tiistai 28. huhtikuuta 2020

Suppeutunut elämä




Kuten vakituisemmat lukijani tietävät ja tuosta naamakuvasta blogin laidassa on pääteltävissä, niin tätä blogia kirjoittaa seniori-ikäinen, uudella termillä karanteeni-ikäinen, tyyppi. Täällä sitä vain hissutellaan, odotellaan milloin elämä palautuu entiselleen, tai edes jonkin verran lähelle sellaista kuin se vielä tammikuussa oli. 
Maailman terveysjärjestöhän antoi jo tammikuun lopussa varoituksen pandemiasta ja muotoili sen niin, että odotettavissa on hätätila, johon pitää varautua, mutta se oli silloin liian vaikeaa käsittää. Sitä se on joillekin valtioiden johtajille ja joillekin kansoille edelleen (ruotsalaiset?). 
Palasin mieheni kanssa  28.1. Teneriffalta, koneen vaihto Lontoossa. Muistan olleeni tyytyväinen, että Lontoon kenttä ei ollut se, johon lennot Kiinasta saapuivat. No, meillä oli sen jälkeen paljon menoja, jo muutaman päivän päästä olimme Silakat-mielenosoituksessa Helsingissä ja myöhemmin helmikuussa seuraamssa lapsenlasten vanhojen tansseja Tuusulassa ja yhden lapsenlapsen synttäreillä Turussa, josta tullessa aloin kokea flunssaoireita. Viikon päästä menin lääkäriin ja sain hoidon keuhkokuumeeseen. Covid-19-testiä ei otettu, silloin testejä tehtiin rajoitetusti. Minun sairastaessani miehellänikin oli outo flunssa, johon kuului mm. äkillinen ripuli, silmätulehdus ja parin päivän pituinen haju- sekä makuaistin häviäminen. Hän sai lääkekuurin poskiontelotulehdukseen, eikä häntäkään testattu. Olemme miettineet, että ehkä meillä oli jo se pirulainen korona. 
Olen odottanut kiihkeästi vasta-ainetestiä jolla asia selviäisi, mutta nyt olen pettynyt, koska on ilmennyt, ettei se antaisikaan varmuutta. On varoiteltu, ettei sairastaminen välttämättä anna immuniteettia, voi ehkä sairastua uudelleen, eikä ole lupa lähteä hillumaan terveen papereita heilutellen. Todennäköisesti en ole sairastanut sitä tautia, kyllä kai se olisi minuun iskenyt rajumpana, luulisin. Aion silti ostaa sen testin, jos se on mahdollista, uteliaisuuttani. 

Katselen päivittäin Ylen koronaerikoislähetykset ja A-Talkit sekä luen lehdistä ja netistä tietoja eri maiden tilanteista koronan paineessa. On myös kiinnostavaa lukea eri Euroopan maissa asuvien bloggareiden kirjoituksia, joissa he havainnoivat ympäristöään. 
Me voimme nyt Suomessa olla tyytyväisiä syrjäisyydestämme, harvaan asumisesta ja suomalaisuuteen luontevasti kuuluvasta etäisyyden pitämisestä. Jopa kylmä sää on etu, koska se saa meidät liikkumaan hanskat kädessä ja vähemmän kuin hyvällä säällä, pysähtymättä "jorisemaan turhan päiten" naapureitten kanssa. Kun monissa maissa on saanut aiheettomasta ulos menosta sakkoja, niin meitähän oikein kehotetaan liikkumaan, että pysyisimme kunnossa, kunhan vain muistamme varotoimet, etäisyyden ja ihmisryhmien välttämisen. Toivottavasti jatkuisikin näin.

Mutta, asiasta toiseen, mikä meihin on mennyt, siis meihin suomalaisiin, kun emme halua enää tehdä työtä? Maatalousyrittäjät ovat pulassa, kun Ukraina jarruttelee siirtotyöläisten päästämistä ulkomaille (aivan ymmärrettävää tässä tautitilanteessa) ja suomalaisista ei ole peltotöihin! En ole tiennyt, että meidän maatiloillamme on ollut jopa 15 000 kausityöläistä muualta, erilaisissa  kevättöissä ja kesällä mansikanpoiminnassa. Tilanomistajat eivät ole enää edes ottaneet suomalaisia, koska yksi ukrainalainen on vastannut kahta suomalaista. Suomesta ei ole löytynyt työhön sitoutuneita  työntekijöitä. Ne ketä on kokeeksi otettu, ovat tehneet töitä veltosti ja nurisseet säästä ja yhteismajoituksesta. Eräs maanviljelijä sanoi haastattelussa, että työtä on pidetty häpeällisenä. Minusta tällainen asenne on häpeällinen. Eikö tämä juuri olisi sopivaa kesätyötä opiskelijoille! Onko työ järjestetty niin, etteivät työttömät voi ottaa sitä vastaan? Entä turvapaikanhakijat ja paperittomat, jotka mielellään tekisivät jotain, jos se vain heille suotaisiin? 
No, jospa tuleva lama muuttaa asioita. Saamme nähdä sen sitten. 

On tämä suppeutunut elämä kieltämättä apeaa (poistin apeaa-sanan edestä  sanat 'myös' ja 'aika'), koska ei voi tavata ihmisiä ja kaikki elävä viihde ja kulttuuuri on poissa. Silmäni etsiytyvät paikallislehden sivulle kohtaan, jossa oli ennen elokuvat. 
Tapasimme sunnuntaina lähellä asuvan pojan perheen kanssa leikkikentällä, siellä ei ollut muita, ja me muistimme pitää etäisyyttä. Suunnittelemme lähteä vappuna ulkoilemaan yhteiseen kohteeseen ja jopa istahtaa kahville ulkoilualueen kahvilaan, joka on laajentanut terassiaan. Siis, jos kahvilat saavat luvan avata, se selviää tällä viikolla. Tämä tapaaminen teki minun psyykelleni hyvää, koska olin kehittänyt syyllisen ja ristiriitaisen olon, enkä enää erottanut, mikä olisi oikein, noudattaako hallituksen ohjetta eristäytymisestä vai tavata lähellä asuvia läheisiä, jotka ovat myös olleet jo viikkoja vain keskenään, vanhemmat etätöissä ja pikkuinen kotona poissa päiväkodista, vaikka hänestä oli ollut siellä lapsijoukon pienennyttyä entistäkin hauskempaa. Kun perhe siirtyy normaaliin järjestykseen, niin me siirrymme takaisin pelkkiin näköpuheluihin. Toisten poikien perheiden kanssa olemme olleet yhteydessä eri välineiden avulla digitaalisesti. Pidimme jopa Teams-tapaamisen, jossa skoolattiin yhdelle syntymäpäivälle ja yhdelle kirjalle.


Kirjasto tiedotti, että nyt voi palauttaa kirjoja kahdessa pisteessä palautusluukkuun. Minulla on pari kassia pakattuna. Ehkä palautan loputkin lainassa olevat, kun ne eivät ole oikein vetäneet puoleensa. Sen sijaan olen tilannut kirjoja useamman kerran Adlibriksestä ja aloin myös lukea lahjakaappiini jääneitä kirjoja. Mitä minä niitä siellä haudon, lahjoitan itselleni.
  
Tänään avasin ison laatikon, johon olen aikojen kuluessa säilönyt muistoja, onnittelukortteja, lasten kirjoituksia ja omat päiväkirjani. Tässä touhussa on vähän ns. kuolinsiivouksen makua. Katselen, millainen ihminen noista vihoista pomppaa ja kannattaako niitä säilyttää. 

Mieheni on mökillä nikkaroimassa. Hän souti sinne ensimmäisen kerran jo jokin aika sitten jäähyhmän läpi. Sen eteen näkee vaivaa, mikä kiinnostaa, hänellä se on mökki. Olen nyt tyytyväinen, että hankimme sen. 

Kirjoitan seuraavaksi jotain niistä kirjoista, joita olen lukenut, sitten kun pidän taukoa omien höpinöitteni lukemisessa. 



Näppäsin yllä olevan kuvan anjalalaisen Kiroileva kokki -ravintolan ulkopuolelta, kun olimme lounastaneet siellä naisporukalla helmikuussa. Enpä aavistanut, että se olisi viimeinen sosiaalinen tapahtumani pitkään aikaan. Ikävä tämmöistäkin kaikkea kevyttä ja kivaa. 

Alkukuvani Jane Austen -lainaus olisi normaalisti oikein minun mottoni, mutta juuri nyt se tuntuu ironiselta. Kuva on yhteen aikaan R-kioskeilla myynnissä olleista Flow-aikakauskirjoista. Tässä numerossa oli kirjan lopussa minikortteja vuoden joka päivälle, kaikissa lainaus jostain kirjasta tai elokuvasta. 

Mitenkäs siellä lukijapäässä pärjäillään? Mitä on tullut rajoitusten aikana ikävä? 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Maan päivänä 22.04.2020




Maan päivää on vietetty vuodesta 1970. Nyt on juhlavuosi, jo 50 vuotta on siis kiinnitetty erityistä huomiota maan hyvinvointiin. Vai onko?

Luin juuri Greenpeacen tiedotteesta, että Ison valliriutan, maailman suurimman koralliriutan värit ovat haalistuneet noin 60 prosenttia viimeisen viiden vuoden aikana. Värien haalistuminen kertoo stressistä, joka saattaa aiheuttaa korallieläimille kuoleman; sitä rankka stressi ihmisillekin tekee, vie ennenaikaiseen hautaan. 
Iso valliriutta on yksi maailman luonnonihmeistä. Onko sen elämää häiritty liikaa? Meidän on vihdoinkin suostuttava rajoittamaan sellaista käyttäytymistä, mikä saastuttaa ja tuhoaa elämän merissä. 
On se nyt kumma, jos ei ihminen ymmärrä pitää huolta asuinpaikastaan Maasta, sen maaperästä, ilmasta ja vedestä.  

Maan päivää on kutsuttu myös Kansainväliseksi Äiti maan päiväksi ja Maailman päiväksi. Joskus sen vietto on näkynyt isostikin, massatapahtumin. Nyt on kaikki pientä. Minäkin päätin vaikuttaa tällä pienellä kirjoituksellani. 
Kävelin päivän kunniaksi hieman pitemmän lenkin. Kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin sitruunaperhosten iloista lentelyä. Veden pinnalla näkyi vesimittareita ja muurahaiskeossa oli melkoinen kuhina, kun sen asukkat ahersivat yhteiseksi hyväksi. Aurinko lämmitti. 

Hyvää Maan päivää ja iloitaan kauniista keväästä! 




maanantai 20. huhtikuuta 2020

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa


Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan. 
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.


Kuva:Ume




Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin  täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.




Kuva:Ume







Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia. 

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko. 




Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden  lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik)


Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.   

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys  seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?


torstai 16. huhtikuuta 2020

2 x Nothomb, intohimoisesti




Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi. 

Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija. 

Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)

Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa,  sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam Goldingin Kärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa. 
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan. 
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."

Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä. 
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää. 
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit. 
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.

Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.  

Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken. 


Ote takakannesta


Kannen mainoslause
Belgialainen kirjailija ja kriitikko Luc Santé kehuu kannen mainoslauseessa Nothombin teosta sen hauskuudesta. No, onhan siinä paljon hauskaakin, mutta minä eläydyin kirjassa juuri lapsuuden vakavuuteen. 

                                                    ......

Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille... 
  
Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.

Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.

Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon. 


                                                
Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.  
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä. 

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Varattu viikonloppu




Nauratti kun osuin kuvagalleriaani selatessa kuvaan kirjakassista, jonka kyljessä oli teksti 'My weekend is all booked'. Monet viikonloppuni ovat ennenkin olleet kirjoille varattuja, kuinkas muuten, mutta lukemiselle on ollut tarjolla paljon kilpailevaa toimintaa. Joskus olen jopa arvellut, että minun toivotaan olevan hieman sosiaalisempi. 

Nyt olisi kirjatoukan kukoistusaika, mutta miksi siitä ei osaa kuitenkaan nauttia aivan täysillä? Huolen vuoksi tietenkin. Ei voi tietää, miten tämän viruksen kanssa käy, kauanko se myllää ja tuleeko heti uudestaan, kun alamme hyvässä uskossa rientää tapaamaan toisiamme. Aina kun luen siitä, mitä alahengitysteihin päässyt covid-19 tekee, saan silmieni eteen kuvan lasten Olipa kerran elämä -videosta, jossa omat hyvisvalkosolut ryntäävät pahisbakteerien kimppuun taistelemaan.

Yksi asia, mitä en tajua koronatiedonannoissa on selitys siitä, miten suojamaskit eivät suojaa itseä, mutta niitä on käytettävä toisten vuoksi. Miten niin eivät muka suojaa itseä? Eikös se homma toimi molempiin suuntiin? Jos kaikki suojaavat toisia itseltään, niin saavathan he samalla itsekin suojaa niiltä toisilta kanssaihmistensä suojelijoilta. Olen huomannut usein aukkoja loogisessa ajattelussani, joten kertoisiko joku, mitä olen ymmärtänyt tässä väärin.

Asiasta toiseen hyppiäkseni, toissapäivänä 9. huhtikuuta oli suomen kielen päivä, se lähes unohtui medioissa koronan ja kiirastorstain teemojen alle.   
Minua ärsyttää nykyään englanninkielisten tv-ohjelmien nimien puolittainen ääntäminen, viimeisimpänä Masked Singer, jota kuulee äännettävän 'maasked singer', vaikka se ed-loppu pitäisi ääntää t:ksi, 'maaskt'. Miksei sitten ihan vaan lyhyellä a:lla 'masked', jos sen muuten ääntää kirjoitusasun mukaisesti? Ja miksi 'feispuuki', miksei 'fasepuuki', jos ei kerran 'feisbuk'!
Muutoin olen sitä mieltä, että kielet ovat kansainvälinen asia, ei niitä tarvitse hirveästi varjella ja lainat vain piristävät kieltä. Minusta lainasanat saa myös nopeasti suomalaistaa, jukurtti on parempi kuin jogurtti. 

Amélie Nothomb käsittelee kirjassaan Life Form muiden teemojen ohessa kirjeiden kirjoittamista. Hän käy paljon kirjeenvaihtoa kirjojensa lukijoiden kanssa ja tutustuu näin mitä erilaisimpiin ihmisiin. Hän sanoo, että kun kirjeessä antaa pienen osan elämästään toiselle, niin tämä lukiessaan kahdentaa sen ja omassa vastauskirjeessään moninkertaistaa ja niin edelleen. Omien ajatusten jakaminen ja niillä pallottelu ovat eräänlaista fissiota, joka antaa iloa ja merkitystä, tai ainakin merkityksen illuusion. Nothombin mukaan sillä ei ole niin väliä, merkitys tai merkityksen illuusio, vaikutus lukijassa on tärkeä. 

Blogikirjoittelussa on minulle samaa kuin kirjeissä. Toivon, että lukija saa jotain ajateltavaa ja ehkä lähettää takaisin jonkun kirjoitukseni synnyttämän ajatuksen, josta minä taas saan innoitusta. 

Kirjoitin juuri kirjeen ystävälle. Siitä tuli hyvä olo. Sain järjestellyksi ajatuksiani joidenkin henkilökohtaisten asioiden suhteen, joita en yhteisviesteissä käsittele, ja tiedän, että hän pohtii niitä tykönänsä ja kertoo, mitä ajattelee pohtimistani asioista. Nautin myös siitä, että eläydyin kirjoittaessa hänen elämäänsä ja muistelin pitkään, mitä olemme yhdessä kokeneet.

Kirjoitatko kirjeitä? Olisiko koronakaranteenin aika tähän tehtävään sopivaa aikaa? 
Yksi tapa kirjoittaa kirjeitä on se, että kirjoittaa kirjeet niille elämänsä ihmisille, joille ne ovat jääneet kirjoittamatta ja joita ei ehkä edes enää ole. Silloin ne ovat kirjeitä itselle ja niistä voi tutustua omaa persoonaansa. Voihan kirjeen kirjoittaa myös itselleen, nykyiselle, menneelle tai tulevalle. 'Hei Maiju, siellä hoivakodissa... kuinkas 100-vuotisbileissä hurisee?'



torstai 9. huhtikuuta 2020

Elina Kilkku, Ihana tyttö




Elina Kilkun romaani Ihana tyttö oli minulla kirjastoonpalautuspinossa. Onneksi kirjastot ovat suljettuna, niin saatoin nostaa sen sieltä uudelleen esiin. Reetan hahmo ei ole jättänyt minua rauhaan. Kun luin hikkajin kirjoituksen Kirjavinkeistä (klik), niin alkoi tehdä mieli itsekin vielä palata Reetan elämään ja siihen, mitä hän koki yhdeksäsluokkalaisena syyskuusta tammikuuhun.

Olen nyt innostunut kuvaamaan kirjoja juuri siihen kirjaan tai tilanteeseen sopivan kahvimukin kera (karanteenihöperehtimistä).
Ihana tyttö oli pakko kuvata tämän tietyn muumimukin kanssa, koska hän toi mieleeni muumitarinoiden Ninnin, näkymättömän lapsen. Ninni alkoi saada ääriviivoja kun hänet huomattiin. Reetan saalistaja vainusi tytön huomion kaipuun ja teki hänestä ihanan tytön. Ihana tyttö hullaantui ihailusta, heitti pois pikkutytön puuvillapöksynsä ja kävi ostamassa mustaa pitsiä ja stay up -sukat, koska nyt hän oli haluttu nainen, josta oli tulossa tähtinäyttelijä. Ihana tyttö hehkui. Ainoa ongelma oli se, että muut eivät hyväksyisi suhdetta ja hänen piti pitää onnensa salassa. Kun hänelle tuli epäilyksiä ohjaajansa suhteen - miksei olisi tullut, olihan hän fiksu ja feministisiä arvoja kannattava nuori - niin hän työnsi ne ajatukset nopeasti sivuun. Oli huumaavaa olla rakastunut ja vielä sitäkin ihanampaa odottaa suurta tulevaisuutta ensin ilmaisutaidon lukiossa, sitten teatterikoulussa ja myöhemmin maailman näyttämöillä. 

Mikä on se nuorisoteatterin ohjaaja, joka käyttää hyväkseen kokematonta yksinäistä tyttöä! Hän saattaa olla jollakin tavalla epävarma, ehkä urallaan epäonnistunut, ikäistään lapsellisempi ja viettelystä nauttiva mies. Hän etsii nuoria tyttöjä, koska heidän silmissään on helpompi olla tavoiteltu kuin aikuisten naisten kanssa, varsinkin kun tytöt uskovat, että hänellä on valta tarjota tie tähtiin. Tällainen oli Reetan ohjaaja nelikymppinen Jarmo. 

Hetken aikaa Jarmo näytti aika vanhalta ja hiukan säälittävältä. Sitten mä muistutin itselleni, että Jarmo oli ohjaaja, ei sen tarvinnutkaan osata näytellä.



Takakannen kysymys on tärkeä. Kun Reetan suhde nelikymppiseen Jarmoon on liukunut keskustelutuokioista seksin harrastamiseen, Reetta selittää tilannetta itselleen niin, että kyllä ystävyyteenkin seksiä mahtuu, rajoittuneet ihmiset eivät vain sitä ymmärrä, mutta silti hänen on tunnustettava olevansa aivan sekaisin.

Jarmo oli laittanut viestin. Minä suunnittelen valtakuntaa, jossa ystävyys vallitsee ja rakkaus on laki, ja sinä olet sen valtakunnan kuningatar. Mitään näin kaunista kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle. Ja siitäkin huolimatta mun olisi jostain pitänyt löytää voimaa sanoa Jarmolle ei! Mun olisi pitänyt löytää uskoa siihen, että tapaisin vielä omanikäiseni pojan, joka tekisi mut onnelliseksi.  Valitettavasti en mitenkään pystynyt uskomaan sitä. Siksi mä takerruin Jarmoon ja Jarmon sanoihin: mä olin varma, ettei ketään muuta koskaan tulisi. 

Kyllähän minä aikuisena lukijana näen Jarmon viestin kliseisyyden. Mutta näkeekö nuori rakastunut tyttö? Jarmo on keksinyt vaikuttavan lauseen, jota voi käyttää yhä uudelleen uusiin tyttöihin, ja Reettakin ymmärtää sen vielä myöhemmin, kun pääsee irti tilanteesta ja saa etäisyyttä. 
Reetalla, joka ei ole löytänyt koululuokaltaan ystäviä, olisi niitä nyt tarjolla nuorisoteatterilaisissa, ehkä rakkauttakin, ellei hän olisi niin fiksoittunut Jarmoon. 

Se, että kukaan ei huomaisi ei todellakaan pidä paikkaansa. Juorut leviävät, ja osa ihmisistä suhtautuu Reettaan ymmärtäen osa tuomiten. Pahin tuomitsija on Reetta itse.  
Näytelmään, johon Reetta on saanut pääroolin harjoitellaan kahta vaihtoehtoista loppua, joista yleisö saisi valita. Idea on Jarmon, ja ryhmä pitää sitä huonona ja tekotaiteellisena. 
Kirjailija tarjoaa myös Reetan kriisiin joutuneelle elämälle kaksi mahdollista jatkoa, joulukuun vaihtoehdon ja tammikuun vaihtoehdon. Tämä lopetus ei ole tekotaiteellinen, kumpi tahansa voisi toteutua.  

Ihana tyttö on luokiteltu nuortenromaaniksi. Yhtä hyvin se sopii seniorillekin, ja on hyvä varoitus- ja valistusteos teinityttöjen vanhemmille. 
Kirjan vahvuus on siinä, että se kuvittaa tuoreesti tyypillisen tapauksen, joka asianosaiselle on aina ainutkertainen ja vaarallinen kokemus. 
Pidän myös siitä, että Kilkku on kuvannut Reetan päämäärätietoiseksi ihmiseksi, ei miksikään reppanaksi. Kilkku kuvaa tytön heräämisen seksuaalisuuteen samalla tavalla vahvasti kuin esimerkiksi Toni Morrison romaanissaan Sula, johon ihastuin ja josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani (klik).  
  
Kilkku on kertonut, että Ihana tyttö pohjautuu traumaattiseen jaksoon hänen omassa elämässään. Hän uskalsi kohdata 15-vuotiaana kokemansa hyväksikäytön, rikoksen, vasta 25 vuotta myöhemmin.  

Miksi nuori tyttö salaa seksuaalisen hyväksikäytön? Yksi syy on se, että hän ei halua myöntää olevansa uhri, pelkkä "kohde". Hän on iässä, jossa oma elämä halutaan kiihkeästi ottaa haltuun, ja sitä hän on ajatellut toteuttavansa.  
Siinäkin tapauksessa, että tyttö olisi aloituksen tekijä, niin aikuisen miehen pitää ymmärtää ohjailla suhde turvallisille vesille. Aikuisuus on vastuun lisääntymistä. Kaikille sitä vastuuta ei koskaan kehity.  


PS Kyllä kirjoitan vielä niistä Nothombin kirjoistakin, kuten lupasin (siinä toinen vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoittava kirjailija), mutta Kilkun romaani vaati päästä blogiini ensin. 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Etävirpomista




                          Virvon, varvon tietsikalla,
                      kännykällä naputtelen. 
                      Onnee iloo toivottelen,
                      terveyttä huiskuttelen.

                      En mie siulta palkkaa pyyä, 
                      omani voin suklaat syyä.
                         
             


Hyvää epäsosiaalista erakkoviikonloppua kaikille! 

Karanteeniaika tuottaa ihan omanlaistaan huumoria. Viimeksi nauroin seuraavalle: Kun tämä hässäkkä on joskus ohi, niin sitten on kiva olla ihan vaan kaikessa rauhassa kotona. 


--------------
Lenkin jälkeen

Vielä vähän lisää virpomisista, ja perinteiden kääntämisestä vieraille kielille.

Osuin virpomisloruja selatessani erääseen mukamas googlekääntäjän tuottamaan tekstiin, jossa kone oli kääntänyt sen tutun nelirivisen virpomislorun englanniksi. Käännöksessä 'virvon varvon' oli saatu muotoon 'virvon toe' ja 'vitsa sulle, palkka mulle' oli 'fuck you, pay me'. Puppua, fake news! Kävin tarkistamassa, ei googlekääntäjäkään noin pöljä ole. Varvon ei ollut sekoitettu varpaaseen ja 'vitsa sulle' oli käännetty 'a joke to you'. Vitsa ja vitsi ovat lähellä toisiaan, ja kyllähän se virpomisvitsa on juuri vitsiä ja leikkiä nykyään, joskus siinä on ollut enemmän taikaa. 
Opiskeluvuosinani sain kerran kääntämiskurssilla tehtäväkseni kääntää Pirkka-lehden artikkelin pääsiäisperinteistä englanniksi. (Pirkka-lehti ei ollut silloin pelkkä mainoslehti, kuten nykyään, siinä oli usein kiinnostavampia artikkeleita kuin maksullisissa kuvalehdissä.) Käänsimme kurssilla myös uuden vuoden perinteistä kertovia tekstejä, tinan valamista ja ilotulituksia, ja juhannuksen taikoja. Nämä kääntämistehtävät olivat tosi kiinnostavia ja veivät syvälle kielten erilaisuuteen. Huvitun aina, kun kuulen jonkun kertovan, että osaa kaksitoista kieltä ja on oppinut kuukaudessa yhden lisää. 

Aurinko paistaa yhä, iltakuudelta. Kevättä ilmassa.  


torstai 2. huhtikuuta 2020

Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä



Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä. 
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin
Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen. 

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana. 
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole." 
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa. 

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki. 

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua. 

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan. 
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat. 
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.     

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.
 

He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.  

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista. 

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa. 

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa. 
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran. 

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti. 

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan. 


Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.   


Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...