Omat sanat

Joël Dickerin jännitysromaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on joka luvun alussa vanhemman kirjailijan ohje nuorelle kirjoittamisessaan jumiin jääneelle kollegalle. Ohje nro 15 käsittelee sanoja. 

   - No, sana on sana, ja sanat kuuluvat kaikille. Sen kun avaa sanakirjan ja valitsee sieltä mitä haluaa. Mutta sen jälkeen asia käykin kiinnostavaksi. Pystytkö tekemään valitsemastasi sanasta aivan erityisen?

Mentori Quebert selittää oppipojalleen Marcus Goldmanille, että jos tämä valitsee kirjoittaessa jonkin sanan, vaikka sanan "lokki", toistaa sitä ja tekee siitä omansa, niin ihmiset alkavat aina lokkeja nähdessään ajatella niitä Goldmanin lokkeina.  

Vasta silloin tiedät, että siitä mitä kirjoitat alkaa tulla jotain. Sanat kuuluvat kaikille, kunnes pystyt todistamaan, että ne ovat sinun sanojasi. Siitä tuntee kirjailijan. Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on  kyse vuorovaikutuksesta.

Mietin, yhdistänkö mitään sanaa tiettyyn kirjailijaan. No, madeleine-leivos on tietenkin Marcel Proustin. 

Elokuvamaailmasta minulle tulee mieleen "rosebud". Tämä englanninkielinen sana vetää heti ajatukset Orson Wellesin upeaan elokuvaan Citizen Kane ja pieneen rattikelkkaan. Liikutuin elokuvan lopusta ja siksi kaikki kelkat jotka muistuttavat elokuvan päähenkilön lapsuuden kelkkaa tuovat mieleeni siihen maalatun tekstin Rosebud. 

Maalaustaiteessa on yksi merkityksen luoja ylitse muiden, Picasso ja hänen rauhankyyhkynsä.

Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.   
 
    Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua",  koska sanat tuntuivat siltä. 
    Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.  

Puistotie on lähes sula. Kohta lapset pääsevät leikkipuiston laitteisiin. Vein nastakengät varastoon. Vielä on yöpakkasia, mutta valo lisääntyy ja kevät koittaa. Kuulin tänään titityyn. 
 
Hyvin moni on sanonut, että tämä talvi on ollut erityisen raskas. Se on niin myös omalla kohdallani.

Jos olisin kirjailija pyrkisin tekemään auringosta oman sanani.  

Ukki sanoi, että jos sanoja ei olisi niin viljalti, maailmassa olisi paljon vähemmän murheitakin. Hän sanoi minulle kahden kesken ollessamme että kaiken maailman hupsut vasiten keksivät sanoja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin ärsyttää ihmisiä.
Ja niin kai se on. 

PS Linkki aiempaan kirjoitukseeni Pikku Puun kasvatuksesta (klik).

Kuvia ja juttua muraaleista, kuten lupasin

Muraalitaide on seinään tai muuhun pysyvään rakenteeseen maalattua taidetta, jolla on omat taiteilijansa. 

Olen aiemmin nähnyt kookkaita seinämuraaleja Berliinissä ja Belfastissa. Nyt sattumalta osuimme Costa del Solille juuri kun Fuengirolaan on valmistumassa kuusitoista isoa maalausta kahden kadun varrelle. 
Maalaukset kustannetaan osin kaupungin varoista ja osin EU-rahoitteisesta ohjelmasta.  

Kuvan etualan purjelaivamuraalit ovat aiemmin tehtyjä. Nyt ne ovat saaneet seurakseen lisää maalauksia, ja kuun loppuun mennessä kaikki kuusitoista ovat valmiina.
Kävimme seuraamassa taiteilijoita työssään ja Unto vaihtoi sometietojaan taiteilija Alejandron kanssa. Alejandro kertoi, että taiteilijat ovat kaikkialta Espanjasta, maan parhaita, ja mukana on myös yksi norjalainen muraalitaiteilija.
Valtavan kokoiset työt valmistuvat kovaa vauhtia, taiteilijan ja apureiden tehdessä yhteistyötä.

Alejandro työssään

Tämä meriaiheinen työ on vielä kesken. Valmistuksessa tarvitaan rakennustelineitä ja valtava rivi maaleja ja isoja suteja.

 Lalone on maalannut muotokuvan omasta kalastaja-isoäidistään Gonchasta.

Lula Goco, Garden

Mona Devane, Niña con bargo, Leive

Yllä olevassa teoksessa taiteilijaa oli inspiroinut Pablo Picasson työ Niña con bargo (Maya), jossa hänellä oli mallina tyttärensä Maya, Mona Devanen mallina oli ollut niinikään oma tytär, Leive.

Maalaus, jossa aurinkolaseista heijastuu kalastajia merellä on Nesui-nimisen taiteilijan. Se on nimetty ehdokkaaksi maailman parhaan muraalin tittelistä yhdessä Fabián Bravon työn kanssa, jossa tyttö pitää kädessään meritähteä takanaan auringonlasku. Kilpailu tapahtuu nettiäänestyksenä kuukausittain ja siinä etsitään parhaita uusia muraaleja 1250 kaupungista ympäri maailmaa.
Bravon työ oli jo esillä aiemmassa kirjoituksessani. Tässä alla uudelleen.

Mikä sitten erottaa muraalin ja graffitin? 
Tärkeintä on varmaan se, että muraalit on tehty luvalla ja varustettu tekijän nimellä. Graffitit tehdään salaa ja laittomasti. Koska ne on tehtävä nopeasti, usein yöllä, taso kärsii, mutta kyllä graffitintekijöissäkin on todellisia taiteilijoita.

Katutaiteessa on väliaikaisuuden leima, koska se on sään armoilla. Rakennus voidaan myös päättää purkaa ja seinätaide häviää.

Muraaleja on sisätiloissakin. Olispa mahtava saada meidän kerrostalokotimme käytäviin taidetta, joka kerrokseen omanlaistaan.
Minä haluaisin meidän kerrokseen tietenkin meren ja auringon. 

PS Tällä kertaa kaikki kuvat ovat Unton. Kiitos Ume!

Jari Järvelä, Klik

Luimme Jari Järvelän romaanin Klik peräkkäin mieheni kanssa. Hän kirjoitti Kouvolan Kameraseuran Facebook-sivuille niin innostuneesti tästä kirjasta, että pyysin saada kopioida hänen kirjoituksensa tänne. 
Kas tässä, vieraskynä Unto Mentula.

Huima valokuvamatka

'Olen asunut alicantelaisen ilotalon vintillä neljä kuukautta, kun tapaan Henri-Cartier Bressonin.'

Näin alkaa Jari Järvelän kirja ’Klik’ (Tammi 2020). 

Suomalainen Iris on lyhytkasvuinen, energinen nuori kartanon tyttö viime vuosisadan alkupuolella. Signe Brander kiertelee kuvaamassa kartanoita ja tutustuttaa Iriksen taikalaatikkoon           

 '- Mikä tämä on?

 - Taikalaatikko, nainen sanoo.

 - Maailma seisoo päällään.

 - Se on kuin sinun silmäsi. Sekin näyttää kaiken väärin päin. Ja maailma kääntyy     
    oikein päin  vasta täällä.

 Nainen kopauttaa otsaani sormellaan. '  

 
Valokuvauksen kipinä syttyy. Iriksen huima matka alkaa, kun vanhemmat lähettävät poikkeavan tyttärensä ulkomaille parantolaan. 

Tapahtumat saavat vauhtia, kun hän tapaa Henri Cartier-Bressonin. Rolleiflexit, Leicat ja Contaxit tallentavat mm.  Espanjan sisällissodan, Normandian maihinnousun, Marilyn Monroen viimeisen elokuvan kuvauspaikat ja Hampurin tulvan. Iriksen seurassa viihtyvät Cartier-Bressonin lisäksi Robert Capa, Gerda Taro, Elliott Erwitt ja Vivian Maier. Pablo Picasso ja Salvador Dali ovat luonnollisesti mukana matkalla. 

Maailmankuulut kuvaajat lainaavat Irikselle kameroitaan ja Iris kuvaa otoksia, jotka nousevat maineeseen toisten nimillä. Mistäpä löytyvätkään ehkä ne Normandian maihinnousun kuvat, jotka Robert Capan piti ottaa? Entä kuka toimikaan vanhoilla päivillään koulukuvaajana mm. Kouvolan Urheilupuiston yläasteella, vangitsi filmille Prinsessa Dianan kauniit kasvot, ja mitä tapahtui Ateneumin taidemuseolle tilaamatta saapuneille oudoille laatikoille? 

Jari Järvelän kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta sitä lukiessa mieleen palautuu joukko mestariotoksia. Ja jos kuvat eivät tule mieleen, niitä voi jäljittää netistä. Iris on kuin elokuvan Forrest Gump, mukana kaikkialla, missä tehdään historiaa, tässä tapauksessa valokuvauksen historiaa.

’Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni.’     

Suosittelen lämpimästi.

No sitten vielä muutama ajatus minultakin. (Olen muuten minäkin ollut jonkin aikaa Facebookissa ja todennut, että blogini on rakkaimpani, edelleen. Laitan näitä blogikirjoituksiani sinne faceen, paljon muuta en sillä suunnalla "ehdi" puuhastella, enkä aio laajentaa somenäkyvyyttäni muihin kanaviin.) 

Mutta siis Klick ja sen ansiot:
- Oli virkistävää lukea välillä muutakin kuin autofiktiota, kunnon tarina, jonka päähenkilönä on lapsen kokoinen, sitkeä nainen joka löytää intohimonsa ja seuraa sitä epäröimättä, vaikka kukaan ei odota häneltä mitään. 
- Tunnen kaikki Iriksen kohtaamat ikoniset hahmot, valokuvaajat, kirjailijat, elokuvan tekijät ja muut julkisuuden henkilöt lehtijutuista ja elämäkerroista sekä osan heidän töidensä kautta. Iris antaa uuden, virkistävän mielenkiintoisen näkökulman heidän elämäänsä. En enää ikinä voi katsoa joitakin Henri Cartier-Bressonin tai Robert Capan kuvia ajattelematta, että niillä voisi olla tällainenkin tausta. Kulkeminen New Yorkin katuja Vivian Maierin seurassa kruunaa kaiken. 
- Iriksen saamat Iris Rukka! -kirjeet ja niiden perässä sivu, jolla vain yksi lause: Sitten en saanut enää kirjeitä. Puhuttelevaa minimalismia.
- Lukujen nimet: Posliinikissan sähinä, Kaikki kääpiöt ovat tasa-arvoisia, Vuosi I JKa (jälkeen Kameran) Avaa silmät.
- Pidän Järvelän säkenöivästä tyylistä kaikkinensa.
- Loppuhuipennus on  huikea. Elämän satumanvaraisuus kirpaisee. Kuvia tulee ja menee, kuvia ovat myös ne, joita hahmottelee ilman kameraa ja ne, jotka jostain syystä katoavat tai lojuvat jossain kenenkään katselematta.

Minäkin suosittelen lämpimästi.

15.2.
PS Oh my, vasta nyt huomasin ja äsken korjasin  kirjan nimen. Olin koko ajan kirjoittanut sen ck-loppuisena klick. Silmä tottuu virheeseen ja katsoo sen ohi. 
(Tämmöinen piirre on kyllä hyväkin monissa asioissa, mutta ei tässä.)

Naisellista ja inhimillistä

Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään. 
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.

Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio. 

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni. 
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää. 
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan. 
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia. 
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.  
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen. 

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!

Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler

Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä