Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.

 

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

Matti Reinikka, Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

Matti Reinikan novellikirjan kannessa on sisällysluettelo. Niminovelli Paleosynnyttäjät on sijoitettu viimeiseksi. 

Ensireaktioni Reinikan novelleihin oli: huh, aika omituisia! Seuraavat havainnot: oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä. 

Kaikissa kymmenessä novellissa ihmiset käyttäytyvät ylettömästi ja  pakkomielteisesti. Ei osata toimia rajojen sisällä, vaan mennään huimasti yli. 
Valittu näkökulma ihmisten käyttäytymisen tarkkailussa toimii suurimmassa osassa novelleista loistavasti. 

Paras novelleista on mielestäni Tykkäysindeksi 73,7, jossa kritisoidaan sometykkäyksien varassa elämistä. Saara Kansanniva on huomionkipeä persoona. Kun hän eräänä päivänä löytää somen ihmeellisen maailman, niin se on menoa. Hän tutkii millaiset päivitykset saavat eniten tykkäyksiä ja minä viikonpäivänä ja mihin aikaan päivästä hätkähdyttäväksi rakennettu video kannattaa julkaista. Hän on laskenut monimutkaisen kaavan mukaan tykkäysindeksin, jossa on huomioitu tilin seuraajien määrä. Kun pakkomielle vie Saaran mukanaan hän alkaa katsella elämänsä tilanteita somesilmin, eikä totuudessa pysymisellä ole niin väliä. Ensimmäinen napakymppipäivitys on kuva perunankuorimaveitsen halkaisemasta kynsinauhasta ja toinen runsaasti peukkuja keräävä on otos kummipojasta muka itsensä taikinalla peittäneenä. 
Että semmoinen leivontaprojekti! Tarkoitus oli tehdä kummipojan kanssa pasteijoita, mutta tämä näkymä odotti keittiössä, kun tulin takaisin biojäteastiaa tyhjentämästä. Pakko oli ottaa kuva, vaikka kummitädin huumorintajua taas koeteltiin.
Nälkä kasvaa syödessä ja etsivä löytää aiheensa. Sopivaisuus unohtuu, kun Saara alkaa elää somelle. 
Tämän novellin isku osuu luultavasti aika moneen somessa kuviaan ja juttujaan julkaisevaan ja toimii jopa varoittavana esimerkkinä.  
Ahdistus, tuo tuuheakarvainen ja painava otus, pystyttää leirin Saran rintakehän päälle. Kiristääpä vielä itsensä kiinni muutamlla jämerällä vyöllä ja tekeekin tarkkaa ja tehokasta työtä, sillä kovin hankala on Saaran nyt hengittää.  

Turbocurling on tämän kokoelman toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli. Kuten nimikin sanoo kyseessä on lapsen ympärillä pyörivät ja hänen tietään puhtaaksi harjailevat vanhemmat. Onko lapsen eteen tehty varmasti kaikki mahdollinen? Huomiseksi ja tuleviksi vuosiksi? Kun korkean sotilasarvon omaava isä kouluttaa pientä poikaansa alokkaaksi, niin hänen mielessään käy ahdistava ajatus siitä, että ehkä poikaa pitäisi valmistella myös siviilipalvelusta varten, koska se  alkaa olla muodikas vaihtoehto. Kovin varmistelevaa on myös äidin elämä, kun hän jo paljon ennen lasten syntymää laatii luonnoksia viesteiksi lapsiltaan opettajille ja hioo kiitospuhetta alakoululaiselle hymytyttöpatsaan vastaanottamista varten. 

Paleosynnyttäjissä halutaan ollaan luonnonmukaisia, mutta pelkkä kotisynnytys ilman kivunlievitystä ei riitä. Auli ja Harri matkaavat taksilla Kantapään luonnonsuojelualueen reunalle ja patikoivat sieltä synnyttämään kätilö Bolrogin johdolla muinaisaikaan. Kantapääläiset ovat turkiksiin pukeutuvia "hippityyppejä", joiden puhekin on neomyöhäiskantasuomea, eräänlaista tulkintaa yli kahdentuhannen vuoden takaisesta myöhäiskantasuomesta. "Hei te kakte! Tulkek tännek. Toivotahen tervetullehkse!"

Koiraunelmissa alempi toimihenkilö M. Räsänen rakentaa talvilomallaaan siitoskaavion, jonka avulla on mahdollista saada aikaiseksi täydellinen koiraurheilija. Kaavionsa pohjalta M. Räsänen laatii kenneleille kirjeen, johon hahmottelee asiatekstin lisäksi lyijykynällä  "koirasulttaanin" kuvan. Tuleeko vastauksia yhteistyötarjouksineen?
Täydellisellä koiraurheilijalla on M. Räsäselle syntyneen näkemyksen mukaan neljä hyvin korkealle kohonnutta perusominaisuutta: voima, nopeus, viekkaus ja isänmaallisuus. Voimaa edustamaan hän valitsee mastiffin ja rottweilerin. Englanninvinttikoira ja afgaaninvinttikoira - joista jälkimmäinen on koirakirjan kuvien perusteella edellispäivänä nähdyn kinuskinvärisen koiran rotu - valitaan nopeiksi koiriksi. Viekkaiksi koiriksi M. Räsänen ottaa bordercollien ja labradorinnoutajan. Isänmaallisia ovat tietenkin karjalankarhukoira ja suomenpystykorva.
Kirjastonhoitaja, joka auttaa M. Räsästä faksien lähettämisessä hihittelee, jostain syystä. Räsänen vastaa hihitykseen. Ovatko ehkä hieman ihastuneita toisiinsa. Tässä novellissa toteutuu viaton koomisuus, joka hihityttää minuakin. 

Millaisia ovat uimahallin saunassa kuullut sopimattomat puheenvuorot? Entä miksi kielitoimisto keksii palaverissaan uudissanat mude, monteli ja viipottimet? Saavuttiko peukutusten kalastaja Saara Kansanniva tykkäysindeksilukeman 73.7 ennen kuin...

Tyylikeinona Reinikalla on selostajamaisuus ja kielen vanhahtavuus. Välillä runsassanaisuus on minusta uuvuttavaa, mutta tämä on vain persoonakysymys. 

Kannesta en pidä. Sisällysluettelo voisi olla sisäpuolella. Ja mitä koomisia kuvia noista novellien tilanteista saisikaan! Miten olisi turkisasuiset Auli ja Harri taputtelemassa savesta synnytysammetta?  

Lainaan vielä kohdan Turbocurling-novellin lopusta. Siinä on hienoa aleksiskivimäistä tyyliä.
Niin sekoittuu kuukasvoisen miehen ja punahiuksisen naisen unituhinaan nyt lyijykynän pehmeä rahina ja näppäinten  hiljainen napsutus. Menee myöhään aamuyöhön, ennen kuin on tehty riittävästi ja ainaisen levottomuuden tilalle astuu lempeä rauha, joka viimein päästää nukkumaan nuo kaksi lastensa suojelijaa.  

Minun oli vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Menin nimittäin ottamaan vastaan arvostelukappaleen, kun kirjailija sitä pyysi. Olen ollut tässä asiassa hyvin nihkeä, koska otan tällaisen tehtävän niin vakavasti. Aiemmin olen ottanut vastaan arvostelukappaleen Heidi Mäkisen romaanista Ei saa elvyttää, koska Heidi on rakas blogiystävä. Reinikan kohdalla ratkaisi se, että hänellä on yhteyksiä rakkaaseen Kuhmoon.  

Kiitos onnistuneesta esikoiskirjasta Matti! Onneksi nautin siitä, ei tarvinnut jättää kirjoittamatta. Toivon, että jatkat hyvin alkanutta uraasi kirjailijana.