Tomi Kontion Koira nimeltään kissa -sarja

Tomi Kontion nimi tuo mieleeni nuoren runoilijan koulun juhlasalin lavalla Kuhmossa joskus 90-luvulla. Elävien runoilijoiden klubi järjesti runoilijoille esiintymisiä monena kesänä Kamarimusiikkifestivaalien yhteydessä. Kävin noissa tilaisuuksissa.

Toinen muistikuvani on jonkun aikakauslehden haastattelu, jossa Tomi Kontio kertoi vaatimattomasti, että oli tehnyt itselleen työsopen vaatehuoneeseen vai oliko se peräti vain vaatekomero ja että hän pystyy aivan hyvin keskittymään lasten hoitamisen ohessa.

Huomaan blogijutuistani, että olen joskus kirjoittanut Kontion kirjasta Miten puhua miehelle, ja muistan lukeneeni myös hänen novellejaan. 

Kontio voitti tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Koira nimeltä Kissa hyvästelee ystävän. 
Katselin palkintojuhlan televisiosta ja ihastuin Kontion kiitospuheeseen ja lempeään esiintymiseen. Hän oli kuin sadusta, aivan valkohiuksinen toisin kuin aikanaan Kuhmossa, ja puhui hiljaisella, pehmeällä äänellä. 
Kontion esiintymisestä innoittuneena lainasin kirjastosta koko viiden kirjan Koira nimeltään Kissa -sarjan. Kirjat ovat ilmestyneet kymmenen vuoden sisällä.

Neljä ensimmäistä osaa ovat isokokoisia kuvakirjoja joissa on joka aukeamalla värikäs kuva ja tekstiä, viimeinen osa on  pienikokoinen ja tekstipitoisempi. Sivuja on 111 ja kirjassa on vain kymmenen koko sivun mustavalkoista piirrosta. 

Mietin, miksi tällainen ratkaisu? Onko ajateltu, että tämä kirja olisi isommille lapsille, koska aiheena on kuolema?
Kontiohan on sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa pitää käsitellä myös vakavia aiheita. Hän lainaa kirjan alussa ajattelijoita, ensimmäisenä Natalia Ginzburgia. Ginzburg sanoo sitaatissa, että lapsille ei pitäisi opettaa mitään pieniä hyveitä vaan suuria. 
Kaikissa sarjan osissa käsitellään isoja, syvällisiä aiheita: erilaisuutta, vieraan pelkoa, menettämisen pelkoa, kodittomuutta, luontoarvoja, rakkauden olemusta ja ystävyyttä. 
Tunnelma kirjoissa on filosofinen ja kieli runollisen kaunista.
Alla otteita eri kirjoista: 

Viina on kodittoman kamiina.

Asetun kerälle Näädän kainalon alle ja Koira käpertyy syliini. Kun hämärä saapuu, kaupungin äänet muuttuvat hyrinäksi.
"Ystävät tuovat lämpöä", Näätä sanoo pehmeästi.
Kohtaamme yhdessä pimenevän ja ihmeellisen illan. Kaupungin valot alkavat tuikkia. Taivas laskeutuu luoksemme. Eikä meiltä puutu mitään. Ei yhtään mitään. 

    "Huhtikuu on kuukausista armeliain", Näätä sanoo.
    "Miksi", kysyn.
    "Se ruokkii edellisvuoden lehdillä kevään uudet versot", Näätä selittää ääni hieman pihisten. "Se päästää valon kulkemaan paljaiden puiden välistä talven tukahduttamaan maahan. Se herättää juuret ja hyönteiset. Se antaa levon niille, joiden on aika lähteä, valon niille, joiden on aika tulla."

Kirjojen kuvittaja Elina Warsta on tehnyt upean kuvituksen. Sekä isojen värikuvien pehmeät sävyt että mustavalkokuvien tarkat yksityiskohdat viehättävät minua.

Sarjan aloitusosa, joka ilmestyi 2015

Sarjan alussa pieni koira jää selviämään yksin maailmassa, koska sen äiti on sitä mieltä, että hänen ainoan eloon jääneen pentunsa pitää oppia itsenäiseksi. Hän antaa pikkuiselleen nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä.
Kissa poloinen ei tunne itseään itsenäiseksi vaan pelkästään yksinäiseksi, kunnes löytää ystävän, puliukon, joka kertoo nimekseen Näätä.
Joukkoon liittyy myös kulkukissa, jolla on ollut laivakissana mitä erilaisimpia nimiä. Nyt hän ottaa nimekseen Koira. Kolmikko etsii itselleen kodin hylätystä kontista. 
Yhdessä he kokevat monenlaista, sekä syrjintää että välittämistä ja myös joulun ihmeen.
Lopussa Näätä siirtyy kuoleman rajan taakse järjestettyään sitä ennen ystävilleen uuden tukijan. Hän kertoo, että on jatkossakin ystäviensä elämässä. Ja toden totta, tyhjää TV-ruutua katsoessaan Kissa ja Koira näkevät siinä Näädän juoksemassa kuin Viren. Ystävä on tullut rohkaisemaan heitä.
 
Kontion luoman kolmikon maailmassa tyhjä ruutu on parempi kuin kuvia täynnä oleva, koska he täyttävät ruudun itse haluamallaan tavalla ja elävät isosti sen sijaan että eläisivät varjoelämää, jossa täysi ruutu tyhjentäisi heidät.

Kirjojen alut ovat selkeitä tilanteen esittelyjä. Kirjathan pitää voida lukea myös erikseen. Kertoja on Kissa, siis koira nimeltään Kissa.

Minua hieman häiritsee tämä koira - kissa -sekoitus; pitää välillä muistuttaa itselleen kumpi on kumpi; maukuu, ai niin, hän onkin kissa. Olisiko erilaisuuden hyväksymisen voinut tuoda esiin jotenkin muuten, esim. kuten Gösta Knutsson Pekka Töpöhännässä, jossa Pekan häntä on pieni töpö vain? 

Kirjojen loput ovat runollisen maalailevia, lähes hartaita. Nautin kauniisti soljuvasta kielestä.
Mietin, miten minusta ei tunnu ollenkaan siltä, että lukisin lastenkirjaa. Joissain lastenkirjoissa isketään silmää aikuisille, mutta nämä kirjat ovat suoraan myös aikuisille. Kuitenkin olen aivan varma, että ne lapset joille olen kirjoja lukenut olisivat pitäneet suuresti tästä sarjasta, varsinkin noista kuvakirjamuotoisista osista. 
Mietin, kuka muu kirjoittaisi yhtä kauniisti sekä lapsia että aikuisia puhutellen. Leena Krohn kirjoissaan Ihmisen vaatteissa, Luuta ja Näkki.


    Rakas ystäväni, hyvästelen sinut nyt, juuri nyt, kun tulet luokseni. Niin kuin hyvästelen puheeni ja sanani. 
    Ja sitten vinkaisen, pehmeästi, kutsuvasti, aivan hiljaa, kuin pieni koiranpentu, juuri silmänsä avannut, elämänsä aamussa:
    Viu, viu viu.
 

Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
      Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
      Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana. 

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa.  Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.  

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa. 
Tekstissä näkyy runoilijan ote. 
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle". 

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan. 
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies. 
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista. 
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies. 

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä. 

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa. 

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi. 

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"? 
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"? 
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä. 

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla. 

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana  loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa. 

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat. 
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
    - Maailmassa pitää olla hellyyttä.