Timo K. Mukan romaani sai minut pohtimaan "tuomareita", silloin ja nyt

 

   Minun rakkaani itkee näin
   laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
   Minä rakkaani hylkään
   Minä rakkaani annan
   Minun lintuni jälkeeni ui...

Luin Timo K. Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) uudelleen. Ensimmäisen kerran luin sen 60-luvulla, jolloin Lapin murteet olivat itselleni täysin vieraita. Nyt Mukan dialogien kieli tuntui tutulta Sodankylästä kotoisin olevan miniän ja hänen kauttaan tutuksi tulleiden ihmisten kautta sekä myös useiden Lapin murteita käyttäneiden kirjailijoiden ansiosta.
Huomasin, että Mukan romaani ei ollut menettänyt minun kohdallani mitään lumovoimastaan. Elämänkokemukseni ansiosta koin jotkut asiat paljon syvemmin kuin silloin alle kaksikymppisenä. 

Kirja alkaa runolla, jossa on Eino Leinon jylhien runojen kaikuja ja jatkuu proosalla, joka vie lukijan ensin tarkastelemaan kirjan tapahtumien maisemaa ja sen jälkeen mukaan tässä maisemassa elävien ihmisten elämään.  

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena. 

Samalla tavalla Aleksis Kivi vie lukijan hämäläiseen peltomaisemaan katselemaan kuin yläilmoista Jukolan taloa ja sen ympäristöä ennen kuin tutustuttaa hänet seitsemään veljekseen.  

Mukan kirja herätti rujojen uskonnollista hurmosta kuvaavien kohtaustensa vuoksi närkästystä varsinkin lestadiolaispiireissä.
Seurojen muuttuminen seksiorgioiksi ei ole pelkästään Mukan kuvitelmaa. Olen lukenut tällaisesta uskonnon harjoittamisesta muualtakin ja muidenkin lahkojen piiristä, mutta ilmeisesti tämä on asia, josta olisi pitänyt vaieta, kuten Mukan luoman Siskonrannan kylän väkikin vaikeni ja seurasi tarkkaan toistensa siveellisyyttä seuratapahtumien ulkopuolella.

   Poudan Elina, joka on istunut aivan saarnaajan edessä, nousee seisomaan. Monet seuraavat hänen esimerkkiään, heidän silmänsä harittavat, kyynelet eivät enää vuoda, vartalot huojuvat edestakaisin. Mäkelän äijä maiskauttelee suutaan, puristelee hurmioituneen naisen rintoja, Kurkelaisen emäntä tömistää jaloillaan. Saarnaaja alentaa äänensä kuiskauksiksi. Outakodan Armaan lyhyt, korkearintainen vaimo itkee:
   - Antheeksi jiesus, antheeksi... Yöläki mie sinua rukkoilin... silti meni lehmä... antheeksi...
   - ... a-iih-hi-hi-ih-jih-haih jiesus rakas  jiesus kristus anna antheeksi minun synnit..., voihkii Poudan Elina. 
   Mäkelän Alli nousee nurkasta huojuen hurjasti edestakaisin ja huutaen täyttä kurkkua - hän puristaa raamattua laihoissa käsissään. Mies, joka tulee kopeloimaan hänen reisiään, kaatuu rähmälleen lattialle. 
   - ...aaa-aaah-haaa-ha-haih hii-ih...
   - Jiesus kristus jiesus jiesus, tempovat Allin huulet.
 
Mukka sai kritiikkiä osakseen myös "rumien sanojen" käytöstä. Mukka on kuunnellut tarkalla kirjailijan korvalla ja luulenpa, että juuri näin 40-luvun lopun pohjoisen kylissä on puhuttu, eikä kai sillä väliä vaikka ei olisikaan, Siskonranta on Mukan luoma maailma. Olen huomannut, että Lapissa ei sievistellä, vaan puhutaan nykyäänkin rohkeammin termein sukupuoliasioista kuin muilla itselleni tutuilla alueilla.

   - Kuolu Aino?
   - Joo. Keskenmeno ollu kova kuulemi...
   - Vai niin. 
   Miehet pysähtyivät hetkeksi katsomaan toisiaan.
   - Heitti perse pellaamasta, rähähti joku nauramaan.
   - Mieki siellä kerran kävin... hereässä se oli perse Ainola...

Pysähdyin miettimään, uskaltaisiko kukaan kirjailija kirjoittaa jonkun tietyn alueen väestä näin tänä nipottavana aikanamme, vallankaan muualla kuin kuvatulla seudulla itse pysyvästi asuva ja erityisesti, jos kyseessä on Lappi tai saamelaiset. Mukan romaanissa on yksi saamelainen, Oula Nahkamaa. Hänet on kuvattu lyhyeksi, länkisääriseksi pikisilmäksi lappalaiseksi, eli nykykäsitysten mukaan tuomittavan  "vanhanaikaisesti" ja kulttuurisesti omien, ellei kirjoittaja itse kuulu samaan ryhmään.  
Nolattaisinko teos sisältövaroituksella, samanlaisella kuin Katariina Sourilta tilattu valoteos Pohjan kosketus Lux Helsinki -tapahtumassa: "Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta."

Niin. Ollaanko nykyään niin tosikkoja, että ei anneta taiteilijoiden luoda rauhassa omaa taidettaan, vaan oma persoona sekä työt pitää hyväksyttää itsensä tuomareiksi korottaneilla somepauhaajilla? Eikö näin synny aika yksipuolista taidetta? 

Mukan esikoisromaania on vaikea uskoa teini-ikäisen kirjoittamaksi. Mukka oli 19-vuotias, kun teos julkaistiin ja kirjoittaminen oli tapahtunut parina edeltävänä vuonna. Miltä raskaana oleminen tuntuu, mitä tapahtuu synnytyksessä ja miltä vanhenevan ihmisen kehossa tuntuu, kaikki tämä on ollut kirjoittajan oman kokemuksen ulkopuolella. Hänen on täytynyt olla tarka havainnoija. Mukkahan harrasti lapsena myös piirtämistä ja opiskeli kuvataiteita.
 
Kirjan vahvuuksia ovat vahva kyläyhteisön ja töiden kuvaus, uskottavat henkilöhahmot, kauniit luontokuvat ja se tietty Mukalle tyypillinen rujon ja lyyrisen yhdistelmä, mikä tekee hänen tekstistään erilaista kuin kenelläkään muulla. Rankan elämän kuvauksia rytmittävät proosarunot saavat tekstin tuntumaan kuulaalta balladilta. 
Uskonnon läsnäolo tuntuu yhteisössä vahvana. Rukoillaan, kadutaan ja nöyrrytään. Mukka on nimennyt kirjansa kaksi osaa virren säkein, Sinua kaipaa sydämeni ja On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni.

Mukan nuoruus näkyy mielestäni hänen tinkimättömyydessään (aavisti varmaan tiettyjen tahojen kritiikin, mutta ei nöyristellyt) ja siinä että hänen päähenkilönsä ovat nuoria ja uhmakkaita. 
Maa on syntinen laulu nostaa esiin 19-vuotiaan uljaan ja vahvan Martan, jota ei määräillä järkiavioliittoon. Martta on se joka ottaa, ja hän ottaa kenet haluaa.

Epäilen, että aikamme tuomaroiva ja naisen heikkona näkevä mielipideilmapiiri ohjaa pitämään raskaaksi tulevaa Marttaa uhrina. Martta ei ole kuitenkaan sen enempää uhri kuin muutkaan. Elämä on raskasta ja yksinäisyys vaanii. Jokainen siskonrantalainen etsii lämpöä sieltä mistä saa. Martta eroaa ympäristönsä ihmisistä siinä, että hän ei tyydy vähään. 

   Kuin joutsenen laulu on elämä naisen
   laulujoutsenen haikea lunkutus
   lennossa ylitse jäätyvän maan
   Ja lompolon pintaa halkoen pyörteisiin
   laskeutuu joutsen lennostaan
   ja soutaa lupikkorantaa etsien.

   Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
   jonka sieluun on tullut himo
   kuin suurena mustana kukkana
   laulaja laulaa.

Mukka kirjoitti yhdeksän teosta kuuden vuoden aikana. Hän sai palautteeksi mediassa sekä kiitosta että erittäin ala-arvoista kritiikiksi naamioitua mölinää.
Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa nimellä tai nimettömänä keksii vitsinä julkisuuden henkilöistä pilkkakollaaseja, meemejä tai videoita. 
Sanotaan älä välitä, ohita, mutta näitä asiattomuuksia on vaikea ohittaa, koska valtamedia nostaa niitä kaikkien meidänkin tietoomme, jotka emme somen syövereissä kovin paljon aikaamme kuluta. 
Mietin tässä myöhempää keski-ikää elävän Katariina Sourin tapausta ja sitä, miten toinen nainen kehtaa nostaa esiin ivaten hänen teini-iän Playboy-episodinsa todisteeksi siitä, että hän ei kelpaa taiteilijaksi, kuten tämä arvon pilkkaaja, joka on ilmeisesti täydellinen ja tahraton ihminen.  

Paikallisen PK-lehden (PK=Pohjois-Kymenlaakso) tekstiviestipalstalla oli jokin aika sitten hyvä kirjoitus, jota lainaan ohjeeksi vuodelle 2024 itse kullekin ja varsinkin heille, joille some on mestarointi- ja ilkeilyareena. 
"Oletko sinäkin toiselta ammatiltasi tuomari? Jakelet päivittäin ankaria tuomioita milloin mistäkin. Arvosteltavaa löytyy runsain mitoin lähimmäistesi tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Miltä tuntuisi pitää vapaa päivä tästä aika raskaasta kakkosvirasta? Entäpä jos emme arvostelisi muita ihmisiä, vaan hyväksyisimme toinen toisemme. Mielenrauha on kallisarvoinen asia uhrattavaksi oikeassa olemisen alttarille." 
  
Kiitos kirjan kannesta Markus Pyörälä! Joutsenkuvio ja niin Mukan maailmaan sopivat värit, veriviirujen tahrima valkoinen, punainen ja musta.  Tämä kirja on vuodelta 2013, ties kuinka mones painos.
Katselin myös toista kirjaa vuodelta 1975, jossa oli smaragdinvihreä hennosti kuvioitu kansi. Silloin oli menossa kymmenes painos. Kukin uusi kansi kertoo ajastaan ja siitä, mitä kannen tekijä haluaa korostaa. 

Kuva kirjan takakannen sisäpuolelta,
kuvaajaa ja kuvauspäivämäärää ei ole mainittu.

Linkki kirjoitukseeni Mukan viimeiseksi jääneestä kirjasta Kyyhky ja unikko (klik).

Vesa Haapala, Karhunkivi

Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua. 

Pysäyttävä, vaikuttava, miettimään jättävä, kaunis, runollinen, surullinen, yhteiskunnallinen, ajankohtainen, haastetta antava, monitasoinen. 

Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut Vesa Haapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin. 

Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.

Isä kirjoittaa pojastaan ja välillä suoraan pojalleen sinä-muodossa. Perheeseen kuuluvat myös opettajana toimiva äiti ja kaksi tyttöä, joista varsinkin pieni, luottava ja valoisa Lumi antaa isälleen paljon iloa.  

Millaista on olla erityislapsen vanhempi? 
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä. 
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.

Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.  

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu. 
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.  

- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.

Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset  ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka. 

Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen. 
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä? 

Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta. 
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta. 
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.  

Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin. 

Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.  

Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen? 
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?
  
Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.

Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.  
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.   

Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä. 
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa. 
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.   
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.

Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle. 

Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin.