tiedotus:
Levin yöelämästä paljastui koronarypäs. - Kävitkö Pub Hölmölässä, Bar Ihkussa tai Ravintola Narranissa?


Ihkua joulukuun ensimmäistä päivää ja koronakestävyyttä meille kaikille!

maanantai 30. marraskuuta 2020

Trevor Noah, Born a Crime

Millaista on lapsuus, kun syntyy "lainsuojattomaksi"? Trevor Noah syntyi mustan äidin ja sveitsiläisen isän lapsena apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa. Hänen elämänsä alkoi rikoksesta. Immorality Act vuodelta 1927 kielsi kaikki rotujen välisen sukupuolisen kanssakäymisen. Oli opeteltava kameleontiksi, oli opeteltava juoksemaan kovaa ja päättämään nopeasti, mihin ryhmään on paras  kuulua milloinkin olkoon kyseessä koulun piha tai vankilaympäristö. Ryhmiä oli lukematon määrä ihon, väriasteen, uskontojen ja kielten mukaan, eikä hallinto pyrkinyt yhdistämään vaan hajottamaan, koska se mahdollisti pienen etuoikeutetun vähemmistön vallassa pysymisen. 


Laillistettu rotusortojärjestelmä apartheid lakkautetaan pian sen jälkeen kun Nelson Mandela pääsee 27-vuotisesta vankeudestaan 1990 helmikuussa, mutta se ei pääty arkielämässä noin vain eikä mikään muutu paremmaksi. Toisistaan erotettu, kouluttamaton kansa ajautuu sekasortoon. 'Apartheid' on afrikaansia ja tarkoittaa erottamista, Noah tarjoaa käännöstä 'apart hate'. 

I was five years old, nearly six, when Nelson Mandela was released from prison. I remember seeing it on TV and everyone being happy. I didn't know why we were happy, just that we were. I was aware of the fact that there was a thing called apartheid and it was ending and that was a big deal, but I didn't understand the intricacies of it. 

What I do remember, what I will never forget, is the violence that followed. The triumph of democracy over apartheid is sometimes called the Bloodless Revolution. It is called that because very little white blood was spilled. Black blood ran in the streets.  

Trevorin tuki ja turva on äiti Patricia, joka uhmaa rajoja ja kieltäytyy elämästä niiden mukaan. Hän käy konekirjoituskurssin ja pääsee töihin sihteeriksi, työhön, jota ei ole tarkoitettu mustille. Hän hakeutuu asumaan alueille, jotka on tarkoitettu paremmalle väelle ja hän haluaa "laittoman lapsen" sekä tälle paremman elämän. Kun sukulainen kysyy, miksi Patricia haluaa pojalleen koulutusta, josta tälle ryhmien väliin jäävänä ei tule olemaan mitään hyötyä, hän vastaa, että sittenpähän tämä saa tietää että muutakin on. 

Trevorin lapsuus on ihmeitä täynnä, nuoruus vaikeaa ja vaarallistakin, mutta niinpä vain ylivilkkaasta lapsesta ja neuvokkaasta, erilaisissa porukoissa luovivasta nuorukaisesta sukeutuu koomikko ja tv-juontaja, jolla on nykyään oma ohjelma, The Daily Show USA:ssa. 
Kaikki tämä kiitos äidin. Noah omistaakin elämäkerrallisen kirjansa lannistumattomalle äidilleen.

For my mother. My first fan.
Thank you for making me a man.

Born a Crime, suomenkielisenä Laiton lapsi, koostuu luvuista, joiden alussa on usein asiapaketti ja sen jälkeen omakohtaisia kokemuksia huumorilla hunnutettuna. Aiheina on kielet, koulutus, historia, apartheid-järjestelmä, rodun määrittely, uskonto, slummit, laki ja sen tulkinta, nimien antaminen, lemmikit. 

Kirjan näkyvin piirre on sen lämmin huumori, varsinkin niissä luvuissa, joissa kirjoittaja tarkastelee pienen Trevorin elämää tiukan äitinsä komennossa. Sävy muuttuu vakavammaksi, kun väkivaltainen isäpuoli tulee perheeseen.
Koulun loppumisen jälkeen Trevor joutuu tuuliajolle ja viettää aikaansa pikkurikollisena slummikavereiden kanssa. Hän käyttää tästä ajasta termiä 'suspended animation', valekuolema.
Trevorilla on paitsi äitinsä rakkaus myös rutkasti onnea matkassaan. 

Hän oppii yksinäisessä lapsuudessaan olemaan itsekseeen ja toisten seuraan päätyessään vaikuttamaan siihen, minkä käsityksen ihmiset hänestä saavat vaihtamalla kieltä - ohho valkoinen jäbä puhuu zulua, jätetään se rauhaan - ai, sinä puhut afrikaansia, anteeksi, et sitten olekaan niin kuin muut mustat, jotka varastelevat, you know.  

I was everywhere with everybody, and at the same time I was all by myself. 

To this day you can leave me alone for hours and I am perfectly happy entertaining myself. I have to remember to be with people. 

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, miten rotuerottelu saatiin toimimaan ruohonjuuritasolla. Trevorin sveitsiläinen isä perusti 80-luvulla myös mustille avoimen ravintolan. Lupia tällaisten ravintoloiden perustamiseen myönnettiin muutamia, koska tarvittiin ravintoloita, joihin voi viedä vierailevia diplomaatteja, joita ei voinut sortaa värin perusteella kuten omanmaalaisia. Kun varakkaammat paikalliset mustat innostuivat käymään tässä viehättävässä ravintolassa, niin naapurusto alkoi tehtailla valituksia ja viranomaiset löysivät keinon ravintolan sulkemiseen vaatimalla erilliset vessat kaikille eri roduille, valkoisille, mustille, värillisille (melkein valkoiset) ja intialaisille sekä tietenkin naisille ja miehille erikseen. Ravintolaan ei olisi paljon muuta mahtunut kuin vessoja. 

Rodun määrittely kuulostaa Noahin kuvaamana farssilta, niin sattumanvaraista se oli. Virkailija saattoi tökätä rastin papereihin nopean silmäilyn perusteella, ja sen mukaan määräytyi sitten koko elämä, asuinpaikka, kenen kanssa saa mennä naimisiin, työpaikka ja edut. Joskus ihmisiä alennettiin ja joskus ylennettiin rotukategorioissa. Jos valkoisten vanhempien lapsi oli liian musta, piti tehdä päätös, lähteekö koko perhe mustiksi mustien joukkoon vai lähteekö äiti lapsen kanssa ghettoon ja isä jatkaa entisessä elämässään elättäen heitä valkoisena valkoisen miehen työpaikassaan.

Nuorena miehenä Trevor pohtii paljon lakia ja oikeudenmukaisuutta.
Hän huomaa, että tulee tilanteita, joissa on pakko valita puoli, vaikkka kuinka haluaisi olla määrittelyjen ulkopuolella. Ympäristö pakottaa.
Hän huomaa myös, että kasvottomia kohtaan on helppo toimia väärin, mihin koko erottelujärjestelmä on perustunut. Kun Trevor saa näpistelijöiltä haltuunsa varastetun kameran, jonka sisällä on valkoisen perheen lomakuvia, hän ei pysty myymään sitä eteenpäin. Kaverit vakuuttavat varastamisen olevan oikeutettua, koska mustilla ei ole mitään ja valkoiset saavat korvauksen vakuutuksesta siitä mitä menettävät, mutta kamera on käännekohta. Trevor tajuaa olevansa mukana porukoissa, joista hänellä on mahdollisuus lähteä ja siirtyä valekuolleesta eläväksi. 

It's easy to be judgmental about crime when you live in a world wealthy enough to be removed from it. But the hood taught me that everyone has different notions of right and wrong, different definitions of what constitutes crime, and what level of crime they're willing to participate in. 

Jopa Trevorin syvästi uskovainen kolmessa eri kirkossa käyvä äiti katsoo läpi sormiensa sitä, että hänen halvalla ostamansa hampurilaispihvit ovat todennäköisesti varastettua tavaraa. Nälkä on rikoksesta hyötymisen syntiä vahvempi voima, ja kaikkialle ehtivä pikku keppostelija, äidin elämän tärkein ihminen Trevor rakastaa hampurilaisia. 

Noahin lapsuuden kuvaus tuo niin mieleeni J. M. Coetzeen muistelmat lapsuudestaan Boyhood: Scenes from  Provincial Life (tästä en ole kirjoittanut, vaikka muutoin olenkin kirjoittanut paljon Coetzeesta). Kirjailijat ovat aivan eri ajalta ja eri yhteiskuntaluokista, Coetzee taustaltaan afrikaani ja Noah Xhosa-äidin ja eurooppalaisen isän "rikos", mutta silti heidän lapsuudessaan on samanlaisia kokemuksia rotuarvostuksista, taikauskosta ja paljosta muusta. Molemmat ovat katselleet ympäröivää elämää humaanein silmin Molemmilla on myös sama ihastuttava tyyli katsoa pientä itseään lempeästi ja hieman huvittuneesti aikuisten luoman hullun maailman armoilla. 


PS Edellisessä kirjoituksessani on jo makupala tästä kirjasta, sen huumoripuolesta, ja kuva äidistä ja Trevorista. 


lauantai 28. marraskuuta 2020

Päivän paras V

Luen maailman ihaninta, positiivisinta tekstiä. Olen vasta puolivälissä eteläafrikkalaisen Trevor Noahin elämäkerrallista kirjaa Born a Crime, mutta olen jo pannut muistiin paljon hauskoja, liikuttavia ja oivaltavia kohtia ja saanut lukea hämmästyttäviä faktoja yhteiskunnasta apartheidin aikana ja sen jälkeen.
Valitsen nyt päivän parhaaksi sellaisen kohdan jossa Noah miettii, miksi hän ei lannistunut vaikka ylivilkkaana lapsena sai vähän väliä selkäänsä tomeralta äidiltään.


I never let the memory of something painful prevent me from trying something new. If you think too much about the ass-kicking  your mom gave you, or the ass-kicking that life gave you, you'll stop pushing the boundaries and breaking the rules. It's better to take it, spend some time crying, then wake up the next day and move on. You'll have a few bruises and they'll remind you of what happened and that's okay. But after a while the bruises fade, and they fade for a reason  - because now it's time to get up to some shit again.
(En antanut koskaan minkään kipeää tekevän estää itseäni kokeilemasta jotain uutta. Jos keskittyy liikaa äitikän selkäsaunoihin tai maailman antamiin selkäsaunoihin sitä lakkaa uhmaamasta rajoja ja rikkomasta sääntöjä. Paras vaan ottaa vastaan kaikki mitä tuleman pitää, itkeä tirauttaa ja nousta seuraavana päivänä ja lähteä liikkeelle. Muutamat saamasi mustelmat muistuttavat tapahtuneesta, eikä siinä mitään. Hetken kuluttua mustelmat haalistuvat, ja sillä on tarkoitus  - nyt on aika ryhtyä uusiin kujeisiin.) 

Seuraavalla sivulla Noah taas käyttää shit-sanaa luovasti. Musta turvamies näkee jalkapallokentällä kissan ja nuijii sen hengiltä, koska mustien yhteisössä uskotaan, että kissoissa saattaa olla paha henki, ja ainakin sellaisessa kissassa se on, joka tulee kesken pelin kentälle häiritsemään. Video tästä eläimeen kohdistuvasta raakuudesta leviää. 
It was front-page news all over the country. White people lost their shit. 
(Se oli etusivulla kaikkialla. Valkoiset sai hepulin.)
Haluan lukea tämän kirjan ehdottomasti myös suomeksi ja katsoa miten kääntäjä suomentaa kaikki shit-sanat ja muutoinkin eläväisen tekstin. Käännökset tässä ovat omiani. Musta mies tietenkin tuomittiin rankasti teostaan, vaikka mustia miehiä päivittäin kuoliaaksi pieksevät valkoiset jäivät järjestään tuomitsematta. Well, shit happens! 

Suosittelen tätä lukemiseksi teille, jotka olette pitäneet J. M. Coetzeen, André Brinkin, Nadine Gordimerin ja muiden eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teoksista ja teille, jotka kaipaatte lämmintä lukuelämystä kaiken kyynisen keskellä. 
Palaan kirjaan myöhemmin. 

Katsokaa nyt tätä kirjan alkulehden valokuvaa äidistä ja pienestä Trevorista.


keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kate Elizabeth Russell, Vanessa

 


Kate Elizabeth Russell
luki Vladimir Nabokovin Lolitan 14-vuotiaana. Se oli ensimmäinen romaani, joka teki häneen vaikutuksen. Hän alkoi huomata, miten hänen ikäisensä tytöt nähtiin ajan viihdemusiikissa ja kirjallisuudessa nymfetteinä ja seireeneinä, lapsinaisina, jotka houkuttelevat raavaat miehet valtaansa. 

Lolita-asetelmasta tuli Russellille parinkymmenen vuoden projekti. Hän alkoi 16-vuotiaana kirjoittaa romaania, jossa lukiolaistyttö Vanessa Wye ja hänen 42-vuotias kirjallisuudenopettajansa Jacob Strane rakastuvat sopivaisuussääntöjä uhmaten. Hän työsti tarinaansa kirjallisuuden opinnoissaan ja erilaisissa työpajoissa saaden siitä usein aiheensa vuoksi negatiivista palautetta.
Vasta kolmeakymmentä lähestyessään Russell alkoi nähdä tarinassa myös hyväksikäytön teeman ja pohtia, kenellä oli valta ja oliko kaikki mennyt kuten piti. Alkuperäisestä teemastaan, romanttisen rakkaussuhteen kuvaamisesta, hän ei luopunut koskaan. Juuri ennen kuin kirja My Dark Vanessa oli lopulta valmis julkaistavaksi nousi #MeToo-liike. Russell oli ensin ärtynyt siitä, että hänen kirjansa nähtäisiin vain ajankohtaiseen aiheeseen tarttuvana, laskelmoiden ja nopeasti kyhättynä romaanina, mutta otti sitten metoo-näkökulman mukaan taitavasti eri vuosikymmenten asenteiden vertailuna.
Kirjassa on kaksi aikatasoa, vuodet 2000 ja 2017. Vuonna 2000 Stranen pauloihin 15-vuotiaana joutunut teinityttö Vanessa pitää edelleen kolmikymppisenä kiinni siitä, että kyseessä oli epätavallinen, rajoja rikkova rakkaus, mutta nuorempi nainen, jolla on myöhemmin ollut suhde Stranen kanssa, ei epäröi puhua hyväksikäytöstä ja nostaa asian julkisuuteen vuonna 2017, jolloin hyväksikäyttö nousee yleiseksi puheenaiheeksi. 

Kun Russellin kirja oli julkaistu hän joutui julkisen panettelun kohteeksi, koska eräs toinen kirjailija, elämäkerran kirjoittanut Wendy C. Ortiz  alkoi syyttää häntä plagioinnista. Tilanne meni niin pahaksi, että Russellin, joka oli alusta asti kertonut käyttäneensä omia teini-iän kokemuksiaan fiktiiivisen romaaninsa taustamateriaalina piti vakuutella, että hänen fiktionsa on itse asiassa myös elämäkerrallista eikä siksi voi olla toisen tarina. Twitter-kansa  riehui hurjana myös siitä, miten valkoisen naisen tarina myy, vaikka on latinalaisamerikkalaiselta varastettu ja kuuluisa tv-juontaja, liikenainen Oprah Winfrey poisti Russellin kirjan kirjakerhostaan.
Voi voi tätä meidän sivistymätöntä aikaamme! Yhtä hyvin Elina Kilkku voisi syyttää Russellia romaaninsa Ihana tyttö varastamisesta. Ei aiheita voi omistaa!

Nuoret tytöt ihastuvat voimakkaasti, tiedän sen, koska olen itsekin ollut tyttö. Tytöt ovat myös hyvin ihailun kipeitä ja romantiikan nälkäisiä. Kun omanikäiset pojat ovat vielä kömpelöitä ja omaa nautintoaan kiirehtiviä, niin aikuiset ihailun ja flirtin taitavat miehet ovat vertailussa ylivoimaisia.

Aikuisen miehen tehtävä on torjua häneen ihastunut tyttö, joka ei ole vielä valmis tasavertaiseen suhteeseen, ja niinhän normaali mies tekeekin. Mutta sitten joukossa on Humbert Humberteja, joita nuoruus kiehtoo pakkomielteenomaisesti. 

Kun Vanessa varastaa äitinsä silkkiyöpuvun mennessään viettämään yötä opettajansa kanssa, niin tämä onkin varannut hänelle mansikkakuvioisen puuvillapyjaman ja tarjoilee lemmenyön herkuiksi jäätelöä, Coca-Colaa ja perunalastuja. Vanessa ei huomaa tai ei piittaa. Jacob muistaa aina ensin tuottaa Vanessalle nautintoa ja kysyä, mikä hänelle sopii. Mistä Vanessa voi tietää, mitä seksin pitäisi olla, ehkä siihen kuuluu sellaistakin mikä on itsestä vastenmielistä? Hänestä on ihanaa olla ainutlaatuinen ja palvottu.  

Sua palvon, tule, sua hyväilen, 
Vanessa tumma, punaraitainen, 
hurmaava perhoni! ...

Hengitykseni salpautuu ja poskiani alkaa polttaa. 
"Eikö olekin ällistyttävää?" Strane katsoo sivua suu hymyssä. "'Sua palvon, tule, sua hyväilen, Vanessa tumma." Hän silittää tukkaani ja kieputtaa yhden suortuvan sormensa ympärille. Punaraitainen perho, vaahteranpunainen tukka. Muistan, että sanoin kaiken tuntuvan kohtalon määräämältä, kun Strane näytti minulle Jonathan Swiftin runoa. En oikeastaan ollut silloin tosissani. Yritin vain osoittaa, miten innoissani ja onnellinen olin. Mutta nyt kun näen oman nimeni kirjan sivulla, minusta tuntuu, että putoan ja että mikään ei ole enää minun vallassani. Ehkä kaikki on todellakin ennalta määrättyä. Ehkä synnyin tätä varten.  

Kun aikuinen Vanessa miettii termiä 'grooming', jota käytetään pedofiilin lasten ja nuorten viettelyyn käyttämistä suostuttelustrategioista, hän ei edelleenkään pysty näkemään sitä määritelmän mukaisena pahuutena vaan hienotunteisuutena ja pohtii, olisiko hänestä tullut sen kummempaa jonkun omanikäisensä itsekkään pojan pettämänä. Hän kokee ensimmäisen rakkaussuhteensa tasokkaampana kuin toisten tyttöjen räpellykset. Hän haluaa kokea sen niin.
Hänellä on tarve kokea, että on jäänyt kiinni rakkauteen, ei huijaukseen. 

Eihän halukasta voi raiskata. 

Mutta ei, pedofiili ei ole oikea sana, ei ole koskaan ollut. Se on totuudenvastainen ja on väärin käyttää sitä - yhtä väärin kuin leimata minut pelkäksi uhriksi. Strane ei ollut milloinkaan yksioikoinen, enkä ollut minäkään. 

Vanessa on harvojen ystäviensä kummastukseksi aikuisena edelleen ajoittain yhteydessä Straneen, jolle hän on käynyt seksikumppanina liian vanhaksi.
Hän haluaa kaikesta päätellen saada selvyyden sille, mitä hänelle oikein tapahtui ja päästä irti jatkamaan elämäänsä.
Hän elää sotkuisesti ja miessuhteet ovat lyhytaikaisia, mutta johtuuko se Strane-episodista vai hänen luonteestaan? Millainen oli se tyttö, joka ei ollut vielä tavannut Stranea?  Se oli ainakin yksinäinen ja haaveksiva. Se oli altis rakastumaan kehen vain, joka huomaa hänet, saati sitten pitää vastustamattomana viettelijättärenä.
Stranekin on huolissaan siitä, että Vanessa ei elä hyvää elämää. Häntä huolestuttaa myös se, että Vanessa jonain päivänä kääntyisi häntä vastaan.  

Vanessa ei näe pelastuksenaan sitä, että liittäisi oman tarinansa muiden samaa kokeneiden jatkoksi, kuten häneltä metoo-hengessä vaaditaan. Hän ei halua tuomita miestä, jolla oli sopimaton pakkomielle ja joka oli hänen rakastajansa ja myöhemmin ystävänsä. Hän näkee asiat monipuolisemmin, myös kulttuurin antamat raamit ja epäjohdonmukaisuudet, joissa rajojen rikkominen tapahtui.

Mitä Vanessalle tapahtuu?
Kaiken on mahdollista muuttua ja ihminen voi irtautua vaikeistakin päähänpinttymistä, vaikka helppoa se ei ole. Aikakin saattaa auttaa. 
Kirjan lopussa on hieman helppo ratkaisu, mutta se voi olla alku paranemiseen. 
Minäkään en lukijana näe, että Vanessan liittyminen Stranen syyttäjiin olisi auttanut häntä mitenkään. 
Stranen tarinalle saamme ratkaisun, mutta Vanessan tarina jää avoimeksi. 

Russell on omistanut kirjansa tosielämän Dolorez Hazeille (Lolitan toinen päähenkilö) ja Vanessa Wyeille, joiden kertomuksia ei ole vielä kuunneltu, uskottu tai ymmärretty. 
Hänen kirjansa lisää ymmärrystä kertoessaan seikkaperäisesti, miten nuorta tyttöä vahingoittava suhde syntyy ja miten paljon se saattaa vahingoittaa. Se saattaa auttaa myös ulkopuolisia näkemään vaaran merkit. 

Kirja jätti paljon miettimistä, niin tähän nimenomaiseen aiheeseen liittyen kuin rakkaussuhteisiin yleisemminkin.

Mietin, miten paljon yhteisön säännöt aiheuttavat jännitystä nuorten ihmisten seksuaaliseen kasvuun. USA:ssa nuorten siveyden vahtiminen on yleistä ja tympeää. 
Ikärajat lailliseen seksiin ovat aina sopimuksia ja niitä muutetaan aika ajoin. 
Kuinka moni nuori odottaa muka 18-vuotiaaksi? Jotkut uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvat ehkä. Muut kärsivät syyllisyydestä vastatessaan vanhempiensa uteluihin. 

On molempia sukupuolia (tai vaikka kaikkia sukupuolia) alistavaa esittää nuoret miehet aina seksistä kiinnostuneina saalistajina ja naiset viktoriaanisina neitsyinä ilman haluja. Nuoret naisethan ovat intohimoa täynnä, ja juuri siitä johtuu tyttöjen rakastuminen hurmaaviin renttuihin. Ole mulle vähän aikaa HÄN... 

Itse rakastuin 15-vuotiaana 18-vuotiaaseen romanttisten haaveideni ilmentymään. Jos kohde olisi ollut 42-vuotias, niin irtautuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa. Siihen suhteeseen liittyi myös vuosien takertuminen ja silmien ummistamista tietyiltä epätoivottavilta asioilta. Oli vain niin ihanaa olla romanttisesti ja suurimman osan aikaa etäältä rakastunut, mikä lisäsi tunnetta. Haaveellinen nuori saattaa rakastua rakkauden tunteeseen, kohde aina löytyy.

Ja vielä sellainen huomio, että kyllä sukupuolilla on väliä. Kun kääntää Vanessan ja Stranen roolit toisin päin, niin ... no siinähän olisi oikea aiheiden aihe kirjailijalle.   


PS
Katselin Kate Elizabeth Russellin haastatteluvideoita. Sieltä pitää nostaa esiin vielä yksi tärkeä asia kirjallisuuskeskusteluihin. Kun Russellilta tiukattiin kirjansa omakohtaisuutta ja hän joutui myöntelemään, niin hän koki sen erityisen pahana myös siksi, ettei arvosta aikamme trendiä, joka vaatii, ettei saisi kirjoittaa muusta kuin itse kokemastaan.
Russell sanoo, että omakohtaisiksi mainostettuja kirjoja ei uskalleta arvostella samalla tavalla kuin fiktioita, koska varotaan loukkaamasta kirjoittajan tunteita. Hän toivoo, että lukijoilla olisi erilaisia, toisistaan eriäviä mielipiteitä hänen kirjansa hahmoista, Vanessasta ja Stranesta. Sitä kai kirjailija yleensä toivoo, itse ainakin toivoisin jos olisin kirjailija.  


torstai 19. marraskuuta 2020

Mistä tietää? Mielenterveysviikon tärkeä kysymys sarjakuvan keinoin kerrottuna


 
Viivi Rintanen on nuori sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja. Hän on keskittynyt niin blogissaan kuin  kirjoissaankin mielenterveysaiheisiin.

Mielisairaalan kesätyttö
 -teoksessa Rintanen kertoo anoreksiasta kärsivästä nuoresta naisesta, Vilmasta, joka on hakeutunut kesätöihin siivoojaksi sairaalaan. Hän ei raksinut hakusivuja täyttäessään pois mielenterveysosastoa. Hän on muutoinkin kaikessa täydellisyyten pyrkivä, miksei hän pärjäisi missä vain?

Kirjan piirrosjälki on tummaa, kovaa ja osin suttuista, mikä sopii hyvin kuvaamaan nuoren naisen tilannetta stressaavassa työssä, joka pahentaa hänen omaa ongelmaansa.

Vilma hoitaa tehtäviään tunnollisesti ja ahdistuneena. Hän tarkkailee sairaalan hierarkiaa, erehtyy luulemaan palaveriin kiirehtivää lääkäriä potilaaksi ja pohtii ohimennen kuulemiaan keskusteluja. Hän murehtii potilaiden kohtaloita yölläkin valvoessaan yksinäisessä opiskelija-asunnossaan.
Syömisessään oirehtivien tapaan hänen on vaikea päättää, onko hän sairas vai ei. Hänellä ei ole ollut fyysistä näläntunnetta vuosiin ja silti hän ajattelee ruokaa koko ajan.
Ehkä Vilma juuri tällä osastolla testaa itseään. Hänellä ja potilailla näyttää olevan paljon yhteistä. Kuka siis on "hullu" ja kuka normaali? Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää?


- En täytä diagnostisia kriteerejä. 
- Kai minuakin voisi jotenkin auttaa. 
- Pelkään, että apu olisi vain turruttavia lääkkeitä.
- Miksi minä pelkään ruokaa? 
- Pelko kasvaa koko ajan. Se kasvaa samaa vauhtia kuin nääntymiseni.

Hän vertaa itseään pahimmin sairaisiin ja torjuu pontevasti ajatusta, että olisi itsekin sairas. 


Vietämme kansallista mielenterveysviikkoa. Mielenterveyden keskusliitto on valinnut tänä vuonna viikon teemaksi Mistä tietää?. Tämä kirja on oikein sopiva valottamaan kysymystä. Mistä tietää, että ei voi hyvin, että vauhti on liian kova, että on masentunut, että syöminen tai päihteet eivät ole hallinnassa tai että läheisen mieli on sairastumassa. On ihmisiä, jotka kieltäytyvät huomaamasta fyysisen tilansa heikkoutta, mutta ehkä vielä enemmän on niitä, joita pelottaa tunnustaa, että mieli ei voi hyvin.  
Jo se, että epäily nousee mieleen on syy hakea apua, ennen kuin oireet pahenevat ja toipuminen on vaikeampaa. Ennen kuin on liian myöhäistä. Teemaviikon alussa sunnuntaisin on vuosittain itsemurhaan menehtyneiden muistopäivä, jolloin järjestetään kynttilätapahtumia.  
Tänä vuonna jäsenyhdistykset eri paikkakunnilla ovat järjestäneet hyvin vähän yleisötapahtumia johtuen poikkeustilanteesta, mutta sosiaalisessa mediassa ja lehtijutuissa on kyllä käsitelty tätä tärkeää aihetta.

Mielisairaalan kesätyttö puolustelee itseään niille, jotka neuvovat häntä hakemaan apua. Hän suostuttelee myös itseään uskomaan, että on terveiden puolella ymmärtämättä, että paraneminen alkaa vasta kun on luovuttanut ja tunnustanut tarvitsevansa apua.   

- Tämä on mun ominaisuus, taipumus! EI VALINTA!
- MÄ EN OLE SAIRAS!
- Tää on pakko elää. 
- Ei niin. En ole enää sama.
- Syömishäiriöpalstoilla puhutaan "peikosta", joka ei salli tai pakottaa syömään.
- Alkoholistitkin puhuvat viinapirusta.
- Minä en kuule ääniä. Syyttelevä, vähättelevä ja kohtuuton ääni on omani.
- Miksen sitten vain lopeta?

Eräs asia, mikä on hyvä muistaa kun puhutaan mielenterveyden sairauksista on se, että ihminen ei ole sairautensa, vaan hänellä on sairaus. Jos joku sairastaa esim. skitsofreniaa, se on osa hänen elämäänsä. Skitsofreenikko on leimaava sana, joka niputtaa erilaiset ja eri asteiset skitsofrenian oireet ikään kuin yhdeksi ominaisuudeksi, joka tekee kaikista tätä tautia sairastavista samanlaisia.
Myös anoreksiaa ja muita syömähäiriöitä sairastavat ovat persoonia, joille yhteistä on samanlainen oirehdinta.

- Kunpa voisi kertoa ihmisille, etten oikeasti ole tällainen. Etten halua olla vähääkään hullu.
- En jaksaisi hävetä.

Myös se on tärkeää tiedostaa, että me olemme kaikki jossain kohtaa kuvitteellisella janalla, jonka toisessa päässä on loistava psyykkinen tila ja toisessa täysin hajonnut mieli, joka estää ihmistä tulemasta toimeen omillaan. Me myös liu'umme tällä janalla. En ole sama tänään kuin eilen ja toivon, että pysyn terveenä tulevaisuudessa mitä se sitten tuokin tullessaan. 

On tärkeää, että pidämme huolta omasta ja mahdollisuuksien mukaan (ei liikaa itseltään vaatien) läheistenkin mielestä. 

Toivotan hyvää mieltä ja iloa teille lukijani!


maanantai 16. marraskuuta 2020

Ajatuksia mielenterveydestä koronan kiihtymisvaiheessa


Soile Yli-Mäyry, Palava uni

Terveys on itsestäänselvyys niin kauan kuin se ei ole uhattuna. Pandemian aika on saanut muistamaan, miten haavoittuvaisia olemme. 
Tällä viikolla vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa. Eristäytyminen, pelot ja taloudelliset uhat näkyvät mielenterveyden häiriöinä, vakavina ja lievempinä. On paljon kytevää pahoinvointia, joka näkyy myöhemmin, kun pandemiatilanne helpottaa.

Belgialainen Peter Piot on eräs maailman johtavimpia virologeja. Hän kuului ebolaviruksen selvittäneeseen tutkijaryhmään ja on ollut mukana myös aids-tutkimuksissa. Piot on huomannut epidemioiden nujertamista tutkiessaan, että pelkät lääketieteen saavutukset eivät riitä. On ymmärrettävä kulttuureja ja uskomuksia.
Vaikka menisi pahimpaan viruspesäkkeeseen parhaan parannuskeinon kanssa,  sitä ei pysty käyttämään, jos alueen väestö pelkää, että sairaalassa varastetaan elimet ja rokotteessa on tappavaa myrkkyä. Tämä on ollut ongelma erityisesti sellaisilla alueilla, joilla ihmiset ovat puutteellisen koulutuksen vuoksi taikauskoisia ja yleiseen terveydenhoitoon suhtaudutaan epäluuloisesti, usein aiheestakin, koska hoidon taso on heikkoa. Nyt on jostain syystä niin, että koronan vaivatessa koko ihmiskuntaa samanlaisia pelkoja ilmenee myös hyvin tietävillä ja koulutetuilla.
Tiedemiehet työskentelevät kuumeisesti löytääkseen virukseen tepsivän lääkkeen, ja samaan aikaan salaliittoteorioihin uskovat kansalaiset järjestävät mielenosoituksia koronatoimia vastaan väittäen, että tauti on keksitty ihmisten alistamiseksi ja käsien desinfioinnilla levitetetään virusta. No, on ollut sellainenkin aika jolloin kirurgit tekivät leikkauksia pesemättä käsiään ja käsien pesusta puhuville naureskeltiin. Silloinkin tutkijat kokivat ärtymystä ja voimattomuutta, kun tieto bakteereista ei mennyt perille. 
Peter Piot sairastui itse covid-19-tautiin eli koronaan maaliskuussa. Hän oli  äärimmäisen uupunut ja huolissaan selviämisestään. Tilanne sai hänet itkemään turhautumisesta niitä kohtaan, jotka nettisurffailun tuloksena pitävät itseään tutkijoita tietävämpinä ja levittävät disinformaatiota. 

Otin yhteyttä ulkomaiseen ystävääni, jonka kotikaupungissa on hälyttävä tilanne. Hän kirjoitti hämärästi jotain sellaista että menossa on ihmiskunnan vähentäminen ja toivottavasti tämä epäinhimillinen projekti pian loppuu ja he tulevat järkiinsä. En tiedä, keihin hän viittasi sanalla 'he'. Ihmettelen, miten hän voi ajatella näin, mutta tiedän, että hänen kotimaassaan mystiikalla on suuri merkitys. 

Oma sairaanhoitopiirini on tartuntojen kiihtymisvaiheessa. Kouvolaan on tullut päivittäin uusia tartuntoja. Uudellamaalla ja Länsi-Pohjassa on paljon pahempi tilanne.
Voi kun ihmiset jaksaisivat noudattaa yksinkertaisia ohjeita, niin että tartunnat eivät muuttuisi hallitsemattomiksi, mitä ne ovat suurimmasssa osassa Eurooppaa ja myös muualla maailmassa.  

Kieltäydyimme juuri uudenvuoden vietosta Lapissa. Toisessa yhteydessä ajatus olisi houkuttanut. Ensimmäinen isompi menetys koronan aikana meillä oli keväällä jo valmiiksi suunniteltu perhekokoontuminen minun sekä mieheni syntymäpäivien juhlimiseksi. Sitten tuli erinäisten tilaisuuksien perumisia ja poisjääminen kansalaisopiston kahdesta liikuntapiiristä. Ryhmäpilates, johon olen osallistunut kaukaa 90-luvulta alkaen sai nyt jäädä. Junareissut Helsinkiin näyttelyihin ovat myös jääneet.
En voi sanoa, etten olisi menettänyt mitään tärkeää, mutta olen menettänyt hyvin vähän verrattuna ihmisiin monissa muissa maissa. Meillä ei ole ollut missään vaiheessa Suomessa ulkonaliikkumiskieltoa. On maita, joissa tilanne on niin paha, että yhteiskunta suljetaan suurelta osin koko talveksi. 
Minä voin käydä jouluostoksilla ja kahviloissa. Voin käydä uimassa ja elokuvissa. Ainakin toistaiseksi - kunhan olen varovainen. Mies varasi liput teatteriin joulun alle; emme mene jos on paha tilanne. Voin tavata läheisiäni, jos kaikki olemme terveitä. Voin käydä näyttelyissä. Kävimme juuri pian toimintansa lopettavan Moision taidekartanon näyttelyssä. Ihailin Soile Yli-Mäyryn lasitöitä, joilla koristelen tämän kirjoitukseni.
Olen eläkeläisenä hyvin suojattu toisin kuin nuoremmat työpaikoilla sekä päiväkodeissa ja oppilaitoksissa päivänsä viettävät ihmiset. On itsestäni kiinni, saanko tartunnan. Olen aina viettänyt paljon aikaa itsekseni. En mielellään eristäydy enempää, koska pelkään että silloin olisi mielenterveyteni vaarassa. Korona saattaa viedä maku-ja hajuaistin (ja hengen myös), masennus vie värit.

En todellakaan valita omaa osaani. Olen huolissani kokonaisuudesta, siitä miten me ihmiskuntana pääsemme viruksesta. Tulevia rokotteita "ei riitä" köyhimmille, eli he eivät pysty niitä ostamaan, eikä virus häviä sillä että hyvinvoiva osa maailmasta suojataan.  

Soile Yli-Mäyry, Asfalttilintu


perjantai 13. marraskuuta 2020

Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa

 

Tommi Kinnusen uusin kirja Ei kertonut katuvansa on viiden naisen vaellusromaani, jonka lopussa kaikkien elämä on muuttunut. Yksi väsyy ja jää matkalle, kolme naista vahvistuu ja yksi on matkan lopussa toivottomampi ja enemmän hämmennyksissään kuin lähtiessään.  

On alkukesä 1945, kun saksalaisten matkaan lähteneet naiset viedään norjalaiselle vankileirille. Heidät pitäisi siirtää sieltä Hankoon Valvontakomission kuulusteluihin, mutta osa pääsee pakenemaan ja lähtee jalkapatikassa päät ajeltuina  kotimatkalle läpi poltetun Lapin. Naiset kulkevat alkuun hyvin vaitonaisina, mutta vähitellen osa tutustuu toisiinsa vähän paremmin. Erotessa ei vaihdeta osoitteita.
Kotia lähestyttäessä kukin joutuu ratkaisemaan, miten selittää poissaolonsa. He tietävät, ettei heitä pidetä sotasankareina vaan maanpettureina. Ne joiden mukaan he lähtivät muuttuivat liittolaisista vihollisiksi, ja se mikä oli näyttäytynyt heille mahdollisuutena onkin nyt halveksittavaa. Joku oli lähtenyt sairaanhoitajaksi, joku tulkiksi, joku rakkauden perään, joku huoraksi, mutta nyt he ovat kaikki tyskertøs
, saksalaisten huoria, kuten norjalaiset heidät nimesivät. 

Kinnunen ei kuvaa naisia höynäytetyiksi raukoiksi, kuten naisista tällaisissa  tilanteissa on usein virheellisesti ajateltu. Heitä ei kukaan ryöstänyt. He olivat tarmokkaita, itsenäisiä naisia, jotka halusivat pois ankeudesta, tienaamaan paremmin tai pääsemään parempiin oloihin. Näin heitä voi verrata siirtolaisiksi lähteviin.
Naiset eivät myöskään ruikuta syyttömyyttään. He tietävät, että olivat osasyyllisiä, koska aavistivat asioita, joista ei puhuttu ja silti pysyivät saksalaisten mukana. 

Parissa kohdassa tuntuu, että Kinnunen kirjoittaa Irenen ajattelemaan sellaisia ajatuksia sodan jälkeisestä maailmasta, jotka ovat Kinnusen itsensä ajatuksia, ei tämän naisen tässä tilanteessa. 

Alussa teksti tuntuu liiankin yksinkertaiselta, sujuvalta "bestseller-tyyliltä", jossa ei tarvitse palata taaksepäin tarkistamaan asioita ja jossa ei ole mitään erityisiä tyylikeinoja, mutta onneksi se myöhemmin syvenee. Päähenkilöksi erottuvan Irenen minä-muotoiset muistot ovat kauniita poikkeamia peruskertomuksesta, jossa naiset vaeltavat eteenpäin yöpyen milloin taivasalla milloin hyväntahtoisten ihmisten taloissa. 

Erityisenä piirteenä Kinnusella huomaan sen, että hän kuvaa luontoa monipuolisesti, mutta naisten ulkonäköä ei ollenkaan. Se ei kuitenkaan haittaa, koska olen jo muodostanut oman kuvani Ailista, Siiristä, Katrista, Veerasta ja Irenestä. Myös luonteet alkavat erottua. 

Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuolemanpelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset. 
Näin kokee nuori Katri, jolle kotiinpaluun häpeä alkaa haihtua ja tilalle hiipii hiljainen onni ja tulevaisuuden toivo.

Reipas saksanopettaja Siiri, joka matkalla teki kaikki ratkaisut toistenkin puolesta, valitsi yöpymispaikat ja sytytti nuotiot, oivaltaa jotain ratkaisevaa itsestään. Hän kiintyy lyhyisiin hiuksiinsa, joita ei enää aio enää kasvattaa pitkiksi, ja huomaa manttelin kätevämmäksi kuin naisten päällystakit. 

Siiri huomasi maailman olevan valmis rakennettavaksi sellaiseksi, mitä itse halusi ja tahtoi. Se taisi lähteä saappaista, jotka hän parakin seinustalta nappasi jalkaansa ja huomasi sopiviksi. Tai kenties jotakin oli aiemmin, jotain jonka ajattelemiseen hänellä ei ollut ollut sanoja. Etunimestään hän ei ollut koskaan pitänyt. Miksi naisia ei kutsuta sukunimellä niin kuin miehiä?

Metsässä ei tuullut. Kaikki oli rauhaisaa ja kaikki oli hyvin. Jos takin napitti kiinni, hameen helma ei oikeastaan näkynyt. Rinkka tuntui tukevalta selässä.
Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty. 

Lopuksi yhdessä taivaltavat vain miesten viihdyttämisellä elantonsa ansainnut Veera ja kanttorin rouva Irene. Molemmilla on sekä takanaan että edessäpäin kipeitä asioita, mutta miksi Irene on niin paljon toivottomampi?
Kirjan lopussa on kaksi tärähdyttävää, lukijan yllättävää kohtausta. Toinen liittyy naisten eronhetkeen ja toinen Irenen saapumiseen kotiovelleen. Saamme tietää Irenen lähdön tapahtumat ja hänen surunsa syvyyden.
Kiinnyin naisista eniten juuri kaikkein kompleksisimpaan Ireneen. 

Kirjan vahvuus on sen loppu, josta löytyy myös kirjan nimi.
  
Loppu saa miettimään yleisemminkin taustaa selittäjänä ihmisten orpoudelle. Mitä kaikkea onkaan asiakirjoissa kuvattujen "tapausten" takana! Mistä kaikesta ihmiset vaikenevat. Miten jokaisen elämä todella olisi laulun - tai kirjan - arvoinen.

Kaiken huipuksi lopussa on kohta, joka tuo mieleeni amerikkalaisen Robert Frostin runon The Road Not Taken, jota suorastaan rakastan.

Hän valitsi kahdesta tiestä vähäkulkuisemman, sen joka lähti kohtisuoraan etelään. Se sukelsi pian viileään metsään, mutta ennen kuin Irene katosi sen siimekseen, aurinko ehti painaa hänen varjonsa maan kanervaiseen pintaan.  

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference. 

(Robert Frostin runon loppusäkeistö)

tiistai 10. marraskuuta 2020

Aihetta iloon ja juhlaan, skool!

 


Maailma huokaisi ja Marjatta huokaisi myös.
Valtiomiestaitoja omaava pitkän linjan poliitikko Joe Biden voitti vaaleissa valheellisin meriitein toiselle kaudelle pyrkivän Donald Trumpin, joka teki kaikkensa estääkseen kilpailijansa kannattajiksi oletettuja vähemmistöjä äänestämästä. Kaiken lisäksi hän jatkaa ala-arvoista tyyliään vaalien jälkeen. Onko tällaista vallanvaihtoa nähty muualla kuin diktatuurimaissa? Uuden presidentin lukuisista tehtävistä tärkeimpiin kuuluu tehdä presidenttiydestä taas kunniallista.   


Varapresidentiksi valittu Kamala Harris oli pukeutunut puhetilaisuuteensa USA:n varhaisten suffragettien väreihin valkoiseen ja kultaan. Hän on juristi, kuten moni muu hyvä poliitikko. 
Oletteko muuten katsoneet dokumentin RBG, tuomari ja tasa-arvotaistelija, joka kertoo äskettäin menehtyneen USA:n  korkeimman oikeuden tuomarin Ruth Bader Ginsburgin elämästä. Tämä dokumentti on vielä Yle Areenassa, kannattaa katsoa! Pieni hiljainen nainen on saanut aikaa lakeja, joilla on purettu niin naisia kuin miehiäkin koskevaa sukupuoleen liittyvää syrjintää. Äänekkäin ei ole aina aikaansaavin. Harris jatkaa samoilla linjoilla. Hän sanoi Elle-lehden haastattelussa syyskuussa näin:"Yhtenäisyys on sitä, että kaikkia kunnioitetaan ja kaikkien ääni on samanarvoinen."

Muita ilonaiheita, yleisiä ja henkilökohtaisia:

🙌 Koronaan on kehitteillä useita rokotteita, joista yksi on aika lupaava. Jospa elämä ensi kesänä olisi jo normaalimpaa.
Sitä minun on vaikea ymmärtää, että on ihmisiä, jotka toisaalta uskovat, että koko korona on vain temppu, jolla ihmisiä koulutetaan tottelemaan ja toisaalta taas selittävät, että desinfioivissa käsihuuhteissakin levitetään kaameaa virusta ihmiskuntaan eikä rokotetta pitäisi missään nimessä suostua ottamaan, ei koronarokotetta eikä mitään muitakaan. 
Kävin ottamssa kausiflunssarokotteen yksityisellä heti kun niitä sai. Sillä on jonkinlainen suoja. Toivottavasti koronarokotteella on parempi.  

🙌 Sain vuositarkastuksesta hyviä tuloksia. Kolesteroliarvoni, joka jo edellisessä mittauksessa vuoden vaihteessa oli tippunut normaaliksi (syyskuussa 2019 kolesteroli vielä  6,6, huono osa siitä 4,7 ja kolmen kuukauden kuluttua luvut 4,6 ja 2, 8!) on pysynyt samoissa hyvissä lukemissa. Vaihdoin rasvan Benecoliksi ja kermaiset juustot kevytversioihin (paitsi juhlapäivinä), mutta eivät nämä muutokset yksinään olisi voineet vaikuttaa näin ihmeellisesti. Tärkein syy arvojen paranemiselle oli se, että olin saanut lopettaa syövän viisivuotisen jälkihoidon. Siispä kaikki te, jotka joudutte käyttämään rintasyövän jälkeen letrozolia, älkää olko huolissanne kolesteroliarvojen noususta ja muusta mahdollisesta elämän huononemisesta. Tilanne korjaantuu, kun hoito loppuu.

🙌 Joulu on lähellä. Kiva hankkia ja pakata lahjoja läheisille. 

🙌 Se pysyvä ilo: KIRJAT ja muu kulttuuri. Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista kaksi. Ritva Hellstenin Raijan luin kesällä ja juuri eilen luin loppuun miehen isänpäivänlahjaksi saaman Tommi Kinnusen kiitetyn romaanin Ei sanonut katuvansa. Tästä kirjasta jäi mieleen vahvoja henkilöhahmoja, varsinkin päähenkilö Irene.
Olen pitkästä aikaa menossa teatteriin. Hieno tunne, kun niin paljon tapahtumia on jäänyt väliin. Elokuvateattereihin tulee hyvin vähän uutta, mutta onneksi televisiossa ja suoratoistopalveluissa löytyy kiinnostavaa katsottavaa.

🙌 Kävelyt ajankohtaan nähden leudossa säässä. Teen ystäväni Marian kanssa parituntisia aamukävelyjä teemana maailman parantaminen. Mieheni kanssa retkeilimme viikonloppuna auringonpaisteessa kymmenasteisessa säässä Anjalan Junkkarinvuorella.

🙌 Blogi. Kirjoittamisen tuoma nautinto: ajatusten selvittely, aika ajoin löytyvä ilmaisu, jonka kokee vastaavan sitä mihin pyrki tai joka kuulostaa kauniilta.

🙌 Elämä. Malja sille!



torstai 5. marraskuuta 2020

Päivän paras IV

 


Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.

Yhdyn Leena Krohnin näkemykseen, jonka mukaan inhimillisessä yhteiskunnassa taiteella on sama merkitys kuin unennäkemisellä yksilön fyysiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille. "Unet ja taide ovat portteja paitsi piilotajunnan myös laajemman vapauden ja ennustamattomuuden valtakuntaan", Krohn kirjoittaa. Ihminen tulee aina tarvitsemaan taidetta ja kirjallisuutta aivan kuten hän tarvitsee unta ja unen symboliikkaa. 

Ylempi lause on filosofi Friedrich Nietzschen päätelmä. Alemmassa taiteen merkitystä pohtii kirjailija Tuuve Aro lainaten kollega Leena Krohnia romaanissaan Kalasatama. 

Kuvassa on Mielakan laskettelurinteen polku, johon on maalattu räsymatto. Kävimme "vuorikiipeilemässä" tuota mattopolkua pitkin huipulle ja metsäpolkuja takaisin parkkipaikalle. Iloiset värit virkistivät kesken hermostuneen USA:n vaalien äänilaskennan seuraamisen, ja ajatukseni alkoivat sen sijaan pyöriä taiteen merkityksessä. 
Taloudellisen tilanteen kiristyessä ollaan aina ensimmäiseksi ehdottamassa määrärahojen poistamista taiteesta ja kulttuurista. Kouvolassa on ihmisiä, joiden mielestä Kymi Sinfonietta ja Kouvolan Teatteri ovat kaupungille turhia menoeriä, koska he eivät niitä käytä. Minäkään en käy konserteissa, aika harvoin teatterissakaan, mutta en missään nimessä luopuisi noista kaupunkielämälle tärkeistä asioista. Ei elämä voi olla pelkkää arkea ja välttämättömyyksiä.
Joskus on parempi vaikka jäädä jonkun kerran ilman välttämätöntä kuin olla aina ilman ei-niin-välttämätöntä. Kaurapuuroa voi syödä monena päivänä peräkkäin, kunhan pöydässä on välillä kimppu ruusuja. 

En ymmärrä, miten Kouvolan kaupunki saattoi olla järjestämättä viime kevään ylioppilaille juhlia jälkikäteen syksyllä, kuten muualla tehtiin. Korona ei ollut syy, tartunnathan olivat lähes nollassa, oikea syy oli opettajien lomautus. Siis opettajien lomautus täällä meillä tänä aikana kaiken etäopiskelun lisäksi! Juhlat olisivat kertoneet nuorille siitä, että he ovat tärkeitä, emmekä me luovu mistään syistä tai tekosyistä kaikesta elämyksellisestä ja iloisesta varsinkaan sellaisissa asioissa, jotka eivät koskaan tule heille takaisin. 

Kaikki asiat eivät voi odottaa, että korona häipyy ja talous nousee. Meidän on elettävä lamat ja koronat samalla muistaen, että elämässä tarvitaan aina myös  juhlia, taidetta, ihmisten tapaamista, jopa kaikkea turhaa (joidenkin mielestä turhaa, toisille tärkeää) höpöä ja söpöä. 

Sitten taas vaalilaskentaa seuraamaan...
Eniten minua ihmetyttää se, että Trump ilmoittautui kesken kaiken presidentiksi ja vaati äänten laskennan lopettamista sellaisessa vaiheessa, jossa itse olisi neljä vuotta sitten hävinnyt, jos näin olisi toimittu. Politiikassa olennaista on osata sekä voittaa että hävitä. Oikeastaan se on tärkeää kaikessa muussakin ihmisten välisessä toiminnassa. Reilua voittamisen ja häviämisen taitoa opiskellaan pienestä asti, ensimmäisistä lautapeleistä alkaen. Ja taide opettaa tätäkin. 


maanantai 2. marraskuuta 2020

Päivän paras III

 

Olen lukenut Tuuve Aron romaanin Kalasatama, jossa on hengästymiseen asti kaikkea kirjallisuusmaailmasta, mielenterveydestä, tämän ajan lesbokulttuurista, #metoosta, suomalaisesta yhteiskunnasta, uskomushoidoista, elämästä...

Lainaan päivän parhaaksi kohdan, jossa hän sivaltelee sekä nationalisteja että omaa kuplaansa, jonka sisällä kaipaisi saada kävellä lokoisasti auringonpaisteessa homokortin oikeuttamana, mutta joutuukin sipsuttelemaan munankuorilla. Pidän tätä tekstiä päivän parhaana sen huumorin ja leikittelevän kielen vuoksi. Ja eiköhän Aro tässä myös osu melko tarkalla silmällä eräisiin aikamme ilmiöihin.  

Tunsin itseni surkeaksi, tekopyhäksi kolmannen asteen feministiksi jonka poliittinen korrektius ja tiedostava intersektionaalisuus oli nollaluokkaa. Nationalistimme kutsuvat vastustajiaan suvakeiksi. Mutta asetelmahan on juuri päinvastainen! He hyväksyvät riemumielin riveihinsä kenet tahansa hampaattoman sekakäyttäjän ja etelävaltioiden lippua kumartavan mökinmummun kunhan nämä vain ovat "suomalaisia". He avaavat sylinsä turhautuneelle vaimonhakkaajalle ja reppanalle raiskurille, helvetti, varmasti Kontiolahden sarjahukuttajankin povarista löytyy lämpöinen valkoisen miehen puoluekirja. Sen sijaan me - feministit, antirasistit ja muut parsanpurijat - emme suvaitse eliittijoukkoomme juuri ketään vaan torjumme kaikki jotka eivät osaa lausua sanaa "bropropriaatio" hyvin nopeasti monta kertaa peräkkäin. 


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...