P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita.
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.