Jon Fosse, Aamu ja ilta

 

Kirjaston neonvärinen tarra pilaa niin tämän
kuvan. Tarra voisi  olla vähän kapeampi
ja sijoitettu niin, ettei peitä tekstiä.
Päällys Martti Ruokonen. 

Norjalainen Jon Fosse on ollut Suomessa romaanikirjailijana tuntematon. Miksiköhän? Hänen näytelmiään on kyllä esitetty suomeksi ja ruotsiksi, ja Yleisradiossa on esitetty yksi hänen kirjoittamistaan kuunnelmista. 

Fossen vuosi sitten saaman Nobel-palkinnon jälkeen WSOY päätti aloittaa hänen romaaniensa julkaisun suomeksi. Ensimmäinen suomennettu teos on alkukielellä uusnorjaksi vuonna 2000 ilmestynyt pienoisromaani Morgon og kveld. Sen on suomentanut pohjoismaisten kielten suomentamisessa ansioitunut Katriina Huttunen. Hän on juuri oikea henkilö suomentamaan tämän elämästä ja kuolemasta kertovan teoksen, koska on itsekin kirjoittanut kuolemasta ja pitää sitä nykyään tärkeimpänä aiheenaan. 

TUO LISÄÄ kuumaa vettä vanha kätilö Anna sanoo
   Älä nyt hyvä mies vain seiso siinä keittiön ovella, hän
sanoo
   En, en Olai sanoo
   ja hän tuntee miten häntä kuumottaa ja kylmää ja iho
nousee kananlihalle ja onni läikähtää hänen lävitseen ja 
purkautuu ulos kyynelinä silmistä kun hän kiiruhtaa lieden
luo ja alkaa kauhoa kiehuvan kuumaa vettä kaukaloon, niin
kuumaa vettä kuin olla ja voi, Olai ajattelee ja kauhoo lisää
kuumaa vettä kaukaloon ja hän kuulee kun vanha kätilö
Anna sanoo että eiköhän se riitä, kyllä se nyt riittää, vanha
kätilö Anna seisoo hänen vieressään ja ottaa kaukalon 

Sitaatti kirjan alusta kertoo Fossen tyylistä muutaman olennaisen asian.
Toiston tuoma jahkailun tuntu tuo tarinaan intensiivisen pysähtyneisyyden ja rauhan sävyn. Lukija viedään mukaan tilanteisiin ja kaikesta tulee merkityksellistä. 
Koko ajan tunnelma on hienoisen melankolinen, silloinkin kun tapahtuu iloinen asia, syntymän ihme.

Välimerkkien käyttö on Fossella ihan omanlaisensa. Koko kirja on samaa pitkää virkettä ensimmäisen osan Johanneksen syntymästä toisen osan loppuun asti, jossa vanha Johannes siirtyy eräänä tavallisena aamuna katselemaan asioita kuolemaan siirtymässä olevan todellisuudesta, jossa hän kokee kaiken jotenkin yhtä aikaa sekä samanlaisena että erilaisena kuin ennen. 

Tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta se on pääteltävissä Johanneksen nuoruudenmuistoista, joissa pojat ovat kalastajia ja tytöt piikoina rikkaitten taloissa ennen naimisiin menoaan.
Johannes syntyy saaressa, mutta muuttaa isoine perheineen mantereelle, Johannes-kalastaja. Mietin kirjan uskonnollisia sävyjä. Niin Olai kuin Johanneskin suhtautuvat elämään nöyrästi ja tietyllä hartaudella. 

Kirjan syntymäosa käsittää vain kuusitoista sivua, kuolema vajaat sata.
Se mitä Johanneksen tietoisuudessa tapahtuu kuolemaan siirtyessä on jännittävää luettavaa. Tekee mieli lukea nopeasti, mutta kieli on niin kaunista, unenomaista ja rauhaa huokuvaa, että sitä on maisteltava ja jopa palattava lukemaan ääneen. Huonommalla tyylillä näistä aineksista saisi naiivin kummitusjutun.
 
Kun Johannes ensin on tuntenut olonsa omituisen kevyeksi, nähnyt kaiken ympärillään kullanhohtoisena ja oudoksunut oloaan, hän kohtaa aiemmin kuolleen kaverinsa Peterin ihmetellen, eikö tämä olekaan kuollut ja miten oudolta hän välillä näyttää, ja sitten he ovatkin nuoruudessa ja kohta taas nykyhetkessä, mutta eikö Peter olekin kummallisen raihnaisen näköinen. Käy ilmi, että Peter on saanut vähän ruumistaan takaisin, niin että pääsee hakemaan kaverinsa, vieroittamaan tämän elämästä lempeästi ja viemään "toiseen paikkaan" tasapohjaveneellä.

   Onko siellä hyvä olla, Johannes sanoo
   Siellä ei ole hyvä eikä paha olla, siellä on suurta ja rau-
hallista ja vähän kihelmöivää, ja valoisaa, jos nyt sanon sen
sanoilla jotka eivät sano kovin paljon, Peter sanoo

Johanneksen siirtymisessä kuoleman puolelle kaikki sujuu yksityiskohtiaan myöten, kuten tämä siirtymä biologiassakin kuvataan.
Tajunta harhailee unen ja valveen rajalla, siirtyen elämän vaiheissa edestakaisin. Välillä Johannes kohtaa kuolleen vaimonsa Ernan nuorena, ja välillä tämä astelee vastaan nykyhetkessä vanhuksena, ja eikö tuolla tulekin tytär Signe isäänsä katsomaan.
Aistit heikkenevät yksi toisensa perään ja lopulta Johannes katselee elämää kuin alapuolella olevana.

    Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi, Peter sanoo
    Nyt sinun pitää katsoa vain taivaalle ja kuunnella aal-
toja, hän sanoo
    Ethän kuule enää moottorin jyskytystä? hän sanoo
    En, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää palele, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää pelota, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Entä Erna, onko hän siellä? Johannes sanoo
    Siellä on kaikki mistä pidät eikä siellä ole mitään mistä
et pidä, Peter sanoo

    Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo 
    Nyt katoavat sanat, Peter sanoo

Signe, Johanneksen nuorin tytär, rientää isän luo, koska ei ole saanut tähän yhteyttä koko päivänä. Todetaan, että isä on kuollut varhain aamulla nukkuessaan. 
Isä oli sairas ja Signe lähellä asuvana seuraili hänen elämäänsä. Signe tietää, että häntä pidetään hulluna, jos hän kertoo, että hän taloon tullessaan käveli jonkin kylmän läpi, jota ei pystynyt väistämään. Sama tilanne on kuvattu aiemmin myös Johanneksen elämyksenä. Miksi rakas tytär tulee vastaan kotipihassa niin huolestuneena ja miksi hän kävelee suoraan päin ja läpi, "Signe, Signe, etkö näe minua".  

Loppu on Signen kokemusta ja äärimmäisen kaunis, kuin runoa. Isää ei enää ole. 

    ja Signe näkee että pappi lapioi multaa isän arkulle ja
hän ajattelee, että olit sinä melkoinen mies rakas Johannes-
isä, erikoinen ja omalaatuinen mutta hyvä mies, ja raskasta
sinulla oli, tiedän sen, oksensit joka aamu kun heräsit,
mutta olit hyvä mies, Signe ajattelee ja hän nostaa kat-
seensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee
meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee
että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Huomaan, miten vaikea minun on jättää tätä kirjaa, tekee mieli kirjoittaa muistiin koko kirja. Siispä, palautan lyhytlainan (pikalaina se on ennen ollut) ja hankin tämän teoksen itselleni.
Olen muutoinkin karsimassa kirjojani sen  mukaan, millä on minulle merkitystä ja millä ei. 

Kirja päättyy ilman pistettä, ikään kuin merkiksi siitä, että sen käsittelemien asioiden on tarkoitus jatkua lukijan mielessä.
 
Minä mietin koko tämänpäiväisen kävelylenkkini ajan oman isäni Frans Johanneksen kuolemaa. Aivan kuten Fossen romaanin Johannekselle, niin hänellekin kuolema tuli yllätyksenä. Vielä kun sydämen toiminnasta oli jäljellä enää 30 prosenttia, hän oli  nostanut happilaitetta ja sanonut siskolleni hämmästyneenä ja kuin anteeksipyydellen, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt sydämensä olleen niin lopussa. Kohtasiko hän siinä torkahdellessaan ja tajunnan hiipuessa kauan sitten kuolleen vaimonsa? Entä pojan, minun isoveljeni, joka kuoli parhaassa nuoruudessaan? 


25.11. 
Mieleeni muistui juuri, mihin minulla oli tarkoitus verrata tätä kirjaa - Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi, samaa koruttomuutta ja viimeisteltyä tyyliä. 

Saara Turunen, Sivuhenkilö

Saara Turusen romaani Sivuhenkilö (2018) jättää sujuvasta ja koukuttavasta kerronnastaan huolimatta lukijalle ja varsinkin bloggaavalle lukijalle hieman ristiriitaisen ja huolestuneen olon.  

Kirja kertoo nuoresta kirjailijasta, joka kokee vierautta niin kirjailijana kuin muussakin elämässään. Hän kirjoittaa esikoisromaaniaan, ja kun se on julkaistu, hän alkaa odottaa "maamme huomattavimman sanomalehden" kritiikkiä. Kun arvostelu ilmestyy, hän kauhistuu. Kriitikko ei ole ymmärtänyt hänen kirjansa teemaa, kuten hän sen tarkoitti. Bloggaajatkaan eivät ymmärrä. He toistelevat kriitikon näkemystä ja pitävät kirjaa melko mitättömänä ja harmittomana nuoren naisen kasvukertomuksena. Kirjailija miettii, olisiko hänen pitänyt laatia kirjan takakanteen lukuohje. 

Arvosteluihin pettynyt kirjailija on nainen. Hän alkaa tuntea, että miehet hallitsevat kirjallisuusalaa ja ovat osaltaan aiheuttamassa hänelle  sivullisuuden tunnetta. 
Hänen on pakko kirjoittaa tuntemuksensa ulos, ja näin syntyy kirja kirjoittamisesta ja sivuhenkilönä olemisesta. 

Uuden kirjan takakanteen kirjailija pettymyksestään oppineena kirjoittaa osviitan sille, miten kirja on tulkittava.
"Sivuhenkilö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään." 

Sivuhenkilö jakautuu päähenkilön esittelyn sisältävän alkuluvun jälkeen neljään osaan vuodenaikojen mukaan, kuten tunnetun autofiktiokirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjasarja. 

Kevät alkaa kirjailijan järjestämästä esikoiskirjansa julkaisemistilaisuudesta, jossa vallitsee apea ja kiusaantunut tunnelma, niin kirjailija sen kokee. 
Hän on järjestänyt tilaisuuden, koska ajattelee, että sellainen kuuluu asiaan. Tunnelma ei kohoa. Vieraat alkavat lähteä kotiin jo kymmeneltä, perhe odottaa. Kirjailija on itse perheetön ja tuntee siitäkin syyllisyyttä. 

Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt  viettämään, tai jos ei häitä, niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. 

Elämä jatkuu ulkopuolisuutta tuntien. Kirjailija ei pääse oikein kiinni mihinkään, lannistava arvostelu piinaa eikä hän löydä kiinnostavaa aihetta uuteen kirjaan. 

Kesä kertoo yksinäisyydestä kesäisessä Helsingissä. "Kuuluisa ystävä" muuttaa ulkomaille, toinen ystävä ja siskot matkaavat maalle. Kirjailija tarkkailee itseään ja muistelee nuoruutensa yksinäisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen kumpikaan eivät maistu.
Lukijaankin alkaa tässä vaiheessa jo tarttua iloton tunnelma ja huoli kirjailijan jaksamisesta.

Syksy vie kirjailijan kustantamon syysjuhlaan ja kirjamessuille, jotka ovat nekin pettymyksiä. Kirjailija ei saa koskaan sanotuksi kunnolla sitä, mitä haluaa, että hänestä vain henkilökohtaisella on itse asiassa merkitystä. (Olen seurannut esikoiskirjapaneelia, jossa Saara Turunen oli mukana - Sivuhenkilössähän on melko paljon autofiktiota - ja koin, että näinhän siinä kävi. Turunen vaikutti paneelissa epävarmalta ja hätääntyneeltä. ) 
Kirjailija on levoton. Pitkään luvun alla ollut Rikos ja rangaistus kyllästyttää. Koko elämä kyllästyttää. 
Ulkomailla asuessa on ollut erilaista, värikästä, helppoa ja sosiaalista, joten ei mikään ihme, että kirjailijaa Suomeen seurannut "komea mies" on palannut lämpimään kotimaahansa mylvimään kadunkulmiin kuulumisia muiden miesten kanssa. Kirjailija itse on päättänyt, että haluaa asua omassa maassaan. 

Täällä sijaitsee kaikki sellainen, josta haluaisin kirjoittaa. Ja täällä minä nyt olen, näissä juhlissa, ulkopuolisena muiden kaltaisteni seurassa.

Talvi tuo yllätyksen. Sama kriitikko, jonka arviosta kirjailija on kärsinyt ja lamautunut, soittaa hänelle. Hän on voittanut maamme huomattavimman sanomalehden kirjallisuuspalkinnon, nyt olisi syytä olla iloinen! 
Kirjailija pääsee lopulta kertomaan kirjansa yhteiskunnallisesta sanomasta, jota ei ole kritiikeissä tajuttu. 

Havahdun sylissäni kaksi valtavaa kukkakimppua. Minusta otetaan valokuvia. Myöhemmin näen ne Facebookissa ja kurkkuani kuristaa. Näytän pinnalliselta, tytön heitukalta, en kirjailijalta vaan typerykseltä. 

Kirjapalkinto saa aikaan sen, että kirjailijaa pyydetään lukuisiin kirjamaailman tapahtumiin, joissa käyminen saa hänet ahdistumaan ja häpeämään itseään. 
Vasta uuden kevään aurinko saa kirjailijan vapautumaan esikoiskirjan jälkeisestä jumista. Kävelyllä Kaivopuistossa tapahtuu käänne.

Ja samassa selkeä ja kirkas ajatus lävistää mieleni. Minun olisi kirjoitettava näistä asioista, kirjastani ja kirjoittamisesta, siitä, että olen kadottanut itseni. Se olisi ainut keino, jolla voisin saada elämäni takaisin.  
   
Kun teksti lähtee liikkeelle, kirjailija vapautuu ja voimaantuu. Hän saa jo pyöränsä ketjutkin paikalleen. Aiemmin hän on aina pyytänyt siskojensa miehiä apuun.   

Nyt pyydän anteeksi Saara Turuselta, jos arvioni on "väärä", mutta kyllä minä luen tämän kirjan vahvasti kasvukertomuksena. 

Esikoisteoksen, Rakkaudenhirviön, toivon lukeneeni kirjailijan hyväksymällä tavalla. Luin siinä kaiken muun ohessa myös normaaliuden käsittelyä, joka kyllä selveni minulle paremmin Turusen romaaninsa pohjalta käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Tavallisuuden aave.  

Mutta, mutta... eikö lukija lue aina oikein? Kirjalla on yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin. 
Jos kirjan sanomaa ei helposti löydetä, niin olisiko kirjailijan mietittävä myös sitä vaihtoehtoa, että hän ei oikein onnistunut nostamaan teemaansa esiin? 

Pidän hyvin paljon Turusen itseironisesta tyylistä. Turunen hallitsee komiikan ja osaa olla pureva. Hän pelkistää ja yksinkertaistaa asioita ja saa näin aikaan naiivin tunnelman. Voin tunnistaa hänen tekstinsä juuri tästä piirteestä. 
  
Tulee kirjoittaa oikeista ihmisistä, siivoojista, metsureista ja ojan kaivajista, kyllä minä sen tiedän, en kai muuten olisi taiteen maisteri. Mutta vaikka kuinka pinnistelen, en löydä yhtään tunnetta, joka liittyisi metsureihin, ellei sitten välinpitämättömyyttä lasketa. 

Kirjan päähenkilö löytää syyn epävarmuudelleen miehistä, noista klassikkolistojen jyrääjistä. Tämä on mielestäni kyllä hieman tarkoitushakuisesti löydetty, muodinmukainen ja helppo ratkaisu.   

Kirjailija miettii naiseutta ja toteaa, että kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. Mitä, eikö tämä olekin kauhea yleistys! Masentuneen mielen harha?  
On surullista, jos nuoret naiset tuntevat laajemminkin näin.   

Myös Helsingin Sanomien parhaan esikoisen palkinnon vuonna 2012 voittanut Aki Ollikainen on kertonut haastatteluissa, ja kirjoittanut sanomalehtiesseenkin, kirjan julkaisun jälkeisen vuoden masennuksesta ja saamattomuudesta. Turunen sai tämän palkinnon Rakkaudenhirviöllään vuonna 2015, samoin hänen Sivuhenkilö-romaaninsa päähenkilö. 
Esikoiskirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne on ymmärrettävä ja tunnettu ilmiö.  

Haluaisin sanoa Turuselle, että anna palaa. Älä syyttele ketään, vaan kirjoita! 
Kyllä Knausgårdin koskettava Kevät on kirja, jota olisi kiitelty yhtä paljon myös naisen kirjoittamana. 
Sukupuoli ei kirjoita, vaan ihminen! Sukupuoli ei myöskään lue, ihminen lukee. 

Olen samaa mieltä kirjan päähenkilön ja varmaan Turusen itsensäkin kanssa siitä, että henkilökohtainen on tärkeää. On kiinnostavaa lukea yksittäisen ihmisen tuntemuksista. Niistä kasvaa useimmiten myös jotain yleistä. 

Monet bloggarit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta, mm. Kirja Vieköön -blogin Riitta
(klik).  

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari

Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 

Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Kolme useamman lukukerran kestävää kirjaa

Tarukirja-blogin Margit haastoi minut mainitsemaan kolme bloggaamaani kirjaa, jotka haluaisin lukea uudestaan. Tiesin heti: Coetzee, Coetzee, Coetzee.

Coetzeen kirjoja voi lukea yhä uudelleen. Minä pidän niissä ihan kaikesta: soljuvasta lauserakenteesta, kielikuvista, juonesta ja rakenteesta, sanomasta, kauneudesta, päänvaivasta, minkä ne aiheuttavat. Minä pidän myös, siitä, että Coetzeen kirjoissa on moraali. 
Olen ihmetellyt Maan sydämessä-postaukseni lopussa, miksi Coetzee kyseenalaistaa myöhemmissä kirjoituksissaan jopa kaiken kirjoittamansa. Luulen ymmärtäväni sen nyt. Itseään kyseenalaistaessaan hän kyseenalaistaa länsimaista tekopyhyyttä. Coetzee ei ole näpertelijä, hän iskee kovaa.

Luin näitä kirjoja blogiurani (kröhöm, ura!) alussa, jolloin kovin moni ei vielä löytänyt minun blogiini. Luin niitä silloinkin ties monennenko kerran. Kannattaa siis nyt käydä lukemassa. Laitan linkit, ja tunnisteiden kautta pääsee muihinkin Coetzee-kirjoituksiini. Olen vasta keksinyt tunnisteet ja laitellut joitakin. Mikä homma, laittaa niitä jälkikäteen postauksiin kolmen vuoden ajalta.

Ja jospa nyt sentään antaisin muidenkin kirjailijoiden teoksille mahdollisuuden! Vaihdankin kolmanneksi erään melko uuden suomalaisen pienen suuren kirjan josta kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni.

1. Maan sydämessä
Tämä oli se kirja, joka sai minut rakastumaan Coetzeen tekstiin. Linkki!

2. Diary of a Bad Year
 Kirja, jonka ottaisin autiolle saarelle. Runsaudensarvi. Linkki!

3. Aki Ollikainen, Nälkävuosi
Täydellinen kaunokirja, täydellisen kaunis, ei mitään liikaa eikä mitään jää puuttumaan. Jättää tilaa lukijalle, ilmava, älykäs. Linkki!

Ja olisihan niitä paljon, paljon muitakin. Seuraavaksi voisi tulla Heidi Köngäksen romaani Luvattu. Kolmea pyydettiin.

Minä haastan Rita A:n Kieltenopen kotiblogista kertomaan, mitkä kolme bloggaamansa kirjaa hän lukisi mielellään uudelleen.
....
Aha, Rita onkin pistänyt tämän koko haasteen alkuun kuukausi sitten. 
No, tästä voi tietenkin kirjoittaa kuka haluaa, jos tuntee aiheen omakseen.

Aki Ollikainen, Nälkävuosi

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi on mestariteos. Minusta vaikuttavinta siinä on kirjan kaikinpuolinen kauneus: kauniit, vanhanaikaisen tyylikkäät kannet, huoliteltu taitto, hiottu kieli ja täydellinen rakenne. 

Kirja kertoo nälkätalvesta 1867 – 68. On kylmää ja ihmisiä kuolee, mutta Ollikainen kuvaa kuolemankin esteettisesti. Nääntynyt luhistuu, putoaa ja vajoaa. Nälästä selvinnyt lusikoi ruokaa hartaana aivan kuin syöminen olisi pyhä toimitus. Kärsivien unet ovat kauniita muistoja ja matkoja valkoisen kuoleman keskellä. 

Nälkävuosi  on pienikokoinen romaani, mutta vaikuttavuudeltaan suuri. Kirjaa lukiessa muistui mieleeni, miten 91-vuotias isäni kertoi oman isoäitinsä kuvauksia ihmislaumoista, joita tuli jonossa maalaistalon laskiämpärille tutkimaan löytyisikö sieltä jätteistä jotakin ravinnoksi kelpaavaa. Tätä silminnäkijäkertomusta toistaessaan isäni ääni sortuu. Minulle tapahtui samoin lukiessani Nälkävuotta. Luulen, että kirja vaikutti myös siihen, että ryhdyin Unicefin kuukausilahjoittajaksi. Näitä nälkävuosiahan on menossa koko ajan eri puolilla maapalloamme. Me satumme olemaan tällä kertaa hyväosaisten joukossa. Aki Ollikaiselle kiitos siitä, että hän muistuttaa tästä asiasta mieleenjäävästi.