perjantai 25. helmikuuta 2022

Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen toisena päivänä, alakuloisena


Näkymä parvekkeeltamme 25.2. 22



Jos elefantin jalka on hiiren hännän päällä ja sanot olevasi puolueeton, hiiren on vaikea ymmärtää neutraaliuttasi. (arkkipiispa, apartheidin vastustaja, Nobelin rauhanpalkinnon saaja Desmond Tutu)

Soitin eilen onnittelusoiton lapsenlapselle hänen 12-vuotispäivänään. Lapsi sanoi ensimmäiseksi: "Venäjä on aloittanut sodan." Luulen, että hän muistaa koko ikänsä tämän syntymäpäiväaamunsa. 

Seuraavaksi näin erään tutun ihmisen facebook-sivullaan julkaiseman vanhan karttakuvan, jolla hän ilmeisesti halusi osoittaa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan oikeutetuksi. Kartassa näkyi 1600-luvulla ja myöhemmin Ukrainaan liitettyjä alueita. Ikään kuin historian muutokset oikeuttaisivat tämän päivän sodan. Minulle tuli voimaton olo, miten kukaan voi ajatella noin!
Kun mennään tarpeeksi kauas koko maapallo on yksi.

Kävelyllä kuulin miten kirkonkellot soivat. Se kuulosti kuolemalta.

Olen tyrmistynyt. Olen hidas ja surullinen. Olen tavattoman pettynyt ja vihainen. 

Missään valtiossa kenellekään ei saisi antaa liikaa valtaa, koska kuka tahansa voi tulla suuruudenhulluksi, vainoharhaiseksi tai muulla tavoin epäluotettavaksi, varsinkin itsensä eristänyt ja muiden yläpuolelle asettunut. Myrkyttäjä alkaa pelätä tulevansa myrkytetyksi.
 
Desmund Tutu -sitaattini vetoaa meihin, ettemme tyytyisi seuraamaan sivusta vääryyden tapahtumista. Mutta millä tavalla muut valtiot voivat puuttua parhaillaan tapahtuvaan pahentamatta tilannetta entisestään, se onkin ihan eri juttu. Me emme halua sodan leviävän ja tiedämme, että todellisuuden- ja suhteellisuudentajunsa menettäneelle jopa ydinase on vain ase eikä pelote, jollaiseksi se on katsottu parhaaksi määritellä.
Albert Einstein ja muut tiedemiehet ymmärsivät saaneensa aikaan hirvittävän aseen ja kirjoittivat vuonna 1955 maailman hallituksille Russellin-Einsteinin manifestin, jossa varoittivat aseen käytöstä. Liian myöhään, aikaa ei saanut käännetyksi taaksepäin.  

Sää on mielialani mukainen. Harmaa ja räntäsateinen.
Meillä on pandemia ja huoli ympäristöstä, ei olisi tarvittu mitään pahaa lisää. Miten kaiken tämän keskellä saatetaan vielä aloittaa sota! 

Lohdutan itseäni sillä ajatuksella, että tämäkin on joskus ohi.
Edesmennyt ekonomi, munkki ja luennoitsija 
Björn Natthiko Lindeblad kertoo kirjassaan Saatan olla väärässä eräältä thaimaalaiselta munkilta kuulemansa tarinan 1200-luvulla  eläneestä persialaisesta kuninkaasta, joka hallitsi valtakuntaansa äärimmäisen viisaasti. Kun kuninkaalta kysyttiin hänen hallitsemiskykynsä salaisuutta, tämä otti sormuksen sormestaan ja pyysi katsomaan vastauksen sen sisäpuolelta. Sormuksen sisäpinnalta löytyi lause "This too shall pass". Björn Natthiko oli niin vaikuttunut tästä viisaasta ajatuksesta, että pyysi vaimoltaan lupaa kaiverruttaa sen vihkisormukseensa. Kultaseppä oli nauranut epäromanttisimmalle kaiverrukselle mitä häneltä koskaan on tilattu, mutta vaimo ymmärsi. 
Mikään ei ole pysyvää. Kaikki muuttuu. Kaikki pahat asiat menevät ohi. Mutta myös hyvät. 
"Jag kan ha rätt och jag kan ha fel", totesi Björn Natthiko Lindeblad eräässä haastattelussa. Tällainen ajattelu ei koskaan tekisi hallitsijasta hirmuhallitsijaa, jolta suhteellisuudentaju hämärtyy. 

Näkymä olohuoneemme lasin läpi,
25.2.22


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Iida rauma, Hävitys: Tapauskertomus




"Mä haluun pois. Mä haluun pois. Mut mä en pääse pois ja tulee kuraattorit ja kansliat ja luotettavat aikuiset ku uskoo et ongelma on se et muhun sattuu eikä se et mua satutetaan." 

Opettajan pätkätöitä tekevä A tapaa yllättäen luokkatoverinsa Iran, kirjailijan, jolla on samanlaisia vakavia syrjintäkokemuksia kouluajalta kuin hänellä. Kohtaaminen kauhistuttaa A:ta, joka muistaa Iran viereiseen pulpettiin sijoitettuna valjuna ja periksiantaneena hahmona hänen itsensä sentään taistellessa kokemaansa väkivaltaa vastaan koko kouluajan. 

Musiikkiluokkavalinta vie A:n luokkaan, jonka opettaja, hirviömäinen Ansku, järjestää kilpailutilanteita ja lietsoo antipatiaa häntä kohtaan. Pilkalliset "taas se tietää" -hymähdykset hämmentävät pientä tyttöä, joka lukee lasten tietokirjoja. Opettajan suosiosta kilpailevat tytöt omivat helposti opettajan tarjoaman arvojärjestyksen ja kokevat saaneensa luvan julmaan syrjintään. Yläkoulussa tilanne vain pahenee. Ilman kunnon ohjausta jätetyt teini-ikäiset tytöt ovat tappaa A:n kuristamalla. Iralla puolestaan on takanaan hukuttamiskokemus koulusta, josta hän on saanut siirron aivan yhtä pahaan kouluun ellei pahempaan. 

Iran henkilökuva tuo mieleen kirjan kirjoittajan Iida Rauman ja lukija ymmärtää, että A:n hakeutuessa tapaamaan Iraa hän on itse asiassa tapaamassa oman minänsä osaa, jota ei pysty enää pakenemaan. Ira pakottaa A:n makaaberiin tanssiin, josta ei tiedä, mihin se päättyy. A pelkää henkensä puolesta.  

Kirjan nimi on Hävitys: Tapauskertomus. Nimi on osuva. On kuin joku ulkopuolinen muistiin merkitsijä tai poliisiaseman konstaapeli olisi kirjoittamassa ylös A:n ja Iran pitkiä monologeja, joissa toistuu säännöllisin väliajoin "A sanoi" ja "Ira sanoi". Välillä on myös suoraa dialogia. Ira kertoo yksityiskohtaisesti miten kaikki meni ja mitä A:lle tehtiin samalla kun A yrittää taistella kipeitä muistoja vastaan. 
A on kärsinyt lapsesta asti vatsavaivoista, ihottumasta ja muista psykosomaattisista vaivoista, joille ei löydy syytä. 

"Ootsä kuullu niist tutkimuksist miten lapsuusiän jatkuva stressi vaikuttaa terveyteen? Enempi tulehdusta, korkeempi verenpaine, todennäkösempää saada kakkostyypin diabetes, MS-tauti, sydänsairaus, aivoinfarkti, aivoveritulppa, Alzheimer, syöpä... Mun historial ne vei mult jotai kakskyt vuotta elinaikaa mut keskustelu taso o yhä semmone et on se henkinenki väkivalta vähä kurja juttu."

"Mä haluun et ne vihdoin myöntää et se on väärin ja sen pitää loppuu. Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjota kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä", Ira sanoi. "Voi Pyhän Kaarinan vittu. Just sehän niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää. Miksei saman tie polteta kaikkii kirjoiki ettei kukaan sais koskaan tietää yhtään mitään? Kirjaroviot oiski Anskuil mieleen."

Ansku, vihaan yllyttänyt alakoulun opettaja, on kiitetty ja kehuttu opettaja, jonka ammattitaidon puute ällistyttää. En silti yhtään epäile, etteikö hän olisi olemassa juuri sellaisena kuin Iida Rauma hänet kuvaa. 
Kaikkein kauhistuttavinta tässä kirjassa onkin sen todenmukaisuus.
Pitkä kuristamistapauksen kuvaus, joka päätyy siihen, että kuristettu joutuu pyytämään anteeksi peräti kahdelta vainoajaltaan on niin kauhistuttava, että enpä ole moista kohdannut. Isoissa kouluissa tapahtuu aivan varmasti ikävien asioiden siirtoa asiantuntijalta toiselle, kuten kuntien lastensuojelussa, jossa pieniä lapsia on jopa kuollut, kun heidän on annettu olla kiduttavilla vanhemmillaan eikä kukaan ole katsonut asiakseen tarttua nopeasti asiaan ja viedä sitä loppuun asti.

Kun sitkeä A vielä epäoikeudenmukaisten anteeksipyyntöjen jälkeenkin kysyy, entä miten hänen vainoamisensa lopetetaan, niin hänet ohjataan kuraattorille, joka kahden kesken lupaa hoitaa asian, mutta muiden aikuisten läsnä ollessa jää sivuun ja aprikoi muiden perässä, millainen A:n pitäisi olla, että häneen suhtauduttaisiin toisin.

 
A päätyy vahingossa kirjastossa kasvatustieteen hyllylle ja alkaa tutkia, mitä tutkijat kirjoittavat murrosikäisistä. Nytpä hän voisikin vakoilla aikuisia ja kertoa kirjoista löytämistään asioista hänet vielä hyväksyville kahdelle tytölle, joita ne hyvässä lykyssä voisivat huvittaa. Jaahas, murrosikäisillä ei ole omaa minää toisin kuin aikuisilla, on vain vertaisryhmän minuus, ja koulukiusaamisen uhrien geeneissä ja käyttäytymisessä on heikkouksia, jotka altistavat kiusaamiselle.
 
Ne olivat väärässä, A sanoi, hän tiesi niiden olevan väärässä, typeriä, epäoikeudenmukaisia ja julmia aikuisia, jotka eivät tajunneet mistään mitään. Ja samalla hetkellä kun hän ajatteli niin, hän ikään kuin kuuli eteen kasaamiensa kasvatusoppaiden puhkeavan alentuvaan hyminään. Olihan hän 11-vuotias. Juuri sen ikäinen, jonka pitikin ajatella, että aikuiset eivät ymmärrä. 

Iida Rauma on aivan oikeassa. Ne olivat ja ovat väärässä. Väkivaltaa ei lopeteta etsimällä syitä väkivallan kohteista, vaan väkivallan tekijöistä ja niistä asenteista, rakenteista ja käytänteistä jotka sallivat väkivallan. Kyllähän sitä on selitelty, että rasismin uhrit ansaitsevat kohtelunsa ja natsien keskitysleireillä näännyttämissä ja poltetuissa oli jotain vikaa, eihän heitä muuten olisi kohdeltu niin. 
Iida Rauma nostaa erittäin selkeästi esiin sosiaalisen väkivallan, jossa toisin ajattelevien on vaikea puolustaa syntipukeiksi valittuja. Lasten tehtävä ei ole ratkaista koulussa pesivää väkivaltaa.
"Kyl mä tajuun et mun puolustamine ois ollu niil iha järkyttävä riski ja et ne ois altistanu ittensä sen vuoksi vaiks mille väkivallal eikä oo iha kohtuullista olettaa et kukaan lapsi vaarantais ittensä silleen. "

Äärimmäisen ravisteleva teos.
 
Kouluissa joissa on turhaa hierarkiaa ja ristiriitaisesti käyttäytyviä aikuisia, on paljon lasten kesken väkivaltaa. Lapset purkavat jännitystä ja stressiä toisiinsa. Kun kouluun saadaan järjestys, se kestää välillä huononkin johdon ja säilyy miellyttävänä paikkana, mutta jos ilmapiiri ja asioiden järjestys pääsee todella huonoksi, niin levottomuus jää ikään kuin asumaan koulun seiniin ja yksittäisen opettajan on vaikea siihen vaikuttaa. Aina voi kuitenkin tukea yksittäistä oppilasta. Kouluja on erilaisia, on hyviäkin. Myös hyvän ilmapiirin kouluissa on vainoamistapauksia, mutta niihin puututaan nopeammin ja järeämmin kuin torjuvissa kouluissa. 
Tällä hetkellä ajattelen, että ei ainakaan kannattaisi rakentaa kouluista mitään "avoimia oppimisympäristöjä" ja lisätä silläkin tavalla lasten turvattomuutta. Usein erityisen painotuksen pohjalle muodostetuissa luokissa, kuten musiikkiluokat, kilpailu, kateus ja muut pimeät tunteet vaikuttavat vahvemmin kuin tavallisissa luokissa.     

Minulla oli kerran oppilaana tyttö, joka valitti, että hänelle huudellaan koulun alueella ja kylän raitillakin, eikä hän edes tunne huutelijoita. Otin esiin koulukuvakansion ja katselimme läpi luokkien ryhmäkuvat, joista tyttö nimesi nelisenkymmentä huutelijaa ja virnuilijaa. Isossa koulussa oli luokkia A:sta K:hon. Kiusaaminen oli perua ykkösluokalta, jossa hänellä oli tullut pissat housuun. Siis seitsemän vuotta myöhemmin vielä piinattiin tällaisella asialla, keksittiin liikanimiä jne, tytöt sekä pojat. Soitin jokaisen piinaajan kotiin, keskustelin vanhempien kanssa ja pyysin oppilaita käymään puheillani. Seuraavana päivänä alkoi trafiikki. Oppilaita alkoi ravata luonani todistamassa, etteivät he ole mitään tehneet, turhaan syytetään jne. Kehotin ystävällisyyteen. Eräs opettaja, jolle myös olin soittanut hänen lapsestaan, sanoi, että kotona käydyssä keskustelussa oli ohjattu olemaan edes katsomatta tähän tyttöön päin. Mutisin, että ei sekään nyt ole ihan oikein. Luulen, että tyttö pääsi stigmastaan vasta päättötodistuksen myötä. Hm... tämä on siis pientä verrattuna A:n ja Iran kokemaan. En halua tällä myöskään kehuskella, vaan vain kertoa, että tällaista on.
Entä jos näkee kollegan toimivan väärin oppilaita kohtaan? On opettajia, joilla on nälvivä tyyli, omasta mielestään hauska, mutta ei kaikkien lasten mielestä eikä edes objektiivisesti tarkasteltuna. 

Heräävä eroottisuus, koulunpihan murrosikäiset parit... näiden ei pitäisi saada aikuista ihmistä reagoimaan rivoin vitsein, joiden vuoksi rakastavaiset itkevät lopun päivää hautoen kostoa pilkkaajalle toisten tukiessa ympärillä ja seuraavien tuntien opettajien murehtiessa, kun ei opiskelu onnistu. 
Nyt suljen taas oman muisteluarkkuni. 

Iida Rauman tiheä tyyli tuntuu aluksi nykyisin paljon käytettyyn ilmavaan proosarunotyyliin tottuneesta ehkä raskaalta, mutta kun jatkaa ja pääsee kirjan imuun niin se vie hellittämättä. Itselleni kiinnostusta lisäsi oma ammatti, mutta kouluhan koskettaa meitä kaikkia oman lapsuuden pitkien vuosien ja kaikkien lasten, omien sekä muiden, elämän vuoksi.  

Kirjasta voi lukea, että sen julkaiseminen ei ole ollut helppoa. Kustannustoimittajan mielestä kukaan opettaja ei ole "silleen läpitte hirviö, ei kait kukaa oo paitsi Hitler", mutta Ira/Iida Rauma pitää päänsä, koska hänen mielestään tosielämässä ihmiset eivät ole sellaisia psykologisesti monitahoisia persoonia, joista on totuttu lukemaan eikä hän katso velvollisuudekseen kaunistella Anskua ja rakentaa lukijoiden viihdyttämiseksi suurta selviytymistarinaa.  

Mitä vielä sanoisin tästä vaikuttavasta kirjasta? 
Se on yhdenpäivänromaani, jossa kuljetaan ajassa vuosisatoja. 
Hävitys: Tapauskertomus kertoo nimittäin myös moneen kertaan tuhotusta Turun kaupungista, kulttuurihistoriasta, vainotuista ihmisryhmistä ja maapallosta, jota tuhotaan. 

Kiitos kirjasta, Iida Rauma. Se on hyvä juuri tällaisena lopun todistusvoimaisine mustavalkokuvineen, kaikkineen.
 
Harmittelin, että kirjastossa kannen muovi on liimattu huonosti ja kuprut näkyvät kuvassanikin, mutta toisaalta - sehän sopii, koska kuprujen esille nosto ja silottelemattomuus ovat myös kirjan vahvuus. 

"Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii oli niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on asiat aika hyvin. "


sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Lukurauhan päivänä 13. helmikuuta 2022


Albert Edelfelt,
Hyvät ystävät (Berta ja Capi), 1882

Lukurauhan päivä alullaan. Hain juuri eilen kaksi minua jo ennen lukemista innoittanutta kirjaa kirjastosta, Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem ja Iida Rauman kirjan Hävitys. Sain myös viestin, että hankintapyyntöni kahdesta kirjasta oli hyväksytty ja varasin ne,  Mieko Kawakamin Heaven ja Breasts and Eggs. Kiitos näiden kirjojen esittelystä Elegialle (klik)
 
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että nykyään kirjoja saa niin helposti ja halvalla. Olen myös päättänyt, että niin hyvin kuin saankin kirjoja omasta kirjastostani (suurkiitos Kyyti-kirjasto!) niin myös ostan enemmän kirjoja itselleni. Hei ystävät, oikeita painettuja kirjoja ostamalla me takaamme sen, että saamme niitä tulevaisuudessakin!
Kirjojen ostamisen toisille olen alkanut kokea vaikeaksi, mutta lahjakortti kirjakauppaan sopii kaikille. 

Aina ei ole ollut näin hyvin, ei lähellekään näin. 

Kristiina Vuoren 1600-luvun Turusta kertovassa romaanissa Samettiin kätketty nuori kätilövaimo Margareta palaa kotiin rankan työpäivän jälkeen ja löytää portaaltaan lahjan, jota parempaa ei voisi saada. Salaperäisessä paketissa on ranskankielinen runsaasti kuvitettu lapsenpäästöopas, lahja varakkaalta ihailijalta Alexander Gerriltä.
Nostan nyytin ylös. Se on kevyehkö mutta kova ja teräväkulmainen. Vaikuttaisi kirjalta, mutta tuntuu hassulta, sillä enhän minä osaa lukea kuin auttavasti. Kirjansitojalta voi ostaa kirjoja, mutta eihän niitä rahvaan kodeissa loju. Jonkun porvarin huonekunnasta saattaa löytyä Lutheruksen katekismus ja virsikirja, mutta ei tavallisesti sen enempää. Kirjat ovat myös tyyriitä eikä niitä jätetä noin vain ihmisten kynnyksille, sään armoille ja jokaisen ohikulkijan varastettavaksi.

Kirjassa on nahalla päällystetyt puukannet ja sirot messinkisoljet. Margareta kääntelee varoen kirjan lehtiä ja huomaa, että koukeroisin kirjaimin painettu kieli ei ole Ruotsinmaan kieltä, mutta oivaltaa, että sen voisi kääntää, ja jo kuvat kertovat hänelle paljon sellaista, mistä on hyötyä hänen ja muiden itseoppineiden kätilövaimojen työssä. 
Putoan istualleni penkille ja tukahdutan tyttömäisen riemunkiljahduksen kämmeneeni.  

Nykyään kirjoja todellakin lojuu lukemisen harrastajien pöydillä. Minä ryhdyn seuraavaksi siivoamaan tätä ns työhuonettani, koska ensi yöksi tulee yövieras. Lukija kyllä hänkin, joten kirjoja on hyvä ja toivottavaakin olla esillä. 
Toivottelen hyviä lukemisia ja hyvää huomista ystävänpäivää! Kirjoitukseni kuvassa on Albert Edelfeltin maalauksesta tehty postikortti, jossa Bertalla on ystävänään kirja ja pieni söpö koira. Mainioita ystäviä nekin, mutta eivät tietenkään voita ihmistä. Ihminen on ihmiselle... ihminen. Margaretallekin kirjan lahjoittaneesta liikemies Gerristä tulee aviomies. He kääntävät kirjan yhdessä, minkä tehtävän varjolla saavat rauhassa viettää aikaa yhdessä, tutustua ja rakastua. Seurustelu ennen avioliittoa ei ollut noihin aikoihin sopivaa käyttäytymistä. Historiallinen romaani lisää tyytyväisyyttä omaan elämään nykyajassa, niin paljossa on menty eteenpäin ja niin moni ennen vaikea asia on nyt itsestäänselvyys.     



perjantai 11. helmikuuta 2022

Absurdiutta koulumaailmassa - ja mielenkiintoisen taideprojektin esittely


Osa Varpu Erosen teoksesta
Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä, 2022



Kylläpä alkoikin koulumuistot ja pännimiset palautua mieleen, kun kirjoitin jokin aika sitten kouluelämän väkivallasta. Listaan tähän nyt joitain koulukokemuksiani absurdeimmasta päästä. 


1 Opetusharjoittelussa sattunutta

Opetusmetodeissa putkahtaa aina silloin tällöin muotivirtauksia, joista on hyvä poimia omaan opetustyyliin sopivaa. Harjoittelukoulut kulkevat metodien kokeilussa eturintamassa. 
Aineopettajat pätevöityvät opettajiksi harjoittelukouluissa, joita on kutsuttu myös normaalikouluiksi. Itse opiskelin Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa, pohjoismaista filologiaa, yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa sekä lopuksi suuntani valittuani kasvatustiedettä. Opetusharjoittelun suoritin Joensuun yliopistossa (nyk. Itä-Suomen yliopisto), kun lähdimme opiskeluelämästä  "oikeaan elämään", töihin juuri aloittaneeseen peruskouluun. Helsingissä oli silloin vielä oppikoulu, uudistus eteni pohjoisesta alaspäin. 

Kielten opetuksen eräs trendi, josta kuulin harjoittelukoulussa, oli ns havainto-opetus, jonka metodeihin kuului sanojen opettaminen kolmen esimerkin avulla, kolmas havainnollisin. Esimerkki ruotsin opetuksesta: det här är ett äpple (näyttää omenan kuvaa), det där är ett äpple (näyttää erilaista omenan kuvaa) och det här är också ett äpple (ojentelee kädessään oikeaa omenaa). Kuulin, että joku harjoittelija oli tuonut pyöränsä (en cykel) luokkaan ja joku harkinnut tosissaan koiran (en hund) tuomista. Hah hah, eikös symbolifunktio tapahdu puheen oppimisen yhteydessä, miksi ei säästetä aikaa ja todeta vain että omena = ett äpple?
Nykyään on taas liikkeellä hyvin omituisia oppimiskäsityksiä, esim. se että omatoimista opiskelua pitäisi olla jo ennen kuin on edes opetettu perusasioita ja että oppilaat olisivat valmiita kokoamaan isoja kokonaisuuksia materaalien merestä, kun opettaja voisi ne vain yksinkertaisesti kertoa - ja taas päästäisiin eteenpäin opin tiellä. Keinot edellä ei kannata mennä. 

Kerran sain ohjaavalta opettajalta tunnin suunnitteluun ohjeen, joka sai minut vaikeroimaan ylivoimaisen edessä. Jaa ryhmä kolmeen osaan ja valmista kullekin ryhmälle kolme eritasoista tehtäväkokonaisuutta, jotka kaikki kootaan tunnin lopussa. Siinä häntä kuunnellessani jo laskin monisteiden määrää ja sopersinkin jotain kolmestasadasta monistepaperista. Bussimatkalla kotiin mietin, miten ehdin syöksyillä neuvomassa yhdeksää ryhmää ja vielä tarkistaa kaikki tehtävät 45 minuutin sisällä ohjaavan opettajani ja muiden mahdollisten tunnin seuraajien todistaessa katastrofiani luokan takaosassa. Kotiin päästyä olin jo hysterian partaalla, mutta mieheni, jolla auskultointi edessä seuraavana vuonna, rauhoitti minua ja sanoi, että teet vain yhden kolmen tasoisen suunnitelman. Niin tein ja näytti, että ohjaava opettaja ei muistanut aiempaa tehtävän antoaan, vaan kiitteli hyvästä tunnista. 
Minä rakastin opetusharjoittelua. Siinä mentiin eteenpäin vakaasti toisin kuin silloin oli tyyli aineopinnoissa ja oli ihanaa valmistua ammattiin, jossa sai sitten tehdä paljolti oman mielen mukaan. Opettajan vapaus onkin ollut yksi suomalaisen koulun vahvuuksia. Sitä ei saisi noin vain antaa pois. 
Helsingin Sanomissa haastateltiin muutama päivä sitten opettajaa joka oli vaihtanut opettajan työnsä raitiovaunukuskin työhön. Hän oli kyllästynyt turhaan palaveeraamiseen ja kaikkeen sälään, mitä on kasautunut varsinaisen opettamisen ympärille. Painava puheenvuoro.
Olen huomannut, että esim. opetussuunnitelmia uusitaan liian taajaan, ja siinä työssähän opettajien pitää laatia valtakunnallisen suunnitelman lisäksi paikallisesti sovellettu versio, mikä on mielestäni - anteeksi vain - turha. Opetussuunnitelmista ja niiden nyansseista ei tarvitse muutoinkaan niin stressata, sen kun opettaa vain hyvin kuten ennenkin ja huolehtii oppilaistaan. 
Ilmeisesti koulujen pitää nykyään tehdä kaiken maailman raportteja ja kartoituksia. Se on tärkeimmästä eli oppilastyöstä pois.    


2. Omituisuutta valtakunnallisessa OPS:ssa

Viimeinen opetusuunnitelma, jonka paikallista versiota olin laatimassa antoi aika erikoisen kuvan opettajille tarjoillusta englannin kielen osaamisen arvostelusta. Arvosanan määräävien tasojen määrittely kuulosti kaiken kaikkiaan erittäin keinotekoiselta, mutta kaiken huippu oli ylin taso. Kiitettävään arvosanaan yltävän oppilaan pitää kielen kuullun ymmärtämisessä pystyä ymmärtämään hänelle puhuttu asia melkoisessakin metelissä ja huomion ollessa kiinnittyneenä muualle. Jotenkin näin se meni, heh. Eikös tämä mittaa jotain muuta kuin englannin kielen taitoa? Tarkkaa kuuloa ja multitaskaamiskykyjä  - ovat arvelleet että sellaista tarvitaan tulevaisuuden yhteiskunnassa. Miten tämä muotoillaan oman koulun ympäristöön sopivaksi? Jos paikkakunnalla olisi lentokenttä, niin voisi ottaa esimerkiksi huonot lentoaseman kuulutukset, tosin nekin on jo pitkään korvattu sähköisillä infotauluilla, ja eikö päinvastoin pidä poistaa meteli eikä sopeuttaa ihmislasta siihen?


3. Koulutilan järjestäminen, opettajan rooli ja oppikirjojen käyttö

Jo minun aikanani kuului sellaisia ääniä, että kankea pulpettirivi on kuin autio erämaa. No, itselläni oli vaikka mitä järjestelyjä luokassa, pöytäryhmiä ja kaarimuodostelmia, jopa säkkituolinurkka, johon pääsi palkintona kunnostautumisesta. Mutta joillekin ryhmille paras ratkaisu oli (huomasin kun levottomuus hiipi oppilaisiin millenniumin vaiheilla) muuttumaton oma paikka ja erillään toisista istuminen omassa pulpetissa eli pulpettirivit.
Mitä turvattomampi ja levottomampi oppilas sitä enemmän opettajan on oltava hänelle johtaja eikä mikään kanssaoppija ja ohjailija, mitä omituisia termejä olen kuullut. Oppilaan tilalle on samoissa termien uusinnoissa yritetty lanseerata tylsää termiä oppija. 
Nykyään on menty hukkateille siinä, että joissain uusissa moderneissa kouluissa ei ole edes omia luokkatiloja puhumattakaan omasta pulpetista, vain tilaa jota käytetään eri tavoin ja epämukavia istuimia. Ennen kiinnitettiin huomiota ergonomiaan, nyt annetaan arkkitehtien suunnitella näyttäviä kokonaisuuksia, joissa ei ole hyvä olla.        
Toinen vainottu asia oli jo minun opettajan työni aikana (lopetin 2010) oppikirjat. Oli muka hienompaa oppia muista materiaaleista kuin kirjoista. Oppikirjat on valmistanut työryhmä OPS:n huomioonottaen. Niissä on ydin, jonka päälle on helppo lisätä muuta oman maun ja oppilasryhmän innon mukaan. Ei tietääkseni koskaan ole ajateltu, että kirjoissa olisi kaikki. Jo oma englannin opettajani toi 60-luvulla oppimateriaaliksi englantilaisia lehtiä. Nyt kehitys on kehittynyt niin pitkälle, että kaikissa kouluissa ei ole kirjoja ollenkaan. 
Digimateriaali ei ikinä korvaa kirjaa, mutta on lyhyellä tähtäimellä halvempaa ja talous edellä mennään, vaikka asia muuksi selitettäisiin. Jos olisin vielä opettajana taistelisin painettujen kirjojen puolesta. 


4. Opettajan lisääntyneet ja yhä lisääntyvät tehtävät

Esimerkki tästä: Ennen opettaja opetti tunnilla ja jos joku oli sieltä poissa hänen piti kysellä kavereilta tehtävistä, jossain vaiheessa opettaja sitten velvoitettiin huolehtimaan myös sairaana ja lomailemassa olevien opetuksesta. Oppilaat kävivät kyselemässä lomamatkalle lähtiessään mukaansa tarkkoja ohjeita ja monisteita - mistä sitä luovempi opettajatyyppi tietää, mitä kaikkea kolmenkin viikon aikana tehdään (riippuu tilanteista, oppilaiden vastaanottokyvystä ym). Jotkut tunnolliset huolehtivat, että varmasti tehdään sitä, minkä poissa olevalle on selvittänyt, ettei tule vanhemmilta sanomista. 
Etäkouluaikana on otettu käyttöön tekniikat, joilla opetus voidaan välittää myös sairasvuoteelle. Mutta minusta kyllä etäopetukseksi sopiva on ihan muuta kuin paikan päällä tapahtuva opetus, joten tämä on taas uusi stressi.
Tässä olisi vaikka kuinka paljon listattavaa. Numeroarvostelun lisäksi suullinen palautehetki jokaiselle oppilaalle (aineenopettajalla satoja oppilaita), yksilölliset vanhempien tapaamiset, viralliset kehityskeskustelut koulunjohtajan kanssa (turhia pienessä koulussa, jossa reksin kanssa voi keskustella milloin tahansa), poissaolojen reaaliaikainen seuraaminen ja selvittäminen (kun ennen oppilas toi kouluun palattuaan poissaoloselvityksen nyt asia on jopa päinvastoin, opettajan pitää joissain tapauksissa raportoida vanhemmille oliko lapsi koulussa), ne Wilma-viestit nykyään (miksi vanhempien pitäisi tietää kaikki koulupäivästä, eikö lapsella saa olla mitään yksityistä?), digimateriaalien valmistaminen jne jne...
Neuvoni opettajille: älkää ottako vastaan kaikkea! Muutoin raitiovaununkuljettajan työ alkaa houkutella yhä useampaa.


5. Henkilökohtainen arviointi? 

Ruotsin kouluissa on tietääkseni jokaiselle oppilaalle oma arvosteluasteikko, eli voi olla kahdenlaisia kymppejä, sellaisia joissa oppilas osaa kaiken vaadittavan ja vähän ekstraa harrastuneisuuden ansiosta ja sellaisia, joissa oppilas entisiin surkeisiin suorituksiinsa nähden on kunnostautunut niin, että on nyt kympin arvoinen. Tietääkseni Suomessakin on halukkuutta ottaa tämä arviointitapa käyttöön ja se saattaa jo ollakin todellisuutta jossain. 
Jos tällaista arvostelumenettelyä käytetään oppilasjoukossa, niin arvosteluhan vesittyy täysin. Mitä merkitystä silloin on noilla OPS:n taulukoilla, joilla määritellään eri arvosanojen perustat? Maijan on kiitettävän arvosanan saadakseen ymmärrettävä englanninkielinen puhuttu ohje, vaikka on keskittynyt metelissä ihailemaan omakuvaansa Instassa, mutta Liisan kymppiin riittää, että kuuntelee tarkasti ilman mitään huomiota vievää ja ymmärtää enemmän kuin aiemmin, jolloin ei ymmärtänyt mitään. 
Stipendikin myönnetään tämän ajattelumallin mukaan, ei hyvästä käyttäytymisestä, vaan parantuneesta käyttäytymisestä. Muistelen eräiden alakoululaisten hämmästelyn, kun luokan stipendin sai oppilas siitä syystä, ettei ollut enää purrut opettajaa.     

Vielä jäi tärkeitä asioita puimatta, mutta toisella kerralla lisää.    

Alkukuva on Varpu Erosen näyttelystä Vieras maa Kouvolan taidemuseon Kouta-galleriassa. Näyttely on ensimmäinen osa Erosen projektia Käytännöllisen historian museo. Hän tutkii projektissa sukunsa naisille kuuluneen matkalaukun sisältöä. Laukussa on kuitteja, reseptejä, valokuvia ja almanakkoja.
Teosten materiaalit ovat kaikki luonnosta ja mitä moninaisimpia. Eronen on opetellut keittämään värejä mm. maissista, jäkälästä ja ruosteesta. Teoksessa Sopas med vinge -  Pyyhkäise siivellä materiaaleina on seuraavaa: lyijykynä, avokado, pioni ja muste paperille, juolavehnäpionipaperi, museoneulat ja Kot-kot muna -kanan kuivatut siivet.
Olen aiemmin nähnyt Eroselta ihanan työn Kehto (klik), joka on tässäkin näyttelyssä. Se on omistettu kaikille suvun menehtyneille lapsille. 

Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä,
Varpu Eronen 2022

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Karin Smirnoff ei pettänyt, päähenkilön persoonaa syventävä trilogian kakkososa

 


Karin Smirnoff jatkaa trilogiansa kakkososassa Jana Kipon ja kaksosveli Brorin selviytymistarinaa. 

Mainitsen nyt ensimmäiseksi kannet, mitä en ykkösosasta Lähdin veljen luo kirjoittaessani muistanut tehdä. Kansissa on käytetty Helmer Osslundin (1866 - 1938) upeita värikylläisiä maalauksia. Osslund on ollut Gauguinin oppilas, ja se näkyy. 
Suomentaja näissä kirjoissa on Outi Menna. Maailma jonka hän Smirnoffilta välittää on ainutlaatuinen ja yllättävä. Se on yhtä hurja kuin kansien maalaukset. 

Pohjoisen rajakylissä miehet ovat juroja ja arvaamattomia vallan käyttäjiä. Alkoholi, insesti, pahoinpitelyt, petokset ja lasten menetys ovat karussa yhteisössä arkipäivää. Naiset ovat suhteessa miehiinsä alistuvia ja lapsilleen kylmiä.

Jana Kippo, kotoaan jo nuorena maailmalle lähtenyt keramiikkataiteilija, on palannut pohjoiseen kotikyläänsä Smalångeriin auttamaan Broria irti alkoholista. Kun he äidin toivomuksen mukaisesti ovat vieneet tämän ruumiin peräkärryssä Kukkojärven lahkolaiskylään, Janalla alkaa uusi taistelu veljen puolesta. Lahko tahtoo omia molemmat, Janan sekä Brorin, mutta Jana on nainen joka ei luovuta itsenäisyyttään millekään eikä kenellekään. Veli on heikko.

Kaksosten suhde on kuvattu kauniisti. He ovat lapsena kiintyneet toisiinsa  taistellessaan sadistista isää vastaan ja yrittäessään elää lannistuneen, lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvan äidin kanssa. 
Huolimatta Janan vuosista maailmalla side kaksosten välillä on säilynyt. Heitä yhdistää ulkonäköön liittyvä poikkeavuus ja he ovat tottuneet keskustelemaan ajatusten tasolla. Usein säyseämpi Bror varoittaa Janaa.

 
 Synti armo synti armo.
   Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei olekaan niin helppoa. 
   Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vatasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien. 
   On minulla yksi tytär sanoin. Hän on aikuinen.
   Anteeksi unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.
   Ei sanoin. Vaan johnbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 
   Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.


Jana Kippo on mielenkiintoisimpia hahmoja mitä olen pitkään aikaan tavannut kirjallisuudessa. Heti kun hän on löytämässä elämäänsä tasapainoa hän pilaa kaiken ja karkaa. Hän käyttää seksiä kokeakseen hellyyttä ja turvaa, mutta ei siedä pitkään idylliä, vaan alkaa etsiä ronskia menoa ja vaaraa. Hän on tilanteessa, jossa on menettämässä veljensä, mikä on liikaa, koska hän on jo menettänyt sekä lapsensa että sen ainoan miehen johon tuntee vetoa, sielunkumppaninsa hurjuudessa ja haavaisuudessa. Mutta miten kaksi liian liekehtivää jaksaisikaan toisiaan?  

Loppukohtaus luo valtavan jännitteen. Jos tilanteen muistelijana ei olisi edelleen Jana Kippo, pelkäisin pahinta.
Tuskin maltan odottaa jatkoa. Enkä maltakaan... käväisin äsken kirjoittamiseni välissä varaamassa kirjaston sivuilta trilogian kolmannen osan alkukielisenä Sen for jag hem.
Olen lukenut ruotsin kielellä hyvin vähän ja joka kerta nauttinut, kun vauhtiin pääsen. Hauska kokea miltä välimerkkien puuttuminen ja nimien erikoinen kirjoitustapa ruotsissa tuntuvat.

Luin mielenkiintoisen uutisen googlaillessani tetoja Karin Smirnoffista. Smirnoffia  on pyydetty kirjoittamaan jatkoa Stieg Larssonin Millennium -sarjaan. Larssonhan kuoli juuri ennen sarjan ensimmäisen osan julkaisua, jolloin osia oli valmiina kolme. Kolme seuraavaa on kirjoittanut David Lagercrantz ja jatkoa on siis tulossa Smirnoffilta. 
En ole lukenut Millennium-kirjoja, mutta olen nähnyt pari tähän kirjasarjaan pohjautuvaa elokuvaa. Ymmärrän miksi juuri Smirnoff sopii kirjoittamaan synkästä, autistisesti käyttäytyvästä Lisbeth Salanderista. Samanlaiset luonnetyypit, Lisbeth ja Jana.

Jana Kippo tekee pätkätöitä, kuten niin monet taiteilijat, milloin mitäkin. Erityisen hauska työelämänkuvaus tässä kirjassa on Janan kausi kuvaamataidonopettajana "uskonyhteisön" koulussa. (Tämä tuli sopivasti, kun ajatukseni ovat edellisen kirjoitukseni jälkeen pyörineet muutoinkin kouluelämässä. Tekee mieli raotella kouluelämän kokemusteni arkkua lisää.) 
Vanhempien kouluvierailua varten järjestetään näyttely, johon Janan pitää teettää oppilailla kuvia Jeesuksesta. Yksi oppilaista, uhmassaan Janan vertainen, maalaa aikuiskasvoisen Jeesus-lapsen imemään koskenkorvapulloa. Jana on laajentanut oppilaiden käsitystä siitä, miten Jeesuksen saa kuvata, ja tyttö haluaa saada isänsä tajuamaan, miltä tämän juominen perheessä tuntuu.
 
En ollut kertonut koulussa kenellekään lauran taulusta. Ja olin ripustanut sen seinälle vasta kun valot oli sammutettu.
   Aluksi kaikki vaikenivat. Sen jälkeen aleppossa alkoi sataa pommeja. 




torstai 3. helmikuuta 2022

Ajatuksia koulusta ja väkivallasta

Tuupalan koulun piha, Kuhmo, kuva Ume

Kuvitan tätä tekstiäni oman entisen työpaikkani kuvilla 8o-luvun alusta.
Tuupalan koulu oli siellä aloittaessani 70-luvun puolivälissä yli tuhannen oppilaan kahdessa rakennuksessa toimiva yläkoulu (silloin peruskoulun yläaste), johon oppilaita tuotiin koulukyydeillä laajalta alueelta, osa asui asuntolassakin. Kun lähdin Kuhmosta vuonna 2000 oppilasmäärä oli puolittunut. Iso koulu silloinkin. 
 
Iida Rauma on kirjoittanut omiin koulukokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Hävitys, jossa käsittelee vakavasti sekä lasten keskinäistä väkivaltaa että joidenkin opettajien julmaa suhtautumista lapsiin. Hän sanoo kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin artikkelissa (HS Kulttuuri, 30.1.) näin:"Jos aikuiset omalla toiminnallaan näyttävät, että lapsiin - toisin kuin aikuisiin - saa kohdistaa aggressioita. Että lapsia saa kyykyttää, kevyesti vähän nöyryyttää ja naureskella, niin ei ole mikään ihme, että lapset oppivat tekemään täsmälleen sitä samaa toisilleen."

Pelkoni toteutui, kohta ilmestyi mielipidesivulle opettajan vastaus, jossa puolustaudutaan ja kielletään koko ongelma. Koulu on tässä puheenvuorossa "selkeiden, turvallisuutta takaavien sopimusten paikka, jossa muun muassa aktiivisen oppilaskuntatyön kautta jokainen lapsi tulee kuulluksi" ja paikka jossa "neuvottelu pelisäännöistä on oleellinen osa kouluyhteisön toimintaa". Siis että kun me mekaanisesti teemme nämä ja nämä toimenpiteet (ryhmäyttämiset, iloiset kohtaamiset jne) niin lapset ovat sellaisia kuin me haluamme! Olispa helppoa, sekä kouluelämä että myös aikuisten elämä erinäisissä laitoksissa ja yhteisöissä, jos kaikki sujuisi näin. Lainaukset ovat Tuire Harjolan mielipidekirjoituksesta, joka on otsikoitu 'Koulussa ei sallita väkivaltaa'. 
 

Tuupalan koulu, kielistudio, kuva Ume


Oikeasti kun oppilaat äänestävät toisiaan luokissa oppilaskuntaan, tukioppilaaksi  tai vaikka tällä hetkellä surullisenkuuluisan Hymy-patsaan saajaksi, niin he pelaavat siinä usein julmaa peliä. Sovitaan, että äänestetään luokan edustajaksi tai Hymy-patsaan saajaksi kiusalla "epäsopivin", se jonka ei tiedetä haluavan huomiota, syrjitty, hiljainen ja arka tai aggresiivinen, väkivallalla ryhmää dominoiva oppilas. Se on porukan (valitettavasti joskus jonkun opettajankin) mielestä harmitonta hauskanpitoa, mutta entä sen mielestä, johon henkinen väkivalta kohdistuu? Näissä tilanteissa opettajalla on iso vastuu. 

Vastuu? Jos opettaja tyytyy siihen, että k o u l u s s a ei ole väkivaltaa, rajaten koulun ajallisesti klo 8 - 15 ja paikkana koulupihan alueelle, niin entä pysäkillä tapahtuvat ivalliset kommentit ja silmäykset. Entä koulukyydit? Entä some?
Ja jos vaikka tarkastelisimme vain koulua, niin oppitunneilla puhumattakaan välitunneista tapahtuu paljon vaikeasti havaittavaa väkivaltaa. Jonkun oppilaan kulkiessa ohi nyrpistetään nenää - haisee - jotakuta saatetaan katsoa merkitsevästi, asianosainen tietää mistä on kyse ja mihin hänen on valmistauduttava. Ilmehditään ja näytetään merkkejä.
Termi 'koulukiusaaminen' antaa kuvan keppostelusta - ja onhan sitäkin - mutta se on aivan eri asia kuin fyysinen ja psyykkinen väkivalta, kiristäminen ja pelottelu, jolla jotkut oppilaat hallitsevat toisia. 

On vaarallista julistaa, että väkivaltaa ei ole, koska sitä ei sallita. 

Väkivaltaa on ja me emme aina voi sille mitään. Silti pitää tehdä kaikkensa, että saisi väkivaltaisen käyttäytymisen loppumaan. Koko yhteisö saattaa kärsiä jonkun henkilön sabotaasista, eikä hän voi pahantekijänä itsekään hyvin. 

Opettajan ammatti on kokoaikaista keskeneräisyyden sietämistä. Se kysyy joustavuutta ja eläytymistä. On tasapainottelemista siinä, että toisaalta kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla, mutta toisaalta se ei ole läheskään aina oikeudenmukaisin valinta.


Tuupalan koulu, M luokanvalvojan tehtävissä,  kuva Ume

Luonnonvalinta on suosinut yhteisöllisiä piirteitä, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta (lähes unohdettu sana nykyään) mutta valintaprosessihan on pahasti kesken.
  
Idealistinen opettaja joutuu tunnustamaan rajansa ennen pitkää. Lapsi voi olla paha, vaikka häntä ei olisi kohdeltu kaltoin ja hänen lähiaikuisensa olisivat hyviä. Hän on saattanut saada syntymälahjakseen geeniyhdistelmän, jonka kanssa on vaikea elää. Jotkut kasvatusalan gurut ovat sitä mieltä, että kaikista lapsista voidaan leipoa täydellisen hyviä kansalaisia ja että "kevineitä" (Lionel Shriver, Poikani Kevin) ei ole olemassakaan. Rehellisyyttä! Jos ihmisiä syntyy pahasti vammaisina keholtaan niin miksi ei psyykeltään?
Toiset lapset tarvitsevat kasvamiseensa apua enemmän kuin toiset, ja siltikään aina ei onnistuta. 

Hymy-patsas! Voi voi, eniten toivon sitä, että tällainen epämääräinen palkinto jätettäisiin historiaan. Jos säilytetään, niin tehtäköön neutraali patsas, kukka tai nalle tai kaksi nallea käsi olalla. Patsas on ennen annettu reilulle ja ystävälliselle oppilaalle ja sillä on kerätty varoja vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseksi. Nykyään koulu on kaikille ilmainen, joten alkuperäistä tarkoitusta sillä ei enää ole. Perinteiset Hymytyttö ja Hymypoika -veistokset kuvaavat kauniita, siroja kasvoja, jotka eivät ole mitenkään erityisen sukupuolittuneita. Uusi patsas on mielestäni ruma ja omituinen ja sen kahtia jaetuilla kasvoilla nyt ainakin korostetaan sukupuolta. Poikapuoli on jämäkkä, tyttö palmikkoineen lempeä. Tällaisen  patsaan vastaanottaminen on helposti syy kiusamiseen.

HS Uutiset, 30.01.2022


Väkivaltaa ei myöskään poisteta sillä. että historiaa siivotaan pois oppilailta, mitä tapahtuu paljon amerikkalaiskouluissa joillain vanhoillisilla alueilla. Mitä sekin nyt on, että holokaustista kertovaa Maus-sarjakuvaromaania ei saa käyttää opetuksessa? Eräissä osavaltioissa halutaan häivyttää lapsilta tieto paitsi juutalaisvainoista myös orjuudesta, rasismista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Onko niin, että  näitäkään ei ole, koska niitä ei sallita? En yhtään epäile, etteikö meillä olisi Suomessa joillain tahoilla yritystä samaan. 

Olin Kuhmon jälkeen töissä Anjalankoskella (nykyään osa Kouvolaa) kymmenen vuotta. Viimeisessä koulussa otetussa kuvassa kyynelehdin läksiäistilaisuudessa oppilaan laulaessa minulle laulun 'My Favorite things' musikaalista 'Sound of Music'.  
Koin työni opettajana niin, että kun vedin kellon 24-vuotiaana niin se kävi 60-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen minun olisi ollut mahdotonta jatkaa. Jotkut toimivat eläkkeelle jäätyään sijaisina, minä en olisi pystynyt. Nykyään ihmettelen, miten koskaan jaksoin niin haasteellista työtä. Miten jaksoin olla valppaana kaiken aikaa ja vastuussa toisten onnesta? Vuosien mittaan työ oli yhä enemmän muuta kuin kielten opettamista. 
Joskus olen ajatellut kirjoittaa tuosta ajasta, mutta jokin minussa panee vastaan enkä haluakaan muistella. Iida Rauma sanoo, että häntä esti pitkään kirjoittamasta se, että hänen kokemalleen ei ollut kieltä. Minulla on sama juttu. Koulu on muistoissani kuin vieras planeetta. 

Tiedän sekä onnistuneeni että epäonnistuneeni väkivaltaisten tilanteiden selvittämisessä ja vainottujen oppilaiden auttamisessa.
Olen opettanut ryhmiä, joissa oppilaita on vainottu puhevian, ulkomaalaisuuden, ulkonäön ja huonon sekä hyvän koulumenestyksen vuoksi. Opettajan ja koulun keinot eivät ole aina pystyneet tilannetta korjaamaan. Jotkut vanhemmat toivovat näiden tilanteiden ratkaisijaksi "kovaa kuria". Kysyn, mitä se on. Kurittaminen on lailla kielletty ja koulusta erottaminen pitkä prosessi. Koulun vaihto auttaa joskus. 
 
Ymmärrän senkin, että jotkut opettajat kieltäytyvät näkemästä mitä tapahtuu. "Ei mun tunnillani" -asennetta esiintyy. Näin tilanne on itselle helpompi kestää. Mutta jos ajattelemme oppilasta, jota kieltäydymme näkemästä, niin väkivaltaakin pahempaa lapselle voi olla se, että hän on aikuisten silmille näkymätön. Epätoivoista lasta auttaa, jos löytyy yksikin hyvä aikuinen, joka tukee häntä.  

En ole vielä lukenut Iida Rauman romaania. Kriitikko Suvi Ahola sanoo kirjan arvostelussaan, että se on poikkeuksellinen romaani, joka nostaa lukijan adrenaliinitason, hengästyttää ja huimaa.
Kuulostaa ihan siltä, että Rauma on löytänyt etsimänsä kielen.  

Tuupalan koulu, yleisurheilukilpailut, kuva Ume



Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...