sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kahdessa satumaisessa kansallispuistossa


Keskellä La Gomeran kivenmuhkuraista saarta on 1500 metrin korkeudessa subtrooppinen sademetsä, Parque Nacional de la Garajonay. Etelä-Euroopassa on ollut samanlaisia metsiä ennen jääkautta.







 




Aivan toisenlaisia maisemia on Parque Nacional del Teide - kansallispuistossa Teneriffalla. Puisto kattaa ison osan saarta, noin 190 km².  

Tulivuori on ollut aktiivinen viimeksi vuonna 1909, jolloin joku sivukraateri purkautui. Vuori on kolme miljoonaa vuotta sitten kohonnut 10 000 metriin, mutta haljennut räjähtäessään useampaan osaan ja madaltunut purkauksissa. Nykyään korkein kohta on 3718  metriä. 
Lämpötiloja seurataan. Uusi purkaus vaatii kehittyäkseen usean kuukauden kestävän hurjan kuumenemisen ja se osataan arvioida etukäteen. 
Viimeisin tulivuorenpurkaus Kanariansaarilla on tapahtunut pienellä El Hierron saarella 2011. 

Meille riitti parin kilometrin korkeus. Olimme varautuneet lämpimin vaattein molempiin puistoihin. Teiden -5 astetta ei kuitenkaan tuntunut niin kylmältä kuin samat asteet Suomessa, koska aurinko lämmitti.










Seikkailut jatkuvat vielä pari päivää. Menemme uudelleen päiväseltään pääkaupunkiin Santa Cruziin, kun eräs tärkeä museo jäi käymättä, Museo de la Naturaleza y el Hombre, jossa on mm. tietoa Teneriffan ensimmäisistä ihmisistä, guancheista.  

Paljon jää kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa toiseenkin kertaan... 


tiistai 21. tammikuuta 2020

Ei chick litiä vaan elämää


Bloggari ilta-auringossa Costa Adejessa


Täällä sitä lueskellaan parvekkeella Luoteis-Afrikan saarilla. Näin kuulemma jotkut määrittelevät olinpaikkansa, kun eivät kehtaa sanoa olevansa Kanarialla. Minkä ihmeen takia!
Sää on suosinut ja kaikki muukin on mennyt mukavasti. Olemme viettäneet aikaa sekä aurinkolomalaisina (minä!) että kaupunkituristeina. 
En malta olla kertomatta heti alkuun, että sain eilen soiton lääkäriltäni kolesteroliarvoista: kokonaiskolesteroli oli laskenut 6,6:sta 4,7:ään ja huono kolesteroli oli nyt 2,8, kun se vielä ennen joulukuun lopun mittausta oli huima 4,6. Jeeee – Keiju Alentajaan (mikä nimi margariinilla!) ja kevytjuustoihin siirtyminen on tepsinyt, ja varmaan suuri(n) ansio on syöpälääkityksen lopettamisella. Täällä arvot ovat luultavasti vain parantuneet. Paljon liikuntaa, aurinkoa ja hedelmiä.
Nyt ei olekaan ehkä niin kiire muistelmilla, kun suoneni antavat minun elää,  heh heh, ehdin kirjoittaa blogiakin… Olen kirjoittanut jo alkusanat omaelämäkertaani. 

This Is Not Chick Lit on Elizabeth Merrickin vuonna 2006 kokoama teos, jossa on novelleja kahdeksaltatoista lupaavalta amerikkalaiselta naiskirjailijalta. Jotkut heistä, kuten Curtis Sittenfeld, olivat julkaisseet jo useita kirjoja, jotkut olivat uransa alussa, julkaisseet kirjoituksiaan vasta lehdissä, kuten USA:ssa on tapana, ja odottamassa ensimmäisen kirjansa julkaisua. 

Merrick on kirjoittanut alkuun selityksen valitsemalleen kokoelman nimelle. Hän määrittelee tuolloin vielä melko uuden termin 'chick lit' hauskasti entisajan romanttisen naiskirjallisuuden tyttäreksi ja muotilehden sisarpuoleksi. Valkoihoinen nuori nainen seikkailee suurkaupungissa  etsien prinssiään, shoppaillen, harrastaen dieettejä, mokaillen rakkaussuhteissaan, vältellen pomoaan ja uskoutuen lounaalla homoystävälleen. Chicklit lienee saanut alkunsa Bridget Jonesin päiväkirjoista, joissa ihana, kupliva Bridget ei huomaa prinssiään, vaikka tämä on ihan vieressä. En ole lukenut Bridget Jones -kirjoja, mutta niiden pohjalta käsikirjoitetut elokuvat ovat minusta aivan mahtavia. Renée Zellweger ja  Colin Firth toisiaan kohti hapuilevina Bridget Jonesina ja Mark Darcyna tuovat mieleen Jane Austenin henkilöhahmot 1800-luvulta. 
Bridgetin jälkeen tulivat muotimaailmaa lähellä olevat Shopaholic-kirjat ja Devil Wears PradaEn ole lukenut näitä, käännellyt kylläkin kädessäni kirjakaupassa.
Oikeastaan ainoa chick lit -genreen luokiteltu teos, jonka olen lukenut on Riikka Pulkkisen romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja minusta se on Pulkkisen paras teos.  
Sijoittelut ovat joskus vain haitaksi, eikä genre kerro, onko kirja hyvä vai huono.

Merrick tunnustaa chicklitin tarpeellisuuden rentouttavana hattarana, mutta pahoittelee sitä, että näiden kirjojen valtavat mainoskampanjat jättävät varjoon naisten kirjoittamat naisista kertovat kirjat, jotka laajentavat tajuntaamme, eivätkä tarjoile kliseitä, vaan paljastavat, mikä muu kuin Prinssi Rohkean etsintä on elämässä kaunista ja mikä kaikki koskettaa sydäntämme. 
Tämän kokoelman novelleissa on eri aiheita, myös paljon rakkautta. 

Kokoelmassa oli yksi novelli, joka kosketti minun sydäntäni, niin että olin pakahtua (onneksi suonet eivät olekaan tukossa!). Tämä novelli on Roxana Robinsonin Embrace (syleily). 
Novellissa on kolme lukua, jotka kukin päätyvät syleilyyn. 

Ensimmäinen luku alkaa:"They’re married, but not to each other." Hyvä, selkeä alkulause. Käy ilmi, että Nat ja Ella ovat ihastuneet ja päätyneet tilanteeseen, johon syrjähypyissä monesti päädytään, hotellihuoneeseen. Kumpikin heistä katuu huoneeseen päästyään sitä itsestäänselvyyttä, mihin he ovat ryhtymässä. Ella ajattelee, että kun hän kerran lähti Natin mukaan, hän ei voi kieltäytyä seksistä. Nat, joka on myös tajunnut virheen, huomaa Ellan kärsivän ilmeen, ottaa hänet syleilyynsä ja pitää siinä kauan, ei muuta. 
"He holds her until he feels her quiet, until she understands that she is safe; that all he wants from her is this close holding, this understanding." 

Toinen luku alkaa:"They’re married, and now to each other."
Pariskunta on käynyt läpi rankat avioerot ja nyt heillä on ollut toisensa jo yhdeksän vuotta. He rakastavat toisiaan, mutta tappelevat paljon. Ollaan lomalla Italiassa ja ajetaan moottoritietä. Nat on suunnitellut kaiken lomareissulla Ellaa ajatellen, mutta tämä vain pauhaa siitä, miten Nat päättää kaikesta. Taustalla on se, että Ella olisi halunnut mennä aistimaan tunnelmia kylän kirpparille, mitä Nat väheksyi ja pyysi Ellaa käymään siellä yksin. Ella tulkitsee, että hän on Natin mielestä tyhmä ja tuntee, että hänen murjotuksensa vain pahentaa tilannetta ja kohta Nat haluaa erota tällaisesta turhan valittajasta. Ella on omalla urallaan menestyvä nainen ja silti näin epävarma. Hän alkaa itkeä epätoivosta, mistä Nat on ymmällään. Lopulta Nat poistuu suunnitellulta reitiltä ja ajaa tien sivuun. Ella ajattelee Natin avaavan oven ja antavan hänelle, kiittämättömälle, lähtöpassit, mutta tämä haluaa vain löytää keinon palauttaa kadotettu onni ja harmonia ja on muistanut syleilyn, joka vie heidät siihen tilaan, missä he parhaiten tuntevat toisensa. 
"He holds her tightly inside the circle of himself, pressing his cheek against her head. He feels her collarbones against his chest, her shoulder blades beneath his hands. Her hair is shorter now, but still silky." 
Eiköhän useimmat rakastavien ihmisten riidat johdu epävarmuudesta, siitä, ettei oikein tunneta vielä toisiaan ja pelätään, ettei ollakaan rakastettavia toisen silmissä. 

Kolmas luku vie viisitoista vuotta eteenpäin. Ella ja Nat ovat tyyntyneet ja osaavat olla luottaen toistensa kanssa. Nat on tyytyväinen siitä, että he saavat lähestyä vanhuutta yhdessä.
Ollaan lentokoneessa matkalla Bostonista San Franciscoon. Yhtäkkiä koneessa syntyy hälyä. Tummaihoinen, hurja nuorimies syöksyy käytävälle, huutaa vihaisena matkustajille ja ajaa heitä koneen takaosaan. Lentoemäntä syöksyy miehen takaa huutaen apua ja kertoen, että koneessa on kaappareita. Kaappari vetää lentoemännän eteensä, taivuttaa tämän kaulaa taaksepäin ja sivaltaa kaulan poikki. Verta roiskuu joka puolelle, veren haju tuntuu ilmassa ja ihmiset ovat kuin koomassa. Kone kääntyy laskuun ja lisää vauhtia. Ella huomaa Natin takaa, että ollaan New Yorkissa aivan kattojen yläpuolella. Eikö kaapparit yleensä vie koneen jonnekin muualle, Kuubaan tai Palestiinaan? Toinen kaappari ilmestyy käytävälle, ja molemmat miehet huutavat jotain keuhkojensa täydeltä oudolla kielellä, fanaattisesti ja voitonriemuisesti. 
Nat kääntyy hitaasti ympäri välttäen kaappareiden katsetta. Hän näkee Manhattanin rakennusten katot ja juuri ennen loppua hän saa peitetyksi näyn Ellalta, jonka on sulkenut tuttuun syleilyyn, heidän turvapaikkaansa. 

Luin tämän novellin sängyssä otsalampun valossa Unton jo nukkuessa. Sitten vuodatin kuumia kyyneliä ja aamulla uudestaan, kun kerroin Untolle, mitä olin lukenut. 
Sen jälkeen kirjoitin omaelämäkertani alkusanat kiitollisena elämästä ja pitkästä avioliitostani.  
Tilasin AdLibriksestä Robinsonilta pari kirjaa. Häneltä ei ole kai suomennettu mitään. Toivon, että suomennettaisiin.

Jos joku nyt on tulossa Teneriffalle ja huomaa lukemisen matkan aikana loppuvan, niin El Corte Inglésin kirjaosastolla Santa Cruzissa on pieni hylly englanninkielisiä kirjoja. Espanjan taitajille on tietysti vaikka mitä. Täällä Costa Adejessa, missä meillä on majapaikka, on vieraskielisten kirjojen antikvariaatti ja uskoisin, että myös muissa rantakeskittymissä Los Cristianosissa ja Las Americassa on englanninkielisten kirjojen myyntiä. Huoneistohotelleilla on yleensä yhteistiloissa joku hylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. 
Minä otin meidän pesutuvan seinälle sijoitetusta hyllystä lainaksi brittijulkkis Katie Pricen muistelmat Love, Lipstick and Lies. Kannessa kerrotaan, että kyseessä on tekijän toistaiseksi sensaatiomaisin omaelämäkerta. Tämä ei siis ole ensimmäinen eikä viimeinenkään muistelma Pricen värikkäästä elämästä, vaan kuvaus muutaman vuoden vuoristoradasta. Tässäpä chick lit -tyyliä malliksi minulle! Tyyli vaikuttaa reippaalta ja kuvissa on paljon poseerausta.


Olen lukenut myös pari tasokasta ruotsalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamaa dekkaria. Niistä myöhemmin. 

Matkakertomus tai -kertomuksia (katsotaan nyt) tulee myös, kun olen päässyt kotiin ja saanut tehdyksi parempia kuvia (plus saanut käyttööni mieheni huolella tekemiä kuvia).


Santa Cruzista


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...