Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa ... ja keskustelee koulumaailman ilmiöistä

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin siitä tavattoman kiitollinen. Jos tänään tapahtuu sama, riennän lenkkipolulle.
Costa del Solilla paistoi aurinko yhtä vaille kaikkina päivinä.

Yllä oleva kuvani on Benalmádena Pueblosta, jossa kävelimme puoli päivää pysähdellen kuvaamaan maisemia ja yksityiskohtia. Kaksi seuraavaa ovat Mijasin kaupungista. Siellä vietimme kokonaisen päivän.

Kuva:Ume

Kun tulin pienestä putiikista, saippuakaupasta, löysin mieheni juttelemassa paikallisten miesten kanssa. Hän esitteli nämä miehet minulle kollegoinaan, eläkeläismiehinä.

Kuva:Ume

Tässä siis muutama kuva siitä, mitä puuhailimme Aurinkorannikolla. Kävimme paljon museoissa ja taidenäyttelyissä sekä kahdessa konsertissa. Muutoin olimme aamusta iltaan ulkona, vietimme aikaa lähikaupungeissa, vuokra-asunnon patiolla ja uima-altaalla, meren rannalla ja lounaskahviloiden terasseilla. Patikoimme puistoissa ja vuoren rinteen vaelluspoluilla.
Kävimme päiväseltään myös Gibraltarilla kokemassa tuulahduksen Britanniaa. Siellä kiinnostavaa oli ensimmäisen maailmansodan museo, jossa pääsi eläytymään sen aikaiseen elämään.

Osuin juuri paikallislehdessä kiinnostavaan matkailuaiheiseen tekstiin. Siinä mainittiin amerikkalaisen Hervey Allenin 1933 julkaistu kolmiosainen seikkailukertomus, jossa Anthony Adverse -niminen hahmo kokee monenlaista matkatessaan 1700 ja 1800 -luvuilla eri maanosissa ja osallistuessaan niiden myrskyisiin tapahtumiin.

Ote Anthony Adversesta:
Kukaan meistä ei enää tyydy elämään nykyisyydessä ja nauttimaan asioista sellaisenaan. Ajattelemme aina joko menneisyyttä tai tulevaisuutta koettaen aina korjata sitä, mikä meille jo on tapahtunut, tai laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Näin olen nykyaikaa on meille tuskin olemassa. Se on aina, ja etenkin juuri meidän päivinämme, jonkinlainen tyhjä väliaika. Toisin sanoen, me emme koskaan ole, olemme juuri olemaisillamme.
Matkustaminen muodostaa tässä alituisessa tyhjyydessä ainoan poikkeuksen. Vain matkustaessamme me elämme kuten tarkoitus on: nykyisyydessä. Kaikki muuttuu silloin täysin eläväksi ja todelliseksi. Olemme jättäneet menneisyyden taaksemme ja tulevaisuuden täytyy odottaa. Sille ei voida tehdä mitään. Näin me lyhyen tuokion ajaksi jätämme sikseen omaa itseämme koskevat huolet ja vain elämme. Tämä tapahtuu äkkiä - ja kestää hetken. Ja olemme onnellisia; huomaamme ihmeeksemme, miten hauskaa on elää, olla oma itsemme.
Olen huomannut, että monet ihmiset löytävät toisensa ja ystävystyvät matkustaessaan yhdessä, mutta tultuaan perille he jälleen kadottavat sekä toisensa että itsensä. He miettivät."Miten on mahdollista, että tuo ihminen minun mielestäni laivassa tai vaunussa oli niin mielenkiintoinen."

Tämä teksti kuulostaa modernilta. Vain tekstin lopussa mainitut kulkuneuvot paljastavat sen iän. Harvempi enää matkustaa laivalla ja varsinkaan vaunuilla.
Lentomatkailun päästöt puhuttavat, ja matkustaminen aiheuttaa paljon muutakin ympäristöhaittaa ja harmia. Kun minun kaltaiseni tavalliset ihmiset ovat päässeet hekin matkustamisen makuun, on syntynyt massaturismia, joka aiheuttaa paikallisille ihmisille ärtymystä.
Toisaalta, mistä esim. gibraltarilaiset saavat elantonsa, jos matkailu loppuu?

Kuva:Ume

Kuvan joutsenet ovat Benalmádenan Paloma-puistosta. Tässä laajassa puistossa on paljon eläimiä, kanoja, kukkoja, tipuja, jäniksiä, kissoja sekä monenlaisia maa- ja vesilintuja, isoja viheralueita, kaksi lampea, patsaita, levähdyspaikkoja, leikkipaikkoja, aikuisten kuntoilulaitteita ja kahvila. Puistoon kuuluu myös erillinen kaktuspuisto, jossa kaktukset jonkalaisia meillä kasvaa pieninä kukkapurkeissa, seisovat ihmistä kookkaampina. 


Olette ehkä ihmetelleet otsikon "influenceria". Oletteko, vai onko se itsestään selvää kaikille muille paitsi minulle?
Helsingin Sanomissa 11.11. Katarina Baer kertoo Merkintöjä-kolumnissaan Tubettajat, nuo söpöt höpöttäjät WSOY:n tilaisuudesta, jossa julkistettiin Antti Tuiskusta kertova fanikirja-tietokirja Antti Tapani.
Tuisku oli tervehtinyt läsnäolijoita:"Hyvät influencerit." Influencerit koostuivat someammattilaisista eli sosiaalisen median sisällöntuottajista, joita ovat artikkelin mukaan tubettajat, bloggaajat ja instatähdet, muun muassa.
"Somettajia on joka lähtöön. Lapsille sisältönsä suuntaava tubettaja yhdistää jutuissaan hulluttelua ja omia mielipiteitään. lifestyle-vloggaaja voi kertoa vanhemmuudestaan, kirjabloggaaja lukemistaan kirjoista... Listaa voi jatkaa loputtomasti."
Jutussa kerrotaan myös, että "omien somekanaviensa pyörittäjät" mainostavat tuotteita ja menestyneimmät influencerit ovat ansainneet yli satatuhatta vuodessa ja uupuneet työssään.

Nyt kun tässä kolumnissa mainitaan kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.
Joistakin keskusteluista olen päätellyt, että jotkut kirjabloggaajat ovat tässä eri linjoilla. On sellaista ilmapiiriä, että on tehty - pyytämättä - ilmaista työtä kustantamoille ja ollaan odottamassa jotain vastineeksi.
Nykyäänhän on muutoinkin, myös työelämässä, sellainen ajattelu vallalla, että kaikesta pitää saada palkka. Huomasin sen jo viimeisinä vuosinani opettajana, kun matematiikan opettajat alkoivat laskea, että isojen valtakunnallisten kokeiden korjaamisesta pitäisi saada erityiskorvaus. Menihän niissä kielten kokeiden korjauksissakin joskus koko pääsiäisloma, mutta toisaalta - se oli antoisaa työtä, oli palkitsevaa nähdä, miten omat oppilaat pärjäsivät, ja tulihan sitä vapaata joskus taas jonkin lyhennetyn päivän yhteydessä. Olin ehdottomasti kutsumusopettaja - ja olen kutsumusbloggaaja! Nautinto tulee itse tekemisestä. Tämä on joidenkin ihmisten mielestä tyhmä asenne, mutta se on myös onnellistuttava ja merkitystä tuova asenne. Olen mielellään tyhmä ja onnellinen. 

Baer kysyy kolumninsa lopussa, "mikä nimike sopisi kaikille omien somemedioidensa pyörittäjille ja kertoisi siitä, kuinka paljon mielipidevaltaa he käyttävät". Vaikuttaja-termi on suomen kielessä jo varattu muille ihmisryhmille, lähinnä poliitikoille.

Työssäni opettajana olin tietenkin influenceri, usein sisällöntuottajakin, kun rakensin opetusmateriaaleja, kokeita ja päivänavaustekstejä. Toivottavasti vaikutukseni oli pääsääntöisesti hyvä. 
Blogikirjoittelulla en koe vaikuttavani. Se on minulle harrastus, jossa  parasta on omien ajatusten selvittely ja keskustelu. Myös lukiessa tapahtuu pohdintaa, kirjoittelu jatkaa sitä. Nämä ovat luullakseni muidenkin kirjabloggaajien yleisimmät motiivit tätä nykyä, ja toivottavasti edelleen, koska sellaisessa rennossa, amatöörimäisessä, keskustelevassa ilmapiirissä viihdyn. 

P.S. Kiitos Pentti Salinille, jonka Penan pakeilta kolumnista Matkailu ahdistaa paikallislehti Keskilaaksossa löysin Hervey Allenin. Pentti lähetti minulle vielä ystävällisesti sähköpostissa pitemmän sitaatin, jota tässä kirjoituksessani käytin. WSOY on julkaissut kirjasarjan Anthony Adverse I-III vuonna 1959. 

Malja taiteelle, erityisesti Picassolle!

Hola ystävät! 

Maalaus on Malagan Carmen Thyssen museon kokoelmista, Raimundo de Madrazo y Garretan 1880-1885 maalaama La lectura. Aline Masson. Näyttää siltä, että Aline Masson on vaikuttunut lukemastaan, hän on aivan typertynyt. Mitähän kirjaa hän on lukemassa?

Minä taas täällä olen typertynyt koneeni tilttaamisen vuoksi. Mieheni rakensi sen jo pari viikkoa sitten täällä samasta syystä aivan uudestaan. Eilen se yhtäkkiä pysähtyi juuri kun olimme  katselemassa Yle Areenasta A-Studion keskustelua kahtiajakautumisesta Amerikassa ja Euroopassa. Koneeni tiesi, mikä on liikaa, somen vihapuheet.
Naputtelen tätä mieheni ikivanhalla läppärillä, joka hidastelee ja jättää kirjaimia väliin. Ah, kaipaan omaa rakasta näppärää konettani! Tuossa se nyt yrittää käynnistyä uudestaan. Minulla olisi sen uumenissa valmiina kuvia ja pari blogikirjoitusluonnostakin. Katsotaan, mitä tapahtuu. 

Tänään on reissumme viimeinen kokonainen päivä, aamulla kotiinlähtö. Hieman pelottaa: taas pitää kohdata arjen haasteet ja pärjätä kylmenevässä talvessa. Tulin tänne keuhkokuumeesta toipuvana. Kosteanlämmin meri-ilma ja aurinko on ollut hyvä lääke. 
Nyt sataa, mutta iltapäivällä selkenee. Lähdemme Malagan Picasso-museoon tai museoihin, kaksi taidemuseota ja myös Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz y Picasson syntymäkotimuseo. Tämmöinen nimirimpsu on pikku Pablolle annettu kasteessa. Minua kiinnostaisi nähdä hänen lapsena piirtämänsä kuva isästään. Muistan ihailleeni sitä, mutta oliko se täällä vai Barcelonan museossa. 

Kaiken lisäksi nettiyhteys ei toimi asunnossamme. Vuokraemäntämme viestitti, että myrsky on tehnyt tuhojaan ja asia saattaa olla illalla kunnossa. Katsotaan, saanko tätä kirjoitusta ollenkaan lähtemään. 

Matkalla oppii kärsivällisyyttä. Kaikki ei aina toimi kuten kotona. Joskus jotkut asiat sujuvat huonommin, joskus taas paremmin kuin omassa kotona. 

Yhtenä päivänä tosiaan oli rankkasade ja melkoisia tuulenpuuskia myös täällä rannikolla. Ylempänä vuorilla on ollut myrskyjä ja tulvia. Katkeilevat palmun oksat ovat pelottavia. Ne saattavat olla viiltäviä kuin veitsi ja joissain on myös teräviä okia. En haluaisi sellaisen paiskautuvan naamaani. 

--------

Yllätys! Palasimme kotiin. Ulko-ovella odotti turkoosinsininen kuohuviinipullo vuokraemännältä  - ja netti TOIMII!
Seuraava kirjoitus Suomesta. Nyt pakkaamaan ja viiniä siemailemaan. 
  

Kaksi kiinnostavaa näyttelyä Malagan seudulla

Malagan oppaissa ja esitteissä on lueteltu useita taidemuseoita ja näyttelyitä, mutta harvemmin autojen ja muodin museota Museo Automóvilistico y de la Moda. Vai olenko katsonut ohi ja pannut merkille vain Pompidoun, Picassot, Thyssenin ja Museo Ruson? Siinähän se on, Ruson naapurissa. Nyt huomasin sattumalta tämän museon mainoksen ja ajattelin, että kuinkahan käy, pitkästynkö. 

Olen erittäin kiinnostunut muodista, varsinkin haute couture -muodista ja näytöspuvuista, joita ei ole edes ajateltu käyttöön, vaan jotka ovat yksittäisiä taideteoksia, mutta autot eivät ole minua niinkään innostaneet. Minulla ei ole ajokorttia, enkä aina edes muista oman automme merkkiä. Mieheni taas innostui heti lähtemään tähän näyttelyyn ainoana huolenaan, että siellä olisi annettu liikaa tilaa vaatteille. 

Ja kuinka kävi - molemmat katselimme kiinnostuneina molempia, autoja ja asuja. Ne olivat vierekkäin ja kertoivat ajastaan. 
Belle epoque, art deco, avant garde, glam rock ... olkoon aika ja tyyli mikä hyvänsä niin sehän näkyy eri taiteissa ja käyttöesineissä. 
Näyttely oli hyvin laaja ja antoisa, ensimmäisten autojen ajasta lähelle nykyaikaa. 

Jokaisen auton kohdalla on selostus, jossa kerrotaan paitsi autosta itsestään myös siitä, ketkä kuuluisat henkilöt ovat juuri tämän näköisellä autolla ajelleet tai ajeluttaneet itseään ja missä kirjoissa tai elokuvissa kyseinen auto esiintyy.
Oli kiinnostavaa nähdä avolimusiini, jonkalaiseen presidentti Kennedy ammuttiin ja Elviksen suosima Cadillac. 

Alla olevissa kuvissa näkyvät takit ovat olleet varsinkin rokkikukkojen suosiossa. Liberace, Elvis, Michael Jackson ja Prince ovat käyttäneet tällaisia ylenpalttisella glitterillä koristeltuja glam rock -rotseja.

Paitsi että asuja on autojen ohessa kertomassa aikakaudesta, niin niille on näyttelyssä myös ihan omia alueita. Heti alussa on kokonainen upea muotinäytösasujen kokonaisuus nimeltä Cóctel de la Floresta. 

Hatuista ja laukuista on omat kokoelmansa.

Asuja oli ainakin seuraavilta, muutama jäi varmaan laittamatta muistiin: Christian Lacroix, Jean Paul Gaultier, Nina Ricci, Paco Rabanna, Yves Saint Laurent, Chanel, Balmain, Givenchy, Dior, Ungaro, Moschino, Valentino, Balenciaga, Pierre Cardin, Escada, Thierry Mugler, Vivienne Westwood.

Yllä kaksi erikoisinta asua, Pradan Prisoner, jossa nainen on teräskehikkoon vangittuna ja The It Girl, jossa varsinainen asu on Lucia Chemorran vartalomaalaus, jonka ympärillä on Maga Collectionin muovilankahäkkyrä. 
Gaultierin Paparazzissa asu oli viimeistelty runsaalla määrällä filminauhoja, jotka oli kiedottu mallinuken ympärille huolettomasti kuin vappuserpentiinit.

Eräällä mallinukella oli yllään 70-luvulta peräisin oleva karitsannahkaviitta, jonka kaulus oli apinan nahkaa. Teksti oli otsikoitu La masacre de los Inocentes (Viattomien verilöyly). Siinä kerrottiin, että yläluokan naiset pukeutuivat luontevasti leopardin- ja tiikerinvuotiin 50-luvulle saakka, jolloin alettiin vähitellen tiedostaa eläinten sukulaisuus meihin ja kokea tällaiset asut irvokkaina. 

Tämä on näyttelyn mieliautoni, pieni El Huevo, The Egg, kätevä urbaani asioimisauto, joka kehiteltiin Saksassa vuonna 1955. Se on vähän kuin nykyajan mopoauto. Kaikkien mahtipontisten menopelien jälkeen tämä tuntui kodikkaalta ja on virtaviivainen ja söpö kuin mikä. 


Ja se toinen hyvä näyttely. 
Se on nukkekotinäyttely asuinalueemme Benalmádenan näyttelykeskuksessa, Centro de Exposiciones de Benalmádena, jossa on ollut joka vuosi täällä käydessämme kiinnostavaa katsottavaa. 
Olemme olleet useamman kerran täällä Aurinkorannikolla, mistä on se hyvä puoli, että tietää jo minne kannattaa mennä. Aina löytyy myös uutta ja näyttelyt vaihtuvat.

Suurin osa näistä miniatyyrikodeista on tosiaan katsottavia, ei leluja nykyisessä mielessä, vaan näytteitä erityisestä taiteen lajista. Tämäkin näyttely on laaja ja käsittää miniatyyrirakennuksia ja esineistöä 1800-luvun lopulta alkaen.

Mainiota viikonloppua kaikille lukijoilleni! Hyvää kirjamessusukkulointia niille, ketkä suuntaavat askeleensa Helsingin Messukeskukseen!
Minä olen nyt jo kolmannen kerran poissa messujen aikaan, mutta jospa ensi syksynä. 

-----------------

Pari kuvalisäystä vielä tuolta auto&muoti -näyttelystä.

Minun mielileninkini, ihanat kankaat ja mustassa korukivet, joiden kauneutta en saanut kuvaan. Mustan päälle ohut jakku, très chic!


Ja Unton mieliauto. Tällaisilla Richmondeilla on maalaiskartanoista lähdetty piknikeille. Takana on eväskori ja kori aseille, jos herrat vaikka samalla reissulla harrastaisivat ajankulukseen metsästystä. Tulee mieleen Jane Austinin kuvaama maailma. 

Matkakirjeitä Benalmádenasta 7, Adiós España - ja kotona Myllykoskella

Calamorro-vuori, Benalmádena

Se on edessä, kotiinlähtö. Huomenna siirrymme lentokentälle, jossa odottelemme tuntikaupalla, kotiintulo perjantain puolella.

Jäi kirjoittamatta:
- katolisesta hautausmaasta
- uskomattomasta kauneudesta (siitä muutamia kuvia tässä kirjoituksessa)
- Fuengirolan Pikku-Finlandiasta (kävimme mm. Suomi-koulussa)
- vähään tyytymisestä matkoilla
- hyvinvointiyhteiskunnasta ja välittämisestä
- lukemistani kirjoista: Sue Townsend, The Woman Who Went To Bed For A Year ja Annie Proulx, Close Range (suomennettu Lyhyt kantama)

Palailen joihinkin aiheisiin myöhemmin, ainakin kirjoihin.

Puistonpenkki Marbellassa,
voiko penkki kauniimpi olla!

Mitä loma muutti minussa?
Hiukset kasvoivat ja yltävät nyt ponnarille.
Jaksan kävellä mäkiä hengästymättä.
Hähää  - odotitte tietenkin, että vastaan mietiskelleeni ja saavuttaneeni mielenrauhan!
Rauhoituin kyllä tietyissä asioissa. Irrottauduin hektisestä ajankohtaisten asioiden seuraamisesta. Vuokraemäntämme oli hankkinut asuntoon vain muutaman brittikanavan, olimme luulleet että myös ne, espanjalaisten lisäksi, mutta olikin vain ne. Ei haitannut. Katsoimme muutaman uutislähetyksen, dokkareita ja tasokkaan elokuvan Beatrix Potterin elämästä, Miss Potter. 
Oli ihanaa, kun sain lukea ja kirjoitella niin paljon kuin ikinä halusin. Ei kotiaskareita. Mieheni tekee meillä aina ruuat "retkiolosuhteissa", ja täällähän olimme vähän kuin mökillä.

Casa Emilio -ravintolan sisäänkäynti
Arroyo de la Miel

Mukava palata kotiin.
Edessä on sukujuhlia: nimiäiset, neljät synttärit ja Joulu.
Luulin, että olisin kirjoittanut kovasti nuoruusaiheista kirjoituskurssille. En ole kirjoittanut lausettakaan. No, eihän kouluaikanakaan kesälomalla läksyjä tehty.
Kotona odottaa neljä kirjavarausta kirjastossa: Antti Eskolan Vanhuus, Pauliina Suden Takaikkuna, Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa ja Laura Gustafssonin Korpisoturi; oli myös Timo Hännikäisen Kuolevainen, mutta sillä on ollut kysyntää, joten se on annettu seuraavalle varaajalle.
Postissa on kaksi Janet Framen kirjaa.

Fuengirolasta

Viimeiset kuvat ovat meidän loma-asuntomme parvekkeelta. Asunto on vaatimaton ja epäkäytännöllinen, mutta nämä huikeat maisemat korvaavat kaiken.

Merelle päin

Vuorille päin

Auringonnousu parvekkeeltamme 16.11.

-------------------
Kotiin palattua la 19.11.

Joku viisas on sanonut, että sielu jää kotiin matkustajalla. Minulla se oli kyllä koko ajan mukana siellä valossa ja nyt taas täällä hämärässä. 
Lisään tänne vielä muutaman kuvan Sevillasta, joka on  kaunein kaupunki, mitä olen tähän mennessä nähnyt.

Ja nämä viimeiset ovat ylämäestä meidän kerrostaloasunnollemme tullessa, arjen estetiikkaa.

Kotona odottikin kirjastossa 6 kirjaa, olivat pitäneet sen Hännikäisekin minulle, kiitos kotikirjastoni, ja lisäksi oli juuri tullut Susanne Dahlgrenin tietokirja Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla. Minua vaivaa ahneuden synti. Tiedän, että palautan osan näistä kirjastoon lukematta. 
Luin paluumatkalla Malagan lentokentältä ostamani dekkarin, Jo Nesbon Midnight Sun, jossa oli yllättäen sama ajatus kuin Sue Townsendin comic novel-romaanissa. Mitä on muuten 'comic novel' suomeksi? Huumoripitoinen romaani?
Townsendin kirja päättyy "It's kindness, isn't it? Simple kindness." 
Ja Nesbon rankassa trillerissä on seuraava keskustelu:
'.... You asked me what I believe in....'
'Yes?'
'That's what I believe in. People's capacity for goodness.'

Matkakirjeitä Benalmádenasta 5: coplaa ja flamencoa

Olimme yhtenä iltana Tus Coplas -yhtyeen konsertissa Benalmádenan kulttuuritalolla. Oli vaikuttava elämys, vaikka emme sanoja ymmärtäneetkään. 

Copla on arabi- ja juutalaistaustaista, tietyn runomitan mukaan tehtyä perinteistä runoa ja musiikkia. Aiheet käsittelevät usein rakkautta ja mustasukkaisuutta. Lorcallakin on joitain coplamittaisia runoja.
Kuvan señorat lauloivat eläytyen, kuten kuvista näkyy. Lausujasta ei tullut otetuksi kuvaa. Hän kertoi tarinaa, sai yleisön ulvomaan naurusta, joku kommentoikin, ja kiihdytti lopuksi dariofomaiseen intoon.  

Rocio Alba

Tässä näyte Rocio Alban taidoista (klikkaa). 

Olimme ehkä konsertin ainoat turistit espanjalaisten joukossa. Porukka oli vanhempaa väkeä. Kyllä sen huomaa, että Eurooppa eläköityy. Esitystä odotellessa oli ihan samanlaista kuin meillä ovien aukeamista odotellessa paitsi, että meillä ei riennetä antamaan tuttaville poskisuudelmia.

Juhlasali oli mukavan nuhjuinen ja vanhanaikainen. Ei mitään vaatenaulakkoja tai kahviloita. Päällysvaatteita ei täällä paljon tarvita, ja ohuen takinhan voi pitää sylissä.

Mariló Ruiz

Kävimme samassa paikassa myös Cine Clubissa, elokuvakerhossa, jossa näytetään leffat alkukielisinä espanjalaisin tekstein. Toisilla oli kerhokortit, meidät päästettiin sisään 3 eurolla. Näimme kanadalaissaksalaisen Remember, joka piti katsojan jännityksessä sananmukaisesti loppuun asti. Vanhainkodissa asuva, keskitysleiriltä selvinnyt, muistisairas Zev lähtee kaverinsa yllyttämänä surmaamaan koko perheensä tappanutta natsipakolaista. Tämä on siis alkutilanne, joka ei kerro paljon.
Kerhon leffat olivat paljolti samantyyppisiä vuoden parin vanhoja elokuvia, mitä Anjalankosken elokuvakerhossa on näytetty, kaksi oli jopa samaa. Meidän onni, että tälle kerralle sattui englanninkielinen elokuva. Isoissa tavarataloissa on myös alkukielisiä elokuvia, mutta ne eivät ole olleet meistä kiinnostavia. Tämä oli hyvä!

Upeaa taidetta vaatimattomassa tilassa

Hoksasimme meidän loma-asunnon lähellä pienen flamencoklubin. Kävimme katsomassa siellä saman esityksen kahdesti, eilen illalla toiseen kertaan. Yksi ei riittänyt. 

Paikka: pieni vaatimaton tila, jossa parikymmentä tuolia ympyrässä ja perillä kaksi tuolia esiintyjille. Ovensuussa muutama baarituoli, joilla myös yleisöä. Hämärä valaistus.
Esiintyjät: nuori, komea, säteilevä espanjalainen miestanssija tavallisessa kapeassa miestenpuvussa, kaunis japanilaisen näköinen naistanssija flamencoleningissä ja pieni Javier Bardemin oloinen kitaristi, yllään valkoiset housut ja tumma puvuntakki. Kaikki kolme ovat Sevillan koulusta valmistuneita.

Kitaristi saapuu tuolilleen ja heti perään miestanssija, joka selittää vähäisellä englannin taidollaan hauskasti, pikemminkin näytellen, mitä heidän esittämänsä flamenco on ja mitä ei. Esityksessä ei ole koreografiaa eikä erikoisefektejä, vaan se on improvisointia, samanlaista kuin  ennen perhejuhlissa esitetty tanssi. Flamenco Benalmadena haluaa vaalia perinteistä flamencoa.

Kitaristi alkaa näppäillä soitintaan, tapaillen ja viivytellen. Hänen viereensä istahtanut miestanssija liittyy mukaan hyräillen, hitaasti sormiaan napsutellen ja lyöden välillä jaloillaan napakasti rytmiä lattiaan. Hän aloittaa viipyillen valittavan laulun. Tulee vähän mieleen mustalaismusiikki, fado tai jotain mitä olen kuullut Bulgarian vuoristokylässä.
Naistanssija saapuu vaivihkaa ulko-ovesta keskelle pikkuruista lattiatilaa ja aloittaa tanssin, jonka säestyksenä on kitara, miestanssijan laulu ja kannustushuudot "Vale!" ja jotain mikä kuulostaa "Aza!". Tanssi on ylös kohotettuja, puhuvia käsiä, valtavan nopeaa jalkojen napsutusta, välillä kuin steppiä, pyörähdyksiä, vartalon pehmeää liikettä ja outoja salamannopeita syöksyjä. Kujeilevaa, ja myös vahvaa, julmaa ja raakaa. Tanssija huudahtelee, kasvot ovat rumat, vääntyneet kuin kivusta ja tuskasta.
Naisen tanssi hiipuu. Hän siirtyy sivulle ja roolit vaihtuvat. Miestanssijan tanssissa korostuu ryhti ja voima. Välillä latautunutta pysähtymistä ja taas perään valtavan nopeaa ja vahvaa liikettä, taputuksia, koputuksia ja hyppyjä. Kädet nousevat kaarena sivuilta ylös napsutuksin, ihan kuin olisi kastanjetit käsissä.
Yhteistä tanssia on vain yksi lyhyt osuus, muutoin tanssijat vuorottelevat toisen kannustaessa taustalla.
Kitaristilla on oma soolo. Soolon aikana eräs vanha herra yleisöstä toteaa kovalla äänellä: "La guitarra habla." Kitara puhuu. Päättelen ryhdistä, että hän on entinen tanssija. Hän on mukana yleisössä molemmissa esityksissä.
Lopuksi myös kitaristi suostutellaan tanssimaan. Hän tanssii kivasti,ujosti kuin amatööri ja saa isot aploodit. Miestanssija katsoo häntä ilkikurisesti ja tuikkii lämmintä sympatiaa.

Vale!

Kun esitys on ohi, olen toisella kertaa aivan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisellä. Esityksen aikana ajattelin ja tunsin - paljon. Koin jotain ainutlaatuista.

Ainoa, mikä harmitti, oli toisen kerran yleisössä olevat törpöt, jotka väläyttelivät salamavalojaan ja yksi jopa kuvasi pitkään videota, jonka terävä valo häiritsi. Eikö mitenkään voi kokea sitä hetkeä siinä ja antaa toistenkin kokea? Miksi kaikki pitää yrittää taltioida? Mitä niillä huonoilla (valaistus) videoilla muka sitten myöhemmin tekee!

Väliajalla tanssijat juttelivat ihmisten kanssa ja myivät juomia ja pieniä voileipiä. Miestanssija sädehti iloa ja pelleili. Hän meni polvilleen mestausasentoon ja pyysi:"You don't like the show, kill me."

Mieheni meni esityksen jälkeen tanssiyrityksen facebook-sivuille kiittelemään. 
Muutkin olivat kehuneet. Eräs mieshenkilö oli kommentoinut, että esitys oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, huonot tuolit ja esiintyjilläkin kasvot hiessä. Ne olivat hiessä, tietenkin, esitys ei ollut mitään söpöilyä. Pettyi, jos odotti sitä.

Nuoret tanssijat myyvät viikolla esitystilan edessä lippuja seuraavaa lauantaita varten. Kävelemme siitä usein ohi. He tekevät kaiken itse. Taiteilijan on hankittava leipänsä monipuolisesti. Heillä on myös tanssitunteja ja esiintymistä tilauksesta.

Emme valinneet perinne-esityksiä mitenkään tarkoituksella. Olimme suunnitelleet jazzkonserttia, mutta se ei ollut sen tyyppistä, mikä olisi kiinnostanut meitä. Olen iloinen, että päädyime juuri näihin esityksiin.

YK:n päivänä 24.10. 2016

Terveisiä Espanjan Aurinkorannikolta Benalmádenan kaupungista! Kaupungissa on upea puisto Parque De La Paloma, kyyhkyspuisto.
Ympäristöteos Paz (rauha) on koottu kivistä, joihin on myös kirjoitettu viestejä ja yhdistysten nimiä.  

Tässä kuvassa kyyhky on tullut tutkimaan Paloma-puiston suurikokoisia pääpatsaita.

Valkoista kyyhkystä on käytetty muinaisista ajoista lähtien rauhan symbolina.  
Oliivipuun oksalla on tämä sama symbolinen merkitys mm. Raamatussa ja Koraanissa. YK.n lipussa oliivipuun oksat ympäröivät  maailmankarttaa. Nooan arkki -tarinassa kyyhky toi arkkiin oliivipuun lehden merkiksi siitä, että vedenpaisumus on ohi ja elämä voittaa. 
Picasso on kuvannut lukuisissa töissään kyyhkysen lehvä nokassa rauhan viestin välittäjänä. 

Me käytämme mielellämme Suomessa englanninkielistä sanaa 'peace'. Peace and Love voisi olla vaikka seinällä sisustustauluna suomalaisessa kodissa siinä Home Sweet Home -taulun vieressä . 
Mitä vikaa on suomalaisissa sanoissa Rauha ja Rakkaus!

Katsomme parhaillaan uutisia brittikanavalta. Poliitikot väittelevät, ottaako lapsia turvaan Calais'n pakolaisleiriltä surkeista oloista. Uutiskuvat ovat sen näköisiä, että onko siinä jotain miettimistä. 

Katselimme myös Yle Areenalta suomalaiset uutiset. Suomessa on ollut rauhanmarsseja Syyrian rauhan puolesta. Se on hyvä. Voi kysyä, onko niistä hyötyä. On. Rauhanmarssit ja kivitaideteos  Paz kertovat arvoista. Taiteella ja symbolisella toiminnalla me vahvistamme hyviä arvoja. Ja on sekin nähty, useampaan kertaan,  että suurten joukkojen mielipide on muuttanut politiikkaa ja saanut aikaan mielettömyyksien loppumisen. 

Täällä ollaan vielä YK:n päivän puolella. Tietokoneeni on Suomen ajassa eli jo tiistaissa.
Olen toiveikkaalla mielellä. Tuntuu ihan siltä, että ilmassa on hyvän merkkejä.