Laput silmillä ja suu supussa?

 

Silmieni päällä ei ole topattu bikinien yläosa vaan Tallinnan Rahva Raamatista (kyllä, sielläkin paljon muuta kuin kirjoja) ostamani unimaski. Maskia mainostettiin sillä ominaisuudella, että sen sisällä pitkätkään räpsyripset eivät litisty. Minun ripseni eivät tarvitse näin paljon tilaa, mutta muutoin unimaski on joskus kesämatkoilla tarpeellinen. Haluan nukkua pimeässä ja joskus majapaikoissa on turhan valoisaa yöllä. Kotona meillä on makuuhuoneen verhosysteemissä kaksoiskisko, joka mahdollistaa pimentävien verhojen käytön sisäverhoina, päällä kauniimmat.

Laput silmillä on vertauskuva sille, ettei halua nähdä ongelmia.
Minä en halua kulkea laput silmillä, enkä myöskään halua pitää suutani supussa näkemistäni harmeista. Mutta - haluan tuoda ärsytykseni esiin kauniisti, en repien, ivaten ja provosoiden, kuten nykyään paljon tapahtuu. 

Nyt on mieleeni kertynyt paljon harmitusta, ja selvittelen tässä ajatuksiani  kirjoittamalla. Usein kirjoittaminen auttaa tunteiden työstämisessä siedettävään tilaan.
Olen myös utelias kuulemaan, mitä mieltä muut (mahdollisesti) ovat minun mielenrauhaani häiritsevistä asioista.

1. Äärioikeiston nousu somemaailman syövereistä maamme hallitukseen. 😨

Syksyllä työnsä aloittava hallitus on kokoontunut tänään yrittämään sopia säännöistä. Jos yksi hallituspuolue ei halua sitoutua hallituksen arvoihin, jotka ovat yleisiä humanistisia arvoja, vaan haluaa muiden suostuvan omiinsa ja pidättäytyvän arvostelemasta niitä, niin miten siinä on mahdollista sopia mistään? No, luulen että näkemyseroja peitellään ohuella harsolla, joka repeilee tuota pikaa. 
Hallituksen työskentelyn pohjaksi on lueteltu länsimaisen demokratian perusperiaatteita, kuten tasa-arvoisuus, ihmisoikeudet, kansainvälisten ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaatteet ja vapaan lehdistön kunnioittaminen. Näihin ei todellakaan sovi ihmisten arvottaminen heidän syntyperänsä mukaan, mistä kielivät termit "haittamaahanmuutto", "väestönvaihto" ja "ilmastoabortti", joita lähes jokainen poliittisella urallaan ylennyt perussuomalainen käyttää ja pitää normaaleina sanoina. Minusta nuo ovat kauhistuttavia sanoja kauhistuttavine sisältöineen.
Hallituksen periaatteet ja tavoitteethan ovat täysin vastakkaiset perussuomalaisten ajamille asioille eli sille heille yhdelle ainoalle ja tärkeälle, maahanmuuton vastustamiselle. Miten tällaisen tavoitteen ajaminen onnistuu Suomen hallituksessa tänä aikana, jolloin me Suomessa tarvitsemme työntekijöitä muualta!


2. Äärireagoinnit 😕

Ei jokainen juntti ole rasisti, onpahan vain sivistymätön, eikä jokainen ääriwokeihminen ole paha hänkään, vaan esimerkiksi vain... nuori. Tai hämmentynyt.
Keskusteluyhteyksiä on yritettävä pitää yllä myös, ja varsinkin, eri mieltä olevien kanssa. Me olemme paljon muutakin kuin poliittiset mielipiteemme. Jokainen joka on omassa elämässään tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa tietää tämän, osaa suhteuttaa asioita eikä harrasta ylireagointeja. 
Toivon, että normaali suomen kieli riittää keskustellessa ja väitellessä. Sitä meille opetetaan päiväkodista alkaen, samoin kuin sitä, että pitää ottaa vastuu omista  sanomisistaan eikä hokea että tuokinsanoi ja ainaminua ja läppäläppä. 


3. Eikö Pride olekaan kaikille? 😢

Olen ajatellut, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen on yksi niitä harvoja asioita, jossa voin olla täysin sydämin mukana. Nyt olen pettynyt.
Priden sisälläkin on alettu valita ja jakaa ihmisiä. Kaunis sateenkaarilippu ei riitä, vaan siihen on alettu lisätä väriä, viivaa tai merkkiä vähemmistöille vähemmistön sisällä. Edessä on loputon tehtävä. Mustalle ja ruskealle ihonvärille on omat raitansa, mutta missä viipyvät väriraidat muille ihmisihon väreille. Transihmisille on kolme eriväristä raitaa ja intersukupuolisille iso alue kuvioineen ja väreineen. Joku on jo pahoitellut, että vammaisia sukupuolivähemmistöjä ei ole huomioitu erikseen, mutta entä mielenterveysoireiset ja köyhät? Eikö aseksuaalisuus olekaan tärkeä vähemmistö? Lippua kuulemma muokataan edelleen. Nyt on päästy vasta alkuun. Huokaus...
Sateenkaari on kaunis toivon ja yhteisyyden symboli, jossa jokaisella värillä on merkityksensä: punainen tarkoittaa elämää, oranssi pitää yllä terveyttä, keltainen edustaa valoa, vihreä luontoa, sininen harmoniaa ja violetti henkisyyttä. Hieno yhdistelmä. Miksi se ei riitä?
Ketä nämä lokeroinnit ja eri vaiheissa olevat liput hyödyttävät?
Eikö pitänyt lisätä tasa-arvoa eikä korostaa eroja?

Eräs Mustilan arboretumin kivimaalauksista

En tahdo olla pelkästään negatiivinen ja haluaisin aina lopettaa blogikirjoitukseni hyväntahtoisesti. Siksi loppuun päivänkakkaroita.
Aloin jo laatia tasapainottavaa positiivisten asioiden jatkoa tälle harmituslistalleni. 

PS Kuten rasisteilla on omia salamerkkejään, numerosarjoja, kirjainyhdistelmiä ja kuvia (pesukarhu ei ole söpö eläin, vaan haukkumasana tummaihoisille jne), niin nuorisolla on alkuperäisestä muunnettuja sisältöjä emojeille. Siksi - varmuudeksi:
ensimmäinen emojini kertoo pelon maustamasta epäilystä, toinen huolestumisesta ja kolmas ihan vain surusta.

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään. 

Kouvola Pride 24.8.2019, Love is love

Love is love ja Love is not a thing to hate luki kylteissä Kouvolan Pride-kulkueessa. Rakkaus ei ole onneksi enää rikos eikä sairaus kuten vielä muutama vuosikymmen sitten väitettiin ja monessa paikassa maailmalla edelleen väärinymmärretään. Rakkaus ei ole myöskään 'synti ja häpeä', kuten eräs poliitikkomme toistuvasti julistaa. Shame on you, P. R.! Love is love. Rakkaus on vain rakkautta. Eri muodoissaan, siksi sateenkaari. Tämä asia ei ole teoriakysymys tai mielipideasia, kysymys on toisten ihmisten olemassaolosta. 

Kouvolan Pride onnistui hyvin. Kävimme mieheni kanssa kokoontumispaikalla juttelemassa ihmisten kanssa ja aistimassa tunnelmaa. Sitten siirryimme kadunvarteen kannustamaan ja ottamaan kuvia.
Kannustajien joukkoon oli eksynyt vain yksi vihapuhuja, joka yritti saada mukaan muita ja höpötti jotain sodomaajagomorraa, mutta hän väistyi taka-alalle, kun ei saanut ketään mukaansa. Kaikki muut hymyilivät ja taputtivat hyväntahtoisesti kulkueväelle. Käsinkosketeltavan kiva, lämmin tunnelma. 

Kulkuetta seurasi puistotapahtuma. Paljon muutakin on tapahtunut viikon aikana, on järjestetty erilaisia työpajoja ja eilen oli Nuorten Pride -päivä. 
Elokuvia ei tänä vuonna ole tietääkseni ollut. Viime vuonna kävin katsomassa Kouvola Priden yhteydessä elokuvan A Moment in the Reeds. 

Helsingin gaykuoro Out'n loud tuli vierailemaan Kouvolaan. 

Kiitos kuvasta Kia ja Heidi!

Ihmisoikeudet kuuluvat todellakin kaikille ja translaki on meillä aivan pielessä. 

Kuva:Ume

Kiitos donitsien ompelijoille! Kyllä nyt kelpaa, kun saa hiukset kootuksi pois tieltä. Tuo 'Love is love' on kyllä paras kiteytys, mitä olen kuullut seksuaalisesta kirjosta keskusteltaessa. Siitäkin kiitän!
Kaupungintalolla liehui sateenkaarilippu ja kävelykadun yläpuolelle oli ripustettu sateenkaariviirejä ajankohdan koristeiksi. Ihan kuin syyskesän kukatkin olisivat viestineet olevansa samaa mieltä moninaisuuden rikkaudesta.  

Marja Björk, Poika - Pride-viikon lukuhaaste

Kun Marion eli Makke, käy amiskavereittensa kanssa salilla, on kesätöissä asfalttimiehenä ja haaveksii tytöistä, niin miten hänelle voi kasvaa rinnat? 
Kun mikään ei auta, hän teippaa rintansa litteiksi ilmastointiteipillä ja menee täydestä jopa niin, että löytää vähäksi aikaa tyttöystävän, jonka kanssa ei tietenkään päästä suudelmia pitemmälle. 

    Lääkäri sanoi, että transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuuskysymys vaan identiteettikysymys. Mutsi ärsyyntyi ja sanoi tietävänsä omasta kokemuksesta, että seksi on yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Minua hävetti. Ajattelin, että mitä sekin seksistä tietää. Minun ikäiseni tietävät niistä asioista paljon enemmän. 

Marja björk kirjoitti oman transsukupuolisen lapsensa taistelua seurattuaan minä-muotoisen nuortenkirjan Poika ja voitti sillä lasten ja nuorten Finlandian vuonna 2013. 
Kirjassa on kipeästä aiheesta huolimatta keveyttä ja huumoria. Kasvukivut johtavat masennukseen, syömishäiriöön ja välikohtauksiin sekä kotona että muualla. 
Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka tietäisi itse olevansa elossa  ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän. Kukaan ei kuulisi. Mikä kauhu ja mikä pelko, että minun on kuoltava kohta ja parempi olisikin kun kuolisin, ettei kidutus enää jatkuisi.

Sosiaalinen elämä on vaikeaa, mutta joskus on hyviäkin hetkiä, kuten peruskoulun päättötodistusta hakiessa. 
Pelkäsin aivan sairaasti, että opettaja sanoo näyttämöllä: Korhonen, Susanna Marion.
    Tuli minun vuoroni.
    "Korhonen, Makke."
    Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!
    Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa. 

Jaksaminen vähenee murrosiässä yleensäkin saati sitten kun kehitys menee päinvastaiseen suuntaan mitä itse haluaisi, toivottujen miehisten piirteiden tilalle alkaa tulla naisellisuutta. Marion oli ollut siinä luulossa, että ei hänelle tule kuukautisia, koska hän tuntee olevansa mies. 

Marja Björk on kuvannut vaikean tilanteen transpojan silmin tarkasti ja realistisesti. 
Hieno hetki on se, kun omalle tilanteelle löytyy nimi, transsukupuolisuus, ja Marion saa tietää, että sukupuolta pystytään korjaamaan. Hän on järkevä nuori mies ja tietää, ettei sukupuolen korjaaminen tarkoita sitä, että kaikki muut ongelmat katoaisivat lopullisesti. 

Kuvasin kirjan mökin varvikossa. Halusin saada metsätähden mukaan kuvaan. Se on siinä onnittelemassa Miroa (Marionin valitsema uusi virallinen nimi) ja hänen äitiään selviytymisestä. 

Äidin suhtautuminen Makkeen vaihtelee, välillä hän ymmärtää ja luottaa asioiden järjestymiseen, välillä raivoaa ja on huolesta sekaisin. Maken asia ei ole sellainen, jolle löytyisi vertaistukea tutuilta murrosikäisten vanhemmilta. Äiti on paineen alla.

     "Äiti, en minä mene rikki", minä sanoin. "Minusta tulee ehjä. Kokonainen."

Aika ironista, että on konservatiivisia heteroja, jotka käyttävät tuota samaa sanaa ehjä ja eheyttäminen vaatiessaan toisella tavalla rakennettuja ihmisiä olemaan itsensä kaltaisia, tai ainakin teeskentelemään samankaltaisuutta. 

                                     -----------------

Tämä on viikon viimeinen Pride-kirjoitukseni. Nyt saa sitten "homorummutus" - tarkemmin lgbtqiapk (lesbo, gay, bi, trans, queer, inter, aseksuaali, polyamyria, kink; minusta lyhyempi rimpsu lgbt+ on kätevämpi) kohdallani väistyä uusien aiheiden tieltä. Olen yleensä haluton osallistumaan mihinkään kirjoitushaasteisiin, mutta tässä on asia, jossa olen mielelläni mukana. 
Olen iloinen, että Helsingin Pride-kulkueessa on ollut niin paljon osanottajia ja niin erilaiset tahot ovat olleet mukana. Katselin sitä ohimennen. Vakavan säväyksen toi ryhmä, joka oli mukana niiden puolesta, jotka eivät voi puhua. He kulkivat suut teipattuna mustissaan kantaen ruumisarkkua ja seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi surmattujen valokuvia.
Eräs konservatiivinen, tiukan linjan kristitty, ystäväni sanoi minulle tuohtuneena, että ei tajua, miksi tätä touhua on niin paljon pitänyt mainostaa ja miksi hänen kaltaistaan suvaitsematonta ei enää suvaita. Vastasin hänelle kysymällä, miksi hänestä tuntuu ahtaalta ja miksi häntä huolestuttaa se, että suvaitsevien määrä lisääntyy. Eikö vähemmistössäkin ole hyvä olla silloin, kun enemmistö on avarasti ajattelevia? Tämä ystäväni on hyvä ihminen, hänellä on vain vielä jotain oivaltamatta.   

Lisäys ma 1.7.
"Tämä touhu" on ärsyttänyt kovasti myös perussuomalaisten kansanedustajaa  Olli Immosta, joka on yltynyt kirjoittamaan Facebookissa Pride-viikosta homotuksen pakkosyöttämisenä ja kulkueista pornoperformansseina. Aikamoinen mielikuvitus Immosella. 
Perussuomalaisillahan oli viikonlopulla puoluekokous, jonka linjapuheessa puheenjohtaja Jussi Halla-Aho vaatii lisäämään sananvapautta täällä meillä sananvapauden mallimaassa. Hän mainitsee aihealueita, joissa ei hänen mielestään saa esittää kritiikkiä. Näitä ovat maahanmuutto, islam, seksuaalivähemmistöt ja Euroopan unioni. Mitä? Olen lukenut kaikista muista hyviä, kriittisiä kirjoituksia paitsi seksuaalivähemmistöistä. Mistä heitä oikein pitäisi kritikoida?
Ilmeisesti Halla-Aho tarkoittaa, että pitäisi saada vapaasti pilkata, nimitellä ja loukata ihmisiä yleistäen yksilön huonoja piirteitä koko ihmisryhmän ominaisuuksiksi. Tällaisistahan niitä kunnianloukkaustuomioita on tullut. Pitäisi myös saada tehdä vihapuheesta niin normaalia, että kukaan ei enää tunnistaisi muita termejä esim. maahanmuuttajaryhmille kuin pilkkaversiot. 
Ei kiitos, minä pidän mieluummin tämän vähän vähäisemmän sananvapauden.    

Pride-tapahtumista sanottua

Helsingin Sanomista

Helsingin Sanomissa oli maanantain lehden välissä Pride-juliste, jota on toistettu lehden kuvissa viikon mitaan. Julisteessa on avoin ikkuna, josta näkyy sateenkaari. Julisteen toiselle puolen on listattu 44 yhteisöä tai yritystä jotka ovat ilmoittautuneet tukemaan tätä kampanjaa.

Kävin lukemassa, mitä Kouvolan Pride-suunnitteluryhmän sivuille oli kommentoitu. Siellä ihmetellään, miksi vähemmistöt ovat aina esillä ja  etuoikeutetumpia kuin heterot. Joku kysyi ihmettelijöiltä, että minkä takia heterot kampanjoisivat, heillähän on jo kaikki, ja toinen lisäsi että heterot ovat aina olleet tervetulleita Pride-tapahtumiin tukemaan seksuaalista kirjoa.

Itse haluan olla tässä kampanjassa mukana, kaikkien hyväksihän tämä on, vaatimattomasti kirjoitellen, koska tiedän, että tämän kampanjoinnin tarkoitus on parantaa ihmisten elämää.
On myös kiva olla jossain, missä oikeasti voidaan mennä eteenpäin eikä se ole edes vaikeata, jos vertaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Iloiset Pride-tapahtumat voivat avata silmiä sille, että me kaikki kuulumme samaan yhteiskuntaan, se on avoin kaikille palveluineen, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Vähän on vielä korjattavaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta, meillä siis vähän, monessa maassa ei ole vielä aloitettukaan.

Helsingin Sanomista

Blogiystäväni Jari Ranta on kirjoittanut monta hyvää kirjoitusta jo ennen Pride-viikkoa ja sen aikana.
Jarin kirjoitukset ovat osuvia, selkeitä ja lämpimiä, parhaita, mitä Priden ympärillä on kirjoitettu. 
Postauksen nimestä klikkaamalla pääset lukemaan jutun kokonaan.
Kirjoituksessaan Hengellinen katuväkivalta Jari sanoo, että näillä näkymin taivaaseen on menossa ikäviä ihmisiä, moralisteja ja tuomareita.
Kirjoituksessaan Pride ja poliittinen kaappaus Jari korostaa sitä, että Pride-kampanjoinnin pitää olla epäpoliittista ainoana päämääränään seksuaalisen kirjon tiedostaminen ja esille ottaminen.
Toksinen ihmisyys ja tavallisen ihmisen Pride varoittaa jyräämisestä ja ylilyönneistä, joita ääriliikkeisiin kuuluvat ihmiset ovat alttiita tekemään myös Priden yhteydessä.
Gender Police ja Omien lasten silmien edessä käsittelee heteroksi pakottamista. Sukupuoli-identiteettipoliisi katsoo ihmistä alaspäin ja paremmin tietäen, kuten uskonnollinen poliisikin. Voi lasta, jolla on vanhempina kaksi sukupuolipoliisia!
Vastustajan profilointia -kirjoituksessaan Jari tarkastelee sitä, miten transihmisten ohikatsojat toimivat, kun eivät halua nähdä transihmisyyttä omana olemisen tapanaan, osana ihmisyyden kirjoa.  
Asiakirjoitusten joukossa Jarilla on monta hyvää lämpimällä huumorilla kirjoitettua, leikillistä pakinaa.
Teräshetero Testogen on taruolento, joka puhdistaa ympäristöä tunkemalla homoja kaappiin.
Pohojalaanen sukupualiromaani eli kirija esittelee Antin, joka on saanut pilkkaa lähipiirissään, mutta jota Rire (Pride pohojalaasittain) suojelee.
"Antti menöö Rirelle ja se on siälä sathenkaaren alla. Toresta. Se on ny Riren aika. Nua on ylypeetä ittestänsä."

Kaikkein kaunein minusta on Jarin kirjoitus Rakkauden ulottuvuus. Olen saanut luvan julkaista sen kokonaan täällä tässä yhteydessä.

Keneltäkään ei saa kiistää rakkauden ulottuvuutta. - Heterot rakastavat jos ovat rakastaakseen, mutta myös homot ja lesbot ja transihmisetkin rakastavat. Kaikki rakastavat. Jokaisella on rakastamisen mahdollisuus. Mitä toiseen ihmiseen suuntautuva rakkaus tarkoittaa? Se on aina vastuunkantoa. Toisen hyvästä huolehtimista. Toisen ihmisen elämän turvaamista. se on auttamista. Taakankantoa silloin kun toinen ihminen sairastaa. - Ei ole olemuksellista irstautta. Joillekin homous ja lesbous on yhtä kuin irstautta, alusta loppuun kieroutumaa. Silloin homoilta ja lesboilta on katkaistu yhteys rakkauden ulottuvuuteen enkä ainakaan minä tahdo olla katkaisija.

Näkymä Anjalan Junkkarinvuorelta

Monenlaista on tullut luettua niin lehdistöstä kuin blogeistakin tällä viikolla tähän mennessä. En seikkaile muilla somekanavilla kuin täällä blogistaniassa. Twitter-puolella on varmaan ollut yhtä sun toista.
Olen kuullut sanottavan, että juu, tunnenhan minä homoja, ihan hyviä kavereita ovat, mutta on siellä kaikenlaista. Hah, kaikissa ihmisryhmissä on kaikenlaista!
Olen myös kuullut, miten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvalle ihmiselle ilmoitetaan, että joo, sinä olet ok, hyväksyn sinut, mutta en seksuaalisuuttasi. Kuin ojentaisi lahjan ja samantien vetäisisi sen pois; sivulause mitätöi päälauseen.
Omituinen ja ymmärtämyyttä osoittava on myös se usein toistuva varoittelu, että nyt kun homojuhlia niin kovasti mainostetaan, niin nuoret eivät kohta enää tiedä, mikä on normaalia ja syntyvyys laskee muutoinkin kuin lehmän häntä.
Ihan kuin ihmisen seksuaalisuus olisi jokin harrastus, joka valitaan.  Ja mitä ihmettä syntyvyydellä on tekemistä tässä minkään kanssa? Syntyvyyden laskuun on monenlaisia syitä - ja liekö tuo paha asia ollenkaan. 

                                         

Kaori Ekuni, Blink blink - Pride-viikon lukuhaaste

Näin huoneen valojen heijastuvan vastapestyistä ikkunoista. Siellä me olimme: purppuranpunainen mies ja Konin puu, homoaviomis ja alkoholistivaimo. Häilyimme kaikki yhdessä ikkunaruutujen pinnalla. 

Kaori Ekunin romaanissa Blink blink (omituinen nimi, siitä myöhemmin) on sadun tunnelmaa, vaikka aihe on rankka ja ongelmia paljon, osin yhteisön paineista, osin henkilöiden omista ominaisuuksista johtuvaa. 

Purppuranpunainen mies on Cézannen akvarelli, jolle nuori vastavihitty vaimo Shoko pysähtyy vähän väliä laulamaan ja Konin puu on Shokon aviomiehen miesrakastajan nuorelle parille häälahjaksi antama jukkapalmu, joka niinikään on elävä perheenjäsen. 

Shoko tekee osa-aikaisesti käännöstöitä italian kielestä ja Mutsuki on sisätautilääkäri. He ovat alle kolmikymppsiä aikuisia ihmisiä, mutta vanhemmat ovat edelleen kovia puuttumaan heidän asioihinsa. He ovat painostaneet lapsiaan aviopuolison etsintään, kunnes nämä ovat suostuneet muutamaan  järjestettyyn tapaamiseen. Tapaamisessa sekä Shoko että Mutsuki ovat kertoneet toisilleen, ettei heillä ole aikomustakaan löytää ketään ja mennä naimisiin. Tämä kapinallisuus on yhdistänyt heitä ja he ovat alkaneet viihtyä keskenään. Nyt he ovat olleet kymmenen päivää naimisissa. 
Vanhempiin päin molemmilla on salaisuus. Menestyneen lääkäripojan vanhemmat eivät tiedä miniän henkisistä vaikeuksista ja Shokon vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan, että heidän tyttärelleen järjestämänsä mies olisi homo. Kohta alkaa painostus lapsen hankkimiseen. Shoko saa kuulla joka puolelta, että hänen masennuksensa on ohi, kunhan perheessä on lapsi. Myös appivanhemmat kannustavat siihen keinohedelmöityksen avulla.
Nuoret opettelevat yhdessäoloa ja omia sääntöjään siihen. Mutsuki tapaa miesystäväänsä Konia ja rohkaisee Shokoakin avioliiton ulkopuoliseen  seksielämään, mutta Shokolla sellainen ajatus saa aikaan yhden monista rajuista itkukohtauksista. 
Shoko ei tiedä, välittääkö erityisemmin seksistä ollenkaan. Hän rakastaa Mutsukia ja ystävystyy myös Konin kanssa ja arvostaa tätä perheenjäsenenä. Selkeä ja reipas Kon selventää Shokolle, ettei hän tunne vetoa miehiin yleensä, hän tuntee vetoa Mutsukiin. 

Shokolla on kaikki, mitä hän haluaa ja tarvitsee. Hänellä on aviomies, joka hyväksyy hänen seksuaalisen haluttomuutensa, kaunis koti ja hyvä ystävä Kon. Hän saa heidän kanssaan olla eräänlainen lapsinainen. Hän saa satuilla, lauleskella, juopotella ja itkeä kuin lapsi. Hän saa olla rauhassa oma itsensä. 
Myös Mutsukilla on kaikki tärkeä. Shoko hyväksyy hänen homoutensa, arvostaa hänen siivousaddiktiotaan ja on loputtoman kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
Nuorella parilla menee mukavasti, kun vain ympäristö jättäisi heidät rauhaan. 

Vanhempien käyttäytyminen salaisuuksien paljastuttua on koomista kilpailuhenkisyydessään. Molemmat vanhemmat kokevat tulleensa petetyiksi. 
Mutsuki kuvaa perhekokouksen keskustelua näin:
    "Tämä ei ole leikin asia", äiti sanoi. Hän oli raivoissaan."Homoseksuaalisuudessa on kyse henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta että mielisairaus! Mielisairaus on perinnöllistä."
     "Henkilökohtaisesta mieltymyksestä? Tuskin uskon korviani!" appiukko huudahti. "Hän ei ole mikään mies. Hän on mies-nainen. Hänen kaltaisillaan ei pitäisi olla lupa mennä naimisiin. Ja Shokon henkinen epätasapaino on ohimenevä juttu. Euroopassa ja Amerikassa kaikki käyvät terapiassa."
     En saanut sanaa väliin. Shoko joi teetään kasvot tyhjinä ja ilmeettöminä. Olin silti varma, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä kaikkea, aivan kuten minäkin.
     Halusin sanoa jotakin. "Itse asiassa me olemme aivan tyytyväisiä elämäämme."
"Sì, sì", Shoko säesti kovalla äänellä. 
   
Kirja päättyy avioliiton yksivuotisjuhliin, jossa Shoko antaa Mutsukille ihanan lahjan ja on hyvällä mielellä.  
    Minun teki mieli itkeä. Selvisimme elämästä vain rakkauden voimalla. Ilman rakkautta elämä oli liian sattumanvaraista. 
    Mikä tämän laulun nimi oli? Se oli Billy Joelin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale. Pelkkä melodia toi kyyneleet silmiin. 
     "She's Got a Way." Kon oli lukenut ajatukseni.
     Tällaista elämämme olisi huomenna ja ylihuomenna ja siitä eteenpäin. Kaadoin itselleni lisää kuohuviiniä. 

Kerronta tässä kirjassa on kevyttä, kirkasta ja puhdasta kuin raikas vesi. Vesi onkin yksi kirjan symboleista. Appiukko on ollut ihmeissään, miten Shoko voi olla tyytyväinen hänen homopoikaansa:"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!" Veden juonnin puhdistavaa vaikutusta on kuvattu siinä missä Shokon alkoholijuomien erilaisia vaikutuksia. Shoko kylpee rauhoittuakseen kaksikin tuntia viskiä siemaillen. Vesi on kolmessa luvun nimessä: Veden syleilijä, Vesihäkki ja Missä vedet virtaavat. 
Kertojina on vuorotelleen kumpikin päähenkilöistä, näkökulman vaihdos tuo esiin heidän tuntemansa suloisen suojaavan hellyyden toisiaan kohtaan.    

Jälkisanoissaan kirjailija sanoo, että hänen tarkoituksensa on ollut kertoa yksinkertainen rakkaustarina. Hän sanoo olevansa sitä mieltä, että jokainen on pohjimmiltaan yksinäinen ja on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen.
Lukujen otsikoista kahdessa on lainattu maalauksien nimiä. Simeon Solomonilla on maalaus Nukkujat. Se sopii lukuun Vierailijat, nukkujat ja hän joka valvoo, jossa  kaikki kolme perheenjäsentä nukkuvat "lattialla saman peiton alla rivissä ja rinnakkain kuin roomalainen numero III". 

Tähdet on veden ohella toinen tärkeä ja toistuva asia kirjassa. Onhan niitä tuossa Solomonin maalauksessakin. Shoko ja Mutsuki katselevat usein kaukoputkella tähtiä. Tähtien kylväjä on toinen luku, johon Ekuri kertoo lainanneensa maalauksen nimeä, mutta ei muista mitä. Se voisi olla Vincent van Goghin maalaama Kylväjä. Van Goghilla on tähtiä monissa töissään, mm. tunnetussa maalauksessa Tähtikirkas yö, jossa hän kuvaa yöllistä maisemaa mielisairaalan huoneen ikkunasta. 

Kaori Ekuni asuu Tokiossa. Kirjan nimi on japanista translitteroituna Kira Kira Hikaru ja englantilaisessa käännöksessä se on Twinkle, Twinkle, lastenlaulun alkusanat, Twinkle, Twinkle Little Star,  Tuiki tuiki tähtönen. Blink blink ei kuulosta yhtään samalta, se on silmänräpäys ja väläys ja kuulostaa hyvin paljon samalta kuin bling bling, kimalle, krääsä.  
Minusta myös suomennetussa kirjassa nimeksi kävisi hyvin nuo lastenlaulun alkusanat, koska ne sopivat romaanin sadunomaiseen tunnelmaan. Lastenlaulujahan Shoko sille taulun miehelle laulaa, itseään laululla rentouttaen.  

Nykyään puhutaan joillain tahoilla siitä, miten ei saisi edes käyttää sanaa eläytyä, jos ei kuulu kuvattuun ryhmään, vaan pyydellä anteeksi sivullisuuttaan. Minä uhmaan tällaista pomotusta mennen tullen. Kirjallisuus ja muu taide ovat eläytymistä varten, ja ihmisestä on moneksi.
Eläydyin kovasti tämän kirjan kolmikon Shokon, Mutsukin ja Konin tunteisiin erilaisissa tilanteissa. Shokon kohdalla eläydyin myös hänen "nuoren rouvan" elämänsä epävarmuuksiin. Muistin, miten olin naimisiin mentyäni kaikesta epävarma. Säännöllinen ruuan laittaminen ahdisti. En ollut yhtään kiinnostunut ruuanlaitosta (en paljon vieläkään) ja opiskelijana olin syönyt mitä sattuu. Koin ruuanlaiton yksinomaan minun tehtäväkseni. Pläräsin kauhuissani keskikoulun kotitalouskansiotani, löytyisikö sieltä vastaus perheaterioihin. Miten koomista! Miksi minä näin koin, olihan miehenikin laittanut omat sapuskansa yksin asuessaan eikä odottanut vaimostaan kokkia? Vanhat perinteet. Näinhän ei nykyään enää ole, ruuanlaitto ei kysy sukupuolta ja ulkonakin käydään syömässä. En yhtään ihmettele Shokon itkusessioita, onhan hänellä valtavan isoja murheita, vaikka hänen vaimotehtäviinsä ei kuulukaan muuta kuin lakanoiden silittäminen Mutsukin kokatessa ja siivotessa hullun lailla.  

P.S. Tänään on televisiossa Teema & Fem -kanavalla mielenkiintoinen dokumentti ruotsalaisesta sateenkaari-ihmisten senioritalosta. Sitä on kuvattu kolmisen vuotta, erilaisia kohtaloita. Joku on vasta tähän taloon muutettuaan päättänyt olla oikea oma itsensä, vihdoinkin. Elää, rakastaa, klo 20.00. 

Pride-viikko alkaa & elokuva Elisa y Marcela

Tämä viikko on Helsingissä Pride-tapahtumien viikko. 
Muualla maassa tapahtumia on eri aikoihin pitkin kesää. Kouvolan Pride on elokuussa samana päivänä. 24.8. Taiteiden yön kanssa. Aion osallistua molempiin tapahtumiin valikoiden itselleni sopivaa.

Niiina blogista Yöpöydän kirjat on haastanut bloggareita lukemaan seksuaalivähemmistöihin liittyvää kirjallisuutta. Olen lukenut useamman kirjan, joista postailen vapaamuotoisempien kirjoitusten ohessa pitkin viikkoa.

Nyt viikon aluksi haluan kirjoittaa eräästä Netflix-elokuvasta, jonka tosielämän innoittama tarina on lähes uskomaton. Elokuvan päähenkilöiden nimet ovat samoja kuin tosielämässä ja myös tapahtumien kulku on pääpiirteissään sama kuin tosielämässä.  
Espanjassa vihittiin vuonna 1901 pyhään avioliittoon Elisa Sánches Loriga ja Marcela Gracia Ibeas. Tämä on yksi maailman ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Vihkijänä oli puolisokea ja ehkä hieman vanhuudenhöperö katolinen pappi, joka ei huomannut, että sulhanen ei ollut miehen asustaan, viiksistään ja lyhyistä hiuksistaan huolimatta samassa kaupungissa aiemmin asuneen Elisa Sánches Lorigan serkku Mario, kuten hän itsensä esitteli, vaan Elisa itse valepuvussa. Vihkiminen tapahtui San Jorgen kirkossa La Corunan kaupungissa. Tieto löytyy vanhoista asiakirjoista. Avioliittoa ei ole koskaan mitätöity. 

Kun elokuva Elisa y Marcela valmistui tämän vuoden alussa ja sen yhteydessä julkaistiin myös aitoja valokuvia, niin eräs eteläamerikkalainen nainen oli ne nähdessään hätkähtänyt. Hänellä oli valokuva isoäitinsä äidistä Marcelasta, ja nyt hän näki saman naisen elokuvan mainoskuvissa. Hänelle ei ollut koskaan kerrottu sukulaisensa elämäntarinaa.
Googlen kuvahausta löytyy elokuvaotosten lisäksi naisten aito vihkikuva. 

Elokuva on mustavalkoinen, romanttinen, eroottinen ja runollinen. Siinä on puutteita, esim. miljöö ja ihmisten käytös eivät luultavasti ole joka kohdassa historiallisesti oikein, mutta tosipohjaisuus ja todistusvoima korvaavat minulle nämä puutteet. Eläydyin liikutukseen asti.

Ohjaaja Isabel Coixet on saanut useista elokuvistaan Goya-palkinnon, joka on Espanjan elokuva-alan arvostetuimpia palkintoja. 

Alussa nuori nainen istuu junassa, joka ajaa läpi pölyisen tasaisen maiseman. Hän jää pois ja kävelee avaran maiseman keskellä seisovalle talolle. Siellä hän kohtaa vanhemman naisen, Marcelan, jota hän pyytää kertomaan kaiken. Vuosi on 1925.
Tarina, jonka kuulemme alkaa 1800-luvun loppuvuosina. Nuoret naiset tapaavat luostarin yhteydessä olevassa koulussa ja rakastuvat. Heidät yritetään erottaa, mutta he kohtaavat muutaman vuoden kuluttua uudelleen nuorina opettajina, hakeutuvat töihin samaan kouluun ja alkavat herättää ympäristössä epäluuloa käyttäytymisellään. Kun sitten Elisa katoaa ja hänen näköisensä mies saapuu ja vie Marcelan vihille, epäluulot vain kasvavat. Kyläläiset eivät koe Mario Sanchezia mieheksi, vaikka hänen vaimonsa Marcela on raskaana. Elisa ahdistetaan seinää vasten ruumiintarkastukseen, josta hän selviää viime hetkellä kertomalla olevansa hermafrodiitti. Tämä termi on nykyään vanhentunut, ihmisissä ei ole kaksineuvoisia. 
Tilanteen kärjistyessä naiset pakenevat Portugaliin tarkoituksenaan kerätä rahaa laivamatkaan valtameren yli. Syyte Espanjasta ehtii ensin ja he joutuvat vangituiksi, mutta saavat osakseen myös paljon ymmärtämystä. Vankila on rankka kokemus varsinkin viimeisillään raskaana olevalle Marcelalle. Ennen oikeudenkäyntiä naiset autetaan pakoon Argentiinaan matkalla olevaan laivaan ja sen myötä vapauteen. Portugalilaiset sekä näpäyttivät Espanjaa että eivät inhimillisistä syistä halunneet luovuttaa naisia Espanjalle, jossa syyte transvestismista, jumalanpilkasta ja asiakirjojen väärennöksestä olisi johtanut elinkautiseen vankeuteen.

Liikuttavinta minusta elokuvassa on se, kun vieraaksi tullut nainen, jonka henkilöllisyys on ollut jo jonkin aikaa katsojalle selvä, haluaa "kaiken" kuultuaan vielä kuulla Marcelan rehellisen vastauksen kysymykseen, oliko se kaikki vaivan arvoista, häät, vankila, pilkka, raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja oman lapsen hylkääminen, kotimaan jättäminen... ja vastaukseksi kysymyksiin Marcela nousee ja kävelee horisontista ratsastavaa harmaahiuksista naista vastaan. 

Jotkut elokuvan otoksista ovat kuin tauluja, rakastelukohtaukset ovat kauniita ja onni pulppuavaa.
Surumielisyys välittyy varsinkin Marcelan hahmossa. Ei ole ollut helppoa elää kummajaisena ja lainsuojattomana hylkiönä.

Marcelan vieraalleen kertoma menneisyys päättyy laivalle lähtöön. Elämä Argentiinassa jää kertomatta. 
Löysin netistä sellaista tietoa, että tosielämässä nämä tarinan kohteena olevat naiset kohtasivat vaikeuksia myös Argentiinassa ja joutuivat tekemään kompromisseja elämässään. Sellaistakin tietoa on, että Marcela olisi mennyt Elisan kuoltua naimisiin miehen kanssa.  

Elokuva osoittaa vahvasti sen, että sukupuolisuus on meissä se mikä se on. Siltä osin ihmistä on aivan turha pyrkiä muuttamaan. Kun Elisa kysyy, mistä heitä syytetään, hänen katseensa kertoo, miten outona hän pitää rakkauden vuoksi vainoamista. 
Tätä ei tiedetä tai ei haluta ymmärtää kaikkialla, niin hurjia ovat elokuvan lopussa ilmoitetut tilastot:
- Saman sukupuolen avioliitot laillistettiin Espanjassa 2005.
- Ne ovat laillisia vain 25 maassa maailmassa.
- Homoseksuaalisuudesta vangitaan 72 maassa.
- 14 maassa tuomio on 14 vuodesta elinkautiseen.
- 13 maassa tuomiona on kuolemanrangaistus. 

Katolisessa Espanjassa ollaan siis vapaamielisempiä ja yksilönvapautta kunnioittavampia kuin Suomessa. Meillä samaa sukupuolta olevien avioliitto laillistettiin vasta 1. maaliskuuta 2017. Eduskunta oli hyväksynyt lain kolme vuotta aiemmin, mutta se viivästyi kansalaisadressin (lue:kiusanteon) vuoksi.   

Kouvolan Priden tunnelmia ja hyvä gay-elokuva!

Kouvolan ensimmäinen Pride-viikko onnistui yli odotusten. Pitkin viikkoa oli monenlaisia tapahtumia sisällä ja ulkona ja lopuksi lauantaina kulkue ja monituntinen puistojuhla.

Kävin katsomassa yhden viikon teemaan liittyvän elokuvan ja seuraamassa kulkueen valmistautumista ja lähtöä. 
Tapasin järjestäytymispaikalla ihanat tytöt, Kitteen lesbot, joita kuvasin. Kiitos kuvista, tytöt!  

Kulkueessa oli yli 500 ihmistä! Määrä oli moninkertainen järjestäjien alkuperäiseen arvioon verrattuna. Järjestäytymispaikalla oli iloinen karnevaalimeininki, naamiaisasuja, sateenkaarilippuja, ilmapalloja, perheitä lastenrattaineen, iloista musiikkia. Kulkue oli satoja metrejä pitkä. 
Ihmiset, jotka odottivat liikennevaloissa, taputtivat suosiotaan. 
Mikä tärkeintä: ei yhtään ongelmia, ei yhtään häiritsijää.

Kun suurella osalla oli karnevaaliasu, tosi huikeitakin joukossa, eivät kulkueen transnaiset ja transvestiitit herättäneet isompaa huomiota kuin muutkaan. Eräs transvestiittimies kertoo paikallislehden artikkelissa, että kun hän 1990-luvun alussa liikkui Helsingissä naiseksi pukeutuneena, niin oli ihan normaalia, että perään huudeltiin koko ajan. 
Muutosta parempaan toisten ihmisten kunnioittamisessa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. 

Kulkueessa näkyi kyltti Translaki nyt!. Tämä asia on minusta syytä hoitaa kuntoon mitä pikimmin. 
Meidän nykyinen translakimme ei kunnioita ihmisen itsemääräämisoikeutta. Meillä siis vaaditaan transsukupuolisen ihmisen ryhtyvän muuttamaan hormoneilla itseään hedelmättömäksi ennen kuin hän voi saada virallisesti sen sukupuolen identiteetin, johon hän tuntee kuuluvansa. 
On transihmisiä, joille juuri fyysinen muutos tarvittavine hoitoineen on tärkeä, mutta on myös niitä, jotka eivät halua kehoonsa kajottavan. Sukupuoli sijaitsee aivoissa, itse kullakin. Miettikää, onhan heteroissakin miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Jos me hyväksymme moninaisuuden, me emme vaadi kanssaihmisiltä sellaista, mikä kuuluu vain ja ainoastaan heille itselleen pohdittavaksi ja päätettäväksi. 
On siinä lakimuutoksessa vähän muutakin, mutta tässä tärkein niille lukijoista, jotka eivät ole tutustuneet tähän muutosvaatimukseen.
Saa nähdä, milloin asia otetaan käsiteltäväksi eduskunnassa ja millaista keskustelua se herättää. 


Pride-viikolla  näytettiin kolme elokuvaa. joista kaksi olin nähnyt aiemmin, brittiläisen Priden, jossa homoyhteisö lähtee tukemaan kaivostyöläisten lakkoa, ja amerikkalaisen kahden naisen rakkaudesta kertovan Love is Love, mutta kolmas oli minulla katsomatta, ja se oli elokuva, jonka olin toivonutkin näkeväni, Mikko Mäkelän käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama A Moment in the Reeds.  

A Moment in the Reeds on 2017 valmistunut pienen budjetin indie-elokuva, jota on näytetty paljon festivaaleilla. Luin jostain, että kuvaaminen kesti vain 12 ja puoli päivää. Päähenkilöitä on kolme, neljäs henkilö on mukana  yhdessä kohtauksessa.  
Kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi (Janne Puustinen) saapuu tapaamaan isäänsä mökille, jota tämä remontoi myyntikuntoon. Leevin isä (Mika Melender) on palkannut TE-toimiston kautta avukseen työmiehen. Hänen harmikseen toimisto lähettää apulaiseksi huonosti suomea puhuvan syyrialaisen maahanmuuttajan Tareqin (Boodi Kabbani), jonka taitoja ennakkoluuloinen mies epäilee.  
Isä joutuu kesken remontin poistumaan firmansa asioiden vuoksi. Kun nuoret miehet jäävät mökille, heidän välilleen syttyy tunnustellen kiihkeä rakkaussuhde. 

Tareq ei halua kotiväkeään Suomeen, koska he eivät hyväksyisi hänen seksuaalista suuntautumistaan, hän haluaa olla lopultakin vapaa toisten tuomioista. Leevi taas on lähtenyt saman vapaudenkaipuun siivittämänä pois ahtaista kotiympyröistä Pariisiin. 
Nuorilla miehillä on paljon enemmän yhteistä keskenään saman sukupolven jäseninä kuin Leevillä on isänsä kanssa, joka on häneen tyytymätön ja suhtautuu tuhahdellen hänen valintoihinsa. Kouluja käymättömälle isälle pojan oppineisuus, Rimbaudin ja Sarkian tutkiminen, on yhtä suuri muuri heidän välillään kuin homous. Tietenkin isä aavistaa pojan homouden. 

Tämän elokuvan ehdottomasti paras puoli on näyttelijöiden luonnollisuus, ihan kuin he vain eläisivät elämäänsä, jota sattumoisin kuvataan. 
Koska poikien yhteinen kieli on englanti, jota isäkin yrittää puhua elekielen ja Leevin avittamana, elokuvassa on suomenkielinen tekstitys, ja niissä kohdin, joissa isä ja poika keskustelevat suomeksi, toistensa ohi tai riidellen, on englanninkielinen käännösteksti. 
Seksikohtaukset ovat rohkeita ja samalla hyvin luonnollisia ja luontevia, rohkeampia kuin Tom of Finland -leffassa.
Nuorten miesten välillä on pakahduttavaa  himoa, ja myös paljon muuta. Hellyys ja ymmärrys välittyvät katsojalle vahvasti. Samoin suru siitä, että heidän tiensä pian eriytyvät. Tareq toivoo saavansa koulutustaan vastaavia arkkitehdin töitä Suomessa, hän ei  jaksa enää uusia alkuja, ja Leevi viihtyy parhaiten Pariisissa.  

Teemoina näen vähemmistöön kuuluvan ihmisen aseman (olkoon kyseessä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai maahanmuuttaja), muurin sukupolvien välillä ja maaseudun autioitumisen sekä lähtemisen ja palaamisen ongelmat. 

Eräs elokuvan hienoja puolia on myös se, että se nostaa esiin suomalaisen järviluonnon kauneuden. Leevi on lähtenyt taustaansa kyllästyneenä, mutta näkee nyt mietteliään Tareqin kautta ja hänen kanssaan, miten kaunista hiljainen luonto ympärillä onkaan auringonnousuineen ja -laskuineen. Lintujen äänet hiljaisessa kesäyössä ovat lumoavia. 
Miljöö on juuri sama kuin monissa vanhoissa romanttisissa Suomi-Filmin klassikoissa heterorakkauden syttymistä myötäilemässä.

Tekee mieli lainata tänne loppuun ote Lauri Viidan runosta Onni:
Läikähti lämmin lämmintä vasten, 
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet. 
Olimme kaksin ja rakastimme.