MYPA vs. FC Lahti, Elämäni toinen jalkapallo-ottelu

- Tuamari, keltane! Keltane, perkele!
- Lahti pelaa sikaa, ku ei ne muuta osaa.
- Tuu poika pois!

Olen minulle oudossa paikassa, jalkapallokatsomossa. Muistelen ensimmäistä näkemääni ottelua. Se oli - hetkinen, 39 vuotta sitten, ja sekin oli Myllykoskella. Olin tutustunut kouvolalaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa vasta tutustelimme. Hän ehdotti, että menisimme Kouvolan lähelle yhteen taajamaan katsomaan jalkapalloa. Olin pukeutunut Afrikka-mekkooni, joka oli jokapaikanasuni siihen aikaan. Hiukseni olivat pitkät, tyyliä Ali MacGraw leffassa Love Story. Seuralaisella oli muodikkaat leveälahkeiset sammarit ja pitkähkö tukka. 

Tutkin muka asiantuntevasti käsiohjelmaa, jossa oli lueteltu pelaajat. Se oli vain pieni lappu silloin, nykyinen käsiohjelma on 16-sivuinen kirjanen. Halusin kovasti osallistua ja lausuin kuuluvalla äänellä: "Miks vaan yhdellä on ammatti mainittu, maanviljelijä?" Siis mv - siltä varalta, että lukijoissani on jalkapalloneitsyitä, se on kuulkaas maalivahti. Noo, seuralaiselle selvisi, että minusta ei taida olla kaveriksi penkkiurheiluun, mutta muutoin kyllä. 

Ja tässä nyt taas istumme yhdessä, MYPA-stadionilla. Olen pukenut päälleni huomattavasti enemmän nyt: talvifarkut, paksu neule, anorakki - ja uskokaa tai älkää farkkujen alla sukkahousut ja laukussa kaiken varalla pashminahuivi, hanskat ja huopahattu. Päätä palelee helpommin, kun ei ole enää paksua pitkää tukkaa. Miehenikin pitkät hiukset ovat lyhentyneet ja hänellä on Pori Jazz- lakki, joka päässä hän muistuttaa erehdyttävästi tv-sarjan Isä Matteota. 

Asumme MYPA-paikkakunnalla. Miehellä on kausilippu, johon kuuluu yksi VIP-ilta kahdelle. Olen vältellyt jalkapalloa 14 vuotta. Heti ensimmäisenä syksynä tänne muutettuamme tulin ahdistelluksi sekä kotona että työpaikalla, jossa jaettiin ilmaislippuja ja ihmeteltiin, kun joku ei niitä huolinut.  Miten minun puolustukseni nyt näin on pettänyt? Vai onko uteliaisuus lopulta voittanut?

Ai jaahas, nuo musta-asuiset ovat lahtelaisia ja ne koittaa saada pallon tuonne myllykoskelaisten maaliin. Onpas siellä yksi sulokkaan näköinen poika, lyhytsäärinen ja juoksee sirosti pää kallellaan ja välillä heilutellen päätään puolelta toiselle, valppaana. Kuka hän on? No, käsiohjelmasta löytyy: numero 22, Loorents Hertsi, suomalainen vaikka on noin erikoinen nimi. Hän on minun suosikkipelaajani. Ai, että tuli maali? En huomannut, kun seurasin vikkelää Loorentsia. 

Edessäni istuu ihmisiä hellevaatteissa. VIP-katsomoon paistaa suoraan aurinko, ja lämpötila on varmaan lähes sama kuin heinäkuussa. Minua alkaa naurattaa hervottomasti oma pukeutumiseni. Välillä on kuumuuskohtauksia ihan sisäsyntyisestikin johtuen aloittamastani syöpälääkityksestä. Ei lämmin luita riko. 

Ai niin, olinhan minä nähnyt yhden jalkapallo-ottelun USA:ssa jo 1970 Madisonin yliopiston kampuksella, mutta sitä ei lasketa, koska se oli amerikkalaista jalkapalloa, eri laji, ja minulla oli mukana kirja, johon upposin. Olinpas minä silloin rajoittunut nirppanokka.

MYPA VIP-iltamme alkaa tarjoilulla edustustiloissa, kunnon päivällinen. Pöydissä on oikein nimilaput, samoin on katsomotuoleilla, ja väliajalla saa mennä VIP-telttaan hakemaan virvokkeita ja pientä purtavaa. Joku kuuluu sanovan pettyneenä, että makkarat pitää ostaa itse. 

VIP-porukka on pääasiassa kiiltäväksi päivettynyttä, vahvaa, pönäkkää ja äänekästä väkeä. Minä tunnen itseni pieneksi ja heiveröiseksi tässä joukossa. Illallispöydissä on lappuja, joihin voi veikata pelin tuloksen. Minä kysyn mieheltä hiljaa, ovatko ne luvut ykkösiä vai kymmeniä ja kumpi on pelannut paremmin. Veikkaan sitten FC Lahden hyväksi 0 - 4. Mikä se FC on? Jaa, football club – of course. 

Peliä seuratessa olen sitten tyytyväinen veikkaukseeni, koska Lahti saa maalin MYPAn pysyessä nollilla, ja onhan heillä tämä söpö Loorents sekä yksi komea, voimakas kamerunilaispelaaja, jota myös ihailen, Ariel Ngueukam. Oliko 70-luvulla ulkomaalaisia pelaajia? Ei varmaan, nyt molemmilla joukkueilla on useita. 

Väliajan jälkeen olen hämmästyksissäni, kun kenttä näyttää jotenkin erilaiselta. Toinen maali tulee aivan heti. Ja siinä se minun tämänkertainen "maanviljelijäni" tulee: "Saiko MYPA maalin?" Ei, kun Lahti. Ne ovat vaihtaneet kenttäpuolia. Miksi? Vaikeampi seurata tällaiselle harvakseen osallistuvalle! 

Sitten alan ajankulukseni katsella vaihtopenkin porukkaa ja totean miehelle, että joillakin lahtelaisilla pelaajilla on oikein perinteisesti pukeutuneet muslimivaimot mukana, mahtaa olla kuuma noissakin tamineissa. Taas "mv"! Eihän sinne aitioon pääse kuin pelaajat ja huoltajat. Pojat olivat vetäneet pelipaidat päähänsä suojaksi kuumuutta vastaan. Näytti ihan raitaburkhalta. Hyvä minä! Pitää varmaan hankkia myös yleisaurinkolasit vahvuuksilla, lukulasit minulla onkin.

Minusta on hauska seurata katsojia, miehiä, jotka käyvät kuumana ja puhuvat kieltä, jota en tajua. -Tsemppii Mypa! Enste kuumaks, sitte kylmäks! - Leveeks!
Lopussa MYPA kunnostautuu ja saa kaksi maalia peräkkäin. Peli päättyy 2 -2. 

Pidin, jopa liikutuin, muutamista asioista tässä tapahtumassa.

1. Mypa-junnut, pienet polvenkorkuiset harrastajat saattoivat pelaajat kentälle. Se oli kaunista.

2. Pelin aluksi palkittiin vammautunut, pyörätuolissa istuva mies, joka oli tehnyt terveenä ollessaan paljon työtä MYPAn hyväksi. Hän sai 500 euron lahjakortin, jonka luovutti hyväntekeväisyyteen.

3. Pelin aluksi joukkueet nostivat punaisen kortin rasismia vastaan. Tämä on Fimu:n kampanja. Fimu on lyhenne sanoista Finnish Multicultural Sports Federation, Suomen monikulttuurinen liikuntaliitto. Oli hienon näköistä, kun jokaisella pelaajalla oli kädessään tämä kortti, molemmissa joukkueissa erilaisen etnisen taustan omaavia pelaajia, ja samalla luettiin kovaäänisistä Respect-julisteen teksti. 

Mies luki tämän raporttini läpi ja sanoi hymyillen, että miksi minä vain vierasjoukkueen pelaajia mainitsen ja enkö ollenkaan kannustanut omia. No, en kyllä yhtään välittänyt, kuka voittaa.
Samalla tavalla olen seurannut pesäpalloa Sotkamossa, jossa oli hurja meininki 90-luvulla. Jymyn kannattaja Haverisen Teuvo kävi kaatamassa ämpärillisen kylmää vettä vastapuolen huoltajien niskaan ja legendaariselle pelaajalle Unto Väisäselle taputettiin tuli juoksuja tai ei!

Täydellisenä amatöörinä on hauska kirjoittaa! Tulee mieleen vanhimman poikamme tapaus, kun hänet paikallislehden 15-vuotiaana avustajana lähetettiin tekemään juttu vierailevasta pienoisoopperasta Kuhmo-talossa. Poika sanoi itsevarmana, että hän kirjoittaa, miltä se hänestä tuntuu. Juuri niin!