Bernhard Schlink, Jälkeläinen

Kannen kaunis kuva on George Clausenin maalaus
A Village Maiden.

Onko todellakin niin, että jos elää ensin siellä ja sitten täällä, ei enää löydä paikkaansa maailmassa?

"Siellä" on Itä-Saksa ja "täällä" Länsi-Saksa, jonne jotkut pääsivät pakenemaan itäpuolelta ennen Saksojen yhdistymistä. Yhdistymisen jälkeenkin monet idän puolella syntyneet ovat tunteneet vierautta, koska he kokivat, että heitä pidettiin ikään kuin pelastettuina uhreina, joiden olisi pitänyt tuntea kiitollisuutta ja sopeutua nopeasti, eikä varsinkaan tuoda koskaan esiin entisen oman kulttuurinsa hyviä puolia.

Aluksi heidät toivotettiin riemuiten tervetulleiksi. Heiltä myös kyseltiin kiinnostuneina, millaista idässä oli ollut, miten he olivat idässä eläneet. Mutta oli kuin  heiltä olisi kysytty matkasta, jonka he olivat tehneet. Kiinnostus lakkasi, kun sitten kävi ilmi, etteivät he olleet vain käyneet matkoilla ja palanneet, vaan että he tulivat toisesta maailmasta, jossa moni asia ei heidän mielestään ollut kohdallaan, mutta joka kuitenkin oli ollut heidän maailmansa; maailma, jota he olivat rakentaneet ja pitäneet yllä, johon he tunsivat kuuluneensa ja yhä kuuluvansa. Oliko idässä muka kehittynyt jotain aivan omanlaistaan? Idässähän oli ollut sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja onnettomuutta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus olivat ohitse, joten sorretut itäsaksalaiset saattoivat nyt olla kuten länsisaksalaiset, joita ei ollut sorrettu, eikä heillä enää ollut mitään syytä olla toisenlaisia.

Me olimme aitoja toisella puolella - huomaatteko, että sanon jopa "toisella puolella"? [- - ] Täällä lännessä ei ole kysymys oikein mistään. Teidän onneksenne. [- -] Ja minun onnekseni. Hyvää ja helppoa ja ankeaa. 

Kaspar alkaa vaimonsa itsemurhan jälkeen selvittää, mikä tätä painoi. 
He ovat tavanneet idän ja lännen nuorisotapaamisessa, jossa Kaspar rakastui Birgitiin tulisesti ja sai järjestetyksi tälle paon luokseen. 
Niin onnellista kuin nuoren parin elämä aluksi olikin, Kaspar kokee, että Birgit ei koskaan luopunut tietystä etäisyydestä. Mikä on Birgitin salaisuus? Miksi hänestä tuli niin onneton?
Kun Kaspar löytää muistiinpanot, joita Birgit on kirjoittanut salassa uskotellen kirjoittavansa romaania, hän ei voi kuin pahoitella omaa mukavuudenhaluaan. Miksi hän ei ravistellut vaimoaan? Miksi hän vain antoi epätoivon jatkua ja Birgitin vajota yhä syvemmälle yksinäisyyteensä?

Kun Kaspar lähtee tutkimaan Birgitin taustaa, hän tapaa nuoren Sigrunin ja tutustuu tämän äärioikeistolaiseen ajatteluun. 
Olisiko mahdollista pelastaa tämä tyttö? 

Kasparin ja Sigrunin keskustelut ovat tavattoman mielenkiintoisia. Sigrun on älykäs tyttö. Hän on kasvanut völkisch-aatetta tunnustavassa perheessä, jossa Saksa on suuri eikä holokaustia ole koskaan tapahtunut. 
Kun Kaspar esittää väitteen, Sigrunilla on aina vasta-argumentti valmiina. Kaspar jatkaa sivistyneellä tyylillä tarjoten Sigrunille luettavaa ja mietittävää, vie tätä konsertteihin ja taidenäyttelyihin, keskistysleirimuseoonkin. Sigrun ohittaa Picasson, koska tämän taide on rappiotaidetta, ja keskitysleirissä käynnin jälkeen hän selittää, että se kaikki on keksitty jälkikäteen, se on ihan helppoa, isä on ollut oikeassa.

   Sitten Sigrun kysyi:" Miksi sinä aina olet niiden toisten puolella?"

   "Niiden toisten...?"

   "Niin sinä olet aina niiden toisten puolella. Aina kun on kysymys ulkomaalaisista ja juutalaisista ja musiikista ja Anne Frankista ja holokaustista - sinä olet niiden puolella etkä meidän."

Koettaessaan saada Sigrunin tajuamaan ennakkoluulonsa Kaspar ryhtyy tutkimaan vanhoja ja uusia äärioikeistolaisia liikkeitä.
Hän ällistyy löytämästään: NPD, AfD, autonomiset nationalistit, identitaarit, artamaanit, völkischit, kokonaiset äärioikeistolaiskylät, nais- ja nuorisojärjestöt.

Kaspar ei ollut aavistanut, miten voimakasta ja laajalle levinnyttä tämä liikehdintä on ja miten vahvasti keskiluokka on liikkeissä mukana.

Minua ärsytti Kasparin ja Sigrunin keskusteluja lukiessa äärioikeistolainen whataboutismismi ja lasten aivopesu. Tunsin empatiaa hämmentynyttä Sigrunia kohtaan. 

Mietin, miksi Kaspar on tässäkin ihmissuhteessa niin lapanen. Suuttuisit, Kaspar!
Ja kyllä Kaspar lopulta suuttuukin, ääritilanteessa.
Hän tapaa vuosien kuluttua Sigrunin, nyt jo nuoren naisen, jonka perhe epäluulojensa vuoksi erotti lapsena Kasparista. Sigrun on pulassa. Hän on saattanut itsensä vaaraan militanttien ääriporukoiden, autonomien joukossa. 

Autonomit pahoinpitelevät maahanmuuttajia, polttavat poliitikkojen ja toimittajien autoja ja ottavat yhteen äärivasemmistolaisen Antifan kanssa. Joskus tapahtuu kuolemiakin, oheisvahinkoina taistelussa. Nuoret eivät ymmärrä, mihin menevät mukaan.

Ei teitä politiikka kiinnosta. Te haette pelkästään adrenaliinia, jota saa kun jossain palaa tai paukkuu tai tapellaan. 

Miten hemmoteltuja, säälittäviä raukkoja te olettekaan! Ja te haluatte tehdä Saksasta taas suuren? Tapelkaa vain Antifan kanssa, leikkikää typerää leikkiänne niin usein kuin teitä huvittaa, mutta leikilläkin on rajansa.

Te vain hakkaatte nigerialaisen diilerin, jotta hän huomaisi, ettei ole Saksassa tevetullut? Luuletko, ettei hän sitä tiedä?

Luuletko, että jos te poltatte minun autoni, koska myyn vääriä kirjoja, lopetan kirjojen myymisen? Tuohan on kaikki täyttä soopaa, Sigrun. Elämä on toisaalla.

Mitä väliä sillä on, elääkö joku ihminen völkisch-saksalaisena tai muuten vain saksalaisena tai ulkomaalaissaksalaisena, juhliiko joku hääpari niityllä vai kirkossa tai tallaavatko juutalaiset lasia katoksen alla? Anna ihmisten elää niin kuin elävät, anna heidän elää.


Tämä kirja on nyt hyvin ajankohtainen. AfD voitti juuri vaalit Saksi-Anhaltissa, Saksan köyhimmässä osavaltiossa.
Mikä on saanut ihmiset, niin Saksassa kuin monessa muussakin demokraattisessa valtiossa, menettämään uskonsa demokratiaan?
Olisiko syynä valtaan päässyt politiikka, jossa ei olla ihmisten puolella? Sivuun jäämisen kokemus tekee ihmisestä katkeran.
En silti ymmärrä. Onko ihmisistä tullut niin tyhmiä, että uskovat poliittisiin helppoheikkeihin?

Schlinkin  henkilöhahmot mietityttävät minua kovasti.
Schlink, taustaltaan juristi, käsittelee koko tuotannossaan isoja teemoja, syyllisyyttä ja ihmisen monimutkaisuutta.
Hän tarkastelee ihmisiä aina heidän tunteitaan ymmärtäen.
Jälkeläisessä hän kysyy, onko mahdollista löytää yhteys yli aikojen ja aatteiden.

Frankfurter Neue Presse -lehdestä on takakannessa lainaus: "Schlink on herkkä, terävä havainnoija ja tavattoman älykäs tarinankertoja. Hänen proosansa on kirkasta, tarkkaa ja kauneudessaan suorastaan eleganttia."

Kirjan suomentaja on Pirkko Roinila. Koen hänen suomennoksessaan samoja piirteitä kuin alkutekstissä, kirkkautta, tarkkuutta ja kauneutta. 

Loppukesän värejä, kirjasiivousta ja vähän muita mietteitä

 

Leikkipuiston laitamilla hehkuu.
Katselen usein olohuoneen pöydän äärestä
elämää puistossa. Aina joku on keinumassa,
päivisin pikkulapset, iltaisin teinitytöt.  

 

Nyt on juuri sopiva, harmaa ja sateinen päivä poimia kuvavalikoimastani värikkäitä kuvia luonnosta kävelyretkeni varrelta.
Yksin kävellessäni en koskaan kävele kovaa, vaan kävelyni on urheilun sijaan ulkoilua ja nautintoa mielelle. Pidän puhelinta mukana ja otan paljon kuvia. 
Mieheni kanssa kävellessä kävelytahtimme on kompromissi, onhan meillä pituuseroakin kymmenisen senttiä. Minä jään välillä jälkeen ihastelemaan jotain yksityiskohtaa ja välillä hän juosta kirmaisee (ihmettelen sitä) mäen päälle, "saadakseen sykkeen nousemaan". 
Kolmas kävelymuotoni on patikointi kerran viikossa naisporukassa. Kävelemme melko kovaa, mutta kuitenkin niin, että pystymme keskustelemaan koko ajan. 

Olen ihmetellyt näitä puita kotimme lähellä.
Ne eivät ole koskaan ennen kukkineet, ja vielä
näin myöhään kesällä. Etsin Googlesta:
Mongolianpikkuvaahtera

Vaikka kesä on ollut mielestäni aika huono kesäksi - näin ei ole tietenkään sopivaa ja Suomea arvostavaa sanoa, pitäisi vain todeta, että se on pukeutumiskysymys - niin kasveille kesä on ollut hyvä, niin luonnonkasveille kuin istutetuillekin. Tienvarren saaveissa on kukkaloisto, ja osa kasveista laskeutuu kauniisti asfaltin päälle.

Mitä olen tehnyt kävelyn ja lukemisen (se tietysti aina) ohella.
No, olen tavannut ystäviä ja tuttavia ja saanut huomata, että monilla ikätovereilla on sairautta ja että moni on myös jo toteuttanut tai suunnittelee asumismuotonsa muuttamista paremmin vanhuuden päiviin sopivaksi. 

Olen siivonnut meidän huushollin kaikki kirjahyllyt, kuten alkukesästä päätin. Kolme isoa kirjahyllyä ja pienempiä lisäksi. Mieheni tuli mukaan, kun pääsin hänen työhuoneeseensa asti. Siivottavaa tuli kolmisenkymmentä metriä, kirjat yhdessä rivissä. Jotkut ovat keksineet kuulemma laittaa kirjansa kahteen riviin, isot taakse ja pienet eteen.
Kerron tästä siivoustempauksesta omassa jutussaan. Innostuin jo äsken, mutta poistin tekstin. Ei liikaa yhden otsikon alle. Nyt vain yksi kuva maistiaisiksi:                                                                                 

Mieheni multitaskaamassa; järjestää jotain
lukuisista kansioistaan ja katsoo samalla
Suomi-Ruotsi -maaottelua.

Olen käynyt jo kahdesti vesijumpassa, onnistuneesti. Jouduin keskeyttämään viime kaudella, sattuneesta syystä, joten nyt iloitsen, että saan olla mukana. Vesijumppa on liikuntamuoto, jossa tunnen suoriutuvani täydellisesti ja hengästymättä. 
On suuri vaara, että meidän uimahallimme Inkeroisissa lopetetaan ja tämä jää viimeiseksi kaudeksi. Kouvolan keskustaan on valmistumassa uusi halli ja muita uhataan lopettaa, mutta eihän sinne kaikki ison alueen harrastajat mahdu.
Meillä on paljon eläkeläisiä, joista jotkut käyvät kahtenakin päivänä peräkkäin kuntosalilla ja vesijumpassa. 
Entä lapset? Inkeroissa on iso koulukeskus, jonka vieressä on ollut kauan uimahalli ja jäähalli. Jos molemmat lakkautetaan, niin koululiikunta yksipuolistuu ja keskittyy jumppasaliin.

Olen lukenut Bernhard Schlinkin ajankohtaisen, vaikuttavan romaanin Jälkeläinen, joka jätti paljon mietittävää. Vaikka kirja kuvaa ihmisten jakautumista Saksassa, jossa taustalla on historia maan jakautumisesta Itä- ja Länsi-Saksaksi ja yhdistymisen vaikeudet, niin äärioikeiston nousu ja ihmisten klikkiytyminen ovat ongelmana monissa maissa muuallakin. Sclink on pohtinut päähenkilönsä hahmossa, onko mahdollista korjata toisen arvomaailmaa ja millä menetelmillä, vaivihkaisuudella vai suoruudella. 
Olen myös aloittanut bloggarikaveri Main edellisen kirjoitukseni keskustelussa mainitseman kirjan Pitkä matka paratiisiin, joka kertoo kirjoittajan paosta Ruandan kansanmurhan keskeltä. Erittäin tärkeä kirja. Mietin suomenkielistä nimeä. Alkuperäinen nimi on A Long Way From Paradise. From - siis paratiisista, ja kirjan kirjoittaja Leah Chishugihan vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vehreässä paratiisissa, jota ei enää ole. En usko, että ne olot, mihin Chishugi pelastui tuntuvat paratiisilta, joten eikö kirjan nimi olisi parempi muodossa Kaukana paratiisista.

Loppukuvaksi ihmeiden ihme: viime joulun joulutähti, marketista ostettu pikkuinen yksikukkainen, alkuperäisessä mullassaan ja ruukussaan! Yleensä nämä kukat tiputtavat punaiset lehtensä pian joulun jälkeen, ainakin minun hoidossani. Tämä pysyi ihan samana heinäkuulle asti, annoin sen olla, ja sitten se yllättäen kasvatti punaisten lehtien päälle uudet vihreät.
Onko minulla tässä nyt ensi joulun kukka!

 

Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille.