Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä

Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle

Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    

Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.

Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä.  

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller. 
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Sara Al Husaini, Huono tyttö

 

    Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

    Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.

Ja se toinen kankaanpala...

     "Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä. 
     Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
     Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."

Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).

Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta. 

Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana. 
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita. 
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut. 

    Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.

    "Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
     Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti. 

Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta. 
 
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.

Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä. 
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika. 

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.  

Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.

Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat  tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään. 

Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa. 

Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta. 

Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
  
    Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.

Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.

Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.  
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!  

Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. 

Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.

Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!

Moraalin portailla

 

Kyltti Right to Live -mielenilmauksesta 
Kouvolassa vuonna 2017

Viime aikoina on uuden hallituksemme useammalta ministeriltä sekä eduskunnan puhemieheltä tullut ilmi niin hirveitä asenteita, että olen suorastaan kauhuissani. Nämä puheet ja kirjoitukset eivät sovi sivistysvaltion johdossa oleville, eivätkä ne kerro totuutta Suomesta. Osatotuuden kyllä, valitettavasti. 

Eduskunnan puhemies joutuu mahdollisesti kokoamaan eduskunnan kesken kesätauon äänestämään joidenkin ministereiden luottamuksesta. Yksihän on jo vaihdettu, mutta veikö vaihto parempaan?
Pääministeri kiirehti vakuuttelemaan hallituksen puhtautta ja rasistisesta viestinnästä viimeksi kiinnijäänyt pahoitteli sanavalintojaan valikoidusti (vain sanavalintoja, ei lupausta muutoksesta asenteissa ja tavoitteissa). Kaiken lisäksi eduskunnan puhemies, jonka pitäisi pysyä neutraalina, virnistelee rasistisen viestinnän tuomitseville tulkiten heidän olevan psykoosin kalatsiessa tilassa.
Kyllä psykoosi on aivan muuta kuin suoraselkäisyys moraalisissa kysymyksissä. Aivan muuta!

Eino Huotari- Annukka Kavanne; Elämänkatsomustieto 8. 

Vuonna 1987 julkaistussa elämänkatsomustiedon kirjassa, josta nykyään on uudempi versio, esitellään moraalin kehittyminen kolmen portaan avulla. 
Ensimmäinen porras kuvaa esisovinnaista tasoa, jossa moraali perustuu siihen, että toimitaan oikein, jos siitä on hyötyä itselle, käydään kauppaa ("jos teen näin, niin saanko... ") ja koitetaan välttää rangaistuksia (lapsi on kunnolla, jos on vaarassa menettää viikkorahansa). Jotkut vanhemmat ovat maininneetkin leikillään parhaiksi lastenkasvatuksen keinoiksi lahjonnan ja uhkailun. Tähän sopii myös se venkoilu, että "niinhän kaikki muutkin" ja "aina minua". 
Toinen taso on nimetty sovinnaiseksi tasoksi. Tällä tasolla uskotaan opettajiin, lakeihin ja uskontoon ja halutaan toimia oikein. Tämä on elämää ylläpitävä taso, joka on järjestyneen yhteiskunnan perusta.
Kolmas moraalin porras on itsenäis-periaatteellinen taso. Ymmärretään, että lait ovat yhteisiä sopimuksia ja niitä on aika ajoin korjattava. Korkein moraaliperiaate on ihmisoikeuksien kunniottaminen. Tällä tasolla saattaa joutua toimimaan esimerkiksi, jos tietää, että oma maa on toimimassa väärin eikä voi olla siinä mukana, kuten jotkut venäläiset, jotka ovat ryhtyneet vastarintaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Haluan kysyä, minkä tasoista on vihaa ja uhkailua tihkuva viestittely ulkomaalaisista ihmisistä "samanmielisten" seurassa, ihmisryhmien nimittely ja toisten samanmielisten yllyttäminen lähteä vahingoittamaan pakolaislapsia, jotka ovat erinäköisiä kuin omat? 
Minkä tasoista on uhriutuminen ja väite, että kaikiltahan meiltä löytyy somesta rasistista puhetta, jos "kaivellaan". Harvalta löytyy. 
Minkä tasoinen on se pahoittelu, jossa ei irtisanouduta vahingollisista asenteista, vaan pahoitellaan vain vääriä sanoja ja pyydetään anteeksi "niiltä, jotka ovat teksteistä mielensä pahoittaneet"? Harmitellaan siis vääriä sanoja, koska niistä on jäänyt kiinni, eikä pahoitella yleisesti, vaan annetaan olettaa että loukkaantujat ovat joku tietty pieni joukko, jolta nyt joutuu pyytelemään anteeksi. 

Kyltti Meillä on unelma -mielenilmauksesta
Kouvolassa vuonna 2015

Viha on paha, koska se kasvaa usein puheista teoiksi. Ne jotka puuhastelevat sanallisessa pahuudessa "näin meidän kesken" eivät ota huomioon, että joku porukasta tai ulkopuolelta, jonne sanoma on kiirinyt, alkaa ennen pitkää toteuttaa sanomisia tekojen tasolla, ensin pienten sitten isojen. 
Näin alkoi holokausti, jonka jälkeen muotoiltiin lause "Ei koskaan enää".

Mennäänpä kouluelämään, jossa koko työssäoloaikani toimin.
Kuvitellaan, että koulussa on tullut ilmi pahaa erilaisista muista oppilaista puhuva kiusaajaryhmä. Oman luokkani oppilaita on ollut siinä mukana. 
- Läksyksi oppilas R. Purralle annan tehtävän tutustua koulumme opetussuunnitelman osioon periaatteista ja arvoista. Lisäksi kehotan häntä olemaan rehellinen ja kaikkien suuntaan sama. "Ole oma itsesi!", kuten missikandidaatteja neuvotaan. Pyydä anteeksi, kun olet miettinyt ja pystyt tekemään sen oikein. 
- Koulumme oppilaskunnan puheenjohtajalle J. Halla-aholle annan pinon holokaustikirjoja luettavaksi, ja kehotan lukemaan ensimmäiseksi sen, jonka itse viimeksi tästä genrestä luin, Elie Wieselin omasta kärsimyksestään kirjoittaman kirjan Yö - ja muistutan, että termi on holokausti eikä holohölö. Myös oppilas Halla-ahoa neuvon miettimään syvästi pahoja puheitaan ja pyytämään anteeksi, jos tuntee katumusta. Jos ei, niin lisää miettimistä.   
- Kaikille tässä ryhmässä liepeilleille oppilailleni annan neuvon siirtyä kauemmaksi. Paha tarttuu kuten hyväkin. Se näkyy paitsi puheissa ja käyttäytymisessä, niin ennen pitkää  myös kasvoissa. Se näkyy suupielten halveksuvassa asennossa ja silmissä. Kai te lapset haluatte pysyä ystävällisinä ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Muistakaa, että viha on paha.
Pitäkää itsenne ihmisinä!
 

Kuuden vuoden takainen kirjoitukseni, jossa oli alkukuvan kyltti (klik) .

Viha on paha -kyltti on alkukuvana tässä kirjoituksessani  (klik) . 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Richard on eläkkeelle jäänyt berliiniläinen kirjallisuuden professori, joka nauttii vapaudestaan, mutta tuntee toisaalta, että elämästä puuttuu jotain. Vaimo on kuollut viitisen vuotta sitten, lapsia ei ole ja ystävien kanssa vietetty vapaa-aika ei tunnu täysin riittävän elämän sisällöksi. 
Päiväkävelyllään hän osuu sattumalta Afrikasta tulleiden pakolaisten protestileiriin ja ryhtyy haastattelemaan näitä miehiä heidän menneen ja nykyisen elämänsä yksityiskohdista, aluksi tutkijan otteella, mutta vähitellen yhä enemmän myötäeläen. Hän kokee, että hänen on helppo puhua näiden ihmisten kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajasta kuten hänkin. Richard tietää myös, vaikka tietenkin pakolaisia vähemmässä määrin, mitä muukalaisuus on. Hän on tehnyt suurimman osan työurastaan Itä-Saksassa, joutunut Stasin tarkkailemaksi ja jatkanut työtään uuden nimisessä valtiossa. Hän tuntee edelleen vierautta läntisellä puolella kaupunkia.   

Kerrontatyyli on rauhallisen toteavaa. Richardin mieleen työntyy pakolaisia tarkastellessaan sitaatteja vanhasta kirjallisuudesta ja filosofeilta. Hän pohtii asioita ja tekee johtopäätöksiä. Hän näkee, miten väärin Rashid, Awad, Osarobo, Ithemba ja muut on otettu vastaan Saksassa ja miten huonosti byrokratia heitä kohtelee. Hän lukee mielipidesivuilta loukkaavia, törkeitä olettamuksia pakolaisten motiiveista ja asenteista. 

Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmissa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki.            

Richardin mielestä on uskaliasta syyttää toimettomuudesta sellaisia ihmisiä, joilta työnteko on kielletty.

Jenny Erpenbeck on tehnyt hyvän taustatyön ottaessaan selvää kansainvälisistä sopimuksista ja eri Afrikan maiden oloista. Kirjan nimi Mennä, meni, mennyt tulee saksan kielen opinnoista. Alkukielinen teos Gehen, ging, gegangen julkaistiin vuonna 2015, eli se ei ollut juuri tähän vuoteen sattuneen suuren maahanmuuton innoittama tilaustyö, vaan perustuu aiempaan pakolaisuuteen.
Protestileirillä, jota Erpenbeck kuvaa on vastineensa todellisuudessa. 
Kirja oli todella ajankohtainen ilmestymisvuonnaan, ja on sitä edelleen. 

Mitä miehet protestoivat? He protestoivat sitä, että eivät saa tehdä töitä eikä ryhtyä rakentamaan itsenäistä elämää. He saavat saksan kielen opetusta, ruuan ja bussikortin ja oleskelun määräajaksi. Saksassa olisi töitä, mutta niitä ei tarjota heille. Heidän pitäisi mennä töihin tulomaahansa eli Italiaan, jossa taas töitä ei ole. Säännöt ovat absurdeja eivätkä auta ketään. 
Miehet haluavat pysyä yhdessä Berliinissä eikä joutua hajotetuiksi kuka minnekin, koska:"Jos on ystävä, hyvä ystävä, se on parasta koko maailmassa."

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?      

Näillä miehillä ei ole muuta kuin ystävänsä, joista jotkut saattavat olla samassa kaupungissa eri asuntoloissa, mutta suurin osa harhailemassa ympäri Eurooppaa maissa, joiden kieltä eivät osaa. Koska kukaan ei pääse minnekään kirjoille eikä saa asua pitempään yhdessä paikassa, puhelimet ovat ainoa väline joka estää kadottamasta ystäviään.
Richard tutkii erästä teipeillä koossa pysyvää pinkkiä puhelinta, jonka yhteystiedoissa on italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ranskalaisia ja belgialaisia numeroita ja nimiä kirjoitettuina latinalaisilla kirjaimilla vähän miten sattuu. Miehet ovat tavanneet pakomatkansa varrella merimatkoilla, leireissä, jollain rautatieasemilla tai asuntoloissa. Jotkut yhdessä matkaan lähteneet ovat järkeilleet Eurooppaan saapuessaan, että lähtevät eri reittejä, koska jos toisella on onnea hän voi auttaa kaveriaan.

 
Broke the memory, Tristan oli sanonut kertoessaan Richardille, miten sotilaat olivat Libyassa murskanneet vankien puhelinten muistikortit. 
Ymmärrän, Richard sanoo.

Ystävyys on Richardin tapaamille miehille siksikin tärkeää, että näillä miehillä ei ole mitään muuta. He eivät omista mitään eikä heillä ole mahdollisuutta romanttisiin suhteisiin. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennen tyttöystävää olisi oltava asunto ja työpaikka. Eräs miehistä kertoo Richardille entisestä työstään, jossa oli ollut hyvä, ja sanoo, että hänelle työnteko on kuin hengittämistä, ja nyt hän on tukehtumassa. 
    
Aika pakolaisten kanssa saa Richardin oivaltamaan asioita ihmisyydestä ja sivistyksestä. Hänen oivalluksensa muodostaa voimakkaan puheenvuoron inhimillisyyden puolesta.  

Turvapaikanhakijoita auttava asianajaja lukee Richardille pätkän Tacituksen tekstiä, jossa kuvataan germaanien vieraanvaraisuutta ja toteaa, että nyt tämän piirteen tilalla on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.  

Saattaa olla, että täällä kasvaneet ihmiset eivät pian enää tiedä, mitä culture on. Kulttuuri?
Hyvät tavat.

Richard päätyy auttamaan miehiä sen minkä voi. Hän majoittaa heitä asuntoonsa kymmenkunta ja hankkii heille huolto- ja korjaustöitä naapureilta. Hän ostaa musikaaliselle Osarobolle kokoontaitettavan pianon ja koittaa ehtiä opettamaan tälle muutaman kappaleen ennen kuin karkotus tapahtuu, niin että Osarobo voisi toimia katusoittajana, ja ghanalaiselle Karonille hän ostaa tämän kotimaasta maapalstan, jolla koko perhe pystyy elämään. Palstan hinta on sama kuin saksalaisen päältäajettavan ruohonleikkurin, noin 3000 euroa. Se miten palstan osto ja rahan siirto tapahtuu on oma seikkailunsa.

Toisten elämään paneutuminen virkistää Richardia niin, että hän kaivaa viiden vuoden tauon jälkeen esiin joulukoristeet ja järjestää majoittamilleen vieraille perinteisen joulun.

Raja on yksi asioita, joita Richard pohtii pitkään.  Hän päätyy siihen, että rajojen asettaminen ihmisten välille on järjetön väärinkäsitys ja rintamat tekaistuja.

Kantaa sitten yllään vaatekeräyksestä saatuja housuja ja takkia tai merkkivillapuseroa, kallista tai halpaa vaatetta tai univormua kypärineen ja visiireineen, niin niiden alla on kuitenkin aina alaston ihminen, joka saa ehkä muutaman kerran, jos hyvin käy, nauttia auringosta tai tuulesta, lumesta tai vedestä, saa ehkä kerran tai toisenkin syödä ja juoda hyvin, saa ehkä rakastaa jotakuta ja ehkä saa vastarakkauttakin ennen kuin kuolee pois.

Päivän Helsingin Sanomissa on piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän ajattelee samoin kuin Erpenbeckin luoma hahmo Richard.
Leppänen on viisi vuotta Suomessa asuneen syyrialaisen ystävänsä Budorin luona ja katselee tämän kotielämää. Budor on ylpeä työstään hoivakodissa ja kokee elävänsä arvokasta ja merkityksellistä elämää.  Sitähän me kaikki haluamme. 
"Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen  oleskelulupa. "

Tämän romaanin on suomentanut kääntäjien valtionpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon suomennustöistään saanut Jukka-Pekka Pajunen.Kannen suunnittelijan nimi jää kirjaston viivakoodin alle. Kiitän kuvasta, joka on todella kaunis ja kertova! 

Tässä siis ystävänpäiväkirjoitukseni 14. helmikuuta 2023. Toivotan mukavaa päivää ja ystävyyttä kaikille lukijoilleni! 
Erpenbeckin kirja sai minut ajattelemaan, että sanonnan "ollaan ihmisiksi" mukaan voitaisiin sanoa myös "ollaan ystäviksi", koska ei ystävyydenkään tarvitse olla niin kauhean ikuista, totista ja valikoivaa. Se voi olla myös tilannekohtaista. 
Ja ystävällisyyshän ei vie meiltä mitään, vaan antaa. Se on kulttuuria.

 

J. M. Coetzee, The Death of Jesus

Onko meidän elämällämme merkitystä? Noteerataanko minut? Tulenko ymmärretyksi? 
Mikä on ihmisen osa? Miten mittaan oman arvoni elämän lopputarkasteluissa?
Jos meidän keskuudessamme liikkuu joku suuruus, tunnistammeko me hänet suureksi vai ohitammeko mitättömänä tai liian poikkeavana? 
Tällaisia kysymyksiä nousi  mieleeni lukiessani J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian loppuosaa. 
Luin kirjaa jännittyneenä kuin Davidin arvoitusta ratkoen. Kirjan päähenkilöhän on vähän toisella kymmennellä oleva poika, David, mutta selkein viitauksin myös Jeesus. Jeesus nykyaikaan tuotuna. 

Ensimmäisessä osassa The Childhood of Jesus (2013), suom. Jeesuksen lapsuus (2014), tapaamme Davidin pakolaislaivalla matkalla outoon espanjankieliseen maahan. David on kadottanut pakomatkalla äitinsä ja hänet on ottanut hoiviinsa eräs Simón, joka on luvannut löytää pojan äidin. Kaksikko päätyy maahan, jossa kaikki ovat samassa tilanteessa aloittamassa elämäänsä uusine nimineen. Davidin vanha nimi ei tule koskaan esiin, mutta hän kuiskaa sen jollekulle. Jeesus-nimeä ei ole missään muualla kuin kirjatrilogian nimissä
Uudesta maasta löytyy myös äiti, Inés, joka ei ole Davidin oikea äiti, mutta David hyväksyy hänet jotenkin itsestääänselvästi. David pannaan kouluun, johon hän ei sopeudu huomiohakuisuutensa ja poikkeuksellisuutensa vuoksi. Hän sanoo, ettei välitä muista kirjoista kuin matkalla mukaan tarttuneesta Don Quijotesta, joka onkin hänelle pakkomielle. Kotonakin poika on oikea kiusankapple, mutta vanhemmat jaksavat hänen jankkaamistaan loputtomiin. Davidin siirtäminen erityisluokalle saa perheen pakenemaan naapurikaupunkiin, jossa he päätyvät hedelmänpoimijoiksi.
Toisessa osassa The Schooldays of Jesus (2016), Davidille valikoituu opinahjoksi musiikki- ja tanssikoulu, joka on täynnä eksentrikkoja. Heidän kanssaan David viihtyy ja he näkevät Davidissa suuruuden, joka on valmis opettamaan muita.
David on koulun tähti ja myös isä Simón ymmärtää, että hänessä on jotain erityistä. Äidin mielestä David on faniporukkansa seurassa hakoteillä ja hän pitäisi tämän mieluiten turvassa kotiopetuksessa. 

Kirjoitin näistä kirjoista ihastuneena (hups, kuutisen vuotta sitten, miten aika kuluu...) ja jäin malttamattomana odottamaan kolmososaa. Yllättäen huomasin, että sehän onkin ilmestynyt - jo 2019, kaikki osat kolmen vuoden välein Valitettavasti vain ykkösosa on suomennettu    

Kolmas osa on nimeltään The Death of Jesus. David on nyt kymmenvuotias. Hän jättää tanssin ja siirtyy jalkapalloon. Kentällä hän tapaa orpokodin joukkueen ja alkaa Inésin ja Simónin mielipahaksi muistuttaa heitä siitä, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa, että hänkin on orpo ja kuuluu omiensa joukkoon. Niin David muuttaa orpokotiin ja alkaa pelata orpojen joukkueessa. David on synnynnäinen  lahjakkuus, mutta ei ehdi juurikaan pelata, kun sairastuu mystisesti ja alkaa kuihtua.
Sekä orpokodissa että sairaalassa David kerää ympärilleen ihailijalauman (uskolliset opetuslapset). 
Vanhemmat valvovat vuorotellen Davidin vuoteen vieressä. David tajuaa hyvin varhaisessa vaiheessa kuolevansa ja esittää yhä uudelleen Simónille kysymyksensä "¿Por qué estoy aqui?" Miksi minä olen täällä? No, kun olet sairaana ja sinut parannetaan. Vastaus ei riitä. David kysyy, miksi hän on ylipäänsä maailmassa, täällä, ja alkaa murehtia, onko hän tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja, muistetaanko hänet. Kuka kirjoittaa hänestä kirjan hänen kuoltuaan? Simón lupaa tehdä sen, ja David rauhoittuu saatuaan kuulla, että Simón suostuu kirjoittamaan yrittämättä ymmärtää häntä, faktapohjaisesti.
David pohtii myös pakkomielteisesti omaa sanomaansa, viestiään, joka hänellä kerran oli, mutta jonka hän on unohtanut. Unohtuiko viesti silloin, kun hänelle pakolaisena annettiin uusi nimi ja kaikki vanha pyyhkiytyi pois. Hän tietää, että se oli jotain tärkeää.
Davidin epäillessä onko hänellä mitään uutta elämää kuolemansa jälkeen Simón vakuuttaa, että Don Quijote tietää odottaa häntä, ja kun joku sitten taas seuraavassa elämässä on antamassa hänelle uuden alun ja uuden nimen, tämä astuu esiin ja sanoo:"Let him pass caballeros. This is David el famoso, the famous David, in whom I am well pleased." Sitten Don Quijote nostaa Davidin hevosensa Rocinanten selkään ja he kopsuttelevat tekemään hyviä tekoja. 
Tämähän kuulostaa juuri sellaiselta lohduttavalta sadulta, mitä rakastava vanhempi voisi kuolinvuoteella makaavalle lapselleen kertoa, mutta Simónin sanat kaikuvat meille dramaattisesti Raamatusta tutuin sävyin. 

Raamatun kertomusten Jeesuksen tuskaisuus ja epäröinti ennen kuolemaansa tapahtuvat myös kuolemaa odottavassa Davidissa.
Coetzee viittaa Raamatun tapahtumiin milloin yksittäisin sanavalinnoin, milloin rinnakkaisin tapahtumin. 
Jeesus oli kuollessaan 33-vuotias, David jaksoi elää paljon lyhyemmän elämän.

Davidin kuoleman jälkeen tanssikoululaiset esittävät hänen muistokseen näytelmän "The Acts and Sayings of David" ja orpokodissa hänestä kehrätään legendaa, tarinaa marttyyrista joka kuoli epäpätevien lääkärien takia, mutta ei ole oikeasti kuollut.  

Simón yrittää kysellä kaikilta Davidin tunteneilta hänen sanomaansa. Olisiko hän paljastanut sen jollekulle? Lopulta Davidia hoitanut sairaanhoitaja Rita ilmoittaa, että tietenkin hän tietää sen, koko hoitohenkilökunta tietää:"Be braveful. Be cheerful." Heh, kuulostaa ihan minun aamukahvimukini tekstiltä.

Kyllä vain Coetzeellä on huumoria tässäkin kirjassaan. Kriitikot syyttävät häntä usein totisuudesta, mutta minusta tämä allegoria kaikkinensa on paitsi surullinen myös koominen sisältäen joitain erittäin hauskoja tilannekuvauksia. 

Mikä on Davidin vanhempien osa? Hehän eivät ole biologisia vanhempia ollenkaan ja olivat yhdessä vain Davidin vuoksi, valittuina vanhempina. 
Simón selittää lempeälle Ritalle tilannetta:
"Inés is not actually my wife, he says. In fact she and I will be parting before too long and going our separate ways. But certainly she is David´s mother, his true mother, even if she does not have papers to prove it. His mother by election. Inés is his mother, and as for me, I acted the part of his father, in the absence of anyone better. 

Voi sinua vaatimaton Simón, isä paremman puuttuessa. Tämä tekstin kohta on minusta aivan huikea. Paitsi tuo Jeesus-lapsen tilanne siirrettynä pakolaisten elämään, jossa toisten lapsista joudutaan usein huolehtimaan kuin omista, niin myös vanhemmuus yleensä. Kaikki lapset ovat vanhemmillaan vain kasvuaikansa usein uhmaten ja koetellen heidän kärsivällisyyttään ja sitten lähtevät pois.  

Jos meiltä katoaa tausta nimeä myöten, kuten pakolaisilla usein tapahtuu, katoaa perhe, ystävät, yhteisö joka tuntee meidät, kieli jolla osaamme kommunikoida, niin mitä meistä jää jäljelle. Kuka minä olen? Miksi minä olen täällä?
Miksi Coetzee, jolla niin selkeästi on omaa elämää sivuavat vaiheensa kirjoissaan, on nyt kirjoittanut tällaisen allegorian? 
Arvelisin, että hän pohtii omaa elämäänsä. Coetzee on ollut hyvin moraalinen kaikissa kirjoissaan ja myös omissa elämänratkaisuissaan. Hän muutti pois kotimaastaan Etelä-Afrikasta, koska oli tajunnut niin viiltävästi, että esi-isiensä kolonialismin vuoksi hänellä ei ole oikeutta elää toisilta riistetyllä maalla. Niinpä hän muutti Australiaan ja on nykyään Australian kansalainen. 
Coetzeen lienee turha kysellä hyvien tekojensa perään, niin vakuuttavia epäoikeudenmukaisuuden paljastajia ja rasismin vastustamisen perusteoksia hänen romaaninsa ovat alkaen ihan ensimmäisestä Hämärän maat.
Muistetaanko minut? Miten minut muistetaan?

Don Quijote? Miksi David niin kiinnittyy tähän kirjaan, ettei muuta tarvitse?
Ovatko meidän toimemme haihattelevan Don Quijoten taisteluja tuulimyllyjä vastaan? Vai mitä lienee Coetzee miettinyt, kun pani Davidin löytämään tämän kirjan? Onhan se romaanitaiteen historiassa merkittävä teos. Ja onhan se hassu valinta aapiseksi ja elämän ohjenuoraksi. 
Jään miettimään tätä. 

Linkkejä kirjoituksiini yllä mainitsemistani Coetzeen teoksista. 
The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus 
Hämärän maat

Aamulla 3.9.
Haluan lisätä tänne vielä kirjan takakannen epätoivoa huokuvan tekstin.
Olen niin harmistunut kirjojen etu- sekä takakansien katteettomista kehuista. Luvataan, että kirja on vimmaista taidonnäytettä ja omaäänistä ilotulitusta, mitä aniharva kirja on.
Tämä on erilainen teksti.  
 

Suvi Ermilä, Vastaanottokeskus

Suvi Ermilä on sarjakuvataiteilija ja sosionomi. Hän käsitteli esikoisteoksessaan Hauho (2017) sukulaisten välisiä suhteita kesämökillä. Toinen kirja Jälki vuodelta 2018 sisältää neljä sarjakuvanovellia ihmisten kohtaamisista ja niiden jättämistä muistoista. 
Viime vuonna julkaistusta teoksestaan Vastaanottokeskus Ermilä sai Sarjakuva- Finlandian. 

Vastaanottokeskus koostuu 27 lyhyestä kertomuksesta, jotka kuvaavat tilanteita vastaanottokeskuksen arjessa työntekijän näkökulmasta. Elämä on hidasta odottamista, työntekijät yrittävät vakuuttaa toisiaan työmenetelmiensä merkityksellisyydestä ja motivoida asiakkaitaan jaksamaan välitilassaan. 
Rosoiset tummat piirrokset kuvaavat hyvin elämän rosoista ankeutta. Tekstiä on vähän, varsinkin asiakkaiden kanssa keskusteltaessa, jolloin kielenä on lyhyt englanti: "Go and wait in car, please go to line... " 
Kansi näyttää liituvärein toteutetulta ja joidenkin piirrosten taustat vesivärimaalauksilta.

Yllä olevat kuvat ovat novellista Tarkistus, jossa yövuorolaisen kasvoilta välittyy pelko nurkassa mustana möykkynä kyhjöttävän puhumattoman asiakkaan puolesta.

Surullisista tilanteista huolimatta Ermilän kirjassa on myös tilannekomiikkaa ja välistä absurdia huumoria sekä kritiikkiä valittuja menetelmiä kohtaan.
Kun innokas ohjaaja vie pakolaisryhmän Nuuksioon kokemaan suomalaisen metsän rauhoittavan ihanuuden, hän ei ota huomioon, että joku metsään kuljetetuista on rämpinyt kuukausikaupalla Serbian metsissä pakomatkallaan ja nähnyt osan vierellä tallaajista menehtyvän matkan varrelle. 
Taidepajan vetäjän on vaikea houkutella ketään projektiinsa maalaamaan tunteitaan kankaalle ja rentoutumaan taiteen avulla. Jos ei ole ollut kiinnostunut maalaamisesta kotimaassaan ja on pitänyt sitä lasten elämään kuuluvana ajanvietteenä, niin miksi siitä nyt elämänsä epävarmimmassa vaiheessa kiinnostuisi. 
Työntekijää epäilyttää voimauttavan valokuvan käyttö ja suosio pakolaisten keskuudessa, mutta asian esittelijä sanoo, että se on asiakkaan psykososiaalista tukemista, jota tärkeämpää ei olekaan.  

Loppuselitys on se, että asiakasta pitää auttaa voimaantumaan, niin että hän kestäisi käännytyksen."Negatiivinen asenne ei ainakaan auta ketään."

Psykososiaalinen tukeminen ja voimaantuminen, niin.
Eikös jo Claes Andersson todennut kauan sitten, että parasta ahdistuneen ihmisen tukemista on hänen aineellisten olojensa järjestäminen siedettäviksi. 

Ukrainalaispakolaisten kohtaamisessa näyttää olevan uusia järkeviä tuulia, byrokratiaa on vähennetty ja työhön pääsyä helpotettu. Kunpa tämä laajennettaisiin koskemaan kaikkia pakolaisia. 
On älytöntä ja sydämetöntä, että hyvin arvosanoin Suomessa suomen kielellä ylioppilaaksi kirjoittanut ja kesätyöpaikan hankkinut afgaaninuorukainen palautetaan kotimaahansa vain koska hidas byrokratian mylly on päätynyt sekä oleskelulupaa hakevalle että Suomelle epäviisaaseen ratkaisuun lähettää pois tänne kotoutunut lahjakas ja uuttera nuori ihminen.

Ermilän pienet vähin kuvin ja sanoin toteutetut kuvakertomukset tuovat esiin myös suomalaisen yksinäisyyden. Jollekulle vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on parempi tehdä tupla- ja yövuoroja vastaanottokeskuksessa, koska se on hänellekin turvapaikka, jossa ei tarvitse olla yksin. 
Novelli SPR:n projektista, jossa vapaaehtoiset kutsuvat turvapaikanhakijoita aitoon suomalaiseen joulun viettoon keskuksen työntekijöiden pelätessä, että nämä joutuvat hyväksikäytön uhreiksi, kertoo hykerryttävästi monenlaista asenteista ja ihmisistä.
Tilanteet ja ihmiset niissä näytetään rehellisesti, mutta ei ironisesti vaan lämpimästi ja ymmärtäen. 

Miten te selviätte tästä, ystävät?

 

Kysyn siksi, että itse en meinaa selvitä mitenkään. Lapsenlapsi oli askarrellut päiväkodissa mielialamittarin. Sijoitin itseni sen apeaan päähän.

Monet vertaavat Venäjän hyökkäyksen aiheuttamaa hätää koronapandemian aiheuttamaan. Minulle koronahuoli oli pientä tämän sen perään tulleen kauhun rinnalla.
Pandemian keskellä eläessä tiesin, että maailman parhaat aivot kehittelevät rokotuksia ja tunsin siksi olevani turvassa. Nyt tilanne on aivan mielipuolinen ja arvaamaton. Maailma on panttivankina itsevaltiaalle, jonka mielenterveyden tilasta ollaan huolissaan.
Venäjän presidentti Putin on hyökännyt naapurivaltioon Ukrainaan samalla kertoen käyvänsä myös laajempaa ideologista sotaa ja kostavansa isommin kuin koskaan niille valtioille, jotka lähtevät auttamaan Ukrainaa. Ukraina on hänen ajattelumallissaan ollut menossa väärälle puolen, se piti "pelastaa" lähettämällä maahan "rauhanturvaajia". Ja ketähän muita on pelastamislistalla? Haiskahtaa hurmokselliselta imperialistiselta sodalta.
Ollaanko me Suomessakaan turvassa? Voi, miksi meidän maantieteellinen sijaintimme on tällainen, naapurivaltiona Putinin Venäjä, joka ei välitä ihmisoikeuksista pätkän vertaa, vain harvojen rikastumisesta toisten kustannuksella?
Ellei minulla olisi tätä rakasta omaa klaania, kolme poikaa perheineen, niin harkitsisin muuttaa viettämään eläkepäiviäni jonnekin muualle kauemmas Venäjästä.  Itken ukrainalaisten kärsimysten vuoksi ja samalla murehdin meidän suomalaisten tulevaisuutta. Liikaa stressiä pienelle ihmiselle. 

  
Kriiseissä ihminen siirtyy alun shokista reaktiovaiheen kautta käsittelyvaiheeseen. Minä uskon eläväni kaikkea kolmea vaihetta yhtä aikaa.

Shokista kertoo se, että herään aamulla epäuskoisena tapahtuneen suhteen, anoen päivätietoisuudeltani vakuutta siiitä, että  olen vain nähnyt pahaa unta. Olen myös uskomattoman itkuherkkä sodan lapsikuvien ja siitä muistuttavan musiikin suhteen. Ylioppilaskunnan laulajien "Finlandia", jossa sana Suomi on korvattu Ukrainalla on pakahduttava kunnianosoitus urheasti puolustautuvalle maalle. Katselin eilen illalla Ylen tukikonsertin ja ihailin juontajien kestävyyttä. Valtteri Torikan "Elämä on kaunis" ja Katri-Helenan "Lintu ja lapsi"... En ikinä pystyisi juontamaan tällaisia konsertteja. Lyyhistyisin itkemään koskettavan esityksen jälkeen.
 
Reaktiovaiheessa pyritään ottamaan selvää siitä, mitä oikein on tapahtumassa.
Minulla ei mene ylivirittyneisyydessäni välillä tuntiakaan etten jo taas tarkistaisi, mikä tilanne sodassa on menossa. Oudointa on, että en pysty enää keskittymään romaaneihin. Luen vain poliittisia esseitä ja runoja. Yhä uudelleen yritän selvittää myös kirjoittamalla pois tätä ongelmaa, mutta ei se lukemalla eikä kirjoittamalla selviä.
 
Käsittelyvaiheessa puretaan epävarmuutta toimintaan ja tartutaan siihen, mitä on tehtävissä. Auttamishalu herää.
Ukrainan hyväksi on järjestetty mielenosoituksia ja keräyksiä. Jotkut ovat vieneet Ukrainan ja Puolan rajalle paljon tarpeellista tavaraa ja kyytineet paluumatkalla pakolaisia turvapaikkoihin. Näissä toimissa on ollut myös harkitsemattomuutta. Pitää tietää mitä tarvitaan, ei saa viedä järjestelykeskuksiin turhaa tavaraa mätänemään, ja pitää tietää minne ihmisiä vie. Järkevintä on olla yhteyksissä hyväntekeväisyysjärjestöihin ja toimia niiden kautta.  Itse olen antanut pieniä lahjoituksia tunnettujen järjestöjen kautta. Jos meidän lähelle tulee vastaanottokeskus, vien sinne sellaista mitä ilmoitetaan tarvittavan. Tämä on tuttua jo vuoden 2015 tapahtumista. Silloin vein peittoja ja lapsille askartelutarvikkeita. 
En ole hankkinut jodia ydinvoimalaonnettomuden varalta enkä kerännyt selviytymisvarastoa. Monen muun tavoin ryhdyin kuitenkin  hankkimaan uutta passia, vaikka vanhakin on vielä jonkin aikaa voimassa. Jotenkin vain tuntuu, että aina on hyvä olla passi, jos vaikka joutuu pakolaiseksi. 
Erittäin koominen reagointi sotaan on se, että olen yllätyksekseni ryhtynyt leikkelemään talteen Hesarista kauneimpia kuolinilmoitusten värssyjä, kyynelehtien siinäkin. Olen ennen hyppinyt yli nämä ilmoitukset. 

Olette varmaan katsoneet vähän ennen hyökkäystä kuvatun videon, jossa presidentti Putin eräänlaisessa näytellyssä turvallisuusneuvoston tilaisuudessa seuraa ivallisena, saako hänen lähipiirinsä jäsen sanoitetuksi oikein termein, mitä Ukrainan itäosissa aiotaan tehdä, julistetaanko alueille itsenäisyys vai vallataanko. Aivan kuin George Orwellin luomasta dystopiasta "Eläinten vallankumous", jossa etuoikeutetuksi itsensä korottaneet siat hankkivat lisää etuoikeuksia ja sortavat muita eläimiä muuttamalla termejä ja keksimällä Eläinten valtion sääntöihin uusi loppuja.  

Mikä siinä laajentumisessa mahtaa Putinia niin kiihottaa, että on laskelmoinut voivansa aiheuttaa huolta koko maapallolle? 
Miten käy Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valtioille, jotka ovat ostaneet pääosan viljastaan Ukrainan pelloilta ja Venäjältä? Maailman auringonkukkaöljystä puolet on tullut Ukrainasta, eikä se ole pois vain ruuanlaitosta, vaan tätä öljyä tarvitaan mm biodieselin valmistamiseen.
Nyt huomaamme, miten maapallolla kaikki vaikuttaa kaikkeen muuhun. Emme ehkä osaa edes kuvitella miten paljon elämä tulee muuttumaan sitten kun tämänkertainen tappaminen loppuu. 

Presidentti Putin, luuletko, että voit loputtomasti alistaa oman maasi ihmiset haluamaasi muottiin ja valehdella  heille? Jos he pitävät vapaudesta, jota ovat jo saaneet maistaa, ei heitä miellytä sinun tarjoamasi mielipiteet ja valinnat. Katso lasten kasvoja evakuointijonoissa ja vastaa heidän kysyvään katseeseensa:"Mikä sinua oikein vaivaa?"
Minulla on seitsemän lastenlasta. Yksi on armeijassa, yksi opiskelee yhteiskuntatieteitä ja poltiikkaa. Pienin on vasta viisivuotias. Näen lehtikuvien lasten kasvoissa omien lastenlasteni kasvot. Sinullakin on kuulemma pieniä lapsia, turvassa Sveitsissä. Mitä sinä vastaat heille?

HS, 10.3.22, Pakolaiset odottavat Ukrainan ja Puolan rajalla Krakovetsissa

 

Lopuksi: Pyydän anteeksi heikkouttani. Ukrainalaisillahan tässä se hätä on? Toisaalta, olisi aika röyhkeää, jos ei mitään tuntisi. Kyllä se taas tästä. 

Frank Furun lastenkirja ja vähän Helena Anhavaa

Lainasin kirjaston lastenosastolta kuvakirjan Mutta te ette ole äiti, josta heti kansikuvasta tiesin, että tätä kirjaa en lue 5-vuotiaalle lapsenlapselle, mutta halusin lukea sen itse ja katsoa, miten pakolaisuutta selitetään kuvakirjaikäiselle. 

Kirjassa on pieni ilman vanhempiaan saapunut pakolaislapsi, joka asuu laitoksessa ja käy sieltä käsin koulua, ehkä esikoululuokkaa. Hän kokee elävänsä sijaiselämää poissa omasta oikeasta elämästään ja pitää kaikkia häntä auttavia ihmisiä äidin huonoina korvikkeina. 
Ensimmäisellä aukeamalla ollaan koulun pihassa, jossa leikki aluksi sujuu, kunnes tyttö tuntee jonkun lapsen tai lastaan koulusta hakemaan tulleen vanhemman tuijottavan ja pitävän häntä erilaisena ja silloin hän muistaa ikävänsä, jolle hänellä ei ole sanoja.

Minun sisällä kiehuu. 
Kaikki menee sekaisin ja mustenee, 
enkä minä tiedä mistä se alkaa.
Mutta tiedän mihin se vie.
Siihen joka huutaa ja lyö.

Sitten tulee joku, joka hakee minut ja vie kotiin. 

 
Joku? Joku hakee, joku antaa ruokaa, joku haluaa keskustella siitä, mitä koulussa tapahtui. Pienen tytön "lainaelämän" ihmisillä ei ole nimiä.  Hän päättää, että sallii heidän olla kanssaan, jopa istua ihan lähellä, mutta: "Te ette ole minun äiti."

Ehkä olisi parasta nukkua "vähintään neljä viikkoa". "Sitten tahdon herätä anjeron tuoksuun." (Anjero on Somaliassa aamuruoka, puuron tapainen.)  

"Siellä minun kuuluisi olla." Voi ei, tämä on liian traagista. Itken vuolaasti lukiessani. Miten minä muka pystyisin lukemaan lapselle tätä! En mitenkään. Miksi edes pitäisi itkettää lasta?

Luontaisesti lapset näkevät toisensa samanlaisina, lapsuuden yhdistäminä. Miksi heissä pitäisi jo pieninä herättää tietoisuutta erilaisuudesta? Se mitä pakolaislapsi kammoksuu on sääli. Kirjan lapsikin unohtaa surunsa leikkiessä, kunnes siellä joku varhain valistettu tuijottaa tavalla, josta lapsi tietää, mitä tämä ajattelee. 
Tämä lasten kuvakirja on kirja aikuisille, ei lapsille. 

Vähitellen tyttöselle tulee yhä enemmän hyviä päiviä, jolloin hän unohtaa olla surullinen. Hän suostuu odottamiseen. 

 

Kuin unikuvaksi loppuun on piirretty se perhe, josta tyttö on joutunut eroon. Siellä Aysha (nimi selviää takakannen tekstistä) on tiukasti äidin sylissä ja vauvasisko tai -veli on mummilla, on isä ja vekkulin näköisiä isoveljiä ja isosiskoja. Kuva on päivätty Mogadishussa 7.10. 2013.
Todennäköisesti Ayshan toive entisenlaisesta elämästä on mahdoton.

"Sitten haluan herätä anjeron tuoksuun." Eeei... kuvassa pieni tyttö valvomassa petissään silmät suurina ja tuskaisina.

Tämän kirjan kirjoittaja, pietarsaarelainen Frank Furu on tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä ilman huoltajaa maahan saapuneiden pakolaislasten parissa ja kiittää kohtaamiaan lapsia innoituksesta ja rakkaudesta. 
On tärkeää, että tätä aihetta käsitellään ja Furulla olisikin ainutlaatuisia kokemuksia, joista voisi kirjoittaa kirjan aikuisille. Toivon sitä. 

Furu on kirjoittanut kirjan ruotsiksi Ni är inte min mamma, mutta se ilmestyi molemmilla kielillä viime vuonna. Suomentaja on Katri Tapola. 

Kuvittajana kirjassa on ansioitunut Linda Bondestam, yksi Pohjoismaiden tunnetuimpia lastenkirjojen kuvittajia. Pidän näistä kuvista, jotka ilman tekstiäkin nostavat palan kurkkuun. Pieni ihminen kiukkua ja surua silmissään kohtalon heittelemänä.  

Olen lukenut viime aikoina paljon Helena Anhavan runoja. Oman näkökulmani vahvistukseksi, sen että lasta pitäisi säästää tämän elämän kauheuksilta, kirjoitan tänne vielä Helena Anhavan runon kokoelmasta Vuorosanoja vuodelta 1973.

He jotka syyttävät vanhempiaan pakkosyötöstä
ovat alkaneet informoida lasta.
Tahtovat että alla kymmenvuotiaan on tiedettävä
Vietnamista, riistosta, metyylielohopeasta, 
liikakansoituksesta, maailman luetuista päivistä.
Ei satua ja tarinaa, vain 'asiaa'.
Eikö eliminoitaisi muukin epäasia:
                                      musiikki, kuvataiteet.
On helpompi päättää mitä lapsi tarvitsee
kuin kuunnella lasta,
menneet virheet uusissa vaatteissa.
luen viisaitten naisten muistelmia, 
Vennyn, Anna Bondestamin, Sylvi-Kyllikin.
mitä silloin kun arki ja olosuhteet ahdistivat
Prunnikujalla, Pietarsaaressa, Sörkassa:
loihdittiin ruhtinatar vankkureihin,
                                     haltiatar keittiöön,
koreat vaatteet päälle.
Mielikuvitus, minänsäilytysvaisto,
omaisuutta joka kannetaan mukana.
Totisesti,
lapsen vaeltavalle mielelle pitäisi julistaa
                                                rauhoitusaika;
jotta jaksaisi olla aikuinen tässä maailmassa
on saatava rauhassa olla lapsi.


PS
Katsokaa Sami Kieksin dokumenttisarja On Hold, neljä vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa talebanien Afganistanissa vainoamista hazara-pojista, jotka ovat nyt Suomessa nuorina pakolaismiehinä. Yksi osa oli jätetty turvallisuussyistä julkaisematta. Sarja löytyy Yle Areenasta.

Jääkylmää...

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO

"Ei eksperttejä, ihmisoikeustaistelijoita, oikeusvaltion puolustajia, feministejä, journalisteja. Ei enää ketään Afganistanista Suomeen.
Ei Yhdysvaltojen, Naton, EU:n tai UNHCR:n pyytämänä. 
Ei kunniavelkaa, neljän vuoden oleskelulupaa, perheenyhdistämistä, kansalaisuutta."

Olen seurannut keskustelua Afganistanin pakolaisista ajankohtaisohjelmista ja sosiaalisesta mediasta. 
Olen kauhistunut. Yllä oleva sitaatti on korkealla politiikassa olevan naisen puhetta sosiaalisen median sivulla. Ei ketään.
Eräs toinen lähes yhtä vaikutusvaltainen nainen sanoi A-Talkissa, että on aivan turha nostaa pakolaiskiintiötä 1020:stä 2000:een, pitää auttaa paikan päälle. Kehitysmäärärahoja ei ole kuitenkaan tarpeen nostaa. Ymmärsin asian niin, että jotkut muut saavat auttaa sinne paikan päälle ja me pyörimme täällä omahyväisinä ikiomassa EI-emiraatissamme, jossa on yksi kieli, yksi uskonto, yksi hyväksytty seksuaalisuuden muoto, yksi ihonväri ja yksi perhemalli, ei kontakteja ulkomaailmaan eikä turhaa humanismia.
 

Kuulkaapas kylmät rouvat, paikan päälle auttaminen ei auta silloin kun tappajat kulkevat ovilla etsimässä nimilista kädessä ihmisiä. Silloin autetaan niitä, ketkä apua tarvitsevat, mutta tehän ette halua auttaa ketään, ei tänne eikä sinne. 
Jos hukkumassa on viisi lasta ja tiedät, että jaksat vetää rantaan yhden, niin käännytkö pois, koska "mitäpä se auttaa, kun ei niitä kaikkia voi auttaa". 
Sitäpaitsi, jos auttajiakin on paljon, pienet auttamassa pienemmin, isot isommin, niin kyllä siinä aika paljon tulee autetuksi.

On ihmetelty, kun on käynyt ilmi, että natsien joukossa oli yhtä julmia naisia kuin miehiä. Ei ole syytä ihmetellä. Nykyaika vahvistaa, että naiseus ei suojaa pahuudelta tippaakaan. 

Alkukuva on  Pave Maijasen näyttelystä KUVA & VALO, jonka kävin katsomassa Kuusankosken Taideruukissa. Luulen, että kuvassa on koululaisen katuun kirjoittama teksti.

Maijasella on näyttelyssä erityisen hyviä kuvia lapsista, sellaisia joissa lapset ovat lapsia, omissa oloissaan, makoilemassa rentoina jossain sohvan nurkassa odottamassa, että aikuiset saavat kahvinsa juoduksi tai juhlatalon ulkoportailla välittämättä siitä että pitsimekko rypistyy. Tilanteet ovat tässä minun kuvittelemiani, kuvilla ei ollut nimiä. 
Laitan loppuun vielä yhden kuvan, jossa pieni ihminen on valossa ja iso näkyy varjona. 
Tämän kuvan myötä lähetän terveisiä kaikille kylmille poliitikkorouville ja muille jotka haluavat pitää huolta vain omista lapsistaan.
Sylvi Kekkosen sanoin: " Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa." 

Jätin nimiä mainitsematta kahdesta syystä: 1) siksi, että pahan levittäjät eivät ansaitse yhtään enempää julkisuutta ja 2) siksi, että he eivät valitettavasti ole ainoita.

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO

Kati Ranta, Taito: romaani oikeudesta elämään

 

On harjoitettava voimaperäistä valistustyötä. Erityisesti lääkärit ja opettajat pitää perehdyttää perinnöllisyysoppiin. Sosiaaliset rämeiköt on kuivattava viisailla reformeilla ja kaukonäköisellä lainsäädännöllä. Korkeatasoisen kansan ja huonojen kansanelementtien välinen sekoittuminen on saatettava hylättäväksi. Huomiota on kiinnitettävä myös maahanmuuttoon niin, etteivät muiden rotujen ala-arvoiset yksilöt saa esteettä asettua maihimme.

Ruotsin valtiollisen rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg on tullut Helsinkiin jakamaan tietoa uudesta menetelmästä, jolla nostetaan kansan tasoa. Suomalaiset kuulijat nyökyttelevät melkoisen yksimielisinä, kun Lundborg vakuuttaa, että omantunnontarkkojen harjoittama humaanius on hetken lapsi, mutta hygienia tähtää tulevaisuuteen. 

"Suurtutkimuksessani havaittiin kaatumataudin lisäksi muitakin degeneraation merkkejä, kuten imbeciliyttä, riidanhaluisuutta, homoseksuaalisuutta ja muita moraalisia ja sosiaalisia vammoja", Lundborg huomautti.

"Arvoisat asiantuntijamme, voinko tulkita teidän suosittavan degeneroitujen sterilointia?" kansanedustaja Ryömä tarkisti katsoen vakavana vuorotellen jokaista professoria ja tylsämielistyön asiantuntijaa.

"Se on ainoa ihmisystävällinen ja kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu ", Herman Lundborg vahvisti.

Hyvin loogiselta kuulostava teoria: karsitaan kaikki vähemmän onnistuneet yksilöt ja jalostetaan ihmisestä valio, kuten kasvien kanssa on tehty. Tätä ideaa alkoi kuulua monelta taholta 30-luvulla ja siihen tartuttiin tiedemiespiireissä uutena raikkaana ajatuksena. 
Rajojen määrittely alkoi. Miten erottaa "idiotismi ja imbeciliys" (nykyinen kehitysvammaisuus) vähälahjaisuudesta, entä "aistiviallisuus" ja sen tasot? Periytyykö kuuromykkyys "turmeltuneessa ituplasmassa"? Eräässä tapauskuvauksessa määriteltiin degeneroituneeksi nainen joka oli "haluton työhön, mutta perin halukas sukupuoliyhteyden harjoittamiseen".
"Siittäminen on saatettava järkiperäiseksi."

Tohtori Pehr Utter opettaa Helsingin yliopistolla perinnöllisyystiedettä ja kokee isänmaallisen vastuunsa. Hänellä on uuden ideologian omaksumiseen myös henkilökohtaisemmat syyt. Hän haluaa kulkea tieteen eturintamassa.
Yksi hänen oppilaistaan on Liina Lehtonen, veturinkuljettajan tytär.
Utterin oma tytär, joka on lääkäriopintoja suorittavan Liina Lehtosen ystävä ja muutamat muut heidän opiskelijatoverinsa epäröivät ja esittävät vastalauseita. He kysyvät, onko kaikki tieteen uudet tuulet aina hyväksi ihmiskunnalle.
Eräs opiskelija tarjoaa köyhyyteen puuttumista ja koulutuksen tarjoamista ratkaisuksi degeneraation lisääntymiseen. 
Liina asuu kylmässä alivuokralaisasunnossa (sosiaalisessa rämeikössä) ja näkee välillä nälkää. Kuuluuko hän ala-arvoiseen roskaväkeen? Liina ei uskalla kyseenalaistaa professorinsa puheita julkisesti, mutta kääntyy hänen puoleensa kahden kesken. Hän kysyy, eivätkö huonot olot ole pahaksi ihmisille, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa ja kuka voi päättää, mihin rajat ihmisten sterilisoinnissa vedetään. 
Liina jatkoi: "Me olemme ulkomaalaisten mielestä ulkomaalaisia. Olemmeko me heidän mielestään ala-arvoisia?"

Perustetaan komitea, joka laatii mietinnön ja esityksen sterilointilaiksi. Päätetään, että sterilisoitavalta tai tämän huoltajalta on pyydettävä kirjallinen suostumus ennen toimenpidettä. 
"Meidän on noudatettava oikeusvaltion periaatteita. Muutoin Suomen eduskunta saattaisi kerran päättää, että suomenruotsalaiset steriloidaan", puheenjohtaja sutkautti.

Liinan opinnot katkeavat, kun hän tulee raskaaksi ja palaa kotikaupunkiinsa Riihimäelle ja menee pikaisesti naimisiin. Lapsi Taito on Liinalle äärimmäisen rakas, mutta raskas hoidettava, koska hän ei ole aivan kuten muut. Liinalle nousee huoli Taiton tulevaisuudesta yhteiskunnassa, joka vihaa heikkoutta. Saksan maalla on jo kehitteillä nopeampi ratkaisu kelvottomien eliminoimiseen. 

Kati Rannan romaani Taito on historiallinen trilleri. Osa henkilöistä ja tapahtumista on oikeita, samoin lainaukset sterilointikomitean mietinnöstä.
(Kirjassa käytetään molempia muotoja, sterilointi ja sterilisointi. Itse olen tottunut käyttämään lyhyempää muotoa desinfioinnista, ennen molemmat muodot tarkoittivat hedelmättömäksi saattamista.) 
Ranta on onnistunut kertomaan eugeniikan oppien toimeenpanosta tavalla, joka  vaikuttaa scifipainajaiselta, mutta tottahan se on, kuten tiedämme, täyttä totta.
Kuvittelen, että en tietäisi mihin tämä oppi johtaa ja istuisin Liinan asemassa luennoilla. Miten osaisin asettua alan huippuja vastaan?

Pystyykö Liina suojelemaan rakasta, raskasta lastaan, jonka nimi ei olisi voinut osua pahemmin harhaan, Taito?
Joutuuko Pehr Utterkin lopulta miettimään oman ituplasmansa laatua, kun hänen lapsensa tekevät omapäisiä valintojaan?

Kirjan lopussa on asiakirjoja, joista yksi paljastaa melkoisen yllätyksen. Itselläni nousi ihokarvat pystyyn. 

Rodunjalostusopin kaikuja kuuluu enenevästi myös nykyajassa.

Aina välillä joku esittää, että pakolaisina maahan saapuneille riittää pienempi perustulo kuin syntyperäisille suomalaisille. 
Eräs nollamaahanmuutosta kiinni pitävä poliitikko väitti vastikään, että joillain alueilla on aivan liikaa ulkomaalaisia. Hänen kollegansa korjasi prosenttilukuja ja valisti, että kyllä kaikki kansalaisuuden saaneet lasketaan suomalaisiksi.

Vanhusten hoidosta puhutaan taakkana. Jostain syystä hoivatyö ei ole meillä nuorten suosiossa. Me tarvitsemme siihen ulkomaista työvoimaa, kuten muuhunkin hoivatyöhön. Moniin muihinkin töihin tarvittaisiin koulutettua väkeä. 
Onko koulutustarjonta suunniteltu oikein?
Miten korjaamme taloudellisen huoltosuhteen?

Euroopan pakolaisongelma on ratkaistava.
Rakentava keskustelu on jäänyt julkisuudessa epäasiallisten, rasististen tunnehyökyjen alle.
Omanarvontuntoiset nationalistit ovat usuttaneet maan vähäosaisia vihaamaan pakolaisia kilpailijoinaan ja "omantunnontarkkoja", kaltaisiani humanismista höpöttäviä "suvakkihuoria", on uhattu raiskata. 
Tällaisesta asetelmasta on päästävä.

Onneksi vääristelyjä on alettu korjata, kuten viimeksi sitä, ketkä ottavat vastaan heikostikin palkattuja töitä. Ihmiset, jotka tulevat maista joissa mitään yhteiskunnan tukea ei ole olemassakaan ovat valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä kuin hyvinvointiyhteiskunnan jo useammassa sukupolvessa sosiaalitukien varassa eläneet "paskaduuneista" kieltäytyjät. 

Afganistanin entinen viestintäministeri, 50-vuotias Sayed Sadaat, pääsi Afganistanin ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisena muuttamaan Saksaan viime joulukuussa. Hän oli kyllästynyt hallituksessa rehottaneeseen korruptioon ja aavisti, että pahempaa on tulossa. Hän halusi itselleen paremman tulevaisuuden. Sadaat ryhtyi Saksassa ruokalähetiksi. Siellä hän nyt viilettää pyörällä ruokareppu selässä Leipzigin kaduilla vakuuttaen, että kaikki työ on työtä. 

Maailmassa, joka toimii kansallisvaltioina, on huolehdittava oman kansan hyvinvoinnista.
Mutta sitten on myös yhteinen ihmisyys. Tässä me tasapainoilemme Euroopassa.  Meillä on humaanit pakolaislait, mutta olemme joutuneet huomaamaan, että ne eivät tosipaikan tullen toimikaan. Monet valtiot rakentavat nyt Afganistanin kriisin vuoksi aitoja ja yrittävät käyttäytyä kuin uskoisivat silti olevansa mukana yhdessä laadituissa sopimuksissa. Suomessa huokaillaan helpotuksesta, koska olemme niin syrjäinen valtio, että tänne harvempi löytää. 

Liinan toteamus siitä, miten me olemme ulkomaalaisille ulkomaalaisia ja olemmeko siksi heille roskaväkeä, on hyvä pitää mielessä niin lakeja uudistettaessa kuin jokapäiväisessä elämässä.