tiistai 29. lokakuuta 2019

Mitä jäi mieleen kirjamessuilta



Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 
Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 
En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 
Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk
Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 
Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 
Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!



Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 
Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 
Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.


Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.
Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.




Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.
Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.   

tiistai 22. lokakuuta 2019

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.



Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 


Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.



Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 




Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

tiistai 15. lokakuuta 2019

Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari




Claes Andersson tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuksia aivan yhtä hyväntahtoisesti hymähdellen kuin aiemmissakin osissa Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016). Andersson ei aivan ehtinyt nähdä viimeisen kirjansa julkaisua, mikä tekee kanteen poimitusta sitaatista erityisen:"Tässä minä olen tänään, Otto ajattelee, mutta luultavasti en enää huomenna."

Otto on tyytyväinen elämäänsä kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Parasta, mitä hän tietää, on istahtaa aamiaisen jälkeen työpöydän ääreen, katsella alhaalle jalkapallokentälle, jossa lapset juoksevat, muistella itseään samanikäisenä nopsajalkaisena poikana, miettiä maailmanmenoa, jatkaa edellisen päivän kirjoitustaan ja kyllästyttyään ajaa ratikalla Kamppiin tai Tennispalatsiin, joista löytyy kaikki mitä hän kaipaa, sekä ruokaa että kulttuuria. Välillä hän poikkeaa pelihalliin, mikä ei ole ongelma, vaan sopivasti mitoitettua viihdettä.

   Otto suhtautuu voittoihinsa ja tappioihinsa rauhallisesti ja filosofisen tyynesti. Taloudellisesti hän jää ehkä tappiolle, mutta sen korvaa kymmenkertaisesti se ilo ja mielihyvä, jota pelaaminen hänelle tuottaa. (Hän on tullut ikään, jossa hänen ei enää tarvitse hävetä asioita, jotka tuottavat hänelle iloa - niihin kuuluvat rahapelien lisäksi vastapaistetut donitsit, jalkapallotilastot, Suomen pimeät vuodenajat ja yksinäiset elokuvaillat.)

Oton avovaimo on sosiaalisesti aktiivinen, käy konserteissa ja matkustaa. He ovat asuneet yhdessä jo viisikymmentä vuotta. Otolla on hyvät välit myös ex-vaimoonsa, jonka kanssa hänellä on yhteisiä työprojektejakin. 
Asia, mikä Ottoa eniten yksityiselämässä jäytää, on parhaan ystävän tekemä käsittämätön ystävänmurha. Maailmanlaajuisista ongelmista Oton mieltä painavat eniten luonnon tila ja diktaattorien valtaan pääsy demokratioissa.
Otto kirjoittaa yhdessä tyttärensä kanssa ympäristöaiheista kabareeta ja tutkii tätä varten kaikkea mahdollista faktaa luonnon tilasta. Tieto lisää tuskaa ja tulee Otolla uniin asti. 
Otto on nähnyt eduskunta-aikanaan yhtä sun toista, myös täydellistä osaamattomuutta, mutta hän kauhistuu, kun näkee samaa osaamattomuutta niissä vallanpitäjissä, joilla on valta tehdä tuhoa koko ihmiskunnalle.

Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla. 

Onko demokratia ylipäätään mahdollista narsistisessa yhteiskunnassa? Voivatko narsistit olla lojaaleja, avuliaita, epäitsekkäitä ja oikeudenmukaisia?

Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla.  
Otto muistelee aikaa jolloin seksuaalinen himo oli voimakkainta, mitä voi olla, rajua ja kyltymätöntä. Silloin "paisunut ja puuskuttava lisäke sojotti kuin karttakeppi tai pioninpunainen liikennevalo ja vaati, suorastaan huusi kosketusta" eikä mikään riittänyt. Ajan myötä vaativuus on muuttunut hellyydeksi. 
Kun kahden ihmisen välillä syntyy kultaa, Otto miettii, se on ihme, jossa himo ja intohimo vähitellen, mutkaisia reittejä, muuttuvat lämmöksi ja ystävyydeksi.

Otto pohtii Me Too -ilmiötä sen eri kanteilta, jokakesäisiä vierailujaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, työtään mielisairaalassa ja eduskunnassa, häpeällisiä tilanteita nuoruudessa, luulosairauden asuun pukeutunutta neuroosiaan ja siitä selviämistä, heikkouksiaan, yksityisen hammashoidon älyttömiä hintoja, vihapuheen vaarallisuutta (puheet edeltävät tekoja), muistojen mytomaanista luonnetta ja paljon muuta. Osasta muistelua muodostuu esseetyylistä kirjallisuutta. (Laitankin tunnisteisiin myös esseen)

Eduskunnan EU-äänestystä edeltävät viikot saivat Oton näkemään työpaikkansa suljettuna laitoksena, johon pätivät samat häikäilemättömyyden säännöt kuin pakovarmoihin vankiloihin, joissa taistellaan vallasta, muodostetaan klikkejä, lahjotaan ja uhkaillaan.  
Kun Otto pitkien vääntöjen jälkeen vapautuu hetkeksi vankilastaan ja saa piipahtaa kotona, niin siellä odottavat postissa tappouhkaukset ja kakkalähetykset.
Käytettyä vessapaperia sisältävien  kirjeiden lukumäärä kasvoi niin, että Otto alkoi tuntea itsensä vessanpytyksi - hätätilassa se meni vielä huumorin piikkiin. 

Olisin niin halunnut vielä jatkoa Jätkäsaarelle. Kirjan nimihän on 'Seuraavaksi Jätkäsaari' eikä 'Lopuksi Jätkäsaari'. Mutta kuolemalle me emme mahda mitään. Rakastettavimmatkin kuolevat.

Harva vanhan miehen kirja on näin poikamainen. Claes Andersson oli loppuun asti nuori sielu. 

Otto mainitsee kaksi mielikirjailijoihinsa kuuluvaa, jotka ovat samat kuin minulla, J. M. Coetzeen ja Karl Ove Knausgårdin. Oikein ilahduin, kun näin Coetzeen nimen, olenhan hänen 'fangirl'.

Oton terveiset sapeleitaan kalisteleville diktaattoreille voisi olla se, mitä hän tajusi selvitessään välirikostaan ystävänsä kanssa: Sama mikä pätee ihmissuhteiden kuprujen oikomisessa pätee kansanmurhien selvittelyssä. Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. 

                               ---------------

Nyt on koululaisilla syysloma, jonka nimeksi on lanseerattu lukuloma. Hyvä, hyvä! Me ponnistamme Mentulan residenssistä kahden alakoululaisen kanssa Tallinnaan kylpylälomalle. Olemme kehottaneet matkakavereitamme ottamaan mukaan laivalle lukemista. 
Hyvää syyslomaa teille kaikille joilla on sellainen, ja itseni kaltaisille aina lomalla oleville muuten vain kivoja syyspäiviä!


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Elina Hirvonen, Punainen myrsky - (sekä ilahduin lukemastani että petyin)




Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky kertoo erään pojan, myöhemmin miehen, näkökulmasta, millaista on kokea lapsuus perheessä, jossa isä on mukana vastarintaliikkeessä, kokea pakolaisuus, asettuminen uuteen maahan ja haasteellinen työ, jossa joutuu kohtaamaan oman perheensä vainoajia. 

Ilahduin Hirvosen kauniista kielestä ja pakolaisuuden ytimen kuvaamisesta.
Kirjan irakilainen poika joutuu lapsena pelkäämään, että paljastaa vahingossa isän salaisuuden. Ihmiset jakautuvat diktaattorin kannattajiin ja vastustajiin. Vastustajat joutuvat pitämään mielipiteensä piilossa ja elämään paljastumisen pelossa varpaillaan.
Uudessa demokraattisessa kotimaassa Suomessa taas on aivan eri säännöt olemiselle, mikä hämmentää murrosikäistä. Poika haluaa kiihkeästi olla kuten kaikki muut ja harmittelee, ettei pysty ilmaisemaan itseään uudella kielellä kuten haluaisi. Ainoa paikka, jossa hän on saattanut rentoutua oli välietappi, pakolaisleiri aavikolla. Sinne paenneet olivat kaikki diktaattori Saddamia vastustavia. Lasten ei tarvinnut varoa puheitaan.

Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken peittävä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä, miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut. Haluaisin pysyä heistä kaukana, antaa heille tilaa surra rauhassa, leikkiä, että en näe. 

Poika vihaa sitä, miten yksinkertaisia monimutkaiset asiat suomalaisille nuorille ovat ja miten hän jää yhä uudelleen ulkopuolelle. 


Heillä on palestiinalaishuivit, rauhanmerkit ja varmat mielipiteet. Niinä päivinä vihaan heitä kaikkia. Vihaan sitä, miten varmoina, itsetietoisina, ylimielisinä he puhuvat maasta, joka minulle on kuvia poranteristä ja pommien silpomista lapsista, ja kodista, jonka joudun joka ilta kuvittelemaan uusiksi.

Kun päähenkilö on jo nuori mies ja naimisissa vaimo pyytää häntä poraamaan seinään taitettavan hoitotason pian syntyvälle vauvalle. Pora tuo heti miehelle mieleen Saddamin kidutussellin tappomenetelmän, jossa vangin selkärankaa porattiin toisten vankien odottaessa rivissä vieressä. Myös lihamylly on hänen muistoissaan aivan muuta kuin kaupan lihatiskin kone.
Hän miettii, mitä pitää tehdä, jos mieli on täynnä kauhuja, joiden pelkää tuhoavan kaiken. Oman minän mustuuden paljastuminen ja huijarisyndroomainen pelko siitä, että ei täytä odotuksia, vaivaavat häntä työssäänkin, jossa tarvitaan rautaisia hermoja. 
Kukaan ei tiedä, miten paljon pimeää minuun mahtuu.  

Petyin kirjan alun hitaaseen käynnistymiseen, eräänlaiseen paikallaansutimiseen. Ensin on kaksi mottoa, kursiivilla painettu tarina minä-kertojan isän ja tämän kaverin painajaismaisista kokemuksista irakilaisessa vankilassa sekä vielä kirjailijan äänellä kerrottu luku, jossa kuvaus nyky-Suomesta, sitten vasta päästään itse tarinaan, joka jakautuu kahdeksaan osaan. Lopussa on kirjailijan jälkisanat 3.6.2019. 
Joidenkin lukujen alussa on kirjailijan katsaus tilanteeseen Irakissa, Suomessa tai maailmalla kulloisenakin aikana ja sitten päähenkilön minä-muotoista kerrontaa. 
Minusta kirjan alussa on aina hyvä mennä suoraan tarinaan, ja tässä tarina on todellakin tarpeeksi vahva sellaisenaan, ilman koristeluja. 

Jälkisanoissaan Hirvonen kertoo, miten pohti Isiksen nousua ja pakolaisuutta vuonna 2015 ja kaavaili dokumenttielokuvaa. Hän suunnitteli kysellä näistä asioista eri ihmisiltä, yksi heistä olisi CMI:llä työskentelevä Hussein al-Taee.  Yllättäen al-Taee lähestyikin häntä ja pyysi kirjoittamaan sairastuneen äitinsä tarinoihin perustuvan kirjan. Hirvonen kiinnostui ideasta ja lupasi kirjoittaa romaanin, jonka lähteinä hän käyttäisi al-Taeen perheen tarinoita.
Hirvonen alkoi kerätä materiaalia ja tapasi vuosien ajan Hussein al-Taeeta ja hänen Suomessa asuvia äitiään, tätejään ja siskojaan ja Irakissa sinne palanneita isää ja veljiä. Hän päätti rajata katseen lapsen katseeksi. Näin alkoi rakentua kirja Punainen myrsky.
Keväällä 2019 Hussein al-Taeen menneisyydestä löytyy vihakirjoituksia, joita varsinkaan hänen asemassaan olevalla ihmisellä, rauhanneuvottelijalla, ei olisi pitänyt olla. Syntyy kohu ja juuri eduskuntaan valittu al-Taee joutuu pitkälle sairauslomalle. Hirvonen on tekemässä viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseensa, eikä halua muuttaa sitä, vaikka tietää joidenkin lukijoiden näkökulman nyt muuttuvan. 

Olen pettynyt siihen, että Hirvonen ei ole muuttanut joitain asioita. Kirjassa on monta kertaa, miten päähenkilö tiesi itsessään olevan pahaa ja pelkäsi sen esiintuloa. Nämä kohdat tuntuvat paljastuneiden kirjoitusten jälkeen niiden selittelyltä. Miehen historia kertoo kyllä siitä pimeästä puolesta muutoinkin, ja tapahtumien kuvaus kertoo aina enemmän kuin henkilölle kirjoitetut ajatukset. 

Miksi tällainen jälkikirjoitus ylipäänsä? Kun Hirvonen kaiken lisäksi ei kerro vihakirjoituksista mitään, vain että hän on seurannut "Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa", niin mitä ajattelee kirjaa muutaman vuoden päästä lukeva, kun kohut ovat ohi. Mitä uutisia? Mitä kirjailija oikein vihjaa?
Kuten alun pitkän vauhdinoton, niin minusta myös lopun turhan jälkikirjoituksen voisi poistaa ja lopettaa kiitoksiin inspiraatiosta Hussein al-Taeen lapsuudenperheelle. Silloin kirjan lukisi romaanina ja universaalina kuvauksena pakolaisuudesta.  

Olen pettynyt myös siihen, että Punaisen myrskyn näkökulma ei ole toivomuksen mukaisesti äidin tarina, vaan pojan. Isäkin on vahvemmin kuvattu kuin äiti. Äiti on kuin haavekuva kaikkensa muiden hyväksi tekevästä ihmisestä, joka loihtii myrskyn keskellä huojuvaan telttaankin kodin ja pitää lapsensa aina puhtaina. Sivuhenkilöksi jäävä lempeä äiti synnyttää seitsemän lasta, pakolaisleirilläkin syntyy lapsi keskellä punaista myrskyä, mutta nämä asiat vain todetaan. 
Miesten pakolaistarinoita on kirjoitettu paljon. Odotan, että joku kirjoittaisi tasokkaan romaanin siitä, miten tytöt ja naiset kokevat pakolaiseksi joutumisen ja sopeutumisen uuteen kulttuuriin. 

Kirjassa on muutama herkullinen kohtaus kulttuurien törmäyksestä. Perhe lähtee piknikille, kuten ennen kotona Irakissa, kauniisti puettuina eväskori ja filtti mukana, mutta kun he pääsevät rannalle, heitä kohta uskomaton näky. Ihmiset ovat lähes alasti. Isä kääntää selkänsä rannan ihmisille, levittää kätensä suojaten lapsiaan näyltä ja ohjaa heidät pois. Kotona isä selittää, miten suomalaiset ovat hyviä ihmisiä ja miten heidän on oltava kiitollisia.
Poika palaa näihin sanoihin, kun tuntematon sähisee hänelle "saatanan shiia" ja "jokainen teistä pitäisi tappaa".
Isän sanat jäävät kaihertamaan mieltäni. Ne ovat kauniit, mutta samalla raivostuttavan nöyrät. 

Vielä yksi napina. Miksi kannen neliapilassa ei ole yhtään vihreää? Neliapila löytyy Suomesta koulun retkellä ja pieni poika rakastaa Suomen vehreää luontoa. Eikö siinä voisi punaisen myrskyn ohella pilkottaa myös hieman vihreää.

   "Tässä on neliapila. Se on harvinainen, teillä kävi tuuri, kun löysimme sen. Etsimme niitä, koska vanhan uskomuksen mukaan neliapila tuo onnea. Tämä taas on sammalta."
Painan kämmeneni sammalta vasten, se on metsän pehmeä, auringonlämmittämä tyyny. Suljen silmäni ja kuulen puiden ja lintujen nimet. 
    "Nyt elämäni täällä alkaa", ajattelen. Pyydän neliapilan opettajalta ja tutkin sen sydämenmuotoisia lehtiä. Kun lehden kohottaa kohti taivasta, valo kuultaa sen läpi. 


-----------------

10.10. Lisäys, kuten tavallista. Saan aina päivän parin päästä jotain uutta mieleeni.

Linkkejä muiden kirjoituksiin: Kirjojen kuiskettaKirjaluotsi, Lukulaiffii
Joissain blogeissa kerrotaan, että ns. ennakkolukukappaleissa on ollut  kirjan alussa myös kustantajan esipuhe. Hyvä, että siitä on luovuttu, kun kirjan alku on muutoinkin raskas. 

Haluan lainata tähän vielä yhden kohdan. Ollaan äidin Irakista hankkimalla tontilla ja poika miettii: "Tarvitsisin taikasauvan, jonka kuvittelin äidin käteen pakolaisleirillä. Tarvitsisin hänen kykynsä kulkea kahden maailman välillä, loihtia kauneutta sinne, missä sitä ei näy. Eniten maailmassa haluaisin äidin kyvyn luoda ympärilleen turvaa ja rakkautta. Mutta se kyky on vain hänellä."
Haluaisin kovasti kuulla äidin oman äänen: miksi minä hankin palan maata Irakista, mitä ajattelen lapsistani ja miehestäni, joka kaiken jälkeenkin vielä haluaa kotimaan politiikkaan, olenko onnellinen. 


perjantai 4. lokakuuta 2019

Puhtaat paperit?




Kun on saanut syövän, niin ihmiset kysyvät usein kontrollikäyntien jälkeen:"Saitko puhtaat paperit?" Minäkin luulin silloin hoitopolun alussa, että sellaiset paperit annetaan jossain vaiheessa ja sitten juhlitaan huojentuneina ja paha episodi on ohi. Näin ei ole. Jos on onnekas, niin vuosikontrolleissa todetaan, että nyt ei näy mitään syöpään viittaavaa, seurataan ja katsotaan taas vuoden päästä. Kontrollien tiheydestä ja määrästäkin ollaan eri mieltä; jotkut asiantuntijat sanovat, että viisi vuotta riittää, toiset ovat sitä mieltä että pitäisi seurata kymmenenkin vuotta tiheästi.
Rintasyövän uusiutumisista 60 prosenttia ajoittuu viidelle vuodelle leikkauksen jälkeen, minkä vuoksi tälle ajalle määrätään viisivuotinen lääkitys niille, joiden syöpätyypppi on sellainen, että siitä on hyötyä. Sen jälkeen lääke lopetetaan ja seurannat harvenevat jokavuotisesta joka toiseen vuoteen. 

Minä sain hiljattain viisivuotistarkastuksessa "puhtaat paperit". Kasvainarvo ei ollut noussut ja röntgenkuvassa ei näkynyt mitään epäilyttävää. Aloin jo vähän jännittää, koska tarkastukseni siirtyi pitkälle mammografian jonojen vuoksi. En olisi uskonut, että kuvantamiseen olisi pitänyt varata aika kuukausia etukäteen. Viiden vuoden aikana hoito on muutoinkin heikentynyt, tarkastukset siirrettiin vuosi sitten syöpälääkäreiltä terveyskeskuksen yleislääkäreille.
Olin luullut, että tuntisin samanlaista riemua kuin yksivuotistarkastuksen hyvistä tuloksista. Aika ja Letrozol-lääke ovat tehneet tehtävänsä. Olen jollakin tapaa aivan erilainen kuin ennen tuota lääkitystä, raskaampi ja väsyneempi. Muutama viikko sitten lääke loppui apteekeista ja kysyin lääkäriltäni, vähennänkö asteittain vai kerralla ja hän vastasi, että kun satsi loppuu, niin sitten vaan kertalopetus. Ihanaa, pääsen ehkä tämän "myrkyn" haitoista. Mitään ihmeellistä ei ole lopetettuani vielä parissa viikossa tapahtunut. Olisko lämmönvaihtelut vähentyneet. 
Kärsin viiden vuoden aikana useista sivuvaikutuksista

Rintasyöpään sairastuneet käyvät toisten saman taudin kokeneiden blogeissa katsomassa, mitä tauti on kullekin tehnyt. Kerron, mitä minun kropassani tapahtui Letrozol-hoidon aikana. Korostan, että samanlaista ei välttämättä tapahdu kaikille, jotkut pääsevät helpommalla ja joillakin on paljon hankalampaa.
Veriarvot huononivat, kolesteroli nousi ja verenpainelääkitystä jouduttiin lisäämään. Astma paheni, tuli useita keuhkokuumeita, joilla ei tosin välttämättä ole ollut tekemistä syöpälääkityksen kanssa. Apu keuhko-ongelmiin löytyi lääkityksen tehostamisesta. Sorminiveleni menivät nopeasti huonompaan suuntaan. Minulla oli viisi vuotta sitten vasemmassa kädessäni kolme sormusta ja oikeassa yksi. Vuoden päästä syöpähoitojen aloittamisesta ei mahtunut kuin yksi keskisormessa ollut nimettömään. Joulupukki on onneksi luvannut tuoda uuden vihkisormuksen. Tontut kyllä osaavat tehdä isompiakin. Aluksi niveleni särkivät, luitakin juili, mutta se vaihe meni ohi. Yhteen aikaan sairastin virtsatietulehduksia. Nekin häipyivät, kun totuin lääkkeeseen. Olen ollut välillä kuumissani ja välillä viluinen. Se on pieni huoli ja saattaa johtua myös osin kilpirauhashormonin heittelystä elimistössä ja kukaties muusta. Väsyn helpommin.
Kysyin kerran syöpähoitajalta näistä oireista ja hän sanoi, että ne ovat kaikki yleisiä ja Letrozolin käyttöhän vanhentaa.
Olen muutoinkin siinä iässä, että viisi vuotta vanhentaa, mutta jospa tästä virkistyn, kun sain lopettaa vanhentavan lääkkeen.  

Vanhenemisesta ymmärtää lisää, kun vanhenee. Nuorena ajattelin, että se tarkoittaa muutoksia ulkonäössä, huonompaan tietty, ja että se on ihan itsestä kiinni, päästääkö itsensä vanhenemaan. Nyt tuollainen ajattelu tuntuu hyvin erikoiselta. Terveyden säilyminen ja säilyttäminen, sen verran mitä pystyy, on tärkeintä. 

Olen hyvin tyytyväinen, että kasvainarvo ei ole noussut ja mammografiassa ja ultrassa ei  näkynyt muutoksia. Sitä moni ihmettelee, miten leikattu puoli saadaan lasilevyjen väliin. Kyllä se vain saadaan. Arpea ja kainalon ihoa venytetään. Ei se edes koske. Enemmän nämä kuvaukset koskivat silloin, kun rinnoissa oli estrogeenin aiheuttamaa runsautta ja tiiviyttä. 

Nyt minulla on päällimmäisenä agendana kolesteroliarvojen alentaminen. Ne ovat nousseet koko viiden vuoden ajan, neljällä alkavasta vimeisimpään hätkähdyttävään 6,6:een. Pitäisi olla alle 5. Nyt se paha kolesterolikin on 4,6 , tavoitearvo on alle 3. Sain kolme kuukautta armonaikaa, joulukuun lopussa mitataan, ja jos parannusta ei ole tapahtunut, niin ei kun lääkehoito, jota en sivuoireiden vuoksi haluaisi. Toivon, että Letrozolin häipyminen vaikuttaa osaltaan. Ja minähän teen kaikkeni! Liikun joka päivä ja kevennän ruokavaliotani. Tulihan sitä kesällä pistellyksi kermajäätelöä ja kermavaahtoa mansikoiden kera, syödyksi ihania kermajuustoja ja suklaata. Tapanani on ollut juoda iltapäiväkahvit leivonnaisten kera. Hyvästi leivokset! Tänään söin kahvin kanssa riisikakun. Jouluna syön yhden puolikkaan joulutorttua. 
Ei ole kiva tietää, että verisuonet ovat ahtautumassa. Perinnöllistähän tämä on, osittain. 
Mieheni sai kolesterolinsa laskemaan huomattavasti ja hämmästyttävän nopeasti punariisillä. Minä olen tuhahdellut tällaisille luontaislääkkeille, mutta pitäisköhän kokeilla.  

Syksyisin on ollut jo muutamana vuonna Roosa nauha -kampanja, jolla kerätään varoja rintasyövän ja gynekologisten syöpien tutkimukselle ja sairastuneiden neuvontapalveluihin. Rintanauhojen lisäksi tuotteita on myynnissä mukeista siivousvälineisiin S- ja K-ryhmien myymälöissä, Lindexillä. XXL-urheilukaupoissa ja Arabian myymälöissä. 
Tämän vuoden Roosa nauhan on suunnitellut Seela Sella, jonka lähipiirissä on useita rintasyöpään sairastuneita. Nauhan viesti on: "Näytä tunteesi. Näytä tukesi". Nauhassa on hopeisia ilon ja surun pisaroita. Toivon, että useimmilla sairastuneilla kyynelet kääntyisivät ilon suuntaan!

Toivon kaikille lukijoille kaikinpuolista terveyttä ja ihanaa syksyä! 

Mylsän raitilta 4.10.

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voi...