Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 2 (kirjoja, yksi elokuva ja sarjoja)

Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026
Anni Maajärvi, Metsäkertomus

6. KIRJAT

Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!

En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.

Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa. 

Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.

Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.

En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa  kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa. 

Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
   

Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."

Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.

Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.  

7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT 

Osa DVD-levyn kansikuvaa

Katsoin musikaalielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin (1939). Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina englantilaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä. 
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.  

Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.

Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille. 

En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena. 
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.  

Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.  
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!

Sippolan Taidekeskus Antareksen
seinällä kiipeilevä kasvi

Fernando Aramburu, Poika

 

Espanjalaiskirjailija Fernando Aramburun romaani Poika, 2026, (alkuteos El niño, 2024) perustuu tragediaan, joka kohtasi Ortuellan kylää vuonna 1980. Paikallisessa koulussa tapahtui räjähdys, jossa kuoli viisikymmentä lasta. Aluksi syypääksi epäiltiin Baskimaan itsenäisyyttä ajavaa ETA-terroristijärjestöä, mutta syy olikin putkimiehen inhimillinen virhe. 

Kannen sisäpuolen mainoksissa on Esquire-lehdeltä lause, joka kertoo oleellisen:"Raaka, tunnepitoinen ja syvästi kunnioittava."

Yksi viidestäkymmenstä räjähdyksen uhrista on kuusivuotias Nuco, jota jäävät kaipaamaan äiti Mariaje, isä José Miguel ja isoisä Nicasio. Kukin heistä elää suruaan eri tavalla. 

Nicasio, jolle lapsenlapsi oli kaikki kaikessa, ei ota hänen kuolemaansa vastaan, vaan kuvittelee pojan elävän. Hän juttelee tälle kadulla kulkiessaan ja käy säännöllisesti kolumbaariossa pojan uurnalokeron, nissin (minulle uusi sana), äärellä uskoutumassa. Kaikkein mieluiten hän siirtyisi telttaan asumaan hautausmaan muurin viereen, mutta ei Mariajen vuoksi voi. Kyläläiset pitävät mielikuvituskaveriaan hellivää vanhaa miestä tärähtäneenä, ja tytär on huolissaan, mutta myös ymmärtää isänsä selviytymiskeinoa.

Kuten tavallista, hautalokeroiden edessä ei seisonut ketään. Kolumbaario näytti hylätyltä. Hemmetti mihin kuntoon tuo seinä on päässyt, se romahtaa vielä joku päivä, eikä kukaan välitä, Nicasio jupisi sateenvarjonsa alla. Ja samalla kun hän selitti Nucolle, miksei ollut käynyt niin pitkään aikaan, hän yritti hangata ensin nenäliinalla ja sen jälkeen popliinitakin hihalla hautakiven suojalasia kuivaksi. Vanhempasi ähertävät tosissaan hankkiakseen sinulle korvikkeen, Nuco kakkosen, mutta älä huoli, ei ne ole onnistuneet eivätkä tule onnistumaan vastaisuudessakaan. 

Mariaje katsoo eteenpäin. Hän saa tukea mieheltään, jota kannattelee haave uudesta lapsesta. Myös huoli isästä tuo merkitystä elämään. Mariaje kokee välillä myös tarkoituksettomuutta. Hän turruttaa apeuttaan syömällä. Uskontoonkin hän yrittää turvautua, lähinnä käymällä kauppaa jumalan kanssa. Kun hän kokeilee lähteä Bilbaoon "ihmisten ilmoille", hän saa kokea, ettei kuulu siihen elämään enää, ja kotiinpalatessa koko yritys irtiotosta alkaa tuntua niin huvittavalta, että hän purskahtaa pitkästä aikaa makeaan nauruun. 
 
Entä José Miguel? Kuka lohduttaisi José Miguelia, joka kohtaa uusia iskuja eikä jäyhien baskimiesten tapaan pysty uskoutumaan kenellekään.
Jätän José Miguelin kuvauksen vähemmäksi juonellisista syistä. 

Pidän kaikkien kolmen suruajan selviytymiskeinojen kuvauksia erittäin uskottavina. Tiedän omasta kokemuksesta ja sivusta seuranneena, että näin me ihmiset toimimme.

Syvä kunnioitus tragedian kohdanneita kohtaan näkyy kirjassa monella tavalla.
Kertojina toimivat hän-muodossa henkilöitä ja tapahtumia asiallisesti ja lempeästi tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, kirjailijalle uskoutuva ja tätä henkilökuvissa, varsinkin miehensä kuvaamisessa, ymmärtämykseen neuvova Mariaje, nyt jo vanhana naisena, ja kolmantena vielä itse tekeillä oleva kirja. 

Toivon hartaasti, että kirjailija pidättäytyisi tekemästä minusta rujoa inhimillisten kärsimysten tulkkia, jonka pääasiallisena tavoitteena on ruokkia mahdollisten tulevien lukijoiden sairaalloista uteliaisuutta.
Niin paljon nuo vuoden 1980 lokakuun 23. päivän tapahtumat järkyttivät onnettomuuden uhrien perheitä, että se tästä enää puuttuisi, jos kirjoittajani sen lisäksi vielä liioittelisi, vääristelisi tai yrittäisi keventää niitä sensaationhakuisuudella tai muilla vilpillisille kronikoitsijoille tyypillisillä tehokeinoilla. 
    Tiedän kirjailijan tutkineen tarkkaan erästä läheltä otettua valokuvaa, joka julkaistiin useissa sanomalehdissä noihin aikoihin. Tämä selvisi minulle muistiinpanoista, joita kirjailijalla on tapana tehdä vihkoonsa. 

Turha huoli! Se kuva, minkä Fernado Aramburu välittää onnettomuudesta on koskettava ja kunnioittaa omaisia toisin kuin El Paisin, Deian ja La Vanguardian julkaisema shokeerava uutiskuva ja La Vanguardian otsikko "Tragedia ristiinnaulitsi baskit". 

Kirjailija selittää esipuheessaan, miksi pani romaanin kommentoimaan itseään ja minkä vaaran tämä kerronnallinen ratkaisu sisältää. Jotkut lukijat haluavat ehkä vain lukea juonellisen tarinan ja pitävät tällaisia pohdiskelevia suvantokohtia häiriönä. 
Minusta ne ovat paikallaan juuri suvantokohtina, ja korostamassa moraalista asennetta aihetta kohtaan. 
Näissä jaksoissa on myös yksityiskohtia ja sellaista tietoa henkilöistä, jota ilman en olisi halunnut jäädä. 
Kirjailija huomauttaa lopuksi, että jos lukija on eri mieltä hänen kanssaan näiden kymmenen kohdan tarpeellisuudesta, niin niiden yli on helppo hypätä, koska ne on painettu kursiivilla.   

Lopuksi kirja onnittelee kirjoittajaansa siitä, että tämä kirjoitti lyhyen romaanin ja iloitsee siitä, että kirjassa ei ole turhaa opettavaisuutta tai liian korostettua sanomaa. 
No, päälle 200 sivua on mielestäni ihan kunnon kirja. 
  
Useilla sisaruksillani, eli saman kirjailijan muilla lapsilla, on mittaa reilut kuusisataa sivua. Minulle riiittävät hyvin nämä sivut, jotka minulla on. 

Muuta en pyydä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen. 

Minulle kirjan sanoma on toisista välittäminen ja se, että elämä on sattumanvaraista, emmekä me tiedä, miten reagoimme ennen kuin olemme joutuneet kohtaamaan kaikkein pahimman.

Nykyajan elämänohje, varsinkin naistenlehtien artikkeleissa, on vapauttaa itsensä toisten palvelemisesta, toteuttaa itseään ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. Kuitenkin paras tyydytys ihmiselle tulee toisten huomioon ottamisesta ja hoivaamisesta. Eikö epäitsekkyyys enää olekaan hyve?
Kun Mariaje muistelee häitään, joissa noudatettiin äidin ja anopin toiveita, hän tuumii, että sitähän aikuiseksi kasvaminen on, että suostuu kompromisseihin ja tekee asioita muiden mieliksi.
Käymme töissä, jotta joku muu rikastuisi, orjuutamme itsemme kotitöillä, maksamme laskut, joudumme sietämään rasittavia ihmisiä hymy huulilla... Varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. 

Kirja on minulle merkityksellinen, enkä muunlaisista enää välitä kirjoittaakaan. 

Yksi hauska asia, mikä heti kirjan alussa pysäytti oli se, miten omanikäisiä ja nuorempiakin kuvataan kirjoissa ja mediassa. Kirjailija kertoo Nicasion kävelystä hautausmaalle seuraavasti:
Toisinaan hän ottaa mukaansa sateenvarjon, vaikkei taivaalla näkyisi ainuttakaan pilveä, sillä hän käyttää sitä keppinään ja kipuaa askel kerrallaan mäkeä ylös mutisten hiljaa itsekseen, verkkaisesti astellen ja hengittäen työläänpuoleisesti, niin kuin nyt seitsemääkymmentä lähentelevä mies hengittää. 

Seitsemääkymmentä lähentelevä! Heh, minä alan lähennellä kahdeksaakymmentä ja muistelen että kymmenen vuotta sitten olisin ollut aivan tyttönen vielä. Ehkä aika kultaa muistot, ja ehkä en näe itseäni kuten muut näkevät. Äskeisellä Helsingin reissullakin kaaduin polvilleni kadulle uupumuksesta, kun oli kävelty pitkä päivä lapsenlapsen kanssa ja oltiin palaamassa illalla elokuvista.
Mutta joo, se lupaamani kirjoitus Oi nuoruus! on minulla vieläkin kirjoittamatta. Sitähän katsokaas ehtii hieman vähemmän näin vanhemmiten. 
 
Hain kirjastosta Aramburun romaanit Äidinmaan ja Tervapääskyt, yli 600-sivuisia jättejä. Muita hänen kirjojaan ei ole suomennettu. 
Kaikissa kirjoissa näyttää olevan suomentajana Sari Selander.
Pidän Pojan suomennoksesta kovasti. Se lämpö ja kauneus, mikä suomennoksessa välittyy, ihastuttaa minua.