Mikä Karen on totta? & Kohti vuotta 2019

Luin Mia Kankimäen kiinnostavan, kysymyksiä herättävän, kiehtovan kirjan Naiset joita ajattelen öisin. 

Kirjailija etsii tietoa inspiroivista naisista, jotka ovat kulkeneet omia teitään oman aikansa sovinnaisuuksia uhmaten. Hän on omistanut ensimmäisen kolmanneksen kirjasta Karen Blixenille, joka johti isoa maatilaa Afrikassa 1900-luvun alussa ja kirjoitti myöhemmin Tanskaan palattuaan suosittuja novelliteoksia. Toisessa osassa hän kulkee 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten perässä ja kolmannessa tutkii renessanssin ja barokin naistaiteilijoiden elämää ja töitä päätyen lopulta japanilaiseen nykytaiteilijaan Yaoi Kusamaan. 
Kankimäki kirjoittaa päiväkirjanomaisesti peilaten omaa elämäänsä päälle nelikymppisenä toimittajan työnsä jättäneenä perheettömänä naisena näiden yönaisiksi kutsumiensa naisten elämään. Hän on käännekohdassa, jossa  kokee missiokseen omatekoisen tutkimusmatkailijuuden, jossa voi laajentaa rajojaan ja löytää uutta myös omasta itsestään samalla kun matkustaa ja kirjoittaa. Hänen ajatuksensa palaavat yöllä valvoessa naisiin, jotka uskalsivat.  
Mietin, mistä nämä naiset ammensivat rohkeutensa. Miten he neuvoisivat minua, jos voisimme tavata?

Kankimäki kirjoittaa fiktion ja tietokirjan tyylejä sekoittaen. Hän laatii listoja ja ohjeita sekä kirjoittaa kirjeitä yönaisilleen. (Tämä termi tuntuu minusta välillä jotenkin keinotekoiselta, mutta en osaa sanoa, mikä olisi parempi.) 

Minusta kirjan kiehtovin anti on sen kolmas osa Taiteilijat. Alkoi tehdä mieli mennä tämä kirja mukana Italiaan katsomaan Sofonisba Anguissolan (1532 - 1625), Lavinia Fontanan (1552 - 1619) ja Artemisia Gentileschin (1593 - 1653) maalauksia. 

Karen Blixenistä kertova osa Afrikka herätti minussa eniten kysymyksiä. Pohdin niitä yhä.

Jo alkumetreillä Karenista lukiessani on mieleeni hiipinyt epämiellyttävä tunne: oliko Karen sittenkään niin esikuvallinen kuin olen luullut? Eurooppalaisena Afrikassa -muistelmakirjan sivuilla puhuu tyyni, rohkea ja viisas nainen, mutta Karenin kirjeistä ja elämäkerroista paljastuu joku aivan muu. 

Thomas-veljelle kirjoitetut kirjeet paljastavat suodattamattoman Karenin. Tämä Karen oli epävarma, sairasteleva ja masentunut nainen, jonka tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa ja joka pelkäsi milloin mitäkin - rahanpuutetta, farmin menettämistä, rakastetun häipymistä, yksin matkustamista, yksin asumista, omaa heikkouttaan.

Kirjeissä äidille taas esiintyi hauska ja kepeä Karen, jonka ongelmat olivat kerrassaan vähäpätöisiä ja ohimeneviä. Äidille Karen kaunisteli avioliittoaan, vähätteli sairauksiaan ja jopa valehteli niistä (vain pieni auringonpistos), piti yllä pirteää ja hyväntuulista kulissia. Mutta toisaalta - kukapa meistä ei tekisi niin? 

Sitten on vielä elämäkertojen Karen: ristiriitainen, suorastaan epämiellyttävä hahmo, joka oli itsekeskeinen, oikukas ja teennäinen.

'Kukapa meistä ei tekisi niin' - niinpä. 
Mutta eikö ole myös niin, että vain fiktiivinen hahmo voi olla selkeärajainen. Elävä ihminen on aina monenlainen, jokaiselle erilainen, muuttuva, häilyvä ja usein itselleenkin mysteeri. 
Elämäkerturi voi valita näkökulmansa. Se hahmo, minkä hän luo on valittu, osin fiktiivinen, kohdettaan muistuttava, mutta ei koskaan täydellisesti hän. 

Mistä Kankimäki päättelee, että veljelle kirjoitetuissa kirjeissä esiintyvä Karin on 'suodattamaton Karin'? 
Jospa veli oli se, jolle Karin sai olla heikko, jopa korostetun heikko. Karin saattoi hyvänä kertojana jopa lumoutua sanoistaan ja liioitella kurjuutensa. 

Elämäkerturin tehtävä on sitä helpompi, mitä vähemmän lähteitä hän löytää. Jos noilta kirjassa kuvatuilta taiteilijoilta olisi tallella niin paljon kirjeitä ja päiväkirjoja kuin Blixeniltä, niin kuka tietää, miten monikasvoisiksi he muuttuisivat. 

Toinen asia mikä sai minut Kankimäen Blixen -kuvausta lukiessani pysähtymään, ja nyt myös harmistumaan, löytyy kahdesta lauseesta siinä kohdassa, jossa Kankimäki on alkanut epäillä tämän yönaisensa esikuvallisuutta. 
Hänen metsästyshimonsa oli puistattavaa... Ja jos kysytään vaikka afrikkalaisilta nykykirjailijoilta, ei Karenin siirtomaa-asennekaan saa puhtaita papereita.

Siis taasko tämä sama harha, jota nykyään kohtaa usein, entisiä aikoja arvioidaan nykysäännöin ja -moraalein!
Karen metsästi tietenkin, koska niin silloin tehtiin. Se oli muotia. Suhtautuminen eläimiin oli aivan toinen kuin nykyään.
Siirtomaa-asenne? Epäilen, että tässä on samaa entisiin aikoihin eläytymättömyyttä kuin tuossa metsästysasiassa. Kenellä siirtomaa-aikana oli oikea siirtomaa-asenne? Millainen se oli? 
Katsoin hiljattain meksikolaisen elokuvan Roma. Siinä oli yhteiskuntaluokkien eroista vaivihkaisesti kertova kohtaus, jossa valkoisen isäntäväen lapset istahtavat itsestäänselvästi penkille raskaana olevan palvelijan jäädessä seisomaan. Se kuului asiaan siihen aikaan siinä ympäristössä. Perhe oli hyvä palvelijalleen ja lapset rakastivat häntä. 
Asioita pitää katsella oman aikansa kontekstissa, eikö vain? Miten tämän ymmärtäminen voi nykyään olla niin vaikeaa?

Tämä on vuoden viimeinen blogikirjoitukseni. Kankimäen kirja on hyvä teos vuoden loppuun, koska se saa kysymään, mikä Marjatta on totta. Tämäkö joka tässä kirjoittaa, vai se, joka häärää perheen joulutapaamisissa; sekö joka kuulostaa niin hallitulta, vai se (harvemmille esiintyvä), joka hermoilee turhista? Luulen, että minusta on blogikirjoittajana ja -keskustelijana yhtä monta mielikuvaa kuin on lukijoitakin. Kuka näkee oikeimmin?  
Tätä pitää miettiä lisää. 

Uudenvuodenaaton vieraat, joiden piti viipyä loppiaisen alle, eivät pääsekään tulemaan, koska perheessä on sairautta. Olimme jo varanneet raketteja ja ihanan juustovalikoiman. Joulusta on paljon herkkuja jäljellä. Mitä noista, maallisista... Kunpa paranisivat pian. Hätäännyn aina kun läheisillä on jotain vaikeaa, ittestä ei oo niin väliä juu. 
Ilmeisesti vietämme vuodenvaihteen kahdestaan mieheni kanssa miettien mennyttä ja uumoillen edessä avautuvaa, toiveikkaina kuten aina. 

Tämä kansi on hyvä. Se on Stephen Mackeyn surrealistisesta postikorttisarjasta, The Widow of Rauchgasse, jossa vanhanaikaisiin iltapukuihin puetuilla naisilla on eläimen pää. 
Ihmiset pukeutuivat epämukavasti entisinä aikoina, jopa tutkimusmatkoilla ja metsästysretkillä. Materiaalit olivat kankeita eikä vapaa-ajanvaatteita harrastettu. Naisilla tärkeää oli säädyllisyys.  
Tiikerin ilme on viisas ja jotenkin iätön. Se näyttää siltä, että se haluaa antaa yönaisten neuvon, sen, mihin Kankimäki lopettaa kirjansa: Mitä hyvänsä teet, etsi itsellesi taikavuori.


------------------
Vähän päästä lisättyä

Kävin vielä lukemassa lukuisia postauksia tästä kirjasta. Tällaisia asioita jäi mieleen.  
- Yleensä kirjasta on pidetty. Ehdoton enemmistö postauksen kirjoittaneista kiittää. Joillekin kirja toimii jopa elämäntaito-oppaana. 
- Joissain kirjoituksissa oli löydetty myös puutteita ja toivottu karsintaa kirjan toisteisuuteen.
- Kirjailijan selittelyä ja anteeksipyytelyä ihmeteltiin, koska eihän hänen ratkaisunsa nykyään niin kovin radikaali enää ole. Nykymatkailua ei voi myöskään rinnastaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden retkiin. 
- Joku oli löytänyt kirjasta turhaa kirjailijuuden mystifiointia vetäytymisen tarpeineen ja kaiken muun poissulkemisineen. 
- Joku piti Kusaman mielisairaalassa asumisesta vitsailua sopimattomana.  
- Kahden residenssijakson kuvausta kiiteltiin. 
- Ohjetta "Jos kärsit masennuksesta, turhautuneisuudesta tai päänsärystä, lähde matkalle" kummasteltiin, koska a) ekologisuus ja b) sitoumukset. 

Ehkä hyvästä kirjasta olisi tämän esilukijaryhmän ohjeilla tullut vieläkin parempi. 
Nyt en jaksa valitettavasti etsiä linkkejä blogeihinne, hyvät blogikaverit, te joiden postauksista ja niiden kommenttiosista keräsi noita mielipiteitä. Löytyyhän ne kirjan nimellä googlailemalla. 
Minusta on aina virkistävää lukea myös kriittisempiä arvioita. Oli kiinnostavaa matkailla blogeissa - kiitos!

Joulun alla 2018

Kuva:Ume

Rakkaat blogikaverit ja lukijat!

Toivon teille rentouttavia ja tunnelmallisia joulun hetkiä. Joku pitää haikeista tunnelmista, joku iloisista, joku aivan tavallisista kuten muinakin vuoden päivinä. Jouluun ei ole yhtä ainoaa oikeaa reseptiä. Jouluna saa olla yksin tai seurassa. Nykyään ei enää elämä pysähdy jouluksi. Kaupat ja ravintolat ovat auki ja ihmisiä näkee liikkeellä jo ennen tapaninpäivää, joka joskus oli ensimmäinen päivä, jolloin lähdettiin perhepiiristä muiden ihmisten seuraan. Minusta nykyinen käytäntö on hyvä, koska se huomioi myös ne, joilla ei ole perhettä ja ne, jotka kesken päivällisen laittamisen huomaavat, että no niin kermaviilihän se unohtui. 

Mentulan residenssissä on puunattu, leivottu ja suunniteltu aterioita. Meillä tulee olemaan vilinää ja vilskettä loppiaisen lähelle saakka, kun pojat tulevat kyläilemään perheineen. Olen kaivanut esiin vanhoja reseptejä ja päättänyt kokeilla joitain uusia. Jossain vaiheessa meitä saattaa olla jopa yksitoista kerrallaan pöydässä. On ihanaa, että he haluavat tulla, rakkaat! 
Mieheni on iloinen siitä, että saa pitkästä aikaa järjestää uudenvuoden aatoksi ilotulituksen, kun saamme silloin vieraaksi pieniä lapsia.

Katselin kaupassa iltanaposteltavia ja silmäni osuivat  pakkaukseen, jossa luki Jälkiuunilastu. Lastuja ruisleivästä, niitähän Pappa teki minun lasna ollessain 50-luvulla. Piti ostaa se pakkaus ja maistella. Eivät ne yhtä hyviä ole kuin Korpelan Pappan (näin me taivutimme, ei papan), mutta maistuvia.
Minun kotonani leivottiin kerralla iso määrä ohuita ruisreikäleipiä. Ne ripustettiin orteen tuvan kattoon ja otettiin sieltä sitten pöytään. Kun leivät olivat kuivuneet koviksi, isoisälläni oli tapana höylätä niistä kiharia lastuja meille lapsille naposteltavaksi. Voin nähdä meidät siinä pöydän ääressä öljylampun valossa. Pappa höylää leivästä lastuja timpurin höylällään ja me pikkuiset vetelemme voipaketista niiden päälle isoja nokareita voita ja nautimme elämästä. Mistä ne ovat saaneet tietää 1800-luvulla syntyneen Juho Arvidin keksinnöstä. Hänen pitäisi saada patentti, postuumisti.

Minulla on ollut hyvin erilaisia jouluja. Yhden joulun olen viettänyt nuorena ilman jouluseremonioita USA:ssa. Ei se haitannut, kaikki oli muutoinkin erilaista. Jotkut joulut olivat minulle lapsena ja nuorena surullisia, aikuisjouluni sen sijaan ovat olleet iloisia. 

Tänä joulunalusaikana pääsin joulun tunnelmaan Kymi Sinfoniettan konsertissa toissailtana. Konsertin solistina oli upeaääninen Johanna Rusanen-Kartano, ja paikka oli Kouvolan Keskuskirkko, joka on moderni, tehdashallin oloinen paikka. Ympäristö ei ollut siis tunnelmallinen, eivätkä ensimmäiset laulutkaan sytyttäneet. Minua tympäisi sekin, että joka laulun jälkeen aplodeerattiin. Olisin pitänyt enemmän klassisen musiikin kuuntelussa yleisestä tyylistä, jossa käsiä paukutetaan isompien kokonaisuuksien jälkeen. Olisin ehkä eläytynyt paremmin. Mutta sitten unohdin taputukset ja muun. ... "mutt' ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain ..." Sylvian joululaulun haikeus ja kauneus, laulajan upean äänen surullinen sointi. Hyväätekevä suru sai minut valtaansa ja antauduin sille, en muutakaan voinut. Tästä tunnelmasta nosti iloon Walking in the Air, jonka lopussa Rusanen-Kartanon ääni täytti riemukkaana salin kuin jokin elävä olento tai seinät kumoon kaatava voima. Puhkesin taputtamaan hulluna heti laulun loputtua.

Tänään on vuoden lyhin päivä, huomenna jo muutaman sekunnin pitempi. Tänä jouluna voimme olla iloisia valaisevasta lumesta. Puutkin ovat kauniisti huurteen koristamia. 
Kymijoella lipuu valkoisia joutsenia. Miten niille käy, jos pakkanen kovenee?

Jouluajan lukemisena aion lukea Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin, jonka sain lahjaksi hyvältä ystävältä hiljattain. Luen sitä yksinolon hetkinä, jolloin ei ole kiire minnekään.

Kuva:Ume

Mattias Edvardsson, Aivan tavallinen perhe

Mattias Edvardsson näyttää uuden kirjansa otsikossa Aivan tavallinen perhe (alkukielellä En helt vanlig familj) leikittelevän rikosuutisissa usein käytetyllä luonnehdinnalla. Onhan tuo tehokas määrittely; jos noillakin, noilla kunnollisilla perheihmisillä, on vaikea lapsi, jos noidenkin keskiluokkaisten pärjääjien lapsi saa murhasyytteen, niin hyvänen aika, niin voi käydä kenelle tahansa, meillekin, minullekin. 

Kirjan ensimmäinen osa on otsikoitu Isä, toinen Tytär ja kolmas Äiti. 
Tytär Stella on joutunut pidätetyksi syyllisenä murhaan. Kukin perheenjäsen käy asiaa läpi omalla tavallaan. Pappi-isä Adamin ajatukset kulkevat välillä eri rataa kuin asianajaja-äiti Ulrikan. Yhdestä he ovat täysin samaa mieltä: on tehtävä kaikki mahdollinen oman ainokaisen pelastamiseksi. Joskus oikeudenmukaisuus näyttää vaativan toteutuakseen valheita, mikä saa sekä papin että asianajajan kipuilemaan. Onko oikeuslaitoksen oikea aina oikein, tätä on pohtinut mm. Ferdinand von Schirah ansiokkaasti teoksissaan. 

Stellan äidin ajatuksia: 
Oikeustiede on ollut minun uskontoni. Onhan siinäkin omat puutteensa, jossakin mielessä melko suuriakin sellaisia, mutta olen silti uskonut vakaasti oikeustieteeseen nykyaikaisen yhteiskunnan peilinä ja johtotähtenä. 
Olen uskonut oikeustieteen olevan paras mahdollinen tapa säännellä demokraattista yhteiskuntaa. Nyt en enää tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. On arvoja, joita ei voi selittää tai mitata pykälin. Eikä elämän tavoin myöskään laki ota huomioon sitä, mitä tavallinen ihminen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi.

Mitä oikein tapahtui? Kuka tietää? Mitä Stellan ystävä Amina tietää? Nuoret naiset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa paljon apua, jos muu maailma ei ymmärrä heitä. 
Kun oikeudenkäynti lähestyy, jännitys kasvaa paitsi päähenkilöillä, niin myös lukijalla. Onko olemassa jokin suunnitelma, ja jos on, niin tyriikö joku sen? Saammeko vastauksen? 
Loppulause tuo yllätyksen, kuten dekkarityyliin sopii.  

Tässä psykologisessa dekkarissa on vahvana teemana kasvatus. Miten nähdä hälytysmerkkejä lapsessaan ja miten erottaa ne normaaleista nuoren ihmisen kasvukivuista, miten selvitä voimakastahtoisen lapsen kanssa. Stellan temperamentin omaava on usein itse itsensä pahin vihollinen. Tässä tulee mieleen Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin. 

Adamin ja Ulrikan keskustelu keskustelemisesta on kiinnostavaa. Ulrika oli aikanaan ihastunut Adamiin juuri tämän keskustelutaitojen vuoksi.

Adam tarjosi minulle jännittäviä näkökulmia niin pieniin kuin isoihinkin asioihin. Keskustelumme alkoi usein kolossaalisen erilaisista näkemyksistä, jotka johtivat pikku hiljaa uusiin näkemyksiin ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

"Et voi vain myötäillä Adam. Toisaalta ja taas toisaalta, kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. Keskustelut ovat voittamista varten."
"Niinkö sinusta? Minusta keskustelut ovat sitä varten, että kehitymme ihmisinä. Opin uutta joka kerta, kun näkemykseni kyseenalaistetaan." 

                                       - - - - - - - - 

En nyt vielä toivota teille hyvää joulua. Aion kirjoittaa ennen joulutaukoilua. Sen sijaan tässä vaiheessa äskeisen lainauksen innoittamana kiitän kaikkia kommentoijiani Adamin tyyppisestä keskustelusta. Lakituvassa puhutun tavoitteena on voitto, blogikeskustelussa taas - parhaimmillaan - ajatuksilla pallottelu, hedelmällinen väittely ja uusien näkökulmien saaminen. Tietenkin mukava yhtä mieltä oleminen on myös aina kivaa. Eikö vain?
KIITOS!

Haava

Tämä on Lääkärin sosiaalinen vastuu ry -kansalaisjärjestön postikortti, jonka olen ostanut joskus viime vuosituhannella. Järjestö on toiminut vuodesta 1982. 
Kortin on tehnyt ranskalainen taiteilija Michel Granger vuonna 1976 ja sen nimi on Haava. 

Viime aikoina on tullut julkisuuteen paljon tietoa asioista, joita me ihmiset olemme tehneet ja teemme oman asuinpallomme vahingoksi. Jotkut ovat järkyttyneet näistä tiedoista niin paljon, että voidaan puhua jopa uudesta ahdistuksen muodosta ilmastoahdistuksesta. 
Ahdistuneen ihmisen on vaikea ottaa vastaan mitään positiivisia uutisia, varsinkin kun niiden uutisointi on yleensä niin huomaamatonta. 

Katowicen ilmastokouksessa päästiin sopimukseen yhteisistä tavoitteista ja säännöistä toiminnassa ilmaston lämpenemistä vastaan. Uusia kokouksia ja tarkistuksia on tulossa, raportoinnin on oltava läpinäkyvää ja tavoitteita nostetaan viiden vuoden välein. 
Jo aiemmin Pariisissa sovittiin, että teollisuusmaat rahoittavat 2020 alkaen kehitysmaiden ilmastohankkeita 88 miljardilla eurolla vuosittain. 
Näen tässä hyvän suunnan. Joukossa on vastaanhangoittelevia maita, mutta ne eivät voi estää aloitettua yhteistä projektia. Ei kannata heittää kintaita ojaan, vaikka ihan jokaisessa maapallon kolkassa ei vielä ymmärrettäisi talkoiden merkitystä. Siis vielä. 

Päästöt ovat Suomessa laskeneet 34 % vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Samanlaisia positiivisia ympäristöasioita on tapahtunut muitakin ja muuallakin, mutta tällaiset uutiset jäävät valitettavasti negatiivisten uutisten ja niitä seuraavien kauhistelujen alle. 

Mielestäni ei ole syytä vaipua epätoivoon eikä ryhtyä kärsimättömäksi sellaisissa maailmanlaajuisissa asioissa kuin ilmastonmuutos. 
Ei myöskään kannata jumittua todistelemaan, miten oma naapuri tai jokin kaukomaa on se pahin maapallon haavoittaja. Syyllisten etsiminen on hyödytöntä ja tekee vain itsestä katkeran valittajan.   

Tällaisia mietin pimeänä joulukuun viikonloppuna. Eilen katsoin televisiosta Ettore Scolan elokuvan Mehän rakastimme toisiamme niin paljon ja muutama päivä sitten saman ohjaajan mestarillisen komedian Rumat, likaiset ja ilkeät. 
Tänään olen siivonnut, värjännyt puseron, joka oli malliltaan kiva, mutta väärän värinen, valmistanut lipeäkalalounaan, leiponut, ja lukenut uppoutuen.
  
Selailin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta koostuvaa kirjaa Ennen kuin olet poissa. Kannessa on nimet näin, ei aakkosjärjestyksessä, vaan nuorempi ensin. Osuin selatessani kaksi kertaa Jörn Donnerin mainintaan, ettei häneltä enää tule spermaa eikä hän pysty siittämään lapsia. Alkoi kyllästyttää. Ehkä palaan tähän isän ja pojan ajatustenvaihtoon jonain toisena hetkenä. 
Tuli sellainen olo, että nyt on hyvä juonikirja tarpeen ja valitsin lainakirjapinostani dekkarin Aivan tavallinen perhe, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Mattias Edvardsson. Se tempaisi mukaansa. Isä on pappi ja äiti asianajaja, mutta kun oma lapsi on kyseessä isä unohtaa totuuden ja äiti oikeuden. 
Nyt lukemaan...

Myyttinen mummo

Mitä teille tulee mieleen sanasta mummo?

Osuin taas yhteen monista lehtien mielipidekirjoituksista, joissa neuvotaan irtautumaan joulun sosiaalisista pakkokuvioista ja olemaan itsekseen, jos kerran niin haluaa (tähän asti oikein hyvä, samaa mieltä), ja kutsumaan yksinäinen naapurin mummo torttukahville (nyt meni pieleen!).
Aloin miettiä, mikä se tällainen 'naapurin mummo' on, kun en ole eläissäni tavannut vanhaa naista, joka viruisi akkunassaan, odottaen, että joku puolituttu kutsuisi kahville. Kun joulu on.
Jos minä menisin ehdottamaan jollekin meidän talomme yksin elävistä vanhoista rouvista, että tulepas nyt meille joulua viettämään, kun olet varmaan niin yksinäinen, niin saisin vastaukseksi, että 'kuule, miä voin kävästä vaik sitte joskus pyhien jälkeen, ko miul on nyt niin paljo kaikkee'.

Paitsi että mummo on yksinäinen, hän on vanhanaikainen ja rumasti pukeutunut dementikko ja joko pahantuulinen veskallaan huitoja ja kassalla hidastelija tai itse lempeys. Lempeä mummo on niin lempeä, että hän on lähes satuolento, fiktiivinen kuten kääpiöt, jättiläiset ja Saapasjalkakissa. 

Vielä en ole tänä vuonna kuullut radiosta sitä kaameaa, pateettista joululaulua "Hei mummo mitä kuuluu sinne teille", jolla viritellään ihmisten syyllisyydentuntoa omien vanhusten suhteen. Nuoret perheet saadaan tuntemaan, että heidän pitäisi suhata joulun ajan vapaapäivänsä ympäriinsä mummoja ja isomummeja tapaamassa. 

Missä iässä naisihmisestä tulee mummo? 
Minusta ei tule ikinä. Varmaan minun, kohta 69 v, pitäisi jo olla sellainen.

Olen Maiju-mummi lapsenlapsilleni. Oma isoäitini oli mamma. Tiedän, että isoäideistä on myös versiot mummu, mumma ja mummo. 
Mutta että mummo olisi vanhemman naisen yleisnimi, jopa uutisissa käytetty, sitä en ymmärrä. Se on mummottelua. Tytöttely sen sijaan on tässä iässä kivaa, tytötelkää minua, kiitos!

Surkutellaanko vanhempia miehiä kuten naisia? Vähemmän ehkä. Luotetaanko heihin vai eikö heistä vain välitetä? Ainakin heitä aletaan kutsua vanhusnimillä myöhemmin kuin naisia.

Alkukuvassa on kortti postikorttikokoelmastani. Siinä ei ole kuvaajan nimeä. Keräilen kortteja, joista useimpia ei voi lähettää kenellekään. Katselen niitä aina silloin tällöin. Ostin tämän kauan sitten, kun olin allapäin ja tunsin päälläni sellaisen painon, jonka kuvittelin satavuotiaan tuntevan. Nyt ajattelen, että ei välttämättä, ei ikä sitä painoa tee, vaan pelot tai katkera elämänasenne.

Loppuun vielä ote myyttistä mummokuvaa ylläpitävästä laulusta, jonka tuolla tekstissä mainitsin. 

hei mummo, mitä kuuluu sinne teille?
me lomalla taas tullaan pohjoiseen

on pohjoisessa päivä yksinäinen, 
autioitui aikaa karu maa
vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, 
jossa mummo yksin asustaa

Katja Kettu, Rose on poissa

Siitä on monta viikkoa, kun olen lukenut Katja Ketun romaanin Rose on poissa (2018), mutta sulatteluaikahan vain tiivistää mielipiteen. Selailin äsken kirjaa ja palautin mieleeni yksityiskohtia; tunnelmat säilyvät aina.

Kansi ei ole aivan minun mieleeni. Se on liian laimea ja sokerisen korea tälle väkevälle tarinalle. Kirjailija itse on kyllä tyytyväinen, mikä on tärkeintä. Hän kiittää loppukiitoksissaan Manuela Boscoa ihmeellisestä kansikuvasta. Minä olisin kaivannut vahvempia värejä, eivätkä nämä hahmot näytä minusta kummaltakaan kirjan pareista, ei Etulta ja Roselta eikä Lempiltä ja Jim Harmaaturkilta. 

Romaani koostuu kirjeistä. Ensimmäinen ja viimeinen ovat samasta tilanteesta. Lempi odottaa bussia lähteäkseen reservaatista, johon on tullut selvittämään 45 vuotta aiemmin tapahtunutta äitinsä Rosen katoamista. Samaan aikaan muistinmenetykseen sairastunut Isä Ettu, Eduard Haverinen, on alkanut muistaa.

Kettu on tehnyt hyvän taustatyön romaanilleen, mistä kertoo kuuden sivun mittainen lähdeluettelo. Pari vuotta sitten julkaistiin hänen yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa laatimansa tietokirja Fintiaanien mailla. Hän oli jo silloin tutustunut aiheeseen monipuolisesti vieraillessaan USA:n pohjoisissa valtioissa suurten järvien alueella haastattelemassa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden ja suomalaisten siirtolaisten liitoista syntyneitä ihmisiä eli fintiaaneja.    
Olen muuten saattanut tavata fintiaaneja minäkin, kun vietin 70-luvun alussa vuoden Madisonissa, Wisconsinissa. Säilytän muistona tuolta ajalta reservaatista ostamaani turkoosia kaulariipusta.

Minulle mielenkiintoinen kohtaaminen tässä romaanissa on se, että Kettu omistaa kirjan Anselmi Kinnusen muistolle ja kirjan tarinassa suomalaisen siirtolaisen Ettu Haverisen talon nimi on Saavutus. Tunsin nimittäin Kuhmon Kalliojoella asuneet Anselmi ja Maija Kinnusen, joiden talon nimi oli Saavutus. Suomi on pieni maa. Koskaan ei tullut Kuhmossa asuessamme Kinnusten kanssa puheeksi mahdolliset Amerikan sukulaiset. 

Suomalaissiirtolaiset ja intiaanit olivat molemmat syrjittyjä vähemmistöjä, luontoihmisiä ja 'höyrykylpyihmisiä'. Suomalaiset tunnettiin 'tallukoina ja kiihkoilijoina', intiaanit olivat villejä. Hyvin he sopivat yhteen. 

Ketun luomassa tarinassa Rose ja Eduard rakastuvat silmittömästi, mutta heidänkin täydelliseen rakkausliittoonsa tulee ulkomaailman tuomia säröjä, minkä vuoksi Eduard kokee epäluuloa ja hätäännystä. Sitten tapahtuu väärinymmärrys ja käy vahinko. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Sen luvut on nimetty poluiksi, 10 polkua, alkaen Lähdön polusta (Maajaawin-miikanens) ja päätyen Toivon polkuun (Bagasendamovin-miikanens). Kaikkien polun nimien alla on viehättävä ja arvoituksellinen sisältöselitys, joka alkaa 'eli kuinka' tai 'eli mitä', 'eli kuinka Rose päätti vaihtaa nahkaansa ja Lempi löysi Tunnelin pään'. 
Intiaanikieliset otsikot ja yksittäiset sanat tekstissä saavat muistamaan, että onhan niistä parhaimmillaan noin viidestäsadasta alkuperäiskielestä vielä jotain ja joitain jäljellä. 

Näiden viehättävien otsikoiden alla olisi voinut olla myös yksinkertaista kertovaa proosaa. Kettu on valinnut kirjemuodon. Kirjeet ovat elokuulta 2018 Lempiltä nuoruuden ihastukselleen Jim Harmaaturkille ja helmikuulta 1973 Roselta tyttärelleen Lempille. Rosen kirjeet tavoittavat vastaanottajansa vuosikymmenten jälkeen, ja Lempin kirjeet ovat lähinnä päiväkirjamaista yksinpuhelua. 

Kaikki Katja Ketun kirjoja lukeneet tunnistavat hänen kielensä. Se on runsasta ja aistivoimaista, täynnä kielikuvia.  
Pesin sinut puhtaaksi, metsän multaisen sienen, pikisilmäisen hämärän kuusiston olennon, kostean ja mykän, eikä sinusta tiennyt, mitä rihmastoa kantaisit mukanasi. Kuinka sinusta olenkaan koettanut pitää huolta. Itsepäisyydellä, raivolla, epätoivolla. Ja aina rakastamalla rakastamalla rakastamalla, kuumeessa tykyttäviä lapsenjalkojasi, varjenevia sääriäsi, kuunsillanmuotoista häntäluuta joka loistaa pimeydessä niin kuin hopeinen veitsi. Se on terävä ja samaan aikaan hauras, sinun pikku lantiosi, minun lapseni, Lempini liekkujaiseni, pientä varttas minä vartioin.
Välillä koen tällaisen tekstin hieman uuvuttavana, ja toivon, että kirjailija järjestäisi tekstiin suvantoja, joissa saisin levätä tekstin vimmaisuudesta. 

Tässä kirjassa pidän erityisesti Ketun tavasta käsitellä seksuaalisuutta. Se on niin paljon hienostuneempaa kuin mitä hänellä oli novellikokelmassaan Piippuhylly (2013), jonka luettuani mietin pitkään pornon ja seksiaiheisen kaunokirjallisuuden eroa (en ole kirjoittanut Piippuhyllystä). Siinä missä Piippuhyllyssä on litiseviä panokohtauksia niin Rosessa on erotiikkaa.

Kohtaus, jossa äiti opettaa Rosea yhtymään metsään ja löytämään lintunsa oksanhangassa itseään keinutellen on sanomattoman kaunis. 
Tätä en ole kertonut kenellekään, koska siitä ajateltaisin pahaa, mutta minulle se oli kaunis hetki, jossa vanhempi naaras opetti elämää pennulleen. 
Minulle tuon tekstinkohdan lukeminen oli kaunis hetki, varsinkin kun juuri sitä lukiessani radiosta kuului rakkaudesta kertovaa laulua ... taas kuiskaan rakkain ota lintuni vastaan ... (Kisun 'Uneen aika vaipuu').  

Ja mitä sanotte seuraavasta? 'Kihlakiisat' on laitettu ja Rose pääsee lopultakin koskettamaan Ettua, jonka mielestä ensin piti 'tehhä lukot ja lupahukset'.
Hivelin isääsi vierailla sanoillani, alkujuuresta tutunoloisilla, kun tämä ohjasi minua Kummakivelle, siellä petäjäpilarien välissä oli taivaan vuode, ja kapusimme sille ja asetuimme nauraen silmätysten, alassuin, takaperin, ristikkäin ja vierivierin. Tulikuuma pihkantuoksu tarttui varpaisiin ja tahrasi sormet, iho ei riittänyt, tai sitä oli kylliksi, sopivasti nukkaa, naarmuja, vaalenevia arpia ja auringon lämpöä.
Ootko minun.
Kokonaan sinun.
Sitten ei enää puhuttu, oli vain iloa ja himoa ja ihon onnea. Huohotin ja ohjasin isääsi haarojeni väliin jossa kukaan muu ei koskaan aiemmin ollut ollut, ajattelin: lävistä näihin tytönnahkoihin nainen. 

Susimystiikka ei minua oikein sytyttänyt tässä kirjassa. Se oli liikaa, ja onhan nuo susimyytit aika kliseisiäkin. On sentään vuosi 2018 ja Lempi on ollut kauan poissa omasta yhteisöstään ja sen uskomuksista. Korkeintaan leikillään hän voisi selittää, että äidistä tuli susi. En spoilannut lukemiskokemusta keneltäkään, kun sanoin äskeisen. Se on alkulauseessa: "Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

Paitsi rakkautta kirjassa on paljon muuta, vähemmistölasten pakottamista enemmistön muottiin, siirtolaisten taustoja ja rikoksen selvittämistä, mikä koukutti jatkamaan lukemista välillä ahmien ja sitten palaten nauttimaan nyansseista.  

Rose on poissa oli yksi vuoden kuudesta Finlandia-ehdokkaasta, vahva ehdokas.
Luulen, että olen lukenut kolme parasta, tämän sekä Olli Jalosen (voittajan) ja Jari Järvelän teokset. 

Blogisti pohtii yhä vain kuluttamista ja yksinäisyyttä

Tallasin mieheni perässä joulumarkkinoille - hänellä on niin pitkät jalat, että jään usein jälkeen tai jättäydyn, jolloin hän huomaa odottaa -  ja katsoin, miten hauskalta tuo kassi näyttää tässä tilanteessa. Ehkä se auttoi, ei ostettu kuin hyväntekeväisyysarpoja.

Huomaatteko, meillä on nyt luminen talvi. Ollut jo kaksi päivää, ja kohta ei enää.

Olen kaiken aikaa pohtinut teemaa yksinäisyys. Mietin sitä autossa istuessa, pipareita leipoessa ja Bajamajaan askeltaessa (kerron myöhemmin). Jään tuijottamaan ei-minnekään ja pyydän toistamaan minulle juuri puhutun, kun ajatukseni askartelevat ihmisessä ja ihmisyydessä.
Miten voi olla niin, että joku kokee lapsesta asti yksinäisyyttä ja toinen ei koskaan.

Ravistelevin yksinäisyysteemaan liittyvä kirjoitus oli jokin päivä sitten HS:n yleisönosastolla. Eräs äiti kirjoitti, että hänen autistisia oireita omaavalla 13-vuotiaalla lapsellaan ei ole ollut koskaan yhtään ystävää, joka juttelisi koulussa välitunnilla ja tarjoutuisi kaveriksi paritöissä. Äiti kirjoitti sydäntäsärkevästi, että olisipa palvelu, josta tilata vaikka maksullisena joku käymään ja teeskentelemään ystävyyttä edes kerran viikossa tai harvemmin. 
Tällaiseen tilanteeseen eläytyminen koskee ja saa tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä.  

Katsoin yksinäisyyttä silmiin myös Kouvolan teatterin näytelmässä Patriarkka. 
Näytelmää markkinoidaan sukupolvieroilla. Suorasukainen nuori miniä puhuu suunsa puhtaaksi perhetapaamista dominoivalle appiukolleen  ja tämän kaverille, "terapiasukupolvi" arvostelee "suorittajasukupolvea". Kuitenkaan mikään ei ole mustavalkoista, mistä kiitos käsikirjoittaja Juha Jokelalle. 
Minuun vaikutti näytelmässä eniten suorittajamies Heimon vaimon Virpin kokema yksinäisyys, joka oli alkanut, kun hän oli yksin kahden pienen lapsen kanssa miehen ottaessa mielellään vastaan ulkomaanprojekteja.
Se aika kun lapset ovat pieniä on parisuhteen koetinkivi. Monet minun ikäpolveni miehet, siis 70-luvulla nuorta aikuisuuttaan viettäneet, ovat käyttäneet lasten synnyttyä aikaansa juuri kuten ennenkin tajuamatta, että kaikki on muuttunut. "Vaimohan se imettää" oli tunnettu selitys lapsenhoidosta laistamiselle vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun ensimmäiset isyysvapaat tulivat nimellä isyyslomat, niin kuului sellaistakin, että joku isä lähti yksin matkustelemaan, koska hänellehän oli myönnetty loma ja hän oli niin tarpeeton kotona. Tässä asiassa sekä miehet että naiset ovat muuttuneet paljon, miehet pehmenneet ja naiset tomeroituneet, molemmat hyvällä tavalla. 
Ihmiset ovat aikakautensa tuotteita, myös tämän päivän ihmiset, avuineen ja puutteineen.     
Virpin roolin näytteli Nina Petelius-Lehto, joka on minulle meidän teatterimme helmi. Hän mukautuu uskottavasti pikkupojaksi (Oscar ja Roosamamma), vallasrouvaksi ja koiraksi (en muista missä näytelmissä). Hän oli hyvä Virpi, eleetön ja viisas. 

No niin, meidän vedenkulutus on nyt kaksi viikkoa minimissä. Viemäriremontti on loppuvaiheessaan. Viemärit ovat poissa käytöstä päiväsaikaan arkina ja saunavuorot on peruttu iltaisinkin. Astiat ja pyykit saavat odottaa iltaan. Pihassa on kaksi Bajamajaa kolmellekymmenelle asunnolle yhteisenä. Viikonloppuna ja Itsenäisyyspäivänä saamme nauttia ja käyttää sisävessoja, jeee! 
Minä kävin aamulla kaksi kertaa ulkohuusissa (jättimuki kahvia!), mieheni nimesi minut talon bajamajistiksi.  
Niin että kyllä täällä nyt ollaan kovasti kohtuullisia ja muistellaan aikoja, jolloin ulkohuusi oli jokapäiväistä. Silloin, muinoin, myös peseydyttiin vadissa, johon vesi oli kannettu kaivosta ämpärillä ja lämmitetty hellalla. Klapit kannettiin liiteristä, kunhan ne oli ensin pilkottu pölkyistä, ja pölkythän saatiin... no, ne olivat miesten hommia ne. Kovasti höyryävinä he saapuivat metsätöistä pakkasesta hevosen vetämällä  reellä. Voi sitä pyykin määrää, nyrkkipyykin, se taas oli naisten työtä. En kaipaa noita aikoja. 

Tehdääks niin, että energian säästämiseksi ne, jotka ovat jo eläneet alkeellisissa oloissa vähintään 18 vuotta, saavat elää kaikkien mukavuuksien ympäröimää eliittielämää ja muut, joilla on ollut juokseva vesi ja sähkö koko elämänsä, kokeilevat vuoden ajan elämää ilman niitä? Vitsi vitsi.