Sunnuntaina vietämme isänpäivää.
Kirjoitan tämän isänpäivän juttuni isoisistä: eräästä lastenkirjasta, isoisistä yleensä ja omaani muistellen.
Viime viikonloppuna tutkimme pojantyttäremme, pienen yökyläilijän, kanssa hauskaa kuvakirjaa 40 tapaa käyttää isoisää. Kirjan tekstit on laatinut yli 200 lastenkirjaa kirjoittanut Harriet Ziefert ja kuvittanut kuvataiteilija Amanda Haley.
Kirjassa on isoisän rooleja, jotka sopivat aika moneen ukkiin, vaariin, pappaan, paappaan, äijään, taattoon ja tuffaan.
Ruksasimme meidän pikkuisen kanssa aika monta kohtaa. Kansikin, isoisä tanssipartnerina (isoisän tehtävä nro 15) pitää paikkansa. Monesti ovat iso ja pieni heiluneet Rölli-peikon rytmiin ja tällä kertaa twistasivat jonkun radiosta kuuluneen musiikin innoittamana.
Kotona ei saa syödä sohvalla, mutta mummilassa saa, joskus.
Vaarin ja Mummin luona pitää saada jotain ekstraa, kuten omaa mieliruokaa ja jälkkäriä arkipäivänäkin.
Vaarit toimivat leikinohjaajina, erotuomareina kiistoissa, opettajina, kuskeina, kokkeina, kirjeenvaihtokavereina, pelikavereina, soutajina...
Unto-vaari on järjestänyt etäkouluna ärräopetusta ja lukutehtäviä, palkintona tavoitteen saavuttamisesta diplomi ja stipendi.
Meillä on aina luettu paljon niin lasten kuin lastenlastenkin kanssa.
Unto-vaari on lisäksi erikoistunut kertomaan tarinoita omasta lapsuudestaan, ajasta jolloin Vaari ei ollut vielä mikään vaari vaan pieni poika Mutin kylässä. Nämä tarinat ovat dramaattisia, niissä kuljetaan koko päivä koulussa Misse-kissan kakka housun puntissa, kiitos aamuisen heinäkasassa pyörimisen, ollaan yksin kotona pimeässä, pudotaan puusta ja joudutaan sairaalaan. Nämä tarinat ovat niin suosittuja, että minä jään kakkoseksi ilatasadun lukijana ja unikaverina.
Paras mitä isovanhemmat voivat lapsenlapselle tarjota on ystävyys. Isovanhempana voi olla monella tavalla. Tärkeintä on se, että on kiinnostunut lapsenlapsistaan.
On tutkittu, että vanhempien sukupolvien miehet, jotka omien lasten ollessa pieniä joutuivat täyttämään päivänsä työllä, ottavat takaisin menettämiään kokemuksia lastenlastensa kanssa. Jotkut jopa muuttavat lastensa perheiden lähelle voidakseen olla enemmän avuksi. Tässä pitää tietenkin muistaa oma asemansa ja rajansa, olla vain apuna ja vain pyydettäessä ja säilyttää se sunnuntaiasenne suhteessa lapsenlapseen.
On myös heitä, jotka ovat liian väsyneitä hoitamaan lapsenlapsia, asuvat kaukana tai eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa pikkulasten kanssa, vaan odottavat heidän kasvamistaan.
Jotkut isovanhemmat ovat vielä itse työelämässä ja ne loppuvuodethan ovat usein raskaimpia. Isovanhemmaksi pitää kasvaa kuten vanhemmaksikin, ja siihen tarvitaan aikaa ja mahdollisuus.
Oma Pappani, isänisäni Juho Arvid, oli lapsuuteni kiltein ihminen. Me asuimme kolmen sukupolven taloudessa maatilalla. Pappa, pieni sitkeä mies, teki raskasta työtä, kuten muutkin talon aikuiset, mutta iltaisin hänellä oli kaikki aika meille lapsille, koska hän ei osallistunut navettatöihin.
Olen istunut pitkät tovit Papan sylissä keinutuolissa. Muistan, miten hän siirsi Satakunnan Kansan sivuun ja keskittyi keinumaan hiljaa kanssani ja kuuntelemaan mitä hänen korvaansa huusin. Pappa ei kuullut eikä myöskään nähnyt kunnolla. Hänellä oli paksulinssiset lasit, jotka minulla on tallella muistoarkussani torpanlunastuskirjan, syytinkisopimuksen, isäni sotilaspassin ym. historiallisten dokumenttien ohella. Niillä laseilla näki ehkä yhden lyhyen sanan kerrallaan, kuin suurennuslasilla.
Pappa osoitteli minulle lehdestä kirjaimia:"Siinon äs ja tosson aa..." Tavasimme lehden otsikkoa Satakunnan Kansa ja aivan varmasti Papalla on osuuteensa siihen, että opin varhain lukemaan.
Lukiolaisena aloin painaa päälle, että Papan pitää saada kuulolaite. Vein hänet korvalääkärille, mutta monen lapsuudenaikaisen tulehduksen vaurioittamille korville näistä laitteista ei ollut mitään apua. Ajelimme hiljaisina linja-autolla kotiin, minä ehkä pettyneempänä kuin Pappa. Olisin niin halunnut tuottaa hänelle hyvää mieltä. Ymmärsin, että Pappani vaikutti tyhmemmältä kuin oli huonon kuulonsa ja näkönsä vuoksi. Jotenkin olin päässyt siihen käsitykseen, ehkä virheelliseen, että hän oli Mamman järkivalinta hänen ensimmäisen aviomiehensä Hugon kuoltua kansallissodassa.
Papan kohdalla toteutui kirjan isoisäkäytön kohta 36 Rakkauden kohteena oleminen. Kuvassa nuorin siskoni teinityttönä osoittamassa Papalle takaisin sitä rakkautta mitä oli häneltä saanut.
Kun olin jo opiskelemassa, kuulin että isovanhempani olivat siirtyneet vanhainkotiin. Pappa halvaantui ja eleli petipotilaana vuosia mieli kirkkaana ja aina positiivisena ja kiinnostuneena asioista. Huusimme hänen korvaansa, mitä millekin pellolle oli istutettu ja mitä meidän elämäämme kuului. Mamma kuoli viisi vuotta ennen Pappaa, joka eli yli 90-vuotiaaksi.
