Lao She, Mr Ma and Son ja vähän lisää lomakuulumisia

 

Lao She syntyi vuonna 1899 köyhään perheeseen Kiinassa. Hän lähti 25-vuotiaana opettamaan kiinaa Lontoon yliopistoon ja palasi sieltä viiden vuoden kuluttua kotimaahansa, jossa jatkoi opettamista ja kirjoittamista arvostettuna kirjailijana kunnes joutui Maon punakaartin vainoamaksi. Kiduttamisen seurauksena Lao She murtui henkisesti ja fyysisesti. Hänen hukkumiskuolemansa vuonna 1966 Pekingissä on selitetty itsemurhaksi, mutta se saattoi olla myös murha. 

Lao She ihaili William Shakespearea ja Charles Dickensiä. Mr Ma and Son on hänen kolmas romaaninsa. Sen hahmoissa näkyy dickensiläisen satiirin vaikutus. Lao She rakentaa koomisia stereotyyppejä, joiden kautta välittyy ihmisten monet ennakkoluulot ja heidän käyttäytymisensä naurettavuus sekä yhteiskunnan säännöt, joiden mukaan heidän on elettävä.
Jotkut kyseenalaistavat vanhaa ja ovat uuden sodanjälkeisen (ensimmäinen maailmansota) aikakauden pioneereja, joille peritty asema ja luokat eivät ole tärkeitä, vaan vapaus valita itse. 

Viisikymppinen herra Ma ja hänen päälle kaksikymppinen poikansa Ma Wei ovat perineet herra Man Lontoossa asuneen veljen antiikkikaupan ja muuttavat tutun lähetyssaarnaajan pappi Elyn avustamana sinne hoitamaan perintökauppaansa. Pappi Ely taivuttelee leskirouva Wedderburnin vuokraamaan tulokkaille yläkertansa. Rouva Wedderburn ja hänen tyttärensä Mary ovat imeneet kaikki käsityksensä aasialaisista maahanmuuttajista B-luokan elokuvista, teatterista ja romaaneista ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Aluksi saastaiset "kinkit" eivät saa käyttää edes kylpyhuonetta, mutta tietenkin samassa talossa asuminen tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ihastumistakin tapahtuu. Haasteena on ympäristön suhtautuminen.

Ranskalaiset ovat ainoa kansa joita britit arvostavat. He pitävät kaikkia muita, varsinkin aasialaisia, itseään vähempiarvoisina.
Herra Man mielestä taas hänen kiinalaiset arvonsa ovat eurooppalaisia parempia. Hän pitää itseään jo viisikymppisenä kunnioitusta ansaitsevana vanhuksena, jonka arvolle ei sovi osata kaupankäyntiä tai kulkea kaupungilla katukylteistä reittejä tutkien. Hän saakin kirjan tekijältä luonnehdinnan "London's leading man of leisure", Lontoon laiskin mies.  
Onneksi nuori Ma Wei on oppimishaluisempi ja päätyy hoitamaan liikettä yhdessä brittiläistyneen kauppa-apulaisen Li Tzu-jungin kanssa, joka näkee erot pitempään maassa asuneiden ja vasta saapuneiden maahanmuuttajien välillä ja pohtii, miten Kiinasta saisi valtion, jota kunnioitettaisiin. Kiinan olisi sivistyttävä ja rikastuttava, koska heikkoja valtioita käytetään hyväksi ja vahvoja arvostetaan ja pelätään.   

Nuoremmat näkevät kaupan ryöstönkin hyvänä markkinoinnin kannalta, kaikki näkyvyys on hyväksi, mutta vanhalle herra Malle ryöstö on yhtä kuin täydellinen kasvojen menetys, joka pakottaa myymään liikkeen.

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten vallan tasapaino maailmassa liikkuu.
Sadan vuoden takainen Kiina oli kehitysmaa, jonka pastori Ely näki haaveissaan Englannin siirtomaana. Nykyinen Kiina on suurvalta, joka todellakin osaa kaupankäynnin. Juuri nyt on käynnissä monenlaista muutosta ja ryhmittymistä valtioiden kesken. Afrikka on nousemassa entistä tärkeämpään asemaan, jotkut Afrikan valtiot ovat vaurastuneet nopeasti ja mikä tärkeintä, Afrikassa huoltosuhde on päinvastainen kuin meillä. Pian Afrikassa on koko maailman suurin työväestö.  

Mietin myös ihmissuhteiden vaikeutta.
Herra Malle järjestetty avioliitto olisi helpompi kuin näennäisesti vapaa brittiavioliitto. Hän näkee, että britit hapuilevat omin päin romanttisesti parin etsinnässä, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin yhtä tiukat säännöt kuin toisten järjestämissä liitoissa. Rouva Wedderburnin on pakko myöntää rajoitusten olemassaolo.

Other people! Society! Society's so good at killing love. We English are equal as far as politics is concerned, but in social relations we're split into classes. And we are only free to marry people of our own class. You can't talk about marriage unless you meet somebody of the same station in life, and with the same amount of money. That's the only sort of marriage with any chance of happiness.

Race is even worse than class. 

Rouva Wedderburn mainitsee vielä senkin seikan, että brittimiehelle suodaan kyllä ulkomainen vaimo, mutta ulkomaisen miehen aviomiehekseen ottanutta naista halveksitaan ja hänen miehensä joutuu vihan kohteeksi.
On siis mentävä naimisiin kaltaisensa kanssa, ja etninen tausta on jopa tärkeämpi yhdistäjä ja erottaja kuin yhteiskuntaluokka. 
Kyllä tämä asetelma näkyy jonkin verran tänäkin päivänä, vaikka emme enää puhu naimakaupoista. 
Ei ole pitkä aika siitä, kun kihlauksen purkaminen ilman perusteltua syytä oli rikos.

Lao Shen kirja on hyvin rakennettu ja kiinnostava monen henkilön kehitystarina. 
Kukaan ei jää mustavalkoiseksi vaan saa sävyjä ja kritiikkiä osakseen. Kaikki ovat ennakkoluuloisia. Jos herra Ma on "chink", niin hän taas kutsuu brittejä termillä "foreign devils". 
Henkilöiden ulkonäön ja ominaisuuksien kuvaukset ovat tarkkoja, jopa niin, että ihmisen ruman ulkonäön kuvausta näin raaoin termein voitaisiin paheksua nykyajan fiktiossa (mikä minusta on outo ilmiö - onko ihminen tabu?). 

Ympäristön kuvaukset ovat laveita. Lontoo puistoineen ja rakennuksineen sata vuotta sitten herää eloon Lao Shen kuvauksissa. Kaupungissa on seitsemisen miljoonaa ihmistä, 400 elokuvateatteria ja noin 60 teatteria (aika ennen tv:tä!), lukuisia museoita ja taidegallerioita. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea paitsi henkilökuvauksena myös aikakauden kuvauksena. Naiset kilpailevat hatuillaan, jotka erottavat vanhan sukupolven nuoresta, leveälieriset hatut ovat vaihtumassa pillerihattuihin. Harvat autot ovat sellainen kauhistus, että herra Ma ei uskaltaudu sumusäillä ulos talosta. Lontoon savusumu on totta ja hygienia erilaista kuin nykypäivänä.

Ihmisten unelmat ovat aina kiinnostavia. 
Herra Man suurin toive, nyt menetetty, olisi ollut päästä mandariiniksi, etuoikeutetuksi valtion virkamieheksi. Nuorempi Ma haluaisi opiskella taloutta, Li Tzung-ju tulla rikkaaksi ja tehdä hyvää rahoillaan. Rouva Wedderburn haluaisi päästä hyviin naimisiin ja tytär huvitella sydämensä kyllyydestä. Pastorin perheessä toiveet jakautuvat, lapsista toinen edustaa vanhaa ja pysyvää ja toinen uutta tasa-arvon ja muutosten aikaa. 

Kirjan lopussa on osa, jossa selitetään erilaisia tekstissä esiintyviä termejä, poliittisia henkilöitä ja paikkojen nimiä. "Suuren kauneuden ravintola", "Laajenevan hyveen teatteri" ja "Vilpittömyyden tavaratalo" ovat olleet oikeasti olemassa, samoin lehti "Asia magazine". "Kolme kuolematonta" on ruokalaji, joka sisältää kolme toisiaan täydentävää ainesta, joista yksi on aina katkarapu.

Lopuksi herra Man upea miete, puistokävelyn järkeilyn tulos (pitkän kävelyn, koska ei voi kuikuilla rahvaan tavoin opaskylttejä), itselleen ja kaikille, jotka turhaan kaihoavat jotain taakse jäänyttä. 
But the past is past, like it or lump it. 

Kuva: Ume, Fuengirola 27.09.2023

Kuvassa yksi tänä kesänä Fuengirolaan valmistuneista muraaleista, sevillalaisen Fabián Bravon, taiteilijanimeltään Kato maalaama seinä La mágia de los sueños (Unelmien taika). 

Seikkailut jatkuvat täällä. Seuraavaksi laitan varmaan lisää kuvia näistä muraaleista. Minulta on niitä jo vähän kyseltykin.
Homma näyttää menevän niin, että kun on parina päivänä kuljettu katselemassa ihmisiä ja elämää lähiseuduilla, minulla alkaa olla jo kiire päästä rannalle sulattelemaan kokemaani ja antautumaan aaltojen keinuteltavaksi. Aaltojen tasainen huokailu kuuluu tänne vuokra-asuntoommekin ja tuottaa hyvät unet ja monipuolisia unia.
Feriat ovat ihania, useamman päivän kestäviä juhlia. Siellä paikalliset pistävät katutanssiksi, mutta eihän me ujot suomalaiset. 

Kuva: Ume, Torremolinos 28.09.2023

Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?

Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle

Suloinen Nalle Puh sekä isä ja poika Panahin elokuvia

Siivoilin kaappejani ja huomasin, että  minulta on jäänyt sinne odottamaan kirjoja vanhempien lastenlasten kasvaessa ohi lastenkirjaiän, ja alan olla myöhässä pienimmänkin kohdalla. 
Pienten oma Nalle Puh sisältää neljä pienille lukijoille sovitettu tarinaa A. A. Milnen klassikosta Nalle Puh.

Ensimmäinen tarina "Puh käy kylässä" on hellyttävä kertomus Puhista, joka on perso hunajalle ja muillekin herkuille. Puh tunkee itsensä yllätysvierailulle Kanin kotikoloon, ja Kani haluaa tarjota jotain vieraalleen.

Puh nautti aina mielellään jotakin pientä aamulla kello yksitoista. Hän katsoi ilahtuneena miten Kani otti esiin lautasia ja mukeja. Kun Kani sanoi:"Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin inoissaan että vastasi:"Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta:"Mutta älä leivän takia vaivaudu." Sitten hän ei pitkään aikaan sanonut mitään. 

Älä leivän takia vaivaudu... miten suloista.

No, vedettyään naamaansa Kanin kaikki hunajat sekä hillot - ilman leipää - Puh tekee lähtöä... ellei herkkuja löydy lisää...   
No niin, arvaatte tietenkin kuinka siinä käy.
Kun Puh on juuttunut koloon ei auta kuin odottaa laihtumista ainakin viikko. Kani keksii Puhin takaosalle käyttöä...

 ... ja etupuolella Risto Reipas lukee Voimaa Antavaa Kirjaa.

Voi mikä viehättävä tarina, kiitos Milnen eläytymisen lasten maailmaan, jossa pehmoeläimet ovat eläviä ystäviä, ja erityiskiitos kuvittajalle.
Andrew Greyn vesiväripiirrokset ilmeikkäine hahmoineen saavat tarinan elämään. 

Aloin heti kuvitella, miten meidän näytelmäkerhoon ilmoittautunut ekaluokkalaisemme (lapsenlapsi siis, jolla jo ekaluokalla englantia ja harrastuskerhoja) laatii tästä näytelmän rakentaen kaninkolon jostain, mitä meidän lukaalista löytyy. Ja pehmolelujahan meillä on joka lähtöön.

- - -

Näin tapahtui. Luettiin ja leikittiin sydämemme kyllyydestä ja rallateltiin Nalle Puhin keksimää "pikku hyrinää". Myös toiset kolme tarinaa toimivat erinomaisesti virikkeinä leikeille, ja leikissähän voi aina keksiä lisää, kun on niin hyvät hahmot kuin Puh, Kani, Nasu, Kengu ja Risto, joille keksiä seikkailuja. 

------

Lastenkulttuurin lisäksi olen hiljattain nauttinut iranilaisen Panah Panahin elokuvasta Soratie, joka löytyy Areenasta.
Panah on kuuluisan poistumiskieltoon ja kotiarestiin määrätyn, mutta arestissakin elokuvia salaa ja puolisalaa (härnätenkin) tekevän Jafar Panahin poika.
 
Pojan tyyli on samaa kuin isän, Jafar Panahin, eli jos olet katsonut esim.  elokuvat Valkoinen ilmapallo, Tämä ei ole elokuva, Teheran Taxi ja Kolmet kasvot ja pitänyt niistä, niin takuulla pidät myös Panahi juniorin elokuvasta, joka on esikoiselokuvaksi suorastaan upea.  

Elokuvassa ajetaan autoa vuoristomaisemassa, autossa hassu perhe, jonka jäsenet ärisevät toisilleen, mutta rakkaus heidän välillään on ilmiselvää. Isä istuu takapenkillä kipsi jalassa ylivilkkaan pikkupojan kanssa, jolla on ehkä jokin ADHD:n tyylinen häiriö, etupenkillä ryhdikkäänä tyylikäs äiti pelkääjän paikalla ja kuskina perheen iso poika. Takakontissa matkustaa sairas katukoira.

Ollaan matkalla salaiseen kokoontumispaikkaan, kännykät on jätetty kotiin ja ollaan muutoinkin varuillaan. Pienimmälle ei puhuta matkan tarkoituksesta. Ilmeisesti nuori mies lähtee pakolaiseksi naapurimaahan etsimään parempia oloja. 
Äiti koittaa pitää tunnelmaa yllä, mutta kyynelet ovat herkässä. Apea kuski ei puhu mitään. 

Kaunista ja vaikuttavaa elokuvassa:

- verkkaisuus, pitkät luontevat hiljaisuudet tuttujen ihmisten kesken

- kaukaa kuvatut kohtaukset, jossa pieniä ihmisiä avarassa maisemassa ja kuulemme heidän keskustelunsa kirkkaina

- autokaraoke, jossa vilkas pikkupoika jammailee isän kanssa ja äiti laulaa täysillä suruaan ulos 

- kaunis farsin kieli

- isä satuilemassa kuutamossa mahansa päällä kerrankin rauhallisena makaavalle pikkupojalle, kohtauksen unenomaisuus 

- leppoisa huumori, isän viime hetken elämänohjeet (juniorin kuittailua seniorille?)
- kaiken kattava herkkyys

- upea musiikki

Elokuvan alkuperäinen nimi on humoristisesti Hit the Road, eräänlainen roadmovie tämäkin.

Minusta tuntui elokuvaa katsoessa ja tuntuu myös nyt jälkimietteissä, että siinä on enemmän viittauksia maan nykypolitiikkaan kuin mitä minä ymmärrän. Elokuvan viesti on ollut esitettävä verhotusti, muutoin nuorempi Panahikin olisi vaarassa tulla tuomituksi vankilaan. 
Mutta vaikka joitain nyansseja menettäisinkin, niin nautin tästä elokuvasta kovasti perhetarinana ja tarinana siitä, miten monissa maissa ihmisten on lähdettävä tuntemattomaan ja luotettava vain siihen, että salakuljettajalla on kunnon vene ja hän vie perille asti. 
 
Isän kohtalo ja perheen valvonta on vaikuttanut Panah Panahin elokuvan ilmapiiriin, jossa säpsähdellään ja pelätään jonkun seuraavan.
Oman auton sisällä ollaan vapaita ja villejä, kuunnellaan juuri sellaista musiikkia jota halutaan ja riehutaan musiikin tahdissa. 

Eroja isä ja poika Panahin välillä:

- Isän elokuvilla on farsinkieliset nimet, pojan esikoisella englanninkielinen.
- Isä näyttelee omissa elokuvissaan - nallekarhumainen ihana mies  - ja mistäpä niitä näyttelijöitä paljon saisi, koska elokuvat on tehtävä salaa - poika ei esiinny näyttelijänä ainakaan tässä esikoisessaan.  

Katsomisvinkki:
Ensi viikon keskiviikkona tulee Teema&Femillä Jafar Panahin uusin Ei karhuja, hänen pessimistisimmäksi luonnehdittu elokuvansa.
Elokuvan maailmanensi-illan aikaan Panahi oli jo vankilassa. Hän on ollut aiemminkin vankilassa, rikkonut poistumiskieltoaan, tehnyt luvatta elokuvia ja ollut nälkälakossa protestoiden saamaansa kohtuutonta tuomiota hallituksen vastaisesta propagandasta.
Miten hänen käy?
Miten paljon sananvapautta Iranissa loukataan, miten paljon loistavaa taidetta menetetään maassa, joka oli joskus taiteen kehto, Persia, maailman vanhimpia kulttuureja.
Ulkomaiset palkinnot eivät auta taiteilijaa, jos rajojen sisällä on julma diktatuuri. 

Olisin halunnut osallistua...

 

Kirjoitin joskus aiemmin, että minulle ei tuota tuskaa jäädä pois jostain tapahtumista, missä "kaikki muut" ovat. Tämmöiselle tuskalle siitä että menettää jotain, jos ei ole mukana, on oikein keksitty nimikin, fomo (fear of missing out) - keksin suomenkielisen termin hepo (harmittaa, etten pysty osallistumaan).
No, hittolainen, nyt hepottaa pahasti.
Nimittäin: en päässytkään lähtemään suureen rasisminvastaiseen 'Me emme vaikene' -tapahtumaan Helsinkiin. Tuli terveyshäikkää, jota en nyt tarkemmin erittele. Olin niin menossa, junaliputkin ostettuna ajat sitten. Mieheni lähti ja lupasi ottaa paljon kuvia sekä painaa kaiken mieleensä minulle illalla kerrottavaksi. Saatan lisätä tähän myöhemmin joitain hänen ottamiaan kuvia. 

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene -mielenosoitus, väkeä noin 11 000

 

Muita hepoja.
Kiva matka tulossa, mutta sen alle jäävät sekä Joensuun kirjallisuustapahtuma (klik) että Turun kirjamessut (klik). En harkinnut matkan ajankohtaa tarpeeksi, olisin voinut  lähteä myöhemmin ankeammilla keleillä.
Joensuu: Vesa Haapala, Iida rauma, Joonatan Tola...
Turku: Selja Ahava, Hannu-pekka Björkman, Juha Hurme, Koko Hubara, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jari järvelä, Katja Kettu, Anu Kortelainen, Mooses Mentula...  💗
Joitain mainitakseni.
No, onneksi Mooses on myös yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla ja silloinhan me ollaan kotona.

Miten minusta näyttää, että tänä vuonna Turun messut on ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarisen otteessa paremmin järjestetty kuin Helsingin messut. 
Nettisivut ainakin ovat selkeämmät.

Marraskuun lopussa olisi vielä yhdistetyt joulu- ja kirjamessut Jyväskylässä ja joulukuun alussa kirjafestarit Tampereella, joten katsotaan, vieläkö joulun alla ehtii. Silloin on tonttutouhut, jotka menevät kaiken edelle ja saavat tuntemaan jomoa siitä, ettei tee mieli mennä minnekään (joy of missing out) - se voisi olla suomeksi reto (riemuitsen/retoilen ettei tarvitse osallistua). 

Harmiani lievittää se, että olin juuri mieheni kanssa parin päivän pikkulomalla Helsingissä ja kävimme neljässä tasokkaassa näyttelyssä.  Harvoin käy niin, että kaikki missä käy ovat näin hyviä. 
Sanomatalon Vuoden lehtikuvat järkyttivät, Ateneumin laaja Albert Edelfelt -näyttely ihastutti, Valokuvataiteen museon Kämp Gallerian maailman pohjoisimmasta alkuperäiskansasta kertovat valokuvat, Anori - Jäätikön hiljaisuus, olivat huikeita ja saivat miettimään, miten monella tavalla ihmiset elävät ja sokerina pohjalla vietimme vielä melkoisen tovin Designmuseossa ihailemassa Kustaa Saksin kudontatöistä koostuvaa näyttelyä Rajamailla. Tässä näyttelyssä kannattaa katsoa myös David Verbeekin dokumenttielokuva Koodi, jossa Saksi kertoo migreeninäkyjen inspiroimasta työskentelystään ja taiteilijan pikkupoika Taito Saksi on mukana pohdittaessa migreenin perinnöllisyyttä. 

Luen tässä toipilasolossani Maria Peuran romaania Esikoinen. Huikean kaunis kirja!

Kirjan mottona on säe Sinéad O'Connorin laulusta "John I Love You" (1994)
Child you are tender
your name's a whisper

Kuva, Ume, 3.9. 2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

PS En tummenna enkä laita tunnisteisiin nimiä, koska niitä on tässä kirjoituksessani niin paljon.