Satu Rämöä, Merete Mazzarellaa, Emmi Itärantaa, kävelyretkiä ja tuumailuja

 

Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk. 

Plussaa: 
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.

Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma. 

Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.

Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.

Lakiasaaressa 19.3.2026

Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn. 
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue. 

Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä. 
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa,  julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista. 

Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.

Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa. 
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.   

Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.  

 

Marjo Niemi, Juostu maa

 

Keväällä miehiä on täällä paljon. Ne kävelevät hassusti, ensin luulin, että niillä on koira karannut, kun niillä roikkui köysi kädessä.  Köyden toisessa päässä oli silmukka ja siinä se koira oli ollut. Eivät ne edes näe minua, ne ovat kuuroja tai eivät vain välitä. En kehdannut sanoa siitä kellekään, ajattelin että näin taas omiani. Kerran yritin äidille, mutta en päässyt loppuun kun se alkoi itkeä. 
(Juostu maa-romaanin pieni juoksijatyttö tekee havaintoja metsissä juostessaan. Metsä on monelle lohtu ja pakopaikka, joskus muutakin.)

Eilisestä tarinoinnistani unohtui tämän kirjan esittely. Se oli alkuversiossa, vähän eri muodossa. Kävi nimittäin niin, että olin kirjoittanut koko pitkän jutun, kun koneeseen tuli jotain häikkää ja teksti katosi. Kirjoitin kaiken uudelleen. 
No, liian pitkä ja monia asioita sisältävä se kirjoitus on jo muutoinkin, joten parempi näin.

Tuntuu, että pitää tehdä kaikenlaista kesken olevaa nyt kun en tiedä miltä tuntuu huominen ja lähipäivät kaihioperaation jälkeen. Jotkut sanovat, että sieltä leikkauksesta lähdetään heti kirkkain silmin ja toiset taas, että toipuminen kestää. Eräs tuttu nainen kertoi, että häneltä meni koko kuusi viikkoa ennen lopputarkastusta toipumiseen puolisokeana. Hänellä on kyllä ollut lasit lapsesta asti, minulla vain vähäisiä muutoksia iän myötä, joten miksi en näkisi. Silmäaseman ohjeissa sanotaan, että sumeus häipyy muutaman päivän aikana. Se kuulostaa realistiselta.
Lähden sieltä operaatiosta suojakilvet silmien päällä. Ne kilvet pitää laittaa yöksi parin viikon ajan ja silmiin pitää tiputella monta kertaa päivässä kahta eri lääkettä, toista pari viikkoa ja toista neljä ja vahtia että tippojen välillä on sopiva väli. Lisäksi kosteutustipat ovat tarpeen pitemmän aikaa, koska leikkaus kuivattaa silmiä.

Marjo Niemi on toiminut monipuolisesti kulttuurialalla. Hän on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä, tehnyt musiikkia ainakin kahdessa bändissä ja kirjoittanut palkittuja romaaneja. 
Esikoisromaani Juostu maa julkaistiin vuonna 2004 ja viimeisin Pienen budjetin sotaelokuva viime vuonna. 
Luin nämä kirjat peräkkäin ja oli kiehtovaa nähdä, miten jo esikoisessa näkyvät samat piirteet, jotka parikymmentä vuotta myöhemmin ovat jalostuneet tunnistettavaksi Niemen käsialaksi: kiehtova kuvaus, jossa hiven maagisuutta, teollisuuskylä, syvälle henkilöhahmojen psyykeen paneutuminen,poikkeusyksilöt, lapsuuden raakuus, huonot olot ja kaipuu niistä pois, ulkopuolisuuden tunne, itsetarkkailu ja tarkkailun kohteeksi joutumisen pelko.

   Kuumaa vettä silmäkulmassa. Huuli alkaa kiertyä itsensä ympäri. Minun on paha olla, en osaa edes ajatella. Miksi minun pitää olla tällainen? Minun pitää luimia puskissa, joskus minulle kasvaa vielä turkki ja korvat ja viikset. (- -) Minä en halua että minulle nauretaan, minun jutuilleni, tai sillä tavalla kuin lapsille kun ne tekevät jotain hassua. Niille nauretaan ja pörrötetään tukkaa ja sanotaan : - Kyl sää sit ole aikamoine.
   Ja kerrotaan vitsinä vielä jollekin toiselle aikuiselle tai kokonaiselle laumalle aikuisia mitä lapsi on tehnyt. Ne nauravat yhdessä ja lapsi häpeää ja menee ulos.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa vuoroluvuin, kymmenvuotias kotiväkensä puolesta murehtiva ja toisten mielialoja tarkkaileva Syksy ja hänen masentunut setänsä Kalevi. Perheessä ja kyläyhteisössä on ahdistusta, minkä vuoksi Syksy juoksee. Kun Kalevi, entinen juoksijalupaus, huomaa veljentyttären lahjakkuuden, hän päättää ryhtyä valmentaman tätä. Ehkä tämä valonpilkahdus auttaa Kalevia jaksamaan elää elämäänsä.
Aihe on synkkä, mutta kerronnan rauhallisuus ja molempien kertojien rakkaus metsään ja eläimiin tekee tunnelmasta kuitenkin toiveikkaan.
Syksy ei aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, hän saattaa paeta jonnnekin loukkoon nukkumaan ja nukahtaa jopa mättäälle.
Myös Pienen budjetin sotaelokuvassa kertoja käytti unta lääkkeenä, oli "kova likka nukkumaan". Sama henkilö, pieni Syksy isona!

Tyytyväinen kaihileikkauksesta kotiutunut muutama tunti 
operaation jälkeen kotona

Lukeminen on etsimistä

 

Taidekeskus Antareksen portaat Sippolassa
7. 3. 2026, Kuva: Ume

Lukeminen on etsimistä, kuten niin moni muukin asia ihmisen elämässä.

On löydettävä paikkansa maailmassa, kumppaninsa ja elämänkatsomuksensa. Jotkut etsivät kiihkeästi, toiset pikemminkin vain odottavat mitä tuleman pitää. Toiset etsivät levottomina koko elämänsä ajan, toiset taas ovat nopeasti tyytyväisiä saamaansa ja omaksumaansa.
Arjessa valitsemme kaiken aikaa, niin ruokakaupassa kuin vaateostoksillakin. Puhutaan luottoasusta, jossa on hyvä ja varma olo, etsinnän tulosta sekin, kuten myös se yksi ja ainoa oikea käsilaukku, joka tuntuu omalta kuten luottoasukin. Tällaisia löytöjä sattuu joskus kohdalle vasta monen virheoston ja vähälle käytölle jääneen epämukavan asun tai veskan jälkeen, eikö vain. 
Olen huomannut, että kirjoissa on sama juttu - pitää etsiä paljoudesta itselle mieluista. Ja sitten kun on löytänyt luettavaa, niin siitä etsii sellaista mikä tuntuu, antaa ajateltavaa ja on kaiken lisäksi niin kaunista/jännittävää/tietoa lisäävää että lukemisesta nauttii.
Onneksi on kirjasto, josta voi tuoda lukemista valikoitavaksi ihan ilmaiseksi.  

Siitä kirjapinosta minkä esittelin pari kirjoitusta taaksepäin palautin jo seuraavana päivänä pari kirjaa, toisen katseltuani läpi (ruokakirja) ja toisen vilkaistuani sisältöä (vanha dekkari), kaksi olen lukenut (Gábor T. Szántón novellikirja on todella hyvä, siitä kirjoitan myöhemmin) ja yksi odottaa sopivaa hetkeä.
Olen hakenut ison satsin lisää kirjavarauksiani ja niiden joukosta löysin uuden kirjailijan, jonka tyyliin suorastaan rakastuin, Marjo Niemen.

Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan. 

Pienen budjetin sotaelokuva kertoo lapsuuden kotiin, hiipuneelle ja köyhtyneelle entiselle tehdaspaikkakunnalle, saapuvasta nuoresta naisesta ja hänen kauttaan siitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää kotonaan siellä mutta ei myöskään täällä.  Kertoja ei haluaisi palata, koska muistot ovat hyvin synkkiä ja koti autiona. Hän on päässyt välimatkan ja koulutuksen avulla vähän irti peritystä häpeästä ja alemmuudentunteesta. Äiti on kuollut jo aiemmin, isän kuolema on tapahtunut hiljattain ja paikkakunnalle jäänyt veli on kadoksissa. Mitä tehdä kodille ja mitä veljelle? Miten säilyttää oma mielenterveytensä?
 
Minä-muodon lisäksi Niemi kertoo palaajan tarinaa käyttäen me-, sinä-, hän- ja passiivimuotoa, hyvin luontevasti. Tämä tuo kerrontaan sävyjä.
"Erästä ihmistä" tarkkailevat sekä hän itse, kyläyhteisö että hänen mielensä kehittämä kuva kyläyhteisöstä, jonka katseen hän tuntee selässään tarpoessaan kotitilalle aivan vääränlaisissa kaupunkikengissä. 
Yksi tarkkailija on myös mystinen talon ja sen ympäristön, "linnoituksen", henki.

Niin se sivistyksen pintalakka on tänne nyt ropissut, eräs ihminen on alkanut asettua taloksi. Siinä sitä maataan, eikä enää parempana ihmisenä. Eikä aikaakaan, kun kaikki palaa alkuun. Sinä lähdit, mutta tämä ei lähtenyt sinusta. Kaikki menee kuin rasvattu. Sait mahdollisuuden poistua ja poistuit. Minkä takia sinä tulit takaisin, olisi sinun pitänyt olla viisaammpi, jos kerran olet niin viisas. Olet jo palannut, mutta nyt olet kunnolla palaamassa. Se miellyttää meitä kovasti. Se alkaa hiukan ymmärtää. Katsoa samalta tasolta. Se on isän luomus, sen ei olisi pitänyt kääntää isältä saatua isää vastaan. 

Yksi loosi on vapaa, kolhitaan tie sinne ja taitellaan nuhjuinen ruumis penkille. Nautiskellaan. Miten oikein varmistetaan tulevaisuus, miten saadaan se jäämään oikein.

Jotkut osat tekstistä ovat kuin proosarunoa, varsinkin muistot groteskista väkivallasta, joissa kertojan minä on hajonnut. Tämä valinta on hyvä, koska se kuvaa tapahtumia, joita on mahdoton sanallistaa realistisen tarkasti.

Niemen kieli on ilahduttavan vivahteikasta, nautin siitä.
Hän käyttää taitavasti murresävyjä ("Eräskin ihminen on kiva likka nukkumaan. Heti kun peli käy vähänkin kovaksi, hän panee maaten.") ja omia keksimiään sanoja, kuten "pikkuparkaolo".

Haluan lukea lisää Marjo Niemen romaaneja mieluummin kuin mitään muuta. Nyt niitä on jo pari kappaletta minulle kirjastossa, joten paras palauttaa niitä hakiessani samalla rohmuamiani vähemmän kiinnostavia kirjoja, jotka saivat sentään kunnian käydä meillä.  

Enpä teekään tästä kirjoituksesta tämän pitempää. Opettelen lyhentämistä.
Olin aikeissa kirjoittaa kahdesta muustakin kirjasta, löydöistäni.
Teen niistä oman juttunsa. Koitan ehtiä ennen ensi viikon kaihileikkausta.
 
Kyllä vain, molemmat silmät kirkastetaan, ja voi olla, että näen hyvin jo pian operaation jälkeen, koska ei minulla muutoin silmissä isoja muutoksia olekaan. Mahdolliset uudet lasit määrätään vasta lopputarkastuksen jälkeen kuuden viikon kuluttua, ja sehän on huononäköisille pitkä aika odottaa.
Tämä on yksi näitä vanhenemisen rapistumisia, yksi yleisimpiä. Aloin puhista, että tarvitsemme uuden, isomman televison ja että etäisyys sohvalta on liian pitkä. Erinäiset muut huomiot saivat minut muistamaan sen, mitä silmälääkäri sanoi pari vuotta sitten: alkavaa kaihia, mutta ei sovita seuraavan tarkastuksen aikaa, sinä tiedät sen sitten. 
Minulla on nyt tuoli puolivälissä sohvaa ja telkkaria. Odotan, että näen pian taas sohvalta tekstitkin. 
Lähinäköä kaihi ei paljon haittaa, en ole ainakaan huomannut, pitemmälle "kypsyneenä" haittaisi. Apua, mitä minä tekisin ellen saisi lukea! 
Ei kai ne lapsuuden liiasta lukemisesta varoittelevat aikuiset vaan olleet oikeassa... Aina nenä kirjas, sokeeks tosta tulee... Juu, tiedän, eivät olleet oikeassa, onneksi.

Sellainenkin tuli mieleeni, että en kai ole tehnyt kuvistani liian kirkkaita kaihisamentuman vuoksi.
Kun olen välillä saanut jonkin kuvan mieheltäni tänne blogiin, niin kovasti on tehnyt mieli käsitellä sitä kirkkaammaksi, vaikka hän on kuvaajana ihan eri tasoa kuin minä. 

Kiitoskukat Marjo Niemelle!