Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa. 
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!  

Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?  
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on  liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti. 
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa. 


  

Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä. 
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
 
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."

Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin  taitavaa "kollegiaalista kannustusta".

    - Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
    - Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla. 

Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä." 

Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa. 
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha! 

Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka. 
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes... 

Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen. 
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
  
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.

Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.

Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa. 
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin. 

   Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
    Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163. 

 

Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt. 

Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet. 
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.

Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta. 

Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.    

Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa. 
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.  

Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!  

Kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on dialogia elämän kanssa.
- Helena Anhava, Sanon silti (1982)

Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.
- Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


On kirjoitettava vain silloin, kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi.
Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


Kirjoita niinkuin puhut ja hengität, eri päivinä eri lailla.
Helena Anhava, Vuorosanoja (1973)

Uskon, että kaikki kirjoittaminen liittyy yksilön kulloiseenkin henkiseen ja ruumiilliseen tilaan.
- Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo (2021)


Kun mietin yleisemmin, minusta tuntuu, että kirjan arkkityypin saattaa pelastaa se, että ihmisessä tuntuu aina asuvan se atavistinen neanderthal-ihmisen jälkeläinen, jolle maailma on lapsena myös kummitusten, satujen, pelon ja mystiikan unta; kiinnostavaa ja mukaansa viettelevää.
- Hannu Mäkelä, Kirjoittamisen ilo (2022)

Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, enemmän Homo narrans kuin Homo sapiens. Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.
- Henning Mankell, Juoksuhiekka (2015)

Naistenpäivän ajatuksia 2: Sanon silti

Ferdinando Scianna, Ballerines, 2006

Yösijaa ei saa joka sanoo,
sanon silti.

Nainen, 
elämän sekatyöläinen, 
sait Luonnolta paremmat eväät kuin mies.
Paljon sinulta edellytettiin,
vaan edellyttäminen ei ole alistamista, 
ja se jolla paljon on, 
häneltä vaaditaan. 

Jokin väärinkäsitys, 
jokin mielen rytmihäiriö
on sinussa nainen,
jos et näe, et kuule itseäsi.
Jospa hyräilisit, 
matalaa pohjasäveltä,
siitä se löytyy, jos löytyy, 
ydinrytmi. 

Runo on Helena Anhavan kokoelmasta Sanon silti. Anhava on kirjoittanut sen vuonna 1982.
Mitähän sellaista Anhava näki silloin naisten elämässä, mikä on saanut heidät kadottamaan ydinrytminsä? 
Entä nyt? Onko meillä ydinrytmi hallussa?

Minusta on aina ollut etuoikeutettua olla elämän sekatyöläinen. Tuntuu, että olen saanut tehtäväjaossa miesten kanssa hyvän osan. Saan vapaana länsimaisena naisena olla moninainen, käyttää sekä hametta että housuja. 

Niiskuneiti ja Pikku Myy ojentavat kanssani naistenpäivän kukat kaikille meille ihanille naisille.
Muumimamma huutelee keittiöstä pullantuoksuiset terveisensä.  

Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin:

Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa ja saavuttaa unelmavartaloasi?  
- No, ei todellakaan ole. Oottekohan te nyt valinneet mainonnan kohteen oikein?

Metaburn on avulias kumppani laihdutusprosessissasi. Päivittäinen saanti auttaa vähentämään nälkääsi ja auttaa sinua saavuttamaan painotavoitteesi!
- Höh, on siinä kans meillä kumppani - veisitte peeveli ruokahaluni! Tässä korona-ankeudessa ei ole liikoja iloja. Syöminen on yksi parhaista.

Lisäravinne tarjoaa keholle terveellisiä ja luonnollisia ainesosia polttaakseen rasvaa ja minimoidakseen makeisten tarpeen.
- Kukas meillä sitten joululta jääneet konvehdit nautiskelisi ellen minä. Terveellisiä ainesosia - hm, hm, hm...  ja luonnollisia, v a r m a a n!

Laura Tuomarila on kirjoittanut kirjan syömähäiriöistä Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle. Tuomarila kertoo oman oirehdintansa historian ja antaa siinä ohessa tietoa tästä psykosomaattisesta tautiryhmästä. Lopussa on kirjallisuusluettelo, jossa hän mainitsee mm. Portia de Rossin kirjan Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain, jota itse olen pitänyt erittäin tasokkaana anoreksian kuvauksena. Tasokas on Tuomarilankin kirja. Se kertoo addiktion kulun, joka sopii muihinkin kuin syömähäiriöihin. Kansi on harhaanjohtava, se näyttäisi viittaavan johonkin kevyemmän sarjan teokseen. 

Aluksi syömättämyys houkuttelee, se antaa paljon eikä vie mitään (hallinnan tunne, keveys, kehut), ihminen viettää kuherruskuukautta piinaajansa kanssa sitä piinaajaksi vielä tunnistamatta ja tunnustamatta, ja sitten tulevat vaikeat vuodet, jolloin haluaisi irottautua, mutta ei enää pysty. 
Syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa ja kärsivällisyyttä, tuo kyyneleitä, raivoa, toivoa, taaksepäin menemistä, itseen kohdistuvia epäilyksiä, itseensä luottamista. Koska syömishäiriö on keino paeta vallitsevia tilanteita ja tunteita, siitä tulee ikään kuin turva, ystävä, joka auttaa selviytymään sillä hetkellä vallitsevista äärimmäisen kuormittavista tilanteista. 

Aivan kuin alkoholistin myös syömähäiriöisen pitää löytää jotain muuta merkitystä elämäänsä addiktioon keskittyvän elämäntavan tilalle. Syömähäiriö on saattanut tuoda muassaan muitakin psyyken häiriöitä ja vaurioittaa fyysistä terveyttä.
Syömishäiriöstä on hankalaa toipua, koska siinä ei voi ryhtyä absolutistiksi. Päihteiden käyttäjän on jätettävä päihteet ja uhkapelurin pelipaikat; syömähäiriöisen on opittava elämään vihollisensa ruuan kanssa sopusoinnussa pyrkien siihen, että syö normaalisti ja nauttii ruuasta ilman syyllisyyttä eikä kiinnitä syömiseensä liikaa huomiota. 
Toinen syömähäiriöstä parantumista vaikeuttava asia on se, että koko kulttuurimme pursuaa ulkonäkövaatimuksia. Media on täynnä dieettejä, artikkeleita ruuasta ja ohjeita siihen, millä valinnoilla sinusta tulee täydellinen sinä. 

Anoreksialla alkanut häiriö muuntautuu paranemisprosessissa usein bulimiaksi. On syötävä, mutta kun syöminen saa vihaamaan itseään, sitä meneekin oksentamaan, ja kun sen on keksinyt, niin voikin alkaa viettää hetken helpotuksen tuovia mässäilysessioita. Bulimia on syömähäiriöistä huonoennusteisin, 55 prosenttia paranee täysin ja 20 prosenttia ei lainkaan. Bulimiasta kärsivälle jää usein parannuttuaankin fyysisiä vaurioita, joista näkyvimpiä ovat turvonneet posket ja huonot hampaat.

Anoreksiaan liittyy muina psyykkisinä sairauksina ahdistuneisuushäiriöitä, pakko-oireisia häiriöitä ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Anorektikon vaativuus kohdistuu itseen, ei muihin. Hän näkee itsensä väärin. Pitkään kestänyt anoreksia aiheuttaa vaurioita elimistöön. Noin viisi prosenttia anoreksiaa sairastuneista kuolee elimistön heikentymisen tai itsemurhan vuoksi.

Yleisimpiä syömähäiriöitä ovat pakkomielteeksi paisunut oikeaoppisuus syömisessä eli ortoreksia, ja ahmimiskohtaukset. Molemmat eristävät. Terveellisyyttä tavoitteleva ei lopulta pysty syömään kuin kotona, jossa hän varmasti tietää, mitä syö, ja ahmija nauttii orgioistaan yksin, koska häpeää. 
Molempiin näihin yllytetään ruoka-artikkeleissa, resepteissä ja mainoksissa. Syö oikein kehotetaan naistenlehden aukeaman toisella puolen ja toisella yllytetään herkkuövereihin mielisarjan parissa. 

Tuomarilan kirjassa on useita lukuja toipumisesta, johon hänellä on kuulunut mm tunteiden tunnistamista ja vyöhyketerapiaa. Hän tietää, että suhde omaan vartaloon ei ole vieläkään ongelmaton ja takapakkeja saattaa tulla, mutta hyväksyntä ja tyytyväisyys ovat alkaneet painaa vaakakupin toisella puolen heikentäen tiukan itsekurin painolastia..
Yksi ehkä suurimmista oivalluksista ja onnen hetkistä minulle oli se, kun eräänä päivänä huomasin nauravani spontaanisti. Nauru ja ilo olivat kadonneet totaalisesti elämästäni enkä tosissani edes uskonut, että ne koskaan palaisivat takaisin. Olin elänyt vuosia kyynisenä tosikkona ja unohtanut sen, mikä olin joskus kauan sitten ollut.  

Tuomarila koki, että lasten saaminen auttoi häntä itsensä hyväksymisessä. Se on auttanut monia itseensä ankarasti suhtautuvia. Itse olen kokenut, että lasten syntymä muutti myös suhtautumista työhön. Ilman omia lapsia työ opettajana olisi voinut nielaista minut kokonaan, niin kiinnostavaa se oli ja tarjosi perfektionistille loputtoman areenan toimia.
Lasten kanssa on opittava elämään keskeneräisyyyden ja epätäydellisyyden kanssa. Tähän sopii nyt hyvin, kevennykseksi, Helena Anhavan miete:"Lapset, vanhempiensa tukihenkilöitä elämän avohoitolassa."

Ja nyt seuraavaksi sellaista, mikä on vain omia ajatuksiani, ei Tuomarilan kirjaan liittyvää. 
Nykyään on keksitty, että ulkonäköpaineisiin voi vastata ohittamalla ulkonäön - kaikki ovat muka yhtä kauniita - tai kääntämällä asian päinvastaiseksi, ruma on kaunista. Tässä kampanjoinnissa laitetaan itsestä mahdollisimman epäedullisia kuvia someen ja usutetaan toisia samaan, tuomitaan muotinäytökset ja kauniiden ihmisten esiintyminen vaatemainoksissa. Jos joku puhuu ylipainon vaarallisuudesta, häneen yhdistetään termit 'bodyshaming' ja 'fatshaming'.
Haloo, nämä suhtautumistavat ovat toisaalta latistavaa, epärehellistä hyssyttelyä, toisaalta ulkonäön korostamista ja omituista kateutta. 
Ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on ihan eri asia kuin tasapäistäminen ja moninaisuuden kieltäminen. 
Ei se, että joku on minua kauniimpi ole minulta pois. Ulkonäkö on estetiikkaa.
Useimmat meistä ovat taviksia. On ihanaa, että joukossa näkee joskus todellista kauneutta, jota voi ihailla.  
Mallin ammatissa tarvitaan tietty luusto, kirjoittajan pitää osata kirjoittaa. Emme kai me halua, että kirjoja alkaisivat kirjoittaa pääsääntöisesti kielelliset ääliöt ja heidät kohotettaisiin samalle tasolle parhaitten kanssa, koska kaikki määritellään yhtä hyviksi. (Ja kyllähän sitäkin tapahtuu.)
Tasa-arvo ei ole samaa kuin tasapäisyys millään alalla. Tasapäistäminen tekee elämästä tylsää.
Pidän niistä mainoksista, joissa tanssahtelee eri näköisiä ja kokoisia naisia (en ole kiinnittänyt huomiota, mitä niissä mainostetaan, ihovoiteita?) ja the other danish guy -kalsarimainokst ovat tosi hauskoja. Mutta miksi perinteinen muotiala huippumalleineen ei saisi olla olemassa siinä rinnalla? Odotin Vogue Scandivian ilmestymistä, mutta se ei ollutkaan muotilehti. Ensimmäisen numeron kannessa oli kuva Greta Thunbergistä monta numeroa liian isossa takissa ja sisältö oli jotain muuta kuin muotia.

Ulkonäkö muuttuu elämän aikana. Sekin on kiinnostava asia. Myös näihin muutoksiin pitää suhtautua itsemyötätunnolla ja lämmöllä. Murrosikäinen on kömpelö ja hermostunut, kun ei enää tunne kehonsa rajoja ja ikääntyvällä keho vanhenee. On luonnollista, että kukka lakastuu. Yhtä luonnollista on, että ihminen rapistuu. Ei siinä auta kauneusleikkaukset ja lisäravinteet. Iloinen mieli ja hyväksyvä asenne auttaa. 


PS  Sain idean tähän kirjoitukseen Ankilta (klik).    

Korona-autius

Kouvolan kävelykatu Manski 6.1.2022, Kuva, Ume

Alat muistuttaa eläintä. Vauhkoonnut, kun tapaat odottamattoman ihmisen.
(Helena Anhava Sanon silti, 1982)

Kävimme mieheni kanssa loppiaisena päiväkävelyllä vaihteeksi Kouvolan keskustassa, parhaaseen päiväkävelyaikaan. Huomaatte kuvasta, että autiota oli. Seurailimme ikkunoihin laitettua taidepolkua, joka oli niukempi kuin aiemmat. Pandemia  sekä autioittaa että niukentaa. 

Kävelykadun varrelta on jo ennen pandemiaa alkaneet kadota kaupat, sama ilmiö kuin muissakin kaupungeissa. Onneksi tilalle on tullut uusia kivoja lounaspaikkoja ja jostain syystä monta miesten parturia (olisko maahanmuuttajamiesten ansiosta, he käyttävät parturia tiheään). 
Kävelykadulle tuli remontin yhteydessä lämmitys, jossa nyt säästetään, joten katu on talvinen. Aiemmin se oli talvella kyllä lumeton, mutta märkä. Lumi on sekä esteettisempi että jalkineille parempi kuin musta märkyys, joten ihan hyvä näin.
Minä kaipaan vanhaa katua kaarevaselkäisine penkkeineen. Niiden tilalle tuli matalia lieriöitä, joilla ei viitsi istua pitkään.   
Puut tekevät Manskista kesällä viihtyisämmän, samoin jäätelökioskit, joita on ollut parhaimmillaan kolme, yksi aseman päässä yksi keskellä ja yksi tässä mistä kuva on otettu. 
Muistatteko vielä millaisia jouluvaloja oli ennen nykyisiä digisyheröitä? Siis kaikkialla, ei vain Kouvolassa. Kelloja, tähtiä... Manskilla on pitkiä huiskia, kausivalot, joiden väriä on tarkoitus vaihtaa juhlan mukaan. Niiden värit ovat kylmiä neonvärejä.  

Taas ollaan pandemian leviämisvaiheessa. 
Monet alokkaat ovat aloittaneet varusmiestaipaleensa karanteenissa, myös oma pojanpoika. Siellä ollaan yhteen tupaan suljettuina kuin vangit ja odotetaan tuleeko lisää sairastuneita ja joutuuko itse makaamaan sairastupaan. Yleensä intti koettelee aluksi fyysistä kuntoa, tässä tilanteessa psyykkistä. 
Miten käy huomenna alkavien koulujen? Ilmeisesti useissa kouluissa joudutaan temppuilemaan lähi- ja etäopetuksen kanssa joka päivä vaihtuvissa tilanteissa, kunnes on pakko siirtyä kokonaan etäopetukseen. Sympatiani koko kouluväelle, rehtoreille ja opettajille, jotka eivät tiedä, mitä aamu tuo tullessaan, vanhemmille, jotka koittavat selvitä oman etätyönsä ja kotiin jäävien lasten kanssa ja lapsille, joista pienimmät eivät kohta muista muuta aikaa kuin maskiajan. 

Loppiainen ku lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa. Sanonta siirtymisestä joulunajan herkuista arkiruokaan on ilmeisesti peräisin Karjalasta. Nykyään syödään paljolti samalla tavalla arkena ja pyhänä ilman erityistä juhla-aikojen mässäilyä, koska kaikkea on saatavilla aina, mutta kotia koristetaan innokkaasti aiheen mukaan. 

Tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli vähentää joulurekvisiittaa ja purkaa kuusi jo ennen loppiaista. Tyydyin poistamaan aluksi tonttuja ja kynttilöitä, mutta nyt on kaikki klaarattu, keittiön väri muuttunut verhon ja maton vaihtamisen myötä joulunpunaisesta keväisen vihreään ja tulppaanikimppu syrjäyttänyt joulutähdet. Perinteinen joulusta luopumisen päivä on vasta 13.1. Nuutinpäivänä. Minulla ei joulumieltä riittänyt sinne saakka. 

Valon lisääntyminen on suuri ilon aihe. Valo on merkki toivosta. Siispä ei hätää, voihan sitä olla välillä melankolinenkin. Parempaa kohti...

Ja loppuun vielä kuva joulun viimeisestä amarylliskaunottaresta.
 

Amaryllis, 8.1.2022, Kuva, Ume

Frank Furun lastenkirja ja vähän Helena Anhavaa

Lainasin kirjaston lastenosastolta kuvakirjan Mutta te ette ole äiti, josta heti kansikuvasta tiesin, että tätä kirjaa en lue 5-vuotiaalle lapsenlapselle, mutta halusin lukea sen itse ja katsoa, miten pakolaisuutta selitetään kuvakirjaikäiselle. 

Kirjassa on pieni ilman vanhempiaan saapunut pakolaislapsi, joka asuu laitoksessa ja käy sieltä käsin koulua, ehkä esikoululuokkaa. Hän kokee elävänsä sijaiselämää poissa omasta oikeasta elämästään ja pitää kaikkia häntä auttavia ihmisiä äidin huonoina korvikkeina. 
Ensimmäisellä aukeamalla ollaan koulun pihassa, jossa leikki aluksi sujuu, kunnes tyttö tuntee jonkun lapsen tai lastaan koulusta hakemaan tulleen vanhemman tuijottavan ja pitävän häntä erilaisena ja silloin hän muistaa ikävänsä, jolle hänellä ei ole sanoja.

Minun sisällä kiehuu. 
Kaikki menee sekaisin ja mustenee, 
enkä minä tiedä mistä se alkaa.
Mutta tiedän mihin se vie.
Siihen joka huutaa ja lyö.

Sitten tulee joku, joka hakee minut ja vie kotiin. 

 
Joku? Joku hakee, joku antaa ruokaa, joku haluaa keskustella siitä, mitä koulussa tapahtui. Pienen tytön "lainaelämän" ihmisillä ei ole nimiä.  Hän päättää, että sallii heidän olla kanssaan, jopa istua ihan lähellä, mutta: "Te ette ole minun äiti."

Ehkä olisi parasta nukkua "vähintään neljä viikkoa". "Sitten tahdon herätä anjeron tuoksuun." (Anjero on Somaliassa aamuruoka, puuron tapainen.)  

"Siellä minun kuuluisi olla." Voi ei, tämä on liian traagista. Itken vuolaasti lukiessani. Miten minä muka pystyisin lukemaan lapselle tätä! En mitenkään. Miksi edes pitäisi itkettää lasta?

Luontaisesti lapset näkevät toisensa samanlaisina, lapsuuden yhdistäminä. Miksi heissä pitäisi jo pieninä herättää tietoisuutta erilaisuudesta? Se mitä pakolaislapsi kammoksuu on sääli. Kirjan lapsikin unohtaa surunsa leikkiessä, kunnes siellä joku varhain valistettu tuijottaa tavalla, josta lapsi tietää, mitä tämä ajattelee. 
Tämä lasten kuvakirja on kirja aikuisille, ei lapsille. 

Vähitellen tyttöselle tulee yhä enemmän hyviä päiviä, jolloin hän unohtaa olla surullinen. Hän suostuu odottamiseen. 

 

Kuin unikuvaksi loppuun on piirretty se perhe, josta tyttö on joutunut eroon. Siellä Aysha (nimi selviää takakannen tekstistä) on tiukasti äidin sylissä ja vauvasisko tai -veli on mummilla, on isä ja vekkulin näköisiä isoveljiä ja isosiskoja. Kuva on päivätty Mogadishussa 7.10. 2013.
Todennäköisesti Ayshan toive entisenlaisesta elämästä on mahdoton.

"Sitten haluan herätä anjeron tuoksuun." Eeei... kuvassa pieni tyttö valvomassa petissään silmät suurina ja tuskaisina.

Tämän kirjan kirjoittaja, pietarsaarelainen Frank Furu on tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä ilman huoltajaa maahan saapuneiden pakolaislasten parissa ja kiittää kohtaamiaan lapsia innoituksesta ja rakkaudesta. 
On tärkeää, että tätä aihetta käsitellään ja Furulla olisikin ainutlaatuisia kokemuksia, joista voisi kirjoittaa kirjan aikuisille. Toivon sitä. 

Furu on kirjoittanut kirjan ruotsiksi Ni är inte min mamma, mutta se ilmestyi molemmilla kielillä viime vuonna. Suomentaja on Katri Tapola. 

Kuvittajana kirjassa on ansioitunut Linda Bondestam, yksi Pohjoismaiden tunnetuimpia lastenkirjojen kuvittajia. Pidän näistä kuvista, jotka ilman tekstiäkin nostavat palan kurkkuun. Pieni ihminen kiukkua ja surua silmissään kohtalon heittelemänä.  

Olen lukenut viime aikoina paljon Helena Anhavan runoja. Oman näkökulmani vahvistukseksi, sen että lasta pitäisi säästää tämän elämän kauheuksilta, kirjoitan tänne vielä Helena Anhavan runon kokoelmasta Vuorosanoja vuodelta 1973.

He jotka syyttävät vanhempiaan pakkosyötöstä
ovat alkaneet informoida lasta.
Tahtovat että alla kymmenvuotiaan on tiedettävä
Vietnamista, riistosta, metyylielohopeasta, 
liikakansoituksesta, maailman luetuista päivistä.
Ei satua ja tarinaa, vain 'asiaa'.
Eikö eliminoitaisi muukin epäasia:
                                      musiikki, kuvataiteet.
On helpompi päättää mitä lapsi tarvitsee
kuin kuunnella lasta,
menneet virheet uusissa vaatteissa.
luen viisaitten naisten muistelmia, 
Vennyn, Anna Bondestamin, Sylvi-Kyllikin.
mitä silloin kun arki ja olosuhteet ahdistivat
Prunnikujalla, Pietarsaaressa, Sörkassa:
loihdittiin ruhtinatar vankkureihin,
                                     haltiatar keittiöön,
koreat vaatteet päälle.
Mielikuvitus, minänsäilytysvaisto,
omaisuutta joka kannetaan mukana.
Totisesti,
lapsen vaeltavalle mielelle pitäisi julistaa
                                                rauhoitusaika;
jotta jaksaisi olla aikuinen tässä maailmassa
on saatava rauhassa olla lapsi.


PS
Katsokaa Sami Kieksin dokumenttisarja On Hold, neljä vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa talebanien Afganistanissa vainoamista hazara-pojista, jotka ovat nyt Suomessa nuorina pakolaismiehinä. Yksi osa oli jätetty turvallisuussyistä julkaisematta. Sarja löytyy Yle Areenasta.