Mooses Mentulan kirjoista (luvan kanssa)

Tietenkin olen halunnut kirjoittaa Mooses Mentulan kirjoista aina uuden kirjan ilmestyttyä, mutta kirjoittaja ja kustannustoimittaja ilmoittivat heti aluksi, että parempi, kun arvostelut tulevat muualta kuin omalta äidiltä, objektiivisemmin. Peräydyin kuuliaisesti ja jättäydyin jääviksi edes kyselemättä enää. 
Olen seurannut kiinnostuneena kirjojen valmistumista, huolestuneenakin silloin kun Seppo/Mooses on kirjoittanut silmänaluset mustina öisin.
Olen myös saanut olla esilukijana, yhtenä monista, mikä on minulle hyvin mieluisaa hommaa. 
Nyt sain päähäni kysyä Moosekselta, joko saisin esitellä hänen kirjojaan täällä blogissani. Sain luvan sillä lisäyksellä, että kirjoitan nimenomaan läheisyysnäkökulmasta, en arvostelijana.

OK!

Seppo, kuten kaksi muutakin poikaamme pitivät kirjoista lapsena - ja kyllä heille luettiinkin kaiken aikaa. Luettiin iltasadut ja aamusadut ja lomilla pitkin päivää. Sepon nuoremmista veljistä toisella on käännösfirma ja toinen on toimittaja, sanatyöläisiä kaikki siis.
Sepon päivätyö on nykyään rehtorina. Hän on tehnyt töitä myös lehti- ja radiotoimittajana, vetänyt kirjoittajakursseja, kirjoittanut kuunnelmasarjan ja juttuja ja kolumneja lehtiin, mm Apu Junioriin ja Opettaja-lehteen.   

Sepon ensimmäinen julkaistu kaunokirjallinen teksti oli novelli Taimen kirjailija Juhani Syrjän toimittamassa erätarinakokoelmassa Pöytään isketty puukko (2010). Seppo omaksui tällöin kirjailijanimen Mooses Mentula.
Mooses-nimi tulee lapsuudesta. Asuimme sinisten vaarojen maisemissa Kainuussa, jossa Veikko Huovinen oli suuri nimi. Hänen Havukka-ahon ajattelijallaan Konsta Pylkkäsellä on kaverina Mooses Pessi, ja meistä nimi Mooses sopi meidän pienelle pallopäiselle pojallemme. Nimi löytyy hellittelynimien joukosta vauvakirjastakin. 
Mooseksen Taimen ei ole perinteinen erätarina, mutta Syrjä näki sen ansiot novellina ja rohkaisi Moosesta kirjoittamaan lisää. 
 

 

Vuonna 2010 Moosekselta julkaistiin 16 novellin kokoelma Musta timantti, joka pääsi Helsingin Sanomien 10 parhaan esikoisen joukkoon. 
Tällä hetkellä Kajaanin Harrastajateatteri esittää näytelmää, jonka pohjana on kolme tämän kirjan novellia. Hiekkaa-novellia on käytetty opetusmateriaalina lukiolaisille, ehkä muitakin. 
Minä pidän tässä kokoelmassa erityisesti novelleista Hiekkaa, Musta timantti, Iso mies ja Bodishow sen sympatian vuoksi, jolla Mooses niissä tarkastelee kuvaamiaaan ihmisiä.  

 

Kolmen vuoden kuluttua novellikirjasta ilmestyi romaani Isän kanssa kahden, joka on käännetty myös saksaksi ja on saksalaiselta nimeltään Nordlicht - Südlicht. Kirjan tapahtumapaikka on Lappi. Lasta vedetään kahteen suuntaan; etelästä muuttanut äiti haluaisi palata Etelä-Suomeen mutta isä on poromies eikä voi kuvitella elävänsä muualla kuin synnyinpaikassaan. 

Kirjan keskeltä:
Lenneä olisi pelottanut, mutta tällä kertaa huoneessa oli Poropoika. Se raotti ovea, hiippaili alakertaan vievien portaiden yläpäähän ja näki, että isä istui sohvalla ja äiti käveli ympyrää keskellä olohuoneen lattiaa ja lauloi, että muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Lenne näki, kuinka Poropoika oikaisi selkäänsä ja pullisti rintakehäänsä. Se loikkasi yhdellä pitkällä loikalla keskelle olohuonetta. Se käänsi päänsä uhkaavaan kenoon, sieraimista nousi höyryä. Se katsoi ensin isää ja sitten äitiä. Katse pysäytti molemmat. (- - -)
   Poropoika kääntyi ja tolvasi ryminällä portaat ylös. Se nosti päänsä ylös, ravisti sarviaan ja roukui. Sitten se vain häipyi sinne jonnekin, mistä oli tullut.

Mooseksen toinen romaani Jääkausi ilmestyi taas kolmen vuoden kuluttua edellisestä kirjasta vuonna 2016. Tasainen tahti, aika tiheäkin, kun ottaa huomioon vaativan päivätyön ja perhe-elämän vaatimukset. Jääkauden teema on kouluelämän henkinen väkivalta, joka saa vakavia muotoja. 

Kirjan loppu, hyytävä ja samalla armollinen:
    Helmi hörppäsi kuohuviiniä väärään kurkkuun. 
    Mies otti olkalaukustaan paperikuvan ja asetti sen Helmin eteen pöydälle. Kuvassa karhu ja susi olivat haaskalla. 

Romaani Toiset meistä (2020) on monitasoinen psykoositarina, jossa on vakavan ohella paljon komiikkaa. Syrjäytynyt ja ahdistunut Tino katoaa omaan maailmaansa, vai kirjailijako sekoaa? Miten itsenäisiä me olemme? Olemmeko kaikki osa jonkun kertomaa tarinaa? Entä kummallako tavalla meidän kilpemme toimivat, suojaavat vai eristävät?
Suomalainen kirjan nimi kertoo, että meissä on monenlaisia ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Saksannoksen otsikkoon on valittu kilpiteema. Kirjan nimi on Der Schildkrötenpanzer. Siinäkin on kaunis kansi, kuten kaikissa Mooseksen kirjoissa. Neljän ensimmäisen kirjan päällyksen on suunnitellut Mika Tuominen ja viidennen, Toiviokosken, Martti Ruokonen. 

Toiset meistä -kirjan alku:

Pölynhiukkaset leijailivat sälekaihtimien raidoittamassa auringossa. Kalkkiutunut kahvinkeitin pörpötti, ja jääkaappi huokaili kyllästyneenä. Joskus oranssiksi maalattujen, nyt haalistuneiden kuivauskaapin ovien edessä seisoi pyöreä pöytä, jonka ääressä puri ruisleipää Simpsons-hahmoilla koristeltuihin boksereihin verhoutunut sojottavatukkainen mies. 

Tänä vuonna Moosekselta ilmestyi romaani Toiviokoski, jonka tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Sodan haavat vainoavat sen kokeneita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta toivo paremmasta kannattelee. 

Tätä romaania varten Mooses sai vuoden pituisen apurahan, jonka turvin saattoi tehdä kunnolla taustatyötä, tutustua arkistoihin ja tehdaspaikkakuntien elämään. Aiemmin hän on saanut pari lyhyttä apurahaa ja muutoin kirjoittanut vapaa-ajallaan. 
Kirjalle on suunnitteilla jatkoa.

Kirjan keskeltä:

    Vielä hetki sitten ilmapiiri oli leppeä ja raukea kuin sateen jälkeinen paiste, mutta nyt siinä oli jotain kulmikasta. Vilho ei tiennyt, miten olisi jatkanut, mutta kakisti lopulta:
    - Työtä saa lehdessäkin tehä. Ei tule raha ilmaiseksi missään.
    Kaikki vetivät samaan aikaan joko tupakkkihenkoset, kalistivat pulloa tai yskäisivät.
    - Paita pysyy kuitenkin kuivana, viilaaja sanoi. 

Mooses on ollut mukana myös ainakin kahdessa novelliantologiassa.
Matkanovelleja on Nuoren Voiman Liiton, WSOY:n ja VR:n yhteinen hanke. Sillä juhlistettiin novellin vuotta 2013. 
Toinen tuntematon julkaistiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017. Siinä haluttiin kertoa, mitä kotirintamalla tapahtui miesten sotiessa, mitä Lyyti Rokka (Antti Heikkisen novelli) ja vääpeli Korsumäen vaimo (Mooseksen novelli) ajattelivat miehistään ja miten kaatuneiden sotilaiden kotona toivuttiin. Molemmissa kokoelmissa on 22 kirjailijaa.
Näistä olen kirjoittanut jotakin täällä ja täällä. 

Lopuksi totean, että Mooses on onnenpoika, koska ei ole koskaan saanut yhtään hylkäyskirjettä. 

En arvostele, mutta näin täysin subjektiivisesti voin sanoa, että Äiti tykkää ja Poikahan osaa kirjoittaa. 

4.11.

Ai niin, kirjamessukuvat. Nämä ovat perjantailta 27.10. Taija Tuominen haastatteli Moosesta ja Karoliina Niskasta, jolta on julkaistu romaani Muamo. Muamossa kerrotaan suomalaisista naisista sodan aikana. 
Toisessa kuvassa Mooses on signeeraamassa kirjojaan.

  

Kuka saa kirjoittaa kirjoja?

 

Kirjoittamisen opettelua meillä kotona
tässä hiljattain

Taas astutaan uusi askel kirjallisuuskentällä. WSOY.n markkinointipuoli järjestää maksuttoman kirjoituskurssin kymmenkunnalle kaupalliselle vaikuttajalle, joilla on etunaan valmis iso lukijakunta, siis ne tuhannet seuraajat, jotka lukevat ja katselevat heidän sosiaalisen median päivityksiään. Oletetaan siis, että nämä fanit ostavat myös tutun somevaikuttajan kirjan/kirjoja, joita hän kirjoittaa kustantamon tilauksesta saatuaan ensin hieman koulutusta kirjoittamiseen. Kirjoittamisen opettajana tällä valmennuskurssilla on Taija Tuominen.

No, kustantamolle tämä on tietenkin liiketoimintaa. Julkkisten kirjat ovat tuottaneet hyvin jo ennen somea ja erityisesti nyt someaikana ovat ne sitten kertomuksia omasta elämästä, kuten lifestyle-blogeissakin tai kevyitä tietokirjojen tapaisia kokemusasiantuntijakirjoja blogin, podcastien tai muiden somejulkaisujen aiheesta.  
Näillä kirjoilla kustantamo korjaa rahatilannettaan. Tavallinen kirjahan ei ole käynyt kovin hyvin kaupaksi. Se ei ole kustantamoiden syy, vaan ihmisten jotka eivät osta kirjoja. 

Kaupallinen vaikuttaja, influensseri, on uusi ammatti, jossa ansaitaan julkisuudella. Kun on onnistunut hankkimaan sometililleen ison seuraajamäärän voi hakea yhteistyötä firmojen kanssa, ja kun asema on vakiintunut firmat ottavat yhteyttä ja voi valita parhaat päältä - nyt firma on siis kirjakustantamo - ja hyöty on molemminpuolinen. 

Vetoomus kustantamoille 
Meitä on vielä paljon, jotka haluamme lukea kirjoja, tasokkaita painettuja kaunokirjoja. Sellaisten kirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole omaa henkilöbrändiä. He voivat olla maan hiljaisia, joilla ei ole edes sosiaalisen median tiliä, mutta he ovat oikeita, sytyttäviä kirjailijoita. Miten on, onko heille tilaa?
Saanko minä yhä kunnon lukemista suurilta kustantamoilta?
Luotan kyllä siihen, että löytyy vielä pieniä kustantamoja, joille laatu on tärkeä ja jotka julkaisevat tasokkaita romaaneja, tietokirjoja, runoja ja esseitä, vaikka lukjakunta ei ole suuri. 

Ensimmäisen kerran kuulin kirjailijan brändäämisestä kun Riikka Pulkkinen oli aloitteleva kirjailija ja hänestä julkaistiin muotikuvan tyylisiä otoksia. Hän kirjoitti esikoisensa, romaanin Raja, vuonna 2006. Viime aikoina on alettu yhä enemmän painottaa sitä, että jokainen kirjailijakin tarvitsee näkyvyyttä, sometilin jossa kertoo lukijoilleen itsestään ja vierailuja tv-ohjelmissa. Joillekin tämä sopii, jotkut taas haluaisivat jättää mainostamisen kustantamolle ja kertoa itsestään vain kirjoissaan eikä niissäkään niin suositun autofiktion eli puolitoden muodossa vaan salatummin, rivien välissä.    

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen tarkasteli somevaikuttajien mukaantuloa kustantamon leipiin kiinnostavassa Näkökulma-kirjoituksessaan 25.8. Juttu oli otsikoitu terävästi Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa. Hän kertoo, että tieto kirjailijakoulusta on herättänyt närkästystä kirjailijoissa, mistä närkästyksestä taas influensserit ovat närkästyneet Instagram-tileillään.
Voi sitä närkästymisen määrää! Onneksi en ole Instassa, en jaksaisi tuollaista. Onneksi minulla on blogissani lukijoita ja kommentoijia, joiden kanssa voi keskustella ja väitellä erilaisista ilmiöistä närkästymättä. 
Kiitos Eleonoora Riihiselle, että olet koonnut selkeän raportin Instan rönsyilevistä keskusteluista ja toimit tässä jutussa eräänlaisena Instagram-kirjeenvaihtajana minulle ja muille, jotka emme jaksa siellä kahlata. 

Vastakkain asettautuminen, sehän on nykyajan  termi, kuplautuminen. Tilanteesta huolissaan olevia kirjailijoita on nimitelty Instagram-julkaisuissa elitistisiksi portinvartijoiksi ja influenssereita syytetty helposta tallaamisesta toisten tontille rahastamaan. Ansioitunut kirjailija (Bechi, hyvä romaani), joka on itsekin somevaikuttaja (Ruskeat tytöt -blogi ym), Koko Hubara, on rohjennut sanoa, että ei usko kovin monella kaupallisella influensserilla olevan "vakavaa vihkiytymistä kirjallisuuteen". Tämän kylän homopoika -blogin pitäjä Eino Nurmisto taas on todennut, että häntä kiusaannuttaa edes ajatella, että häntä motivoisi kirjoittamisessa jokin sellainen kuin "alan edistäminen tai laadun nosto". Häneltä on julkaistu Homopojan opas. Asuntosijoittaja ja somevaikuttaja (blogi, Mamma betalar -podcasteja) Natalia Salmela on vakuuttanut, että julkaisee parisen kirjaa syksyllä, vaikka kuinka kritiikkiä sataisi niskaan. 
Mikä minusta kuulostaa todella pahalta on Salmelan ylimielinen väittämä, että somevaikuttajat riisuvat kirjallisuudelta turhaa myyttistä glorifiointia ja arkipäiväistävät kirjoja, kuten äänikirjatkin ovat tehneet. Myyttistä glorifiointia? Elitismiä? Kirjallisuudessako, siinä mikä on minulle sekä jokapäivästä leipää että juhlaa!

Äänikirjojen ja e-kirjojen nousu tarkoittaa kirjailijalle tulojen romahtamista.
Samaa merkitsee myös se, jos brändi edellä kirjoittavien kirjat nostetaan esille näyttävästi ja tuntemattomampien tekijöiden kirjat unohdetaan arvostella. Tätä on turha kieltää. 
On väärin syyttää kirjailijaa hienostelusta, jos hän on ammattiylpeä  ja tuntee mielipahaa siitä, että kuka tahansa neuleblogin pitäjä ja kauniin kuvakirjan aiheesta julkaissut tai omakohtaisen kirjan blogissa esittelemästään liikunnasta julkaissut alkaa kutsua itseään kirjailijaksi. Kirjailijoilla - niillä heistä, jotka ovat pystyneet elämään kirjoittamalla - on kyse toimeentulosta, influensserilla vain yhdestä uudesta tahosta bisneksissään. 

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä WSOY:n ja influenssereiden yhteistyöstä. 
Toisaalta myös menestyneiltä useita hyvin myyneitä kirjoja kirjoittaneilta kirjailijoilta julkaistaan välillä huonoja kirjoja, joiden myynti perustuu tunnettuuteen. Mielestäni jokaisen kirjan kirjoittajan pitäisi myös ottaa lukeva yleisö aina huomioon eikä kirjoittaa itsepäisesti vain itselleen. 
Kohdeyleisö? Johtaako julkkisten seuraaminen lukijoita yhä pinnallisempien kirjojen pariin ja laiskaan lukemiseen, jossa ei jakseta etsiä ja odottaa tekstin avautumista? Monet lapsethan aloittavat lukemisensa julkkistubettajan seuraamisella.
Tuntuu kyllä pahasti siltä, että influensseriyhteistyö on taas uusi porras alemmas kirjallisuuden tasossa. 

Etsin Sheila Kohlerin kirjoja Adlibriksestä. E-kirjoina olisin saanut useampia, painettuna kirjana yhden, joka kiinnostaa minua vähiten. Amazonasista onneksi vielä löytyy perinteisiä kirjoja. Yhä useammin törmään siihen, että varsinkin vanhempia kirjoja löytyy nettikirjakaupoista nykyään vain e-kirjoina ja äänikirjoina. Painetuista kirjoista ei oteta uusia painoksia. 
Ei kai vain syksyn kirjamessuilla myydä perinteisiä kirjoja näissä uusissa muodoissa ja nosteta pöydille koreakantisia somevaikuttajien kirjoja.  

Toive kustantamoille
Pitäkää huolta laadusta, vaikka kirjoittaja olisi kuinka tunnettu 20 000 seuraajan influensseri. 
Syksyn myyntihuippu joulu on tulossa. Julkaiskaa monipuolinen valikoima oikeita painettuja kovakantisia kirjoja kirjallisuuden ystäville, jotka ovat aina ostaneet niitä itselleen ja lahjoiksi. 
.
Vetoomus lukijoille, meille
Ostetaan kirjoja. Vain näin me saamme niitä jatkossakin. Kirja-ostos ei koskaan ole turha ostos. 

Aloin tässä lopuksi ajatella, että herranjestas minäkin olen jonkinlainen someinfluensseri. En kaupallinen kylläkään, siitä olen pitänyt visusti huolen. 
Edellistä neljä päivää sitten kirjoittamaani pohdiskelua on luettu jo lähes viisisataa kertaa... 
Tätä pitää nyt miettiä lisää. Miettimisen ohella vaikutan mieheeni metsäretkellä, jonka teemme ehkä viimeisen kesäpäivän kunniaksi tältä kesältä. Ennuste näyttää, että putoamme tämän päivän 27 asteesta tulevalla viikolla 11 asteeseen. Oi joi, mikä elokuu, en soisi sen päättyvän. 

Kohti vuotta 2020: kirjoittamisen karsimista, pyöreitä vuosia ja hyvää vihan peitoksi

Kangaskassiin painettu teksti

Kohta pyöräytämme kauniin symmetrisen luvun 2020. Minulla on kalenteri valmiina ja johan siellä on merkintöjäkin, merkkipäiviä ja tulevia tapahtumia.        
Aiemmin jo vähän uumoilin, että vähennän vuoden vaihteen jälkeen bloggailua ja keskityn enemmän muuhun kirjoittamiseen. Näin tapahtuu.  
Olen "tuottanut sisältöä" jo kohta seitsemän vuotta, antoisia vuosia. Blogin pito vie paljon aikaa (minulla, ei varmaan kaikilla), on addiktoivaa ja välitöntä mielihyvää tuottavaa enemmän kuin olisin arvannutkaan. Osaanko muutoin enää kirjoittaakaan! Saa nähdä. 
Kommentteja jään kaipaamaan eniten, ja pelkään sitä, että putoan kärryiltä, jos käyn blogeissa, tässä omassani ja toisten, vain silloin tällöin. Nämä seikat saavat minut empimään päätöstäni bloggaamisen vähentämisestä. 
Muistelmien kirjoittamisessa pelottaa kaksi asiaa.
1. Se että en muista mitään tai en uskalla muistaa. 
2. Se että muistaminen tekee kipeää. 

Viimeksi sain hyviä neuvoja elämäkertakirjoittamiseen Taija Tuomiselta, kun luin hänen kirjansa Kuningaskobra. 

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen. 

En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen. 

Sanon opiskelijoilleni, että ei menneisyyttä voi jäljentää, se on luotava uudelleen. 
   Sanon opiskelilijoilleni, että kirjoittakaa siitä, mitä ette halua muistaa.
   Sanon opiskelijoilleni, että mitä lähemmäksi henkilökohtaiseen te uskallatte mennä ja mitä rehellisempiä te olette, siellä te kohtaatte itsenne ja lukijan. 
   Samalla muistan, mitä Claes Andersson sanoi kaupunginkirjaston kaksikymmenvuotisjuhlassa, että kaikista suurin paljastaja onkin lopulta se suurin piiloutuja.

Kirjoita salaisuutesi, sanon usein luokkahuoneissa, kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Kirjoita siitä, mitä kaipaat, sillä me olemme sitä mitä me kaipaamme.

Lähden loppiaisen jälkeen matkalle. En yksin, älkää pelästykö, minähän palasin yhdeltä yksinmatkalta keuhkokuumessa tässä bloggailuaikanani ja parhaillaankin toivun flunssasta. Nyt menen mieheni kanssa. Tarkoitus on patikoida, olla paljon ulkona, katsella ympärilleen ja aloitella sitä omaelämäkerrallista kirjoittamista. Kohde on Teneriffa, ja käymme myös jollain naapurisaarista, ainakin La Gomerassa. Lentomatka on pitkähkö, pitää tuplailla astmalääkitystä ja juoda paljon.
Matkalla on kyllä tosi hyvä aloittaa elämäkerta, koska matkalla olo on aina myös matkaamista omaan mieleen.  

Matka on myös pyöreiden vuosien kunniaksi. Seitsemänkymmentä, seitsemän kymmenen vuoden jaksoa elettynä! Apua, siirryn kohta kahdeksannelle kymmenelle, se tuntuu kyllä aika vanhalta.

Aion tehdä synttäriaamuna samoin kuin hiljattain saman verran vuosia täyttänyt Juha Mieto. Haastattelijan kysellessä synttärinvietosta, hän kertoi, että menee peilin eteen, pui nyrkkiään ja karjaisee Perrrkele!- paitsi että minulla varmaan voimasana vaimenee muotoon "Voi juku!". 
En ollut huomannut käyttäväni tällaista sanontaa ennen kuin pieni pojantytär kysyi "Kuka sanoo voi juku?" ja minun yllättyneenä tunnistaessa voimasanan omakseni nauroi silmät viirussa:"Mummiii...".

Nalle-Puh -kirjojen hahmo Aasi Ihaakin on pohtinut syntymäpäiväänsä. 

"Mutta onko nyt oikein totta sinun syntymäpäiväsi?" kysyi Puh.
"On", vastasi Ihaa.
"Ai! Paljon onnea sinulle päiväsi johdosta."
"Ja paljon onnea sinulle."
"Mutta eihän tänään ole minun syntymäpäiväni."
"Ei vaan minun."
"Mutta sinä sanoit: "Paljon onnea?"
"Miksi ei? Et kai sinä halua olla onneton, kun minulla on syntymäpäivä?"
"Ai jaa", sanoi Puh.

Paljon siis onnea teille lukijat minun lähestyvän syntymäpäiväni johdosta!
  
                                - - - - - - 

Olin jo lopettanut tähän, mutta palaankin vielä edellisen kirjoitukseni (ja monen aiemman) yhteiskunnallisiin mietteisiin. 

Sain juuri tietää, että Suomessa on aloitettu jouluaattona Silakat-työnimeä kantava liike, jonka esikuvana on Italian Sardiinit. Molemmat kansanliikkeet ovat reagointia vihapuheeseen ja tekoihin. Suomessa viimeinen yhteiseen mielipiteen ilmaisuun sysäävä pisara on tullut siitä, että joku vihaan itsensä valjastanut oli usuttanut toisia samanmielisiä lentokentälle jahtaamaan kahta al-Holin vankileiriltä pelastettua lasta ja heidät turvaan tuovia virkailijoita. Sen jälkeen näiden henkilöiden sijaintia oli yritetty selvittää joukolla ja jatkettu jahtia autoilla ja jalan joulunpyhien ajan. Helsingin perussuomalaisten piirijärjestö jakoi sivullaan videota, jossa nämä lapset näkyvät. Miksi?

Tunnen suurta voimattomuutta näin pahan vihan edessä. Tulee mieleen kaikenlaisia assosiaatioita joulun lapseen. Metaforaa 'joulun lapsi' olisi varmaan käytetty yleisesti, jos kyseessä olisi joidenkin muiden äitien lapset.

Joukossa on voimaa, silakkaparvi koostuu monesta yhdessä. Toivon menestystä uudelle liikkeelle ja onnea hyvän levittämiseen pahan peitoksi.

Tämä al-Holilta tuotujen pienokaisten maalittaminen masensi minua kovasti, varsinkin kun olin juuri liikuttunut ihmisten hyvyydestä ja järkyttynyt pahuudesta luettuani teoksen Hukkuneet. Kirjan tekstit ovat tutkija Taina Tervosen ja kuvat valokuvaaja Anna Aution. 
Kirjassa kertovat kokemuksistaan useat henkilöt, jotka ovat hoitaneet Välimeren ylityksen yhteydessä kuolleiden asioita. Joukossa on palomiehiä, kalastajia, hautausmaan työntekijöitä, rannikkovartija, oikeuslääkäreitä, pappi, kunnanvaltuutettu, DNA-laboratorion johtaja ja muita. Haastatteluja on tehty Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Kaikille haastatelluille yhteinen piirre on ihmisen kunnioitus hänen kuolemansa jälkeen. 
Eräskin hautausurakoitsija kertoo, miten hän sen sijaan että olisi antanut haudata viisitoista marokkolaista nimettöminä Tarifaan lähti Marokon puolelle toreille etsimään heidän omaisiaan, jotka kustantaisivat matkan kotiin. Hän löysikin kaikille omaiset, ja kun näillä ei ollut varaa maksaa, niin päätti siitä huolimatta viedä ruumiit kotipaikkakunnille. Hän ja hänen apulaisensa tekivät kahdella autolla useamman edestakaisen matkan.  
Sitten aloin lukea noita pikkutekstejä, joita etu-ja takakannen lisäksi on useita sivuja. Siellä on lueteltu tilanteita, joissa henkilö sai surmansa. Niissä oli joitain, jotka kertoivat uskomattomasta pahuudesta. Ihmisiä kuolee partakoneen teriin, joita on upotettu ylitettävään muuriin ja jotkut ovat paleltuneet, kun tulomaan rajavartijat tai muut viranomaiset ovat pakottaneet heidät välittömästi paluumatkalle hyisessä säässä.

Suurin toivoni vuodelle 2020 on ihmisyyden ja myötätunnon nostaminen kunniaan kaikissa tilanteissa ja varsinkin meillä Suomessa, jossa on niin hyvin asiat eikä yhtään mitään syytä vihaan. 

Hyvää uutta vuotta teille lukijat ja älkää nyt ihmetelkö, jos pidän vähän taukoa. 

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen. 

Taija Tuominen, Tiikerihai (2000)

Sain juuri luetuksi Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai. Päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä kirja on täynnä surua.

Luin ensin Tuomisen viime vuonna julkaistun kirjoitusoppaan Minusta tulee kirjailija. Kokenut kirjallisuusalan ihminen (luovan kirjoittamisen opettaja, läänintaiteilija jne.) on laittanut kaiken omansa ja toisilta alan ihmisiltä saamansa tiedon kansien väliin erittäin kiinnostavalla, kannustavalla ja henkilökohtaisella tavalla. Tuominen on kertonut, että teoksen kirjoittaminen alkoi luistaa sen jälkeen, kun hän luopui puhtaasta asiatyylistä ja päätti kertoa myös tarinoita omasta tiestään kirjailijaksi. Tuominen kuvaa, miten kirjoitti Tiikerihaita pitkään, kymmenisen vuotta, ensin kirjallisuusopintojensa ja myöhemmin muiden töidensä ohessa. Alkuun hän kielsi haastatteluissa sen omaelämäkerrallisuuden, koska ei ollut valmis kertomaan lapsuushelvetistään, mutta pian hän alkoi kokea kieltämisen turhaksi. Kirjaa lukiessa tuntuukin siltä, että kirjoittajan on täytynyt nähdä läheltä kuvaamaansa elämää.  

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kun mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi.

Perhe asustaa maalaiskylässä pienessä töllissä, äiti, Elisa ja isä, jota puhutellaan rupikonnaksi sekä talon yläkertaan komennettu isän äiti, vanha vittu tai irvivittu. Äiti pitää toisaalta Elisaa uskottunaan ja toisaalta ivaa, haukkuu ja tuomitsee tämän elämäntyylin pienestä hameen helmoissaan riippuvasta rääpäleestä aina aikuiseksi naiseksi ja yliopiston dosentiksi asti. 

Tiikerihai kertoo sitoutumisen pelosta ja suuresta elämänpettymyksestä.

Äidin katseessa oli kaipuu ja kaikki mistä se oli jäänyt paitsi ja sata muuta asiaa, joiden nimiä en tiennyt. Samanlaisen katseen olin nähnyt sillä aamiaisella suolakurkun ja rasvaisen makkaran ääressä hotelli Moskovan raskaan katon alla. Illalla äiti oli kadonnut Nevski Prospektin huminaan, eikä ollut tullut huoneeseemme koko yönä. 

Perheen isä jää ohuemmaksi hahmoksi. Hän on heikko vätys, äidin pettymyksen alku ja juuri. Ei se pettymys tosin mihinkään häviä, vaikka isä tulee ajetuksi pois kotoaan. Äidin pettymys on kuin pikkulapsen itkua ilman selkeää kohdetta. 

Entä tytär?

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäisen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. 

Juurettomuus siirtyy. Elisa kokee sen vapautena. Minä näen siinä myös paljon surua ja kyynisyyttä. Aloin miettiä, miten paljon lapsuudenkodin tunnelma mahtaa vaikuttaa siihen, millaisen perheen itselleen haluaa, yhtä pitävän ydinperheen vai  löyhempisidoksisen ystävistä koostuvan yhteisön vai jonkin ihan muun? Joskus lapsuudenperhe toimii mallina, joskus varoituksena. Elisan saama kuva perheen ihmissuhteista ei rohkaise sitoutumiseen. Äiti hätisti hänet pois hameen helmoistaan kepillä säärille lyöden.Tämä nainen mummina? Hän varmaan valistaisi lapsenlapsiaankin omista ylivoimaisista rakastelutaidoistaan. Mä oon muuten hyvä sängyssä. Miehet sanoo.

Kirjasta jäi iso kysymys. Tuleeko Elisasta onnellinen? Tuominen on kirjoittamassa kirjaa suurkaupunkien aamuista. Odotan, antaako se vastauksen.

Kirjan kieli on mahtavan ilmaisuvoimaista. Tuominen käyttää murresanoja ja kuvaavia verbejä. Sä olit jossain. Missä lie humensit.  - Ja sä vaan maata horotit puoleen päivään. 

Jäin kaipaamaan vahvempaa isän kuvausta. Miltä mahtaa tuntua miehestä, joka saa vaimokseen raivottaren, naisen, joka kääntää tyttärenkin isäänsä vastaan? Miltä tuntuu häpeä "mitä siitä naapurikki sanoo" -ympäristössä Suomen Hämeessä, kun kotiminiä valloittaa talon? Isän hahmo sivuhenkilönäkin on tarinan surullisin.

Rakenne ei ole täysin onnistunut. Lukija ei aina tiedä, ollaanko Elisan lapsuudessa, nuoruudessa vai nykyhetkessä. Ympäristön ja esineiden kuvaus olisi auttanut tässä ajankuvan luomisessa, mutta sitä ei juurikaan ole. Tuokioiden ja hetkien kuvaus on monesti mielenkiintoisempaa kuin kronologinen tarinan kerronta, mutta jokin kömpelyys minua näissä aikasiirtymissä häiritsee. 

Olisin voinut kertoa yksinäisyydestä, viivasta, joka jatkuu. Sama se missä sitä oli. Helteinen elokuun päivä, jolloin lähdin. Syksyn ensimmäiset sinertävät sävyt, jotka kaatuivat sen päälle. Monta muuta tilannetta ja hetkeä. Oliko edes mahdollista panna muistoja järjestykseen?