Matkalta tultua, mietteitä ja muistelua

Matkoja on monenlaisia.
On sellaisia joissa mennään uuteen, tuntemattomuutensa vuoksi vähän tai paljon  jännitystä aiheuttavaan, ja sellaisia joissa mennään tuttuun, koska silloin tietää, mitä saa tai koska halutaan verestää vanhoja muistoja. 
Äskeiseen Englannin matkaamme liittyi vähän kaikkea, ja siksi se tuntuu paljon pitemmältä reissulta kuin  mitä se kalenterissa on.

Sidmouth Sid-joen laaksossa, toukokuu 2026, kuva: Ume

Ensimmäinen puoli matkasta oli meille uudessa, idyllisessä Sidmouthin merenrantakaupungissa lounaisrannikolla. Siellä asustimme tuttavapariskunnan luona. Diana on vanha tuttu, hän oli viimeksi meidän vieraanamme kolme vuotta sitten, mutta hänen miestään Colinia emme olleet erinäisten syiden vuoksi koskaan tavanneet. Paljon uutta siis.
Pelkäsin, että englannin keskustelutaitoni olisi ruosteessa ja yllätyin iloisesti, kun vanha taito palautui nopeasti kielikylpyyn pulahdettua.

Kylänäkymä, Sidmouth, kuva:Ume

 
Toisen osan matkasta olimme Lontoossa hotellissa. Edellisessä kirjoituksessani kerroin kahdesta Lontoon matkastani, siitä, jossa olin 18-vuotias ja yksin matkassa ja siitä, jossa olimme nelihenkisenä perheenä ja viides jäsen ilmoitteli olemassaolostaan.
Yksi reissu oli näiden välissä. Se oli naimisiinmenomme jälkeen, myöhästynyt häämatka. Tältä matkalta muistan, miten menimme 100 Club -jazzklubille (se on vieläkin olemassa, googlasin) ja juontaja alkoi yllättäen kuvailla meitä ja osoitteli meidän suuntaamme kertoen omistavansa seuraavan kappaleen tälle nuorelleparille. Se oli klassikko I Can't Give You Anything But Love, Baby. Oltiin varmaan hyvin nuoren ja köyhän näköisiä, minä pitkälle raskaana, esikoisesta silloin. 

Nyt olisi paljon kertomista. En tee tällä kertaa mammuttikirjoitusta, vaan ehkä pari aiheeseensa keskittynyttä juttua. Katsotaan, miltä tuntuu. 
 
Haluaisin kirjoittaa Sidmouthin vehreydestä, kirjastosta, lelumuseosta, valokuvaklubin illasta, lukuisista harrastuskerhoista kroketista puutarhanhoitoon, vapaaehtoistoiminnoista luonnon hyväksi, arboretumista, hunajafarmilla käynnistä.

Sidmouthin valokuvakerhon ilta, kuva: Ume
Diana violetissa villatakissa vasemmalla, minä vieressä harmaassa neuleessa. 
Kouvolan kameraseuralla on yhteistoimintaa Sidmouthin kerhon kanssa. 

 
Oli mielenkiintoista olla mukana ikätovereiden elämässä ja katsoa, miten arkiset asiat hoituvat heillä, katsella uutisia ja lukea sanomalehtiä.

Lontoosta päällimmäisenä mielessä ovat taidemuseo MOCOn ja The Photographers' Galleryn upeat näyttelyt, iso Pro-Palestine mielenosoitus, Nakba Day, ja sen vastamielenosoitus, metrot ja tungos. 
Tämän päivän Lontoo tuntui minun ikäiselleni arkisemmalta paikalta kuin ensimmäinen 70-luvun lopun Lontoon matkani teini-ikäiselle, joka ei ollut käynyt edes kotimaassa paljon missään. Silloin kaupunki oli nuorison ja uuden musiikin keskus. Diskoja oli kaikkialla, Lontoo sykki niiden rytmissä ja lupasi seikkailua. Minä innostuin suurkaupungin eloisuudesta, olisin halunnut jäädä sinne.
Nyt jos saisin valita, niin asuisin ehdottomasti mieluummin Sidmouthissa. 

Piccadilly Circus, London, toukokuussa 2026, kuva: Ume
Tähän Eroksen veljen, Antareksen, patsaan juurelle kaikki hippimieliset kokoontuivat aikanaan rauhaa ja rakkautta julistaen.

 Nakba Day -tapahtuma Lontoossa 15.5.2026, kuva : Ume.
Nakba Day on palestiinalaisten vuosittain toukokuun 15. päivänä viettämä muistopäivä. Sana 'nakba'  tarkoittaa katastrofia ja sillä viitataan vuoden 1948 tapahtumiin, jolloin yli 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan Israelin itsenäistymissodan seurauksena. Muistopäivänä palestiinalaiset ympäri maailmaa vaativat oikeutta palata takaisin omiin tai esi-isiensä koteihin nykyisen Israelin alueelle.

Tässä Unton kanssa vaeltelemassa Sidmouthin rehevässä
metsikössä. Muratit peittivät puiden runkoja
ja piikkipaatsama loisti isoina pensaina.
Kuva: Diana

Kyllä minäkin otin kuvia, olen tehnyt niitä kymmeniä, vaikka kaikki tämän juttuni kuvat ovatkin toisten ottamia.
Loppuun vielä kuva kotialbumista 80-luvun alusta. Tällöin tutustuin Dianaan, joka oli lontoolaisen kuvaviestinnän oppilaitoksensa kanssa opintoretkellä Kajaanissa. Miestäni Untoa pyydettiin tulkiksi, ja siellä yksi opiskelija, Diana, oli kysellyt mahdollisuutta päästä kuvaamaan oikeaa elämää. No, me olimme hiihtolomalla, ja hyvä ystäväni kerrosta ylempää oli tehnyt selväksi, että me ahtaasti asuvina voimme majoittaa vieraitamme hänen asuntoonsa, kun hän on lomilla - ajatelkaa, miten harvinaista tällainen! - ja niin mieheni soitti ja kysyi, haluanko hiihtolomavieraan pariksi päiväksi. Tietenkin halusin. Unto kuljetti Dianaa kuvaamassa metsurin työtä ja maalaisemännän leipomispäivää.
Kuvassa olemme saattamassa vierastamme bussille. 

 

Äitienpäivän alla, matkalle lähdössä

Olen tekemässä valmisteluja Englannin matkaan. Pitkästä aikaa sinne.

Olen käynyt Englannissa neljästi. Ensimmäinen kerta oli osallistuminen kansainväliselle nuorten työleirille yo-kesänä 1969 (pistin huolettomasti kaikki lahjaksi saamani rahat siihen, koska oli pakko päästä jonnekin) ja viimeisin oli viikon mittainen kieltenopettajien monikulttuurisuuskurssi Manchesterin yliopistossa vuonna 1999, siinä välillä pari muuta reissua.
 
Nyt menemme mieheni kanssa ensin tapaamaan brittiystäviämme pieneen Sidmouthin kaupunkiin Devoniin ja sieltä Lontooseen turisteiksi. Kaupunki lienee muuttunut melkoisesti sitten 80-luvun alun, jolloin olimme siellä nelihenkisenä perheenä, tai oikeastaan viisihenkisenä, koska matkan aikana kävi ilmi, että viides jäsen on liittymässä perheeseemme. Outo olo ei johtunutkaan uusista ruuista.
 
Vietimme ennen Lontoota kymmenisen päivää saman henkilön, Dianan, talossa, jonka luo nytkin menemme, mutta hänen silloinen kotinsa oli eri osassa Englantia, Viney Hillissä Gloucestershiressä lähellä Walesin rajaa.
Emäntä itse oli työmatkalla, mutta saimme käyttää hänen taloaan ja autoaan. Hän oli aiemmin vieraillut meillä Kainuussa ja päässyt kuvaamaan rönttösten paistoa, metsurin töitä ja muuta silloista maalaiselämää mieheni opastuksella.

Elämä Viney Hillissä oli idyllistä, kuin brittisarjoissa.
Maitopullot tuotiin takaovelle, kaikki kylässä tervehtivät meitä ja saimme vieraitakin. Vaalit olivat lähellä ja kampanjatyöntekijät  kulkivat taloissa jakamassa tietoa omista ehdokkaistaan.
Taloa lämmitettiin hiilillä, joita kannettiin vajasta. Naapurin rouva, Mrs Ruck, neuvoi käytännön asioissa. Käki tuli kukkumaan muuriaidan päälle ja irrallaan kulkevia lammaslaumoja piti varoa mutkaisilla kyläteillä ajellessamme. Puut kaartuivat tien päälle kauniisti auton kattoa hipoen.
Kun pääsimme Lontoosen mieheni tuumasi, että nyt hän vain lepää, oli ajellut vasemman puoleisessa liikenteessä ja muuta väsyttävää, eikä sielu ollut kuulemma vielä ehtinyt mukaan. Minä taas olin virkeä ja innoissani, mitä sitä nyt aikaa hukkaamaan, kun ollaan Lontoossa. Otin pojat mukaan ja lähdimme ajelemaan metrolla, pienempi 4v nukahti kainalooni. Minusta oli ihanaa olla pienten lasten äiti. Olin silloin yleensäkin hurjan luottavainen, elämänhaluinen ja aina iloinen. 
Haluaisin olla edelleen samanlainen, mutta en ole. Olen paljon epävarmempi. Vanheneminen on ajoittain kuin murrosikää, hämmentävää.

Viime yönä näin taas sen koulu-unen, jossa kuljen pitkää koulukäytävää ja olen hukassa. En osaa luokkaani. Oppilaatkin varmaan jo odottavat. Minulla pitäisi olla luokassa äänite tiettyyn kuuntelutehtävään, mutta en ole varma, löydänkö sen. Kaikki on jotenkin sekavaa. Perässä kävelee joku ulkomainen vierailija jutellen toisen mieshenkilön kanssa. En tunnista häntä äänestä. Ovatko he tulossa minun luokkaani? Yhtäkkiä kauhea aavistus, ei kai minulla ole paplari keskellä päätä. Tungen papiljotin laukkuuni, se on jonkinlainen kori, onkohan se äänite siellä. Ja sitten molemmat korin sangat katkeavat...

Olen lukemassa Tiina Rajamäen kirjaa Koulu, todella erinomainen kirja koulun muutoksista ja opettajan romahtamisesta. Tämä varmaan vaikutti uneeni, joka toistuu silloin tällöin erilaisina variaatioina.

Luin hiljattain ruotsinsuomalaisen muusikon ja kirjailijan Anna Järvisen omasta elämästä ammentavan lyyrisen, kauniin pienoisromaanin Arvaamaton.
Tytär on ollut jo lapsena yksinäinen ja turvaton. Nyt äiti on muistisairas, ja keski-ikäinen, selkäkipuinen tytär tietää, että enää ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, että äiti pitäisi hänestä huolta. Tytär väsyy hoitajan roolissaan, vaikka jaksaakin paljon.
Seuraavan sitaatin myötä toivotan kaikille hyvää äitienpäivää!

On vain niin orpo olo
tarvitsisin äidin
jonkun  joka katsoo
että minä voin hyvin
etten minä palele
tai ole nälissäni
tai surullinen
tai yksinäinen.

Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.

Sarja Small Axe kertoo brittiläisestä rasismista

Yle-Teeman Musta kesä- kokonaisuudessa ja Yle areenalla on parhaillaan katsottavissa BBC:lle tehty viiden elokuvan antologia Small Axe Englannin afrokaribialaisen väestön kokemasta syrjinnästä. Elokuvat sijoittuvat tositapahtumiin vuosien 1969 - 82 Lontoossa. Sarjan ohjaaja, tuottaja ja osakäsikirjoittaja Sir Steve McQueen sai palkintoja heti ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Hunger, joka kertoo IRA-aktivistien nälkälakosta 80-luvulla. Taistelu ihmisoikeuksista on McQueenin elokuvien tärkein teema. Vuonna 2014 hän sai parhaan elokuvan Oscar-palkinnon elokuvastaan 12 Years a Slave, joka kertoo orjien elämästä 1800-luvun USA:ssa. 

McQueen on itsekin elänyt karibialaisten vanhempien lapsena Lontoon karibialaisyhteisössä ja kokenut rasismia. Hän on kohdannut aluksi paljon esteitä ja vastustusta, mutta jatkanut lannistumatta ja saavuttanut lopulta menestystä valitsemallaan alalla. Voi sanoa, että hän on yksi niistä pienistä kirveistä, jotka ovat sisukkaasti nirhanneet isoa rasismipuuta nostamalla esiin ihmisten taustoista johdettua eriarvoisuutta ja vaatimalla parempaa.
Elokuvan nimi tulee reggaelaulaja Bob Marleyn kappaleesta Small Axe.

If you are the big tree, let me tell you that
We are the small axe, sharp and ready
Ready to cut you down (well sharp)
To cut you down

Englanti tarvitsi toisen maailmansodan jälkeen työvoimaa ja houkutteli ihmisiä siirtolaisiksi Karibian saarilta. Ongelma on siinä, että nämä ihmiset ja heidän perillisensä kelpuutettiin vain huonopalkkaisiin palveluammatteihin. Heidän tekemänsä ruoka kelpasi, mutta jos joku halusi olla ravintolan omistaja niin se oli jo liikaa.   

Elokuvista ensimmäinen Mangrove kertoo karibialaisravintolasta, johon poliisit hyökkäävät milloin minkäkin keksityn syyn vuoksi. Oikea syy paljastuu kommentista, jonka konstaapeli Pulley sähisee ravintolan omistajan Frank Crislow'n korvaan.

– Kuka sinä oikeen luulet olevasi? Avaat ravintolan kuin isokin pomo. Tulette tänne kirjavissa vaatteissanne makaamaan meidän naisten kanssa. Mutta arvaas mitä? Semmoinen peli ei vetele. Ei jos minulta kysytään.
(oma suomennokseni elokuvan dialogista)

Ravintola on yhteisölle tärkeä kokoontumispaikka ja korvike Jamaikalle, Aruballe, Saint Lucialle ja muille kauniille Länsi-Intian saarille, jotka väikkyvät entisinä kotiseutuina saarilla syntyneiden mielissä. Nuoremmat eivät kestä perusteettomia hyökkäyksiä maanmiehensä kapakkaan, vaan ryhtyvät järjestämään mielenosoitusta. Mielenosoitus johtaa pitkään oikeudenkäyntiin ja ihme tapahtuu: ensimmäistä kertaa Lontoon poliisi saa tuomion rasismista, jota silloin kutsuttiin rotusyrjinnäksi. 

Musiikki on tärkeässä osassa kaikissa viidessä Small Axe -elokuvassa, mutta varsinkin  elokuvassa Lovers Rock, joka eroaa muista siinä, että se ei kerro rasismista, vaan suvantona muiden elokuvien näyttämille synkeille tarinoille vie katsojan viikonlopun juhliin, joissa musisoidaan ja tanssitaan. Musta väestö jaksaa viikon ankeuden, kun tietää voivansa viikon lopuksi pukeutua hyvin ja nauttia. Kuvaaja näyttää ehtivän kaikkialle. Välillä kuvassa on rytmiä hakkaavia jalkoja, välillä naisten käsiä kauniissa asennoissa kavaljeerien hartioilla. Reggae ja soul virtaavat, ihmiset liikkuvat kuin hypnoosissa; katsoja ei huomaa, ettei puhetta ole ollut pitkään aikaan, koska on itse niin mukana musiikin ja liikkeen maailmassa. Musiikki on näille ihmisille virvoittavaa ja syvää kuin elämän syke. 

Red, White and Blue kertoo Lontoon ensimmäisestä mustasta poliisista Leroy Loganista, joka kokee epäluuloa omiensa taholta ja suoranaista vihaa usean kollegan ja järjestelmän taholta. Vanhemmat ovat onnistuneet kouluttamaan lapsensa korkealle, tutkijaksi, mutta tämä haluaakin ruohonjuurityöhön, muuttamaan valkoisten suhtautumista omaa yhteisöään kohtaan ja korjaamaan lannistumisen tunteita yhteisön sisällä. Vanhemmissa ihmisissä on paljon luovuttaneita ja nujerrettuja. Thatcherin ajan koleus tuntuu ilmapiirissä. Loganin oma isäkin on kokenut tilanteen, jossa ei saanut mitään korvausta jouduttuaan syyttömänä poliisien murjomaksi. Hän näkee poikansa valitseman tehtävän toivottomuuden, samoin katsoja, jonka on tätä elokuvaa katsoessa vaikea uskoa pienen kirveen iskujen voimaan. 

Kun sarjan aiemmissa elokuvissa on kysytty, miksi musta ihminen ei voi olla ravintolan johtaja tai poliisi niin neljännessä, jonka nimi on Alex Wheatley, esitellään lastenkodissa kasvaneen ja vankilaan tuomitun pojan päätyminen lukemisharrastuksen kautta kirjailijaksi.

Sarjan viimeisessä elokuvassa Education tartutaan siihen tapaan, miten karibialaistaustaisia lapsia on siirretty tavallisista kouluista ns heikkolahjaisten erityiskouluihin (Educationally Subnormal School) näin varmistaen sen, että tämä väestö pysyisi heille määrätyssä asemassa. Kingsley-pojan ahdinko koskettaa, topakka äitikään kun ei aluksi ymmärrä mistä on kyse. Elokuvassa kuvattu "erityiskoulu" suorastaan nauratti, varsinkin kohtaus, jossa "opettaja" esittää kitaran säestämänä trubaduurintaitojaan saattaen lapsiparat nuokkumaan pulpettiensa päälle.  Ohjaaja on kertonut, että joutui itse kuvaamansa kaltaiseen laitokseen. 
Education päättyy mahtavasti pauhaavaan musiikkiin, jonka aikana oli hyvä miettiä elokuvan sisältöä. 

Suosittelen tätä sarjaa, jos haluat katsoa laatuelokuvia, joissa on sanoma. Ensimmäinen elokuva on päälle kaksituntinen, toiset vähän toista tuntia pitkiä.

Minä voisin katsoa Lovers Rockin ja Educationin uudelleen, ja katsonkin. Lovers Rockin sen tunnelman vuoksi ja Educationin topakan äidin ja pikku vintiö Kingsleyn hahmojen vuoksi ja sen komiikan, millä "epänormaalin koulun" toiminta näyttäytyy. Eipä se tavallinenkaan 70-luvun brittikoulu kovin hääppöiseltä näytä.