Kouvolassa 27.8.2015, monikulttuurisuutta

Viime keväänä monet maahanmuuttajat Kouvolassa olivat kertoneeet ilmapiirin muuttumisesta. Huutelu ja nimittely oli aiheuttanut turvattomuutta. Keskustelujen tuloksena syntyi rasisminvastainen toimintaryhmä Käsi kädessä, joka hiljattain vaihtoi nimekseen Herää!.

Eilen tämä ryhmä yhdessä Maahanmuuttajien liikuntahanke MaaLin kanssa kutsui ihmisiä kokoon osoittamaan huolensa tilaisuuteen, joka nimettiin Meillä on unelma, kuten Helsingin tilaisuus kuukausi sitten. Nimi on peräisin Martin Luther Kingin lauseesta "I have a dream", jota hän toisti kauniissa puheessaan 28.8.1963, sattumoisin lähes sama päivämäärä kuin meidän tapahtumallamme, vaikkakin yli 50 vuotta sitten.

This nation will rise up and live out the true meaning of its creed:"We hold these truths to be self-evident, that all men are created to be equal."

Olimme mieheni kanssa mukana. Tilaisuus oli ikimuistoinen. Olen valmistanut kuvakavalkadin teille katseltavaksi. Olkaa hyvä.

Marssimme ihanassa säässä rumpujen säestyksellä. Osa kävelijöistä pisti tanssiksi. Kauppahallin kohdalla myyjät tulivat vilkuttamaan. Muutoinkin kävelyreitin varrella kannustettiin ja hymyiltiin. Kulkueeseen osallistuneita oli yli 300 ja esityspaikalla kävelykadulla lisää.

Vihaa vastaan tarvitaan kaikkia suomalaisia: kukkahattutätejä, pappeja, muualta tänne muuttaneita ja urheilujohtajia.

 

Monikulttuurisuus on todellisuutta. Jotkut taistelevat tuulimyllyjä vastaan ja luulevat, että on olemassa jokin muu suomalaisuus.

Sekä demarinuoret että keskustanuoret olivat näyttävästi mukana. Oli hienoa, että nuoret tahtoivat olla mukana kertomassa, että isänmaallisuus on kattavaa eikä karttavaa. Sana isänmaallisuus on pyritty omimaan viharyhmien käyttöön.
Se on siihen liian arvokas.
 

Emerituspiispa  Voitto Huotari pahoitteli sitä, että uskontoja käytetään vihan välineinä, vaikka niiden sanoma on rakkauden sanoma. Hän oli menossa Tiranaan suureen uskontojen tapaamiseen, jossa myös pohditaan keinoja vastustaa vihaa.   

Pakolaisena Suomeen saapunut demarikansanedustaja Nasima  Razmiyar oli pettynyt Timo Soiniin, koska tämä antaa vihapuheen jatkua puolueessaan. Hän ennusti, että vuosi 2015 tullaan muistamaan siitä, että kymmenet tuhannet suomalaiset toivat esiin huolensa sen hyvän Suomen puolesta, jossa ihmisiä on arvostettu ja kunnioitettu. Hän ihmetteli yhdenmukaistamisen pyrkimystä. Haluaisiko joku, että ympärillä olisi klooneja! 

Nuori vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar kertoi oman tarinansa.  Hän on syntynyt Istanbulissa ja tullut sieltä Kyproksen ja Englannin kautta Suomeen. Hän totesi, että ulkomaalaisen näköinen joutuu koko ajan selittämään ja perustelemaan oloaan täällä. Yanar oli 14-vuotias tullessaan Suomeen. Hän oli silloin päättänyt tehdä joka päivä työtä suomen kielen ja muun sopeutumisen eteen. Hän on onnistunut siinä. Tämän hymyilevän energiapakkauksen suomen kielen ääntämys oli täydellistä, ja hänen puheensa oli hyvin valmisteltu ja napakka. 

Molemmat sekä Nasima että Ozan totesivat, että maahanmuutto tuottaa ongelmia, jotka pitää hoitaa hyvin. Ongelma ei ole tällä hetkellä yksin Suomen, mutta Suomi ei voi myöskään jäädä muun maailman ulkopuolelle tänä kansainvaellusten aikana.

Kyltit olivat puhuttelevia. 

Lämpimässä alkuillassa tanssittiin...  

Ja räpättiin. Paljon näitä poikia pienempi somalitaustainen musiikkikoululainen Felix esitti kappaleen All of you. Paikkakunnan trubaduuri Mika Byman lauloi kantaaottavasti, miten aina löytyy mamumpi, jota pilkata. Vellamo Virtanen, 11-vuotias tyttö piti puheen, jossa toi viestin aikuisille siitä, miltä rasismi lapsen silmin tuntuu. "Rasismi on ihan kauheaa ja tyhmää. Koulussa en ole onneksi sitä paljoa kohdannut." 

Vellamo sanoi myös, että te aikuiset olette malleja meille.

      

Herää-ryhmän edustaja puhumassa.

Romanipariskunta kertoi, että Kouvolan mustalaiset toivottavat kaikki tervetulleeksi. He toivoivat, ettei mikään kansanryhmä koskaan missään joutuisi kärsimään, kuten romanit Hitlerin vainoamina.

Urheilijat ovat niin meillä kuin muuallakin maailmassa ryhtyneet vastustamaan rasismia. 

Viha on paha! Voiko tästä olla eri mieltä?

Ryu Murakami, Sixty-nine - ja omaakin hippitouhuilua

Sain vinkin romaaniin Sixty-nine ja muihinkin Ryu Murakamin kirjoihin Hyönteisdokumentti-blogista. Innostuin tästä kirjasta, koska olenhan elänyt tuon kirjan kuvaaman ajan itsekin. Minua kiinnosti lukea, miten japanilainen 17-vuotias poika on kokenut Vietnamin sodan vastustamisen, uuden musiikin ja muut ajan ilmiöt. Onko mitään samaa kuin suomalaisen 19-vuotiaan tytön kokemuksissa? Molemmat käyvät vuonna 1969 lukion viimeistä luokkaa.

Luin tätä fiktiivistä muistelmaa hymyssä suin. Miten voikin 32-vuotias tarkastella teini-iän kohelluksiaan noin lempein silmin. Murakami on julkaissut  teoksensa vuonna 1987, ja se on käännetty englanniksi 1993. Suomennosta ei ole tälle eikä muillekaan Guy Murakamin teoksille, jotka ovat kai aivan erilaisia kuin Sixty-nine. Tästä on hyvä aloittaa.

Kensuke Yazaki on toiminnan kaveri. Hän, pikkukaupungin poika, on haistanut suuren maailman muutoksen tuulet, uuden musiikin, vapaan seksin ja yliopistojen vallankumoukset. Hän haluaa kiihkeästi mukaan kaikkeen, mikä kuulostaa hauskalta. Ken-poikamme on täynnä itseluottamusta kaiken muun paitsi tyttöjen suhteen. Avantgarde-elokuvan tekeminen, rock-festarin järjestäminen ja koulun sulkeminen barrikadein ovat 'easy-beasy' bambisilmäisen Lady Janen valloittamisen rinnalla.

Now and again, the angel's thigh brushed against mine. Each time that happened, the sofa we were sitting on was transformed into an electric chair: a powerful current shut to the top of my skull, my hair stood on end, it was hard to breathe, my crotch tingled, my throat went dry, my palms grew sweaty, and the lonely expression on Iwase's face faded from my field of vision.

Vaikka teini-Kensuke on pullisteleva ja itserakas, hän on myös hyvin rakastettava.
Myös 32-vuotias Kensuke on hauska. Mikä hulvaton idea kirjoittaa muistelmat siinä iässä ja kirjoittaa ne yhdestä tärkeästä nuoruusvuodesta!

Muistelija-Kensuke koettaa usein ensin värittää tarinansa dramaattisemmiksi ja fiksummiksi kuin ne ovatkaan, mutta kertoo kohta, miten asiat oikeasti olivat. Tämä kiva sivupersoona-tekniikka antaa hänestä sympaattisen kuvan ja saa lukijan nauramaan. Ken juo tiettyjä juomia, lukee tiettyjä kirjoja ja on kiinnostunut tietyistä elokuvista - koska on niin taiteellinen - ei vaiskaan, vaan koska on huomionkipeä ja haluaa tehdä vaikutuksen tyttöihin. 
Kaverit, joita Ken on saanut mukaan tempauksiisna kysyvät joskus epäilevinä, miksi me teemmekään näin, miten se Che Guevara tähän liittyikään, mutta Kenistä nuo kysymykset ovat turhia.  

In 1969, when I was seventeen, it was the Morning Wood Festival, but even now, as a thirty-two-year-old writer, I always seem to be on the lookout for new excuses, and new ways, to celebrate. The rhythm of the drum that turned me on at three linked up with the jazz of the fifties and the rock of the sixties, and in one form or another it's led me all over the planet in search of bigger and better thrills.
   What exactly that rhythm meant to me, I'm not sure, but I suspect it was just the promise of endless fun.

Mikä oli yhteistä Japanissa ja Suomessa vuonna 1969?

Pienessä maalaislukiossa, jota kävin, me tuunasimme vaatteitamme hipahtaviksi. Ei paljon muuta. Vaatteet on mun aatteet. 

Kesällä ylioppilaaksi kirjoitettuani lähdin Englantiin kansainväliselle työleirille, jossa oli nuoria kaikista maanosista. Leirillä poimittiin marjoja ja tehtiin työtä hillotehtaalla. Tiptreen marmeladeja on yhä myynnissä ja Suomessa mm. Stokkalla. Tärkeintä oli tutustuminen uusiin ihmisiin ja vapaa-ajan vietto kivassa seurassa. Melkein kaikki pojat olivat raahanneet kitaran mukaansa, pyrkivät vaikuttamaan meihin tyttöihin soitollaan. 

Leirin jälkeen vietin muutaman päivän lähes rahattomana yksin Lontoossa, joka tuntui olevan nuorten kaupunki. Kellaridiskoja oli toinen toisensa vieressä.  Säilytin suurina aarteina kaikki kadulla saamani diskojen mainoskortit. Ei minulla ollut varaa mennä niihin. Sen sijaan ravasin museoissa ja istuskelin Trafalgar Squarella, joka oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka. Siellä kuuli  musiikkia ihan ilmaiseksi.

Pojat suunnittelevat performanssia Tiptreessä, 1969

Syksyllä siirryin opiskelemaan Tampereelle. Mehän yritimme vallata yliopiston iskulauseena 'One man - one vote'. Opiskelijoiden piti päästä päättämään kaikesta opintomateriaaleja myöten. En minä siitä mitään ymmärtänyt, kunhan menin enemmistön mukana ja istuin luentosalissa, jossa jotkut pitivät palopuheita.

Madison, Wisconsin, 1970

Vuoden päästä olin kesästä kesään USA:ssa. Reissun "oikea" tarkoitus (vertaa Kensuke) oli tarkistaa, tuleeko 15-vuotiaana syttyneestä rakkaudesta ja  etäsuhteestani amerikkalaispoikaan mitään. Halusin myös kauas kotiväestäni, joita kohtaan tuntemani huoli oli tappaa minut. 

Madison, Wisconsin oli ja on pieni yliopistokaupunki. Siellä järjestettiin Vietnamin sodan vastaisia marsseja ja konsertteja sekä muistotilaisuus Kentin yliopiston kahden opiskelijan muistolle, jotka poliisit - 'cops, those capitalistic pigs' - olivat ampuneet rauhanomaisessa sodanvastaisessa mielenosoituksessa.

Ostin poikakaverilleni kirjaillun tunikan, mitä hänen vanhempiensa oli vaikea sulattaa. Itse kuljin minihameissa ja Afrikka-mekoissa. Asuimme vanhassa puutalossa. Se oli muodikkaampaa kuin asuntolassa asuminen. Puutalossa asuminen oli 'far out' ja 'groovy' eli tosi nastaa. 

Madison, Wisconsin, 1970

Asuntomme ryövättiin, ja kun teimme ilmoituksen poliisille - voi miksi, hehän olivat opiskelijoiden vihollisia - niin he katsoivat, että mitä täällähän on kaksi hammasharjaa ja parivuode, tulee fornication-syyte!  Riensin tarkistamaan sanakirjasta, 'fornication', haureus. Kuljin apeana Marimekon pikkushortseissa ja paidassa. Koko muu garderobini oli ryöstetty, ja murehdin, että joudun vankilaan. No, ei käynyt kuinkaan! Taisi olla poliiseilla kuitenkin isompia murheita. Pärjäsin ihan hyvin vähillä vaatteilla. Vaatteista murehtiminen olisikin ollut todella 'uptight' ja porvarillista typeryyttä.

Madison, Wisconsin, 1971

Rahaa ei tarvittu paljon. Ei ollut syytä käydä kampaajalla, hiukset saivat kasvaa. Välimatkat liftattiin tai mentiin kimppakyydeillä. Ei ollut mitään ruokahifistelyjä, se oli vanhojen ja kalkkeutuneiden hommaa. Syötiin mitä sattui.


"Kukaan" ei käynyt salilla, mutta "kaikki" lukivat. Matkustellessa saattoi ihan hyvin nukkua puiston penkillä. Oltiin luottavaisia. Love and peace, man!
Musiikki oli todella tärkeää, samoin muut taiteet ja mietiskely.

Tunnistan Murakamin kirjan sävyissä paljon USA:n vuoteni tunnelmia.

Mietoja huumeita oli liikkeellä runsaasti. Itse asiassa kaikissa kokoontumisissa kulki marihuana-savuke suusta suuhun, jopa luentosalissa. 
Minä en ole koskaan halunnut pistää suuhuni mitään epäilyttävää, joten annoin savukkeen mennä eteenpäin huuliani hipaisten. Hyvä niin. Kampusalueen laitamilla oli rähjäinen dropouttien alue, jossa asuivat liikaa pössytelleet ja sille tielle jääneet. Kävin kerran siellä eräissä juhlissa tytön kanssa, joka aneli minua turvakseen lesbopartyyn. Hän oli keksinyt, että hän on ehkä lesbo, mutta ei uskaltanut mennä tuolle alueelle yksin.

Seksiin suhtauduttiin - käytännöllisesti. Minullekin sanottiin, että hei sinä olet Scandinavian girl, eikö sinulla voisi olla useampi poikaystävä yhtä aikaa. No, sorry, ei oikein käy, olenhan romanttinen. 


Hippiajasta on paljon hyviä elokuvia, paras niistä Hair. Siinä on paljon sellaista, mikä tuntuu tutulta, vaatteissa, kampauksissa, iloisessa menossa ja suvaitsevaisuuden vaalinnassa.

Liike hiipui 70-luvulla. Kaupallisuus ja kovat huumeet löivät rikki rakkauden sanoman, mutta kyllä siitä jäi vaikuttamaan paljon sellaista hyvän sanomaa, mikä vaikuttaa tänäkin päivänä. Women's Lib on jatkunut meidän päiviimme asti. Monet, monet ihmisoikeusliikkeet saivat alkunsa hippi-ideologian ansiosta.

Entä Korpelan Marjatta? 

Palasin Suomeen ja vaihdoin Helsingin yliopistoon. Siellä hämmästelin, miksi olisi pitänyt uskoa fanaattisesti johonkin vanhaan mieheen, Taistoon! Hänen sanomansa oli muka 'in ja pop', minusta aivan 'out'.

Ei Suomessa ollut mitään oikeaa, iloista hippiliikettä. Jotain matkimista vain, kuten Kensukellakin Japanissa. Suomessa oltiin vakavia.
Mutta hippiajan laineet synnyttivät myös Suomessa ihmisoikeusliikkeitä ja yhdistyksiä. Vappu ja Ilkka Taipale esimerkiksi ovat olleet perustamassa ja touhuamassa vaikka mitä ja ovat edelleen mukana hyvissä hankkeissa. 

Opiskelijajärjestössä minua oli epäilty, koska olin ollut USA:ssa. Tämän kuulin myöhemmin, kun tapasin tulevan aviomieheni, joka toimi kielten yhdistyksessä ja aloimme viettää aikuisten elämää. Olin ollut kuulemma silmälläpidon alla paitsi USA-vuoteni takia, niin myös koska osallistuin porvarillisen englannin opettajan järjestämille kansainvälisille teekutsuille. No, tottahan minä sinne menin verryttelemään American English -taitoani. Oi, niitä aikoja!
      

Heilutan teille tässä postireissun jälkeen kipsikädelläni. Sain uuden kevyemmän kipsin, jonka saa välillä pois kädestä. Nyt pitää tehdä paljon sormijumppaa. Adlibriksen paketissa on tällä kertaa valokuvakirja The Family of Man. Ihmiskunta on samaa perhettä. Kun vain osaisi olla.

Huomenna menen Kouvolan Meillä on unelma -tapahtumaan. 

Anja Snellman, Antautuminen

EksyjäErehtyjäPeittelijäUnohtujaKummajainen. NorkoilijaPedanttiTuijottelijaTörppöVammainenAutisti
EpäsosiaalinenEpävarmaEpäkelpoEpäluuloinen 
HäirikköSuunpieksäjäHuomauttelijaVanhojenkaivaja

Ylläolevat listat ovat lukujen nimiä Anja Snellmanin uudessa kirjassa Antautuminen. Näitä otsikkolistoja on noin 90, määrittelyjä täytyy olla päälle 500, koska niitä on myös muualla yksittäin ja listoina. 

Antautuminen on ilmavaa luettavaa, sujuvaa tekstiä, joka muistuttaa monessa kohdassa proosarunoa. Taattua, laadukasta Snellmania.

Neuvolan papereissa luki "ihmispelko". Se oli määre. Se oli yhtä kuin minä. Se sana kulki kanssani ensimmäiset elinvuodet. Siitä ei puhuttu kodin seinien ulkopuolella, mutta se mainittiin matalalla äänellä aina silloin kun minua oli ovikellon soiton tai postiluukun rapsahduksen jälkeen huhuiltu pitkään ja minut oli lopulta löydetty vessasta lavuaarin alta, tai olohuoneen ikkunalaudalta verhojen takaa, tai keittokomerosta kaapin perältä, tai eteisen nurkasta pitkien takkien alta seinää vasten painautuneena. 

Odotin paljon tältä kirjalta, koska pidin niin kovasti Snellmanin edellisestä elämäkerrallisesta romaanista Pääoma (josta kirjoitin täällä), ja tiesin hänen opiskelleen psykoterapiaa.

Luin kirjan lähes yhtä päätä yhden päivän aikana. Se on ilmavasti kirjoitettu ja ladottu, kuten jo edellä totesin. Pidän kirjasta ja en pidä. Olen hieman ristiriitaisissa tunteissa. 

Minusta tämä kirja muistuttaa listoineen runkoa, josta saisi seuraavalla kirjoituskerralla todella hyvän. 
Listoja on liikaa, jankuttava ja turhan itsekriittinen ote vieraannuttaa. Käy ilmi, että minäkertoja on laatinut listan jos toisenkin päiväkirjoihinsa elämästään. On pelkojen, häpeiden, jumien, mielihyvien, kaltaisten jne listoja.

Omaa minää pohtivan proosakerronnan välissä on mustille sivuille painettuna otteita Eino Leinon Helkavirsien Tummasta.
  

Kirjan tarkoitus on korjata kertoja-minän aiemmin omille puutteilleen antama selitys, Virtahepo olohuoneessa, uudella selityksellä, joka paljastuu kirjan lopussa. Se on erityisherkkyys HSP, highly sensitive person.

Vanhojen syiden listan, päiväkirjojen ikiaiheen, kuten kertoja itseironisesti toteaa, voi nyt unohtaa.

   - isän viinapullot 
   - äidin tupakat
   - salaisuudet kuten sisarpuoli
   - venäjän kieli ja ryssät
   - outo sisko
   - epäselvät sukulaisuussuhteet
   - salakuljetetut ikonit
   - äidin harmaa tukka
   - isän jalkatuki
   - kootut sairaudet kuten vatsahaava, reuma, kita-
lakihalkio, kaihi, angina pectoris, diabetes ja kaikki 
mitä en edes tiedä. 

En pidä tämän kirjan itsesäälistä ja itseruoskinnasta. Onhan siellä lapsuudessa kivojakin asioita, on tanssikurssia ja kielikurssimatkaa, mutta niistäkin nousee esiin ainoastaan orpouden tuntemuksia. 

Yksi ainoa otsikkolista on täysin positiivinen:
HöpönassuMurmeliPikkuMyyKeijukainenHaltiatar

Toinen asia, mistä en pidä, on lokeroinnin tuoma tyhjentävä selitys ja vapautus. Eikö siellä kuitenkin ole se sama toiseutta tunteva Anu - Anja, vaikka ne viitisensensataa piirrettä aistiherkkyyksistä 'jupottamiseen' nyt puristetaan yhden otsikon alle?

Kirjan loppukappaleissa minäkertoja puhuttelee suoraan läheisiään. Hän pyytää anteeksi kuolleilta perheenjäseniltään, että on syytellyt heitä elämänsä ongelmista, vaikka hän olisi muutoinkin tällainen (luettelee kuitenkin vielä ne syyt, ovatko ne siis sittenkin tärkeitä?) ja omistaa kirjansa lahjana lapsilleen toivoen, että heissä ei olisi samaa oireyhtymää. Hämmästyin, kun kirjan alussa on kuitenkin omistus erityisherkille. 

Ilman lokerointia ja vapautumisen julistusta kirja olisi paljon parempi. Kaikki on nyt ikäänkuin alistettu todistamaan yhtä psykologista termiä, mikä vääristää päähenkilön elämän kuvausta ja estää monipuolisemman tarkastelun. Tämän vuoksi uskon, että kirjasta olisi tullut vieläkin parempi, jos Snellman olisi odottanut tuon oireyhtymän löydettyään ja käyttänyt sitä näkymättömämmin. 

Kirjan kansi on kaunis. Siitä kiitos Anja Snellmanin kotialbumille ja Martti Ruokoselle.

Olen aivan varma, että tätä kirjaa tullaan paljon kehumaan. Siksi en epäröi kirjoittaa hieman kriittisemmin. 

Puolet Suomen naisista on varmaankin mielestään erityisherkkiä, ei herkkiä eikä yliherkkiä vaan erityisherkkiä (harvempi mies), joten he löytävät tästä itsensä. Ja mikä ettei, kun tähän oireyhtymään lasketaan mukaan aivan kaikki. Helposti niihin määrittelyihin omakin persoona solahtaa. Tuntuu vähän samalta kuin itsensä tunnistaminen horoskooppikuvauksessa - kyllä vaan, natsaa. Mitä hyötyä on niputtaa arkuus, innostuneisuus, toisten passaaminen, nössöys, laihuus ja taipumus dramaattisuuteen saman termin alle?

Kauan sitten, kun naiset eivät saaneet tehdä yhtään mitään, he tuskastuivat ja heitä nimitettiin hysteerisiksi, vain naisia. Viime aikoina molemmat sukupuolet ovat olleet masentuneita ja kärsineet burnoutista ja työuupumuksesta. Aivan äskettäin kuulin termin boreout. Sehän olisikin vaarallinen, täydellinen elämään kyllästyminen saattaa johtaa itsemurhaan, mutta kenestä nyt ei elämä olisi välillä tylsää. 
Kun vakavia psykologisia termejä heitellään kevyesti, se saattaa haitata suhtautumista niitä kohtaan, joilla on oikeasti vaikeaa. Ei oikeasti masentunut paranna itseään lenkkeilemällä eikä oikea asitiyliherkkyys ole sitä, että kaurapuuron haju yököttää. HSP-termin ympärillä on ollut paljon kevyttä hattaraa, mistä en pidä. Suurin osa siitä, mitä olen lukenut tästä asiasta lehtiartikkeleista ja netistä kuulostaa hömpältä.

Minä haluan tähän loppuun jotain positiivista. Kirjan alusssa löytyy lapsuuden kivojen asioiden lista.

     KIVOJEN LISTA

     - kokosadepäivät
     -  seinäkellon ääni
- kun voitelee lämmintä paahtoleipää
      - tarravihkot
- lämpimät numerot kuten 4, 6 ja 8
      - keltainen ja oranssi
      - tinasotilasarmeijat

..........................................

Lisäys 23.8. 
Tässä linkissä on Anja Snellmanin haastattelu osana Mieletön huoli 2015-kampanjaa. Snellman puhuu painokkaasti mielenterveyspalvelujen puolesta kaikille, ei vain varakkaille. Lopussa hän nostaa esiin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden merkityksen osana kansanterveyttä. Pidän kovasti tästä puheenvuorosta.

Hmm ...

Ilmoitus Kouvolan Sanomissa tänään

Hmm ... mmm ... jaa, ettei sitten enää muutaman kuukauden päästä kelpaa edes Afrikan tähteä pelaamaan, jos kaipaa viihdettä ja muistin virkistystä. 
Yli 65-vuotiaana saattaa varmaan jo pissata housuihin ja nukahtaa just kun pelijännitys on kiihkeimmillään. 
Pitää elää nyt täysillä kun vielä voi.

Terveydestä, syöpätarinan osa 10 ja muuta elämää

Tämä postikortti on Robert Doisneaun ottama kuva Picassosta vuonna 1952. Kuvan nimi on Picasso and the Loaves. Loaves on suomeksi limput. Hieman limppumaiselta tuntuu minustakin vasen käteni kipsin murikassa, ja toinenkin nyt, kun sitä joutuu rasittamaan enemmän. Käsi on kipsattuna kömpelö ja jotkut arkipäivän asiat hankalia vähän aikaa, mutta ei se haittaa. Minähän harrastan etupäässä lukemista ja kirjoittamista. Telinevoimistelijalla olisi hankalampaa.

Tiedän, että on ihmisiä, joita sairauksista keskustelu ärsyttää sanomattomasti ja sitten taas niitä, joille nämä ovat mieliaiheita. Koska moni on käynyt lukemassa edellisiä syöpä-postauksiani, niin tuntuu, että päivitys alkaa olla paikallaan. Älkää siis lukeko eteenpäin, jos aihe nostaa negatiivisia tunteita. Mitähän minä nyt tässä oikein kursailen. Itse rakastan juuri terveys-sairaus -aiheita. Heti kun joku ystäväni mainitsee jostain häikästä olossaan, niin minä kiihdytän:"Kerro!" Tämä kiinnostus ei johdu iästä, olenhan jo vanha (ko keskustelunaiheet saattavatkin olla muuten nykyään tabu juuri vanheneville), vaan luonteenlaadusta. Olen ollut tällainen pienestä pitäen. Muistin juuri, että äitini hoiti naapuruston pikkuvaivoja, puhkoi paiseita yms. Meidän olisi äidin kanssa pitänyt lukea molempien lääkäreiksi!

Viime tiistaina tehtiin vasempaan kuluneeseen peukaloniveleeni korjaus, resektioartroplastia. Tulos pitäisi olla parempi kuin perinteisessä jäykistyksessä. Kipu häipyy ja pystyn pian käyttämään peukalo-etusormi -otetta.
Leikkaus tehtiin nukutuksessa päiväkirurgiassa. Alkutoimenpiteet aloitettiin klo 7, ja puolen päivän jälkeen pääsin jo kotiin toipumaan. Mieheni ajeli kaksi kertaa peräkkäin Kotkaan, kun ei keksinyt mitä olisi tehnyt odotellessaan siellä noin varhain. Lähtiessä hoitaja kysyi, ottaisinko kahvia ja leipää. Tottakai! Söin ahnaasti, minä reipas potilas. Onneksi hoitaja antoi autoon mukaan oksennusmaljan ja muovipussin. Pahoinvointi alkoi 5 minuuttia liikkeelle lähdöstä, ja sitä jatkui pari päivää. Muutoin kaikki on sujunut todella hyvin. Nyt on vajaa viikko operaatiosta eikä ole kipua.
Ensi viikolla kipsin tilalle vaihdetaan kevyempi tukiside ja otetaan tikit pois. Tukisidettä pidän suihkussa käyntiä lukuun ottamatta viiden viikon päähän lopputarkastukseeen asti ja senkin jälkeen mahdollisesti yöllä. Kipsin poiston jälkeen peukalolle alkaa jumppa, niin että siihen tulee hyvä liikkuvuus. Kädellä saa nostaa siinä vaiheessa kilon painoisia esineitä, nyt ei oikein mitään.
Tapasin juuri naisen, jolle oli tehty sama leikkaus. Hän kertoi olevansa hyvin tyytyväinen ja ryhtyneensä taas neulomaan sukkia ja lapasia.

Toinen käsi leikataan aikaisintaan puoli vuotta tämän jälkeen. Onkin hyvä odottaa ja katsoa, haluanko saman operaation. Oikea käsi on niin tärkeä. Olen lukenut muistakin menetelmistä, ja nykyään voi myös valita, minkä sairaalan haluaa.

Robert Mapplethorpe, Hands (Mains) 1981,
Kiasmasta hankkimani  kortti

Tilanne tuottaa hauskoja tilanteita. Kävin kaupassa poncho päällä, vaikka on helle. Yöpukuilin aamulla, kun mieheni lähti mökkihommiin enkä muistanut, että hänen pitäisi laittaa minulle rintaliivit kiinni, joten tässä sitä ollaan hieman toispuoleisena kesämekossa ja ulkona ponchon alla. Hiukset ovat föönäämättä, siis minullahan on kasvatuksessa menossa jo kunnon polkkamitta, jossa hiukset pitää taivuttaa pesun jälkeen. Mieheltä ei sujunut föönäys eikä tarrapapiljottien laitto. Olin Kouvolan Taiteiden Yössäkin perjantaina hiukset piiskana, ja kuinka ollakaan innostuimme menemään studiokuvaan, jota siellä tarjottiin parillakympillä, puolet tuotosta paikallisen sairaalan lasten osastolle. Kuvasta tuli tosi hyvä, rubiinihääpäiväkuva, aito ja arkinen, jonkalaisia meidän kaikki kuvamme ovat. Minun huono kampaukseni ja miehen ryppyinen paita - joutui itse silittämään, mitä ei ole tehnyt kuin poikamiehenä - kertovat tarinaa.

Siinä tuli jo otsikon lopun mukaista asiaa, elämää.

Ja vielä mökkiprojektista saaressa. Pikkumökistä on tulossa viihtyisä. Mies on maalaamassa sitä parhaillaan värisävyllä Varvikko. Ikean auto toi  kivat huonekalut, jotka mieheni on koonnut. Nyt puuttuu enää pieni nurkkakaappi, matto ja päiväpeitto. Teemme jonain päivänä uuden Ikea-reissun. Väreinä on toistaiseksi vaaleaa puuta, luonnonvalkoista ja  mustaa. Ajattelin, että matto olisi maustevärinen kelim-matto ja päiväpeitto toistaisi jotain sen väreistä, ehkä viininpunaista. Lukutuoli ja jalkalamppu ovat valmiina sisällä ja hyvät tuolit myös verannalla, joten tulevaisuudessa minulta saattaa tulla luonnon inspiroimia postauksia.

Mökkirannasta Luumäen Kivijärveltä

Sitten tämän postauksen viimeiseen osaan, syöpään. Edellisessä syöpäpostauksessani olin haltioissani, kun olin päättänyt rakennuttaa itselleni uuden rinnan. Suunnitelma on muuttunut. Mikä muutti sen, oli käynti todella hyvän plastiikkakirurgin vastaanotolla saamassa informaatiota. Jaksatteko lukea? No, minäpä kerron.

Kun olin ilmoittanut syöpähoitajalleni, että olisin halukas rinnan rekonstruktioon, hän lupasi laittaa viestin eteenpäin, ja niinpä minut sitten kutsuttiin alkukesällä plastiikkakirurgille.

Ajat olivat pari tuntia myöhässä, 20 minuutin aikoja. Huomasin, että kirurgi G piti ihmisiä sisällä paljon yli ajan. Se oli minusta hyvä merkki.
No, oma vuoroni tuli. Mieheni lähti mukaan, kuten yleensä, ritarini. G oli nuori virolainen mies. Käsikirurgi oli muuten saksalainen nainen. Miten me tulisimme toimeen ilman maahanmuuttajalääkäreitä? Kirurgi G sanoi ensimmäiseksi, että onpas hyvä,  kun on kahdet korvat, koska hän antaa tärkeää informaatiota.
Seuraavaksi hän pyysi minua riisumaan ja puristeli mahaani. Sitten hän odotti kaikessa rauhassa, kunnes olin pukenut ja istuin häntä vastapäätä. Sain kuulla, että minun olemattomasta maharasvastani ei saa tehdyksi rintaa. Minulla se pitäisi tehdä vetäisemällä selkälihas etupuolelle ja siihen täytettä. Näin saisin normaalia kovemman pienen rinnan. Kyselin, eikö sitä sitten voisi täyttää rasvaimulla. Ei voi. Se vähä, mitä minun reisistäni ja vatsastani saisi, pitäisi säästää mahdollisiin kuoppiin ja toisen rinnan muokkaukseen, koska tulos on helposti eriparinen. Rasvaimulla saatavasta rasvasta jää hyödyksi vain kolmannes eli yhtä desilitraa varten pitäisi saada kolme. Hoh hoijaa! Siis, minulle pitäisi laittaa silikoni.
Yritin pysyä urheana ja sanoin, etten ihan vielä luovuta, johon ihana, fiksu kirurgi G sanoi, että ei suinkaan. Nyt vain miettimään rauhassa ja voin tulla keskustelemaan uudelleen, jos haluan, muutoin tapaamme noin puolen vuoden kuluttua ennen leikkausta, joka on iso ja vaativa. Rinnan poistohan on pieni silpaus, uuden rakentaminen aivan toista luokkaa verisuonien yhdistämisineen kaikkineen. G kertoi vielä rehellisesti, että rinnasta ei koskaan tulisi samanlaista kuin entinen ja selkä saattaisi muistuttaa toimenpiteestä. Vasta vuoden päästä uusi rinta olisi oikealla kohdallaan, ja pieniä korjausleikkauksia tehtäisiin parin vuoden ajan. Olisinko minä niin kärsivällinen? Mieheni säesti minua, että olen aina ollut mitä parhain potilas.
Olimme 20 minuutin vastaanotolla 40 minuuttia. Toivottavasti tämä nuori lääkäri saa tehdä työtään näin hyvin edelleen eikä häntä pakoteta kiireeseen. Googlasin, että hänellä on vastaanottoja myös yksityisillä kauneusklinikoilla. Toivottavasti hän selostaa kaikki negatiiviset puolet myös siellä turhia suurennoksia haluaville. No, nehän eivät myöskään ole niin isoja operaatioita kuin koko rinnan muovaaminen. 

Kotona aloin miettiä. Kaksi vuotta leikkauksia! Mitä kaikkea ehtisin tehdä noiden leikkausten ja niistä toipumisten aikana? Entä jos saisin elinikäisen kivun runneltuun selkääni? Onnistuisiko rakas pilatesjumppani? Silikoni! Pysyvä kova ja epämiellyttävä pallo nätin pienen hymiöarpeni tilalle? Ja ruma selkä! Googlasin, että minun ikäisissäni ei ole kuin pieni prosentti, joka valitseee tuon leikkauksen. Hihii, onko ne aikuisviihdealalla? Proteesiliivit alkoivat kummasti tuntua taas mukavilta. Näitä pohdiskellessani mieheni sanoi:"Olen tässä miettinyt Maiju, että kannattaako sun mennä siihen leikkaukseen, kun sulla on kaikki nyt niin hyvin."

Tänään soitin ja pyysin poistamaan itseni leikkausjonosta.

Pärttyli Rinne, Viimeinen sana, tasokas romaani

Pärttyli Rinteen kirja Viimeinen sana on yksi monista koulutragedioiden kuvauksista. Epäröin tarttua kirjaan, koska Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin on niin samaa aihepiiriä ja on pysynyt mielessäni rajuna tämän aiheen kuvauksena. Pidän myös Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu. Kirjoitinkin siitä, mutta onnistuin myöhään eräänä iltana poistamaan postaukseni. Älkää kysykö, miten. Minähän tarvitsisin sihteerin - ja sellainen minulla onkin, tai ainakin mikrotukihenkilö, täällä kotona, mutta olin silloin poissa kotoa. Tuo on ainoa postaus, jonka olen hävittänyt, ja kyllä harmitti, koska siinä oli niin hyvää kommentointia. 

Sekä Shriverin että Hirvosen romaanit kertovat häiriintyneestä nuoresta vanhemman silmin. Rinteen romaani menee suoraan ampujan ja muiden nuorten hapuilevaan elämään ja ajatuksiin. 

Lukion viimeistä luokkaa käyvä Franz ei pärjää koulun itsevarmoille urheilijapojille, mutta hän haaveilee olevansa ylivertainen filosofi. Kun jännitys estää häntä esiintymästä nuorten filosofiaväittelyssä, hän kieltää tapahtuman arvon ja selittää itselleen olevansa näin lapsellisten juttujen yläpuolella. Kun Franzin jo hylännyt tyttöystävä hälyttää tämän hakemaan itselleen yöllä ABC:ltä mässytysherkkuja, Franz tottelee. Virpi on halunnut välillä "jonkun pidemmän miehekkäämmän miehen", mutta Franz vaalii silti haaveitaan ja toivoo kohoavansa ystävästä takaisin "pikkuisensa isännäksi". 
Nuorten kömpelö seksi pornosivuja matkimalla on surullista luettavaa.

Rinne ei selitä, hän näyttää. Hän näyttää Franzin kotona viisastelemassa vanhemmilleen. Hän näyttää Franzin matelemassa tyttöystävän edessä ja koheltamassa kaverinsa Kolehmaisen kanssa. Hän näyttää Franzin laatimassa ja pitämässä kouluesitelmäänsä. Keskustelu opettajan kanssa esitelmän jälkeen on koskettava, hyvin todentuntuinen kohtaus.

Pidän tästä kirjasta todella. 

Rinne on onnistunut nuorten kuvauksessa. 
Hän osaa filosofina kuvata Franzin päätymisen Nietzschen oppien kannattajaksi. Tämä on sellaista, mitä en ole muista tätä aihetta käsittelevistä kirjoista lukenut. Olen itsekin kiinnostunut filosofiasta ja olen pitänyt lyhyitä filosofian valinnaisainekursseja yläkoulussa. Eläydyin Franzin opettajan Helenan tilanteeseen vahvasti. Vaikea paikka. 

Kirja jättää huolestuneen ajatuksen. Mitä me voisimme tehdä meidän franzeillemme? Eikö löydy mitään muuta kuin väkivalta, missä he voisivat päteä ja toteuttaa miehisyyttään?

Kirjan kansi on erittäin onnistunut. Kiitos Janne Lehtinen!

Pari pientä kieliasiaa jäi askarruttamaan, johtuvat ehkä kirjoittajan asumisesta ulkomailla. Parissa kohdassa oiotaan matonkuteita, pitäisi kai olla maton hapsuja. Matonkuteet ovat niitä kangassuikeroita, joista matto valmistetaan. Franz suihkuttaa kaulalleen ennen treffejä hajuvettä. Käytetäänkö miesten tuoksuista todella nimeä hajuvesi? Minusta kuulostaisi paremmalta käyttää tässä kohdassa tuotteen nimeä: hän suihkutti kaulalleen Chimmy Choo Mania tai Hugo Mania.

Pärttyli Rinne asuu Skotlannissa. Hän on paitsi filosofi myös dramaturgi ja käsikirjoittaja. Viimeinen sana on hänen esikoisromaaninsa.

Lopuksi pieni tekstinäyte. Franz on lähdössä korkein odotuksin ja haavein filosofiatapahtumaan.Tällaistahan saattaa olla kotikeskustelu ihan tavallisen diivailevan murrosikäisen kanssa. Mistä ihmeestä vanhempi pystyisi päättelemään, että pojan päässä on pian suunnitelma nousta suurimmaksi rakkauden filosofeista järjestämällä oma performanssi?

   - Riittääkö kolme voileipää?
Franz söi muroja vaitonaisena. Äiti laittoi eväspussiin kaksi punaista mehutetraa ja jäi odottamaan vastausta. Franz päätti harkita huolella, mitä sanoisi. Tätä varten oli ymmärrettävä äitiä paremmin. Mistä äidin toimissa oikein oli kyse? Mitä oikeastaan oli äitiys? Paitojen silittämistäkö, mehutetrojen laitteluako, niitäkö todella? Eikö äitejäkin kutsunut jokin korkeampi voima, korkeampi tehtävä, jonka läpäisi elämänvirta itse. Mikä oli tämä olento joka ikuisesti hääri hänen ympärillään ja nimitti itseään äidiksi? Oliko äiti iloinen vai huolestunut? Nämä suuret kysymykset haihtuivat hänen päästään yhtä nopeasti kuin ne olivat sinne tulleetkin. selvästi äiti oli hänen äitinsä, ja siksi pitikin pohtia ennen kaikkea mitä äiti oli hänelle. Näin ollen kysymys äidistä palautui kysymykseksi hänestä itsestään. Äiti odotti tovin, ja kun Franz ei vastannut, paketoi sitten pussiin neljä sämpylää.
   - Vanhemmissaan näkee omat rajoituksensa. Sen mikä on ylitettävä, jotta olisi olemassa, Franz sanoi muroja rouskuttaen. 
   Äiti laski katseensa hämillään. Hänen käsissään oli appelsiini ja Mars-patukka.

Koulurauhaa!

Monissa kaupungeissa julistetaan tällä viikolla Koulurauha. Toivottavasti sen sanoma kantaa myös arkeen.

Valokuvakirjasta The Family of Man

Ei ihme, jos kouluissa on työrauhan suhteen tällä hetkellä vaikeaa, kun syrjinnästä on tullut ja tulossa yhä salonkikelpoisempaa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Nuoret vasta opettelevat. He ottavat mallia meistä.

Ei koskaan - KOSKAAN - pitäisi hyväksyä syrjimistä. Niin hyväksyvä (laiska, liberalistinen) ei saa olla, että katsoo ohi ja hyväksyy suvaitsemattomat puheet ja kiusaamisen. Ei koulussa eikä muualla. Minun mielestäni.
Aina ei jaksa puuttua tilanteisiin, mutta tavoite pitäisi olla itsestäänselvä: yksilön vapaus suhtautumisessa toisiin ihmisiin loppuu siihen, mistä alkaa sortaminen.
Opettaja, joka on koko päivän pitänyt yllä monesti niin helposti särkyvää rauhaa, saattaa toivoa, että bussipysäkillä joku muukin aikuinen puuttuisi nahisteluihin ja rumaan kielen käyttöön.

Aikuiset, jotka katsovat, että kasvatus kuuluu vain kodille ja koululle, ovat väärässä. Kasvatus kuuluu kaikille. 

Toivotan opettajille ja oppilaille jaksamista! 
Lopetin opettajan työni tammikuussa 2010. Muistan monia hyviä hetkiä, mutta myös monia todella, todella vaikeita kasvatustilanteita.

Peukutan teille lopuksi kipsikädelläni! Kyllä tällä voi vähän kirjoittaa. Ei siis tarvitse tehdä vloggausta. Mutta kun oikea käsi operoidaaan, niin sitten on ehkä toinen juttu. Huomaatteko, peukku on positiivisesti pystyssä, ei enää keskellä kämmentä!

Paco Roca, Ryppyjä

Paco Rocan sarjakuvakirja Ryppyjä, 2010, espanjankielinen alkuteos Arrugas 2007, kertoo vanhuuden muistihäiriöistä.

Emilio alkaa sekoittaa nykyhetken ja eilisen. Emilion poika, Juan, ymmärtää, että on tullut aika viedä isä laitokseen, kun tämä entisenä pankinjohtajana luulee poikaansa lainanhakijaksi ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Laitoksen asukkaat on kuvattu hauskasti ja samalla surumielisesti. Loppusanoissaan Paco Roca kertoo, että heillä on esikuvansa todellisuudessa.

Oikea Emilio ja hahmotelmia muista vanhuksista

Emilio siirtyy helposti jonkin sanan tai tilanteen tuoman assosiaation kautta lapsuuteen ja nuoruuteen. Laitoksen ovella matkalaukkunsa kanssa hän on pelokkaana ensimmäisessä koulupäivässään, ja suusta pääsee: "Minä... tahdon äidin luo." Kun Alzheimerin loppuvaiheessa olevan Modeston vaimo Dolores kuiskaa miestään syöttäessään tälle hellästi "senkin ketku", tämä sanonta johtaa vieressä lusikan merkitystä ihmettelevän Emilion kiipeämään teinirakastettunsa kanssa kirkontorniin hakemaan tälle "pilveä taivaalta". Tornista kuuluu tytön äänellä sama suloinen "senkin ketku".
Miten paljon näissä siirtymissä on ihan tietoistakin pakoa epätyydyttävästä nykyhetkestä parempiin aikoihin ja unelmiin? Ulkopuolisen silmissä vanhus sekoilee aina, kun hän ei ole tässä hetkessä. Ehkä hän ei aina halua olla siinä.

Laitoksessa on vielä joten kuten pärjäävien osasto ja yläkerta, jossa ovat loppuvaiheen Alzheimer-potilaat. Emilio luulee vain unohtelevansa, kunnes saa tietää olevansa tuleva yläkerran asukas. Emilion huonekaveri, vilunki Miguel, yrittää auttaa tätä salaamaan taudin pahenemisen, mutta välillä Emiliolla lyö tyhjää.

Miguel syöttää Emiliota

Olen lukenut tämän kirjan monesti. Se kohta, jossa Emilio tajuaa, että hänellä ja Modestolla on samat lääkkeet järkyttää aina, samoin tyhjät hetket.

Lääkärin rehellisestä selostuksesta Emiliolle saamme asiatietoa Alzheimerista. 
Kuvakertomuksessa välittyy unohtamisen tragiikka. Ensin Emilio etsii sanoja - kirjasto on sali, jossa on paljon niitä jotain ja Emilio on ollut töissä... siellä... missä on sitä rahaa... ja sitten hän ei enää osaa käyttää aterimia ja yrittää salata tämän syömällä vain leipää. Sitten hän jo ulostaa outoihin paikkoihin.

Omassa lähisuvussani on kaikilla aivot säilyneet kirkkaina loppuun asti, onneksi. Voin kuvitella niitä kauhun hetkiä, kun ihminen tajuaa, että hän on kadottamassa asioiden hallinnan tai kun läheinen tajuaa, että hänen rakkaalleen on käymässä näin. 

Ryppyjä-teos kertoo, että myös muistisairaina vanhukset ovat omia hurmaavia persoonallisuuksiaan. He eivät ole yhtä kuin sairautensa (tai lähes yhtä kuin sairautensa) ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Sitä ennen heissä on seurallisia ja vetäytyviä, turhamaisia, vakavia, velikultia. Laitoksissa on omaa huumoria kuten kaikissa yhteisöissä. Toiset sopeutuvat sairauteensa, toiset kapinoivat.

Paco Roca on omistanut kirjansa vanhemmilleen ja laittanut alkuun lauseen Buddhalta "Pilvi ei katoa, se muuttuu sateeksi."

Kesähaaste - asioita minusta!

Sain 10 kysymyksen tehtävän sekä Leena Lumilta että Jaanalta. Minusta tällaiset kyselyt ovat kiinnostavia. Me intohimoiset lukijat tarkastelemme alituisesti fiktiivisten henkilöiden piirteitä ja ominaisuuksia. Siinä samalla tulemme pohtineeksi itseämme. Hyvät tarinat ovat peilejä. Kaikkein salaisimpia näkymiä, peilin nurkassa vilahtavia haamuja, ei ole syytä nostaa julkisuuteen, mutta on paljon sellaista, minkä voi.  Kas tässä, jotain Marjatasta.


1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta

Olen menossa ensi tiistaina käsileikkaukseen. Peukalonivel korjataan sellaiseksi, että saan taas helposti napit kiinni. Sitten voin helpommin harrastaa yhtä mielipuuhistani, vaatteiden sovittelua kaupoissa. Vielä kun olin teini, myyjä seisoi vieressä ja odotti tiukka ilme naamalla, tuleeko kauppoja. No, ei se minua paljon haitannut, kun en saanut ikinä ostaa vaatteita. Äiti, esteetikko, piti meidät hyvissä vaatteissa, mutta hänen kuolemansa jälkeen asiat muuttuivat, koska isä ei ymmärtänyt tällaisten asioiden päälle. Eräskin talvi meni yksillä housuilla ja villatakilla, paha juttu 14-vuotiaalle. Napitin takin välillä takaa, niin että näytti kuin minulla olisi uusi pusero.

Minulla on ollut kaksi kummilasta kehitysmaissa, Moses Keniassa, opettajaryhmän yhteisenä, ja Gayatri Intiassa oman perheen kummilapsena. Moses pääsi yliopistoon, hänen nimisensä mies oli yhteen aikaan Kenian maatalousministerinä, en tiedä oliko sama Moses Gitau. Gayatrin tukeminen loppui siihen, että veljet ilmoittivat, että ei tämä tyttö pärjää, ei häntä tarvitse tukea. Tämä jäi vaivaamaan mieltäni.

Mietin parhaillaan, mennäkö kansalaisopiston elämäkertakirjoituskurssille. Siellä on tänä syksynä aiheena lapsuus. Uskallanko avata Pandoran lippaaan? 

Joulua valmistamassa 1969

 
2.  Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

On väliä, tietysti. Bloggaus on julkista kirjoittamista. Olen iloinen kaikista kommenteista, koska keskustelu on mielestäni elämän suola. 


3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Ei varmaan kovin paljon. Olen täsmällinen ja tunteellinen. Puhun paljon samoista asioista, mistä kirjoitan. Pojat kutsuvat mieliaiheitani 'äidin ET-aiheiksi', juttua piisaa vähemmistöjen ja heikompien puolesta. 


4. Mikä saa sinut nauramaan?

Jotkut tv-sarjat onnistuvat naurattamaan minua, esim. Moderni perhe. 

Pidän myös kuivasta jopa sarkastisesta huumorista aikuisten kesken, en mistään turhasta hörötyksestä. Lasten touhut hymyilyttävät, varsinkin omien lastenlasten, koska he ovat niin rakkaita.

Pieni Konsta, pojanpoikamme, konstanpylkkerömme, silloin 4 vuotta, oli kuunnellut alalauteilla, kun mieheni kertoi, miten hän saunoi intiaanin kanssa. Tämä 'alkuperäinen amerikkalainen', laivastossa palvellut Larry New Mexicosta, halusi saunoa pitkään, kuten kotonaan hikimajassa. Häntä ei meinannut saada saunasta pois ollenkaan. Siellä hän esitteli Vietnamissa saamiaan sota-arpia. Kaikesta tästä Vaari kertoi, ja Konsta istui hipihiljaa. Muutaman päivän päästä hän sanoi vanhemmilleen, että puhuvathan eläimetkin. Vaari sanoi! Vaari on saunonut intiaanin kanssa ja se puhui vaikka mitä. Konstalle selitettiin asia, mutta ei se oikein mennyt perille. Mietimme, mikähän eläin hänellä oli mielessä, intiaani - olisiko leguaani. Eläinkirjoja oli katseltu paljon. Kerran sitten oli kuulunut lastenhuoneesta, kun Konsta kertoi kaverilleen, että Vaari on saunonut flamingon kanssa. 
Kun ajattelen tätä tarinaa ja näen silmissäni pienen pojan pyöreän selän ja kuuntelevat korvat alalauteella, alkaa välittömästi hymyilyttää, ja vähän myös itkettää. Suloinen, katoava lapsuus.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Olen harrastanut pitkään neuletöitä. Yhtenäkin talvena tein kolmelle pojalle sarjakuvapaidat, miehelle palmikkoliivin ja itselleni tunikan. Tunikasta olin erityisen ylpeä, koska uskalsin poiketa ohjeesta ja tehdä anarkistisesti hihansuut erivärisiksi. Viime vuosina olen tehnyt vain pipo-huivi -settejä, kunnes lahjoitin kaikki loput langat pois. Kädet eivät tykkää neulomisesta, mutta en usko, että käsityö kiinnostaisi minua enää muutoinkaan. Aikansa kutakin. Nyt on tämä kirjoittelu.

Tuore kuva, tällaisia settejä, eri värisinä

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Minulla on muutamia mahtavia ystäviä, mutta varminta on kait kertoa kotiväestä. Ihailen miestäni hänen sosiaalisuutensa vuoksi. Hän on aina toiminut aktiivisesti yhdistyksissä, jopa perustanut uusia, ja toiminut myös paikallispolitiikassa. Itse olen enemmän yksin viihtyjä. Pojissa ihailen heidän hyviä valintojaan, niin työelämän kuin vaimojen suhteen. Niin, tässä tuli jo ihailua myös miniöitä kohtaan. Ja lapsenlapsethan ovat täydellisiä, kullannuppuja!

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Ei nykyisin paljon mikään, minähän olen hyvä tyyppi. 
No, ehkä se, että en osaa tavata ihmisiä spontaanisti, vaan alan hätäillä tarjoiluista ym. järjestelyistä. Vanhimman pojan, esikoisen, yo-juhlia järjestäessä olin saada hermoromahduksen. Kuhmossa oli tapana, että kuka vain tuli onnittelemaan kutsumatta. Meille oli tulossa yövieraitakin jonkin verran, ja muutoin ei tiennyt yhtään, tuleeko vieraita 50 vai 100. No, jotain vähän alle sata kävi, viimeisimpänä klo 22 pojan liikunnanopettaja, joka oli kiertänyt juhlia koko päivän. 
Nuorena olin kauhean haaveellinen ja oikea huolikimppu. Olin kaiken aikaa pettynyt itseeni ja kirjoitin päiväkirjoihini parannuslistoja ja määräyksiä itselleni. En tiennyt, miten ja minkälainen minun pitäisi olla. Olin sitten varmuuden vuoksi erittäin tiukka itseäni kohtaan. Olen vanhana paljon onnellisempi kuin nuorena. 
 

Lukiolainen

   
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Käännyn tässä mieheni Unton puoleen, joka on katsellut minua pitempään mitä kukaan muu.
M (keimaillen): Mitä sä ihailet mussa? Antaas tulla!
U: Jaa, pitääkö olla joteskin objektiivinen, kelpaako, että olet rakas?
M: Kyl se kelpaa, mutta olisko mitään muuta?
U: (paneutuen)No, sie olet aina ilonen. Se on tärkeää, kun itse olen enemmän melankolinen. Sit vielä rehellinen, älykäs, päällepäsmäri, aurinkohullu.
M: Mutta eikö myös naiivi?
U: No juu, en meinannut sitä kehdata sanoo ... onko se ihailtava piirre?
M: On se, minusta. Muistatko, kun yllätyin, kun oppilaat sanoivat, että minä olen Täydellisten naisten perfektionisti Bree van de Kamp ja omasta mielestäni olen se pöhkö Susan Mayer ja vielä enemmän Tyttökullat-sarjan hupsu, sinisilmäinen Rose Nylund. 
U: Oothan sie myös kaunis ja ...
M: Joo, kiitti, tää riitti!


9. Mikä sinusta tulee isona?

Ei tule tämän isompaa. Tuhkaa, sitten joskus. Jos ripottelevat tuhkan metsään, niin ehkä siihen kohti kasvaa jotain kaunista, metsätähti. Vastaukseni on metsätähti.


10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

No, niihin kyllä uskon ihan täysillä. Äskeisessäkin oli onnellinen loppu.


Olipas tätä hauska kirjoittaa. Se friskaa, kun saa kehua itseään.

Ketähän ei olisi vielä haastettu? Miehiä varmaan ei ole. Haastan Jokken Kirjanurkan Jokken, Hyönteisdokumentin HdCanisin, Deadline torstaina -blogin Kyöstin ja vielä Miskan blogista Kirjoitan ja luen, siis olen.

Kolme useamman lukukerran kestävää kirjaa

Tarukirja-blogin Margit haastoi minut mainitsemaan kolme bloggaamaani kirjaa, jotka haluaisin lukea uudestaan. Tiesin heti: Coetzee, Coetzee, Coetzee.

Coetzeen kirjoja voi lukea yhä uudelleen. Minä pidän niissä ihan kaikesta: soljuvasta lauserakenteesta, kielikuvista, juonesta ja rakenteesta, sanomasta, kauneudesta, päänvaivasta, minkä ne aiheuttavat. Minä pidän myös, siitä, että Coetzeen kirjoissa on moraali. 
Olen ihmetellyt Maan sydämessä-postaukseni lopussa, miksi Coetzee kyseenalaistaa myöhemmissä kirjoituksissaan jopa kaiken kirjoittamansa. Luulen ymmärtäväni sen nyt. Itseään kyseenalaistaessaan hän kyseenalaistaa länsimaista tekopyhyyttä. Coetzee ei ole näpertelijä, hän iskee kovaa.

Luin näitä kirjoja blogiurani (kröhöm, ura!) alussa, jolloin kovin moni ei vielä löytänyt minun blogiini. Luin niitä silloinkin ties monennenko kerran. Kannattaa siis nyt käydä lukemassa. Laitan linkit, ja tunnisteiden kautta pääsee muihinkin Coetzee-kirjoituksiini. Olen vasta keksinyt tunnisteet ja laitellut joitakin. Mikä homma, laittaa niitä jälkikäteen postauksiin kolmen vuoden ajalta.

Ja jospa nyt sentään antaisin muidenkin kirjailijoiden teoksille mahdollisuuden! Vaihdankin kolmanneksi erään melko uuden suomalaisen pienen suuren kirjan josta kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni.

1. Maan sydämessä
Tämä oli se kirja, joka sai minut rakastumaan Coetzeen tekstiin. Linkki!

2. Diary of a Bad Year
 Kirja, jonka ottaisin autiolle saarelle. Runsaudensarvi. Linkki!

3. Aki Ollikainen, Nälkävuosi
Täydellinen kaunokirja, täydellisen kaunis, ei mitään liikaa eikä mitään jää puuttumaan. Jättää tilaa lukijalle, ilmava, älykäs. Linkki!

Ja olisihan niitä paljon, paljon muitakin. Seuraavaksi voisi tulla Heidi Köngäksen romaani Luvattu. Kolmea pyydettiin.

Minä haastan Rita A:n Kieltenopen kotiblogista kertomaan, mitkä kolme bloggaamansa kirjaa hän lukisi mielellään uudelleen.
....
Aha, Rita onkin pistänyt tämän koko haasteen alkuun kuukausi sitten. 
No, tästä voi tietenkin kirjoittaa kuka haluaa, jos tuntee aiheen omakseen.