Unto Mentulan valokuvanäyttelystä Kielosta kissankelloon & omia muistojani myös

 

Oma suosikkini Unton näyttelyssä on tämä pörröpää,
voikukka, Taraxacum vulgare. Joku muisteli, että se olisi
 Taraxacum officinale, mutta molemmat ovat oikein.
 Sen sijaan minulla on kasvi, jonka nimeksi olen kirjoittanut
 'sian kärsämö' - heh, minä, joka olen aina sanonut, ettei 
yhdyssanoissa voi mitenkään tehdä virheitä. 

Mieheni Unto Mentula kiinnostui vanhoista koulukasvioista eli herbaarioista (silloinen nimi oli kasvisto) jo kauan sitten, kun hän huomasi, että kannoin yhteiseen kotiimme myös painavan kansion, jonka kannessa luki kullanvärisin kirjaimin Kasvisto. Oman kasvionsa hän oli hävittänyt ja kertoi, ettei se ollut hänelle merkityksellinen, vaikka kasvit ovatkin.
 
Olin säilyttänyt aarteeni erinäisissä muutoissa opiskelija-asunnoista toisiin siirtyessäni, vaikka muutoin olin hävittänyt kaikki koulumuistot, jopa ylioppilastodistukseni. Miksikähän?
Minulla liittyi ehkä kasvien keräämiseen sellaisia tilanteita ja tunteita, joita halusin muistaa, esim. se, miten tunsin epäoikeudenmukaisuutta siitä, että isoveljeni ei ollut kerännyt kasveja ennen minua. Häntä ei päästetty oppikouluun, koska isäni paitsi että oli jostain syystä koulutuksen vastainen ylipäänsä niin ilmeisesti ajatteli, että  koulu veisi pojan pois maatilalta ja nuorenisännän roolista. Tiedän, että ilman kouluakin veljeni kaavaili aivan muuta ammattia itselleen, mutta ei ehtinyt päästä sinne asti, koska kuoli jo 17-vuotiaana. 
Toinen kasvien keräämiseen liittyvä asia minulla oli pelko ja jännitys siitä, miten onnistun kasvitenteissä. Tenttitilanteessa opettaja nosti jonkun kasvin sieltä kuulusteltavan oppilaan pinosta ja peitti tiedot, joihin oli merkitty suomalainen nimi, latinalainen nimi, heimo ja kasvupaikka. Nämä piti sitten osata luetella kuin vettä vaan. Tietenkin pärjäsin erinomaisesti, "pinko" kun olin.
Entisajan koulussa opeteltiin muutoinkin paljon asioita ulkoa. Nykyaikana kahdeksankymmenen kasvin latinalaisen nimen muistaminen ulkoa tuntuu oudolta. Joissain harvoissa kouluissa opiskeltiin latinaa vieraana kielenä, mikä ehkä auttoi. 
Nyt mietin, miten minä edes sain sen noin A3 -kokoisen painavan kansion koululle; koulumatkaani kuului neljä kilometriä pyöräilyä ja bussimatka.
Jännitin tätä kasvihommaa niin, että se varmaan oli osaltaan syynä siihen, että sairastuin anoreksiaan.

Kuuntelin hämmästyneenä Unton näyttelyn avajaisissa toisten muistelijoitten veijaritarinoita siitä, miten oli käytetty isompien sisarusten kasveja, vaihdettu vain info-laput, ja miten kasvit oli ollut keräämättä vielä viikko ennen koulun alkua ja äiti oli sitten ne kerännyt. Olisinpa minäkin ollut noin rento...
Yleisesti muisteltiin, miten kivaa se kerääminen oli ollut ja miten oli innolla kerätty paljon yli vaatimusten.

Kun muutimme yhteiseen kotiin, Unto vei joitain minun kasvisivujani kehystettäväksi ja niin me saimme tauluja, jotka valitettavasti ajan mittaan  kellastuivat seinällä ja joutuivat roskiin. 
Kun hän nyt innostui uudelleen tästä aiheesta J. Karjalaisen kauniin laulun ansiosta, hän kuvasi yhden minun kasveistani, ketohanhikin, meille tauluksi.
Tekniikka on kehittynyt ja valokuvaharrastajat pystyvät itse tulostamaan tasokkaita kuvia. Näyttelykuvia voi tietysti myös teettää ja niitä tehdään hyvinkin erilaisille taustoille, esim. kanvakselle ja kalliille metallipinnoille. Unto on aina pitänyt kuvan sisältöä tärkeämpänä kuin prameaa ulkoasua. Hän teki myös näyttelykuvansa itse.

 

Kasvien lajituntemus tuli 1800-luvulla tärkeäksi osaksi yleissivistystä. Oppikouluissa aloitettiin kasvien kerääminen 1860-luvulla. Aluksi vaadittiin 70 lajin kokoelma ja tuntemus, mutta määrä vaihteli vuosien mittaan eri kouluissa. Minun kasviossani on noin 80 kasvia. Kuulin juuri, että eräs nyt kahdeksankymppinen mies oli silloin aikanaan kerännyt 650 kasvia ja jaotellut niitä eri tavoin.
Kasvien keruusta luovuttiin  vuonna 1969 ennen kaikkea luonnonsuojelullisista syistä. Nyt jotkut koulut ovat aloittaneet perinteen uudelleen maltillisemmin kasvimäärin ja usein digimuodossa.  

Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa Myllykoskella, näyttelyn avajaisissa 2.6.2026.
Paikalla oli  myös henkilöitä, joiden kasvioita oli kuvattu näyttelyyn.
Joillakin oli kasvioitaan mukanakin. 

Unto aloitti projektinsa etsimällä kasvioitten omistajia Facebookissa. Hän sai paljon yhteydenottoja ja haki kasvioita kotiin kuvattavaksi.
Erikoisin löytö oli Kuusankosken lukion iso toimistokaappi täpötäynnä kasvioita. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne päätyneet. Oliko oppilaita pyydetty jättämään kasvionsa kouluun vai oliko joku opettaja suunnitellut museotoimintaa? Vanhin näistä kasvioista löytynyt kasvi oli erään Aino Enqvistin metsävaahtera vuodelta 1909. Kuva siitä on Unton näyttelyn vanhin kuva. 

Suurentamalla saattaa nähdä tekstinkin, kaunista vanhaa kaunokirjoitusta,
kasvupaikka Viipurin pitäjän puisto ja aika 1909

Kertovissa valokuvanäyttelyissä tärkeää onnistuneiden kuvien ohella on tarina kuten kaunokirjallisuudessa.
Kielosta kissankelloon on taltioitua perinnettä sekä estetiikkaa.
Joissain kuvissa Unto on tehnyt kuvan kasvista alkuperäistä kasviokuvaa taiteellisemman ja kuvannut yksityiskohdan, ei koko kasvia sellaisena kuin se on kasvioon tallennettuna. 

Kissankello, Campanula rotundifolia
heimo Campanulaceae, kellokasvit

Näyttely on Myllykoskella enää tämän kuun loppuun, mutta siirretään kuun vaihteessa kauppakeskus Veturiin, joka on noin kolme kilometriä Kouvolan keskustasta. Siellä se on nähtävänä 2. - 31. heinäkuuta, ja sen jälkeen kuvat ovat jossain sängynaluslaatikossa meillä. Ehkä joku pääsee seinällekin.
Valokuvaharrastajilla kuvien ja kokonaisten näyttelyiden säilyttäminen vaatii tilaa.

Perunankukintokin on todella kaunis, kun sen nostaa arvokkaasti esiin.

Minun tehtäväni mieheni näyttelyjen pystytyksessä on oman mielipiteeni ilmaiseminen kuvien asettelun suhteen ja nimilappujen kiinnitys. Kameraseuran kaverit ovat uskomattoman nopeita ja taitavia laittamaan kuvia seinälle erilaisin ripustusmenetelmin. He ovat tehneet näitä töitä talkoilla paljon pystyttäessään yhteisnäyttelyitä ja omiaan.
Tällä kertaa suunnittelin näyteikkunan. Siinä on kasviprässi, kasvistoja ym, mutta heijastus oli niin paha, että kuvasin vain näyteikkunan kasvikirjat. Vanhaa kouluaikaista kasvikirjaa meillä ei ole enää, ellei sitten ole mökillä. 

Untoa inspiroinut J. Karjalaisen laulu Terve, Sirkka Lautamies alkaa näin: 

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Kesäkuussa kakskytviis

Niityltä Pyterlahdella sä otit kissankelloja

Sä otit ketoneilikan apilan ja maruunan

Kostealta nurmelta lehdossa joen rannalla

Sä otit kurjenmiekkoja

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Lehdillä vanhan kasviston

Laulun jatko kertoo 1920-luvun historiasta. Pyterlahti sijaitsee Virolahdella ja siellä on vanha louhos, josta on viety kiveä Pietariin. Kaunis laulu ja haikeankaunis esittämistapa.

Jotain suurta pysyvää mitä jälkehemme jää

Kuvaan juhannusruuusua näyttelyn pystytyksen yhteydessä.

Luen lehtiä: jään miettimään, kyseenalaistan, pidän sekavana... ja tadaa: onnellisuuslava!

Jääkukkia 19.01.26, Kuva: Ume

Otsikon mukaista tapahtuu harva se päivä. 
Minä luen yhä aamuisin kahta oikeaa painettua sanomalehteä. Moni sivu menee ohi itsestään selvänä, jos olen sattunut lukemaan samat uutiset jo verkkomedioista, mutta pitempiä esseetyyppisiä artikkeleita ja featurejuttuja luen vain paperilta.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla tammikuun lopussa oli artikkeli otsikolla "Tutkimus: Seksismi voi olla myös hyväntahtoista". Artikkelin Åbo Akademin tekemästä tutkimuksesta on kirjoittanut Matti Mielonen.

Olettamus tutkimuksessa on ollut, että huonommin parisuhdemarkkinoilla menestyvät miehet ovat taipuvaisia pahantahtoiseen seksismiin ja hyvin menestyvät miehet hyväntahtoiseen seksismiin.

Pahantahtoinen seksismi määritellään tässä tutkimuksessa ajatteluksi, jonka mukaan naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet ja silti pyrkimässä niskan päälle. No, se on selvä. 

Entä hyväntahtoinen seksismi? Minulle ei juttua edes useamman kerran lukiessa ole selvinnyt, mitä se on. Aloin epäillä, että se on sitä, mitä on ainakin tähän asti kutsuttu romantiikaksi.
Tutkija Catharina Walldén: "Se voi vaikuttaa myönteiseltä, mutta se vahvistaa huomaamatta perinteisiä sukupuolirooleja ja rajoittaa naisten toimijuutta suojelevan paternalistisuuden kautta."
Hyväntahtoinen seksismi siis lähtee siitä ajatuksesta, että miehet huolehtivat naisista ja suojelevat heitä, eikä se ole hyvä.
"Tämä lisää naisten riippuvuutta miehistä ja saa eriarvoisuuden näyttäytymään luonnollisena. Se hidastaa todellista tasa-arvoa", Walldén muistuttaa. 

Siis kun miehet suojelevat naisia ritarillisesti, kantavat naisten painavia laukkuja ja luovuttavat takkinsa palelevan naisen hartioille, niin sekö hidastaa tasa-arvoisuuden kehittymistä. 
Jos tämä on paheksuttavaa, niin sitten suuri osa romanttisista elokuvista ja maailmankirjallisuudesta joutaa tuomiolle! 
Minusta tässä sekoitetaan ja hämärretään asioita. Huolehtiminen kuuluu romantiikkaan, ja myös naiset suojelevat ja hoivaavat miehiä, eri tavalla vain. Mitä vaaraa toiselle ihmiselle osoitetussa välittämisessä on?
Sitäpaitsi, miehillä on enemmän lihaksia kuin naisilla, joten he jaksavat kantaa painavia tavaroita paremmin ja lihaksethan pitävät kehon lämmön korkeammalla.
Mikä olisi se "todellinen tasa-arvo"?  

Tyypillistä, että juuri Suomessa kiinnostutaan tällaisesta tutkimuksesta. 
Nyökyttelinkin pari päivää myöhemmin lukiessani HS:n Elämä & hyvinvointi -sivujen juttua "Turhan kylmä kulttuuri". Jutun on kirjoittanut Kira Gronow ja hän haastattelee siinä suomalais-kreikkalaista Aino Mavrigianikisia, joka on sitä mieltä, että suomalaisesta arjesta puuttuu lähes täysin "eros". Suomalaiset rakastavat etelässä lomaillessaan näkemäänsä käyttäytymistä, johon kuuluu lämpimiä katsekontakteja, pientä kujeilua ja viatonta flirttiä ja tempautuvat ehkä itsekin mukaan ystävälliseen, rentoon tyyliin, mutta eivät tuo sitä mukanaan lomatuliaisina vaan muuttuvat totisiksi ja pidättyväisiksi jo lentokentällä.

No, sehän on tietysti tämä pakkanen, joka jähmettää meitä ja sulkee meidät sisätiloihin.
Suomessa on myös pitkään ajateltu, että kaupunkielämään kuuluu viileä käyttäytyminen ja että on jotenkin moukkamaista puhua ja varsinkaan "avautua" asioistaan tuntemattomille. Tämä on mielestäni muuttunut jo paljon.
Olen myös lukenut, että virolaisten mielestä Suomessa ollaan paljon rennompia ja hymyilevämpiä kuin Virossa.
Kaikki Venäjällä käyneet (silloin kun siellä vielä käytiin) tuntevat varmaan  sikäläisen lähes koomisen töykeyden asiakaspalvelussa. 

Lopuksi positiivinen uutinen eilisistä Kouvolan Sanomista: Kuntarahoituksen Onnellisuusrahasto jakaa vuosittain 100 000 euroa hankkeelle, joka parhaiten parantaa yhteisöllistä onnellisuutta ja - jee, Kouvola sai sen tänä vuonna onnellisuuslavaa varten!
💞 Onnellisuuslava!💞
Se on henkilö- tai pakettiautolla siirrettävä, koottava esiintymislava, jolla viedään tapahtumia niille ihmiselle, joille osallistuminen on muutoin vaikeaa. Kouvola on koko Suomen kylärikkain kunta, jossa monella on pitkä matka keskuspaikkojen kulttuuritaloille, mikä varmaan vaikutti idean palkitsemiseen. 
En ole aiemmin tiennytkään Onnellisuusrahastosta, ihanaa että sellainen on olemassa.

Tänään oli valoisa päivä. Auringon lämpö jo tuntui kasvoilla pikkuisen, kun tuuli oli selän takana. Ilahduin.

 

Pääsiäiseni 2025

Arboretum Mustila, 18.04.2025

Pitkäperjantai
Retki Arboretum Mustilaan Elimäelle.

Kävimme Mustilassa ihailemassa kevään ensimmäisiä kukkia. Toukokuun lopussa menemme uudelleen, kun alppiruusut ja atsaleat kukkivat runsaina omissa metsiköissään. 
Tekee myös mieli katsoa, olisiko heillä myynnissä oman puutarhan jalostamia, erittäin hyvin meidän talviamme sietäviä Marjatanalppiruusuja. Semmoinen mökille. 

Caj Bremer, Hevosderby II, Parsiisi 1960

Lankalauantai
Retki Gumbostrand Konst & Form -taidekeskukseen Sipooseen.

Tänne menimme suomalaisen kuvajournalismin uranuurtajan, valokuvaaja Caj Bremerin juuri avatun näyttelyn vuoksi.
Näyttelyn nimi on Kvinnan bakom allt/Kaiken takana on nainen. Näyttely koostuu Bremerin vuosina 1950 - 1980 eri puolilla maailmaa ottamista kuvista, joissa on naisia omissa ympäristöissään. 

Caj Bremer, Somalia 1976

 

Caj Bremer, Neuvosto-Karjala 1979

 

Näyttelyn jälkeen kävimme Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilla Tee- ja Kahvihuone Helmissä. Sää oli ihanan lämpöinen, parikymmentä astetta, tarkeni hyvin ulkopöydissäkin sisäpihalla.
Illaksi kotiin lauantaisaunaan. 


Pääsiäispäivä
Hiljaiseloa kotona.

Satoi koko päivän, hyvä että oli tullut ulkoilluksi edeltävinä päivinä.
Tein venyttelyjumpan.
Luin loppuun norjalaiselta Oliver Lovrenskilta 19-vuotiaana julkaistun esikoisromaanin Silloin nuorena. Harvinaisen vahva, persoonallinen ja lukijaa avartava teos nuorten elämästä väkivallan ja päihteiden maailmassa, jossa on myös paljon ystävyyttä ja kaipuuta. 
Katsoimme miehen kanssa loppuun nelijaksoisen brittisarjan Playing Nice/ Vaihtuneet elämät. Sarjaa mainostetaan sillä, että se koukuttaa ja on pakko katsoa nopeasti loppuun. Totta, jännite piti. Usein sarjoja ja elokuviakin myös kritisoidaan siitä, miten laskelmoituja niiden juonirakenteet ovat, mutta - toisaalta - sehän juuri on käsikirjoittajien ammattitaitoa, saada rytmi oikein ja saada katsoja pysymään tuoliinsa nauliintuneena mukana. Juuri jännitteen puute on se, mistä suomalaisia käsikirjoituksia usein moititaan. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu valitettavasti siltä, että tämän sarjan anti jäi köykäiseksi ja muutamat ratkaisut olivat erittäin epäuskottavia. 


2. Pääsiäispäivä
Sosiaalisena ja omissa oloissa.

 Kävimme lounaalla ravintola Lammenrannassa Kouvolassa nuorimman pojan perheen kanssa. Juhlistimme pääsiäisen ohella useita eri asioita. 
Palatessa poikkesimme omassa kirjastossa, jossa on tänäänkin omatoimiaika klo 7 - 20, lähikirjaston etuja. Palautin kaksitoista kirjaa lukematta ja kolme luettuna, Petri Tammisen romaanin Sinua sinua (hyvä!), Ágota Kristófin romaanitrilogian Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe (kiinnostavia) ja Jenny Erpenbeckin pienoisromaanin Vanhan lapsen tarina (hieman pitkitettyä symbolista kerrontaa siitä, millainen ihmisestä tulee totalitarismissa). Lovrenskin kirjan jätin vielä tähän työpöydälleni. Siitä oma juttunsa sitten kun tulee tarve muotoilla ajatuksia paperille koneelle. Nuo vanhat termit kynästä ja paperista kuulostavat edelleen paremmalta kuin laitteelle kirjoittaminen. 

Ihan kelpo pääsiäinen. 

 

Caj Bremer, Laatokalla 1980,
Bremer pitää tätä kuvaa yhtenä näyttelynsä parhaimmista.
Hetki taltioitu taitavasti. 

Opettajuudesta

    

Sippolan koulukodin luokkatila, 30.11.2024
Kuva: Ume

  

Milloin opetus alkaa?
    On sanottu, että opettaminen on taidetta eikä tiedettä. Voiko sanoa milloin se alkaa? Oppitunti on esitys, jota sellaisenaan on mahdoton toistaa, monet muuttuvat osat vaikuttavat siihen. Opettajan vireys, luokan asenteet, keskeytykset, mitä tapahtui eilen, tänä aamuna, ennen tuntia, tunnelma opettajainhuoneessa. Jaksoitus on myös tärkeä. Onnistuneella tunnilla on nousu ja lasku ja oikein ajoitettu huippu. Ja se mitä jätetään ilmaisematta. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit, 1981)

Luettuani Anneli Toijalan romaanin Liitupiirit ajatukseni ovat pyörineet koulussa ja sen muutoksissa oman opettajan työni aikana. Muistelujani ovat vauhdittaneet myös vierailu Sippolan kauniisti remontoidun koulukodin avoimien ovien tapahtumassa ja keskustelut eläkeläisopettajien pikkujouluissa. 

Sippolan koulukoti, aistihuone, 30.11,2024

       Eniten valmistettu tunti ei aina ole onnistunein. Sitä ei myöskään ole 'prima vista' -tunti. Vuorokaudessa oli yhä vain kaksikymmentäneljä tuntia. Myös alitajunta valmistaa tunteja. Kaija- Leena luki kirjaa ja ajatteli: Tästä voisin puhua äidinkielentunneilla, otanpa katkelman.
(Anneli Toijala, Liitupiirit)

Tuttua! Varsinkin elämänkatsomustiedon opettaminen sai minut valpastumaan ja keräilemään materiaalia kaiken aikaa. Elämänkatsomus on iso ja lavea asia, melkein kaikesta olisi voinut keskustella oppilaiden kanssa, ja oli niin paljon sellaista, minkä miettimiseen heitä olisi ollut hyvä innostaa. Kielten opetuksessa, päätyössäni, opetuksen sisällöstä ja tunnin kulusta oli helpompi päättää. 

    Ensimmäisillä kysymyksillä hän kokeili resonanssia, sai selville luokan vireen, miten opettajaan suhtauduttiin. Hänellä oli kokonaiskäsitys tunnista, mistä mihin. Missä ajassa, millä keinoin. Hän otti luokasta 'äänen' ja määräsi tunnelman sen mukaan. 

Vesijumpparyhmämme ohjaaja kiitteli ryhmäänsä, meitä eläkeläisiä, joululomalle lähtiessä sanomalla että ei hänellä voisi olla mukavampia ohjattavia.
Murrosikäisten opettaja kohtaa usein myös hyvin negatiivisia ja kaikessa vastaan panevia oppilaita. On ryhmiä, joihin ei ole mukava mennä. Opettajan on voitettava omakin vastustuksensa ja luotettava psykologisiin taitoihinsa.
Oppilaita on lämmiteltävä ennen varsinaista työtä ja joskus opiskeluun siirtyminen tapahtuu vähän huijaamalla huumorin varjolla.
Tauottaminen on tärkeää, nuori ei jaksa kauan ilman taukoja, mutta nekin on suunniteltava ja niitä on ohjattava, muutoin tulee kaaos. 

Sippolan koulukodin kahdessa luokkahuoneessa oppilaiden työpisteet on sijoiteltu väljästi, osa eroteltu sermein, ja vieressä on yksityishuone, johon voi vetäytyä opiskelemaan erilleen, jos toisten läheisyys ahdistaa. 

Kuulin kun eräs vanha mies selitti tapahtumassa oppaana toimivalle opettajalle, että ennen vanhaan pantiin häirikkö nurkkaan. Opettaja sanoi, että heidän oppilailleen yksityistila ei ole rangaistus, vaan he menevät sinne itsekseen.
Koulukodissa on 24 paikkaa (nyt oppilaita vähän, oliko vain puolet) ja työsuhteessa koulukodin kanssa on - yllättävän paljon - noin sata ihmistä. 
Nämä luvut kertovat sen, että lasten ongelmiin pitäisi puuttua lastensuojelussa paljon aikaisemmin ja paljon tehokkaammin, muutoin meillä on enenevässä määrin todella kalliita nuoria!  

Sippolan koulukoti, yläaula, 30.11.2024

Sippolan kartanon eli Sippolan hovin päärakennus on valmistunut vuonna 1836. Kartanossa on ollut monenlaista toimintaa ennen kuin siinä alettiin pitää koulukotia vuonna 1909.
Peruskorjauksessa on kunnioitettu perinnerakentamista ja yhdistetty hyvällä maulla vanhaa ja uutta. Arkkitehti Kivi-Mikael Keller on todennut, että tämä työ on hänen elämäntyönsä. 

Rakennus on kaksikerroksinen. Alakerrassa on ruokala, kotitalous- ja kuvaamataidon luokat ja yläkerrassa muita luokkatiloja ja erilaisia kokoustiloja, joissa minua viehätti kunkin huoneen oma raikas värimaailma. 
Yläkertaan vievät kauniit portaat molemmilta puolin aulaa, toiset lisättiin remontissa, ja hissi, jota en huomannut kokeilla.

Seinillä on arvokkaiden kartanonväen muotokuvien lisäksi mm. vanhoja opetustauluja, Kaj Stenvallin ankkamaalauksia ja seinistä irrotetuista perinnetapeteista kehystettyjä tauluja. 

Näin ylellisessä ja harmonisessa ympäristössä olisi mukava opettaa ihan tavallisiakin oppilaita, mutta koulukotiin valitaan oppilaat heistä, jotka eivät pysty käymään tavallista koulua ja elämään kotonaan.
Toivottavasti Sippolan rauhallinen tunnelma auttaa heitä kasvamaan sellaisiksi, että pärjäävät yhteiskunnassa. 
Jotkut näistä oppilaista ovat käyneet koulukodissa asuessaan joissain aineissa myös lähellä olevien peruskoulujen tunneilla. 
Jako ei ole koskaan selkeä, tietenkään. Kouluissa on paljon oppilaita, joiden elämä on vaikeaa ja jotka välillä ovat muualla kuntoutettavana ja palaavat sitten takaisin opiskelemaan, joskus siinä onnistuen, joskus ei. 

Sippolan koulukoti, alakerta, 30.11.2024

Kokemukseni mukaan koulupäivän alettua opettaja tempautuu mukaan koulun rytmiin, unohtaa omat harminsa, kotiasiat ja pienet kivut, haluttomuutensakin, ja elää roolissaan kotiin paluuseen saakka.
Minusta "ole vain oma itsesi" -ohje opettajalle on aivan väärä. Samoin kenelle tahansa - me elämme tilanteissa niiden mukaan erilaisia rooleja käyttäen.
Opena on oltava sosiaalinen, iloinen, välittävä ja kannustava. Koti on paikka, jossa kolhut paikataan.  
Silloin on vaaratilanne jos roolit sekoittuvat ja alkaa kaataa huoliaan lasten päälle ja silloin jos jännitys jää päälle illoiksi, viikonlopuiksi ja kesäloman ajaksikin.

Opettajien stressiä ei kasvata niinkään tuntien valmistelut ja iltoihin kasautuvat koepinot kuin oppilaitten vaikeudet ja joittenkin vanhempien kärkäs kouluvastaisuus. Opettajien vapaa-aikaan kasautuvia töitä on korostettu, mutta kyllä monessa muussakin työssä työt seuraavat kotiin varsinkin nyt kun niitä voi tehdä tietokoneella missä vain.  
Muistan miten yleensä pääsiäispyhät menivät lähes kokonaan moniosaisten valtakunnallisten kokeitten tarkistamiseen. Minusta se oli vain kivaa; kiinnosti nähdä, miten pärjäsimme. Vihamielinen oppilas tai oppilasryhmä sen sijaan sai minut epätoivoon ja ahdisti mieltäni niin että aloin heräillä aamuyöllä.

Oli vaikeata rientää toteuttamaan "positiivisia havaintojaan" oppilaasta, jonka huoltaja oli juuri ilmoittanut puhelimessa, että hän on käskenyt pojan lyödä, jos vielä tulee jälki-istuntoa. Tai kun hän oli yrittänyt sanoa peruskoulun opetussuunnitelman sanoilla, että "oppilaan tehtävien suoritustaso ei koulun mielestä ollut oikeassa suhteessa hänen edellytyksiinsä" ja huoltaja ilmoittanut käsityksenään, että opettajan itsensä olisi mentävä kasvatusneuvolaan. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit)
Nyt on kyllä sanottava, että viimeisessä episodissa olen huoltajan puolella. Ei vanhemmille noin puhuta, ivallisesti! Tällaisia tilanteita tuli vastaan tasokurssien aikaan, kun jotkut vanhemmat halusivat lapsensa laajalle kurssille ja koenumeroista näki, että yleiskurssi olisi sopiva. No, eihän siinä muuta kuin näyttää koepaperia, joka on lähes tyhjä, sanoo tuon suoritustasohöpinän sijaan, että "kato, ei se osaa" ja vetoaa siihen, että lapsi tuntee häpeää siellä itseään osaavampien joukossa, hän on sitten jossain muussa hyvä. No, mutta onneksi tuollaisia jaottelujakaan ei ole ollut enää pitkään aikaan. Sen sijaan olen kuullut, että jotkut vanhemmat pitävät lapsiaan yleisneroina, joiden todellista ydintä koulu ei vain osaa nähdä ja uhkaavat oikeusjutuilla, jos ei suhtautuminen muutu.     

Eräs tuttu ihminen muisteli, miten häntä peloteltiin lapsena sillä, että jos ei ole kunnolla, niin joutuu Sippolan kasvatuslaitokseen tai Karjakunnan (teurastamon) autoon. Voiko julmempaa olla!.
Nyt paikallislehden jutussa sanotaan, että eräs pikkupoika oli makoiltuaan koulukodin aistihuoneen tyynyillä kysynyt äidiltään, milloin hän pääsee tänne. Äiti oli vastannut, että ei oteta sitä nyt kuitenkaan tavoitteeksi. 

 

Sippolan hovin uusrenessanssityylinen päärakennus on Suomen suurin puukartanorakennus. 
Sen sivuilla on pienemmät puutalot, jotka toimivat oppilasasuntoloina. 

Tämän juttuni myötä toivotan kaikille hyvää Suomen 107. itsenäisyyspäivää.

Nautitaan päivästä, juodaan onnenkahvit, nostetaan maljat ja iloitaan, ystävät.
💟  

Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 

Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 

25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 

K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.

Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.

Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 

Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 

 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 

Viime aikoina olen lukenut myös näitä:

Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 

Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.

Kansalaisaktivismia Kouvolan yöpäivystyksen puolesta

 

Meille Kouvolaan valmistui pari vuotta sitten hieno uusi sairaala, Ratamokeskus, jossa saa apua - yölläkin.  
Hallituksen työryhmä on nyt sitten huhtikuun kehysriihessä todennut, että kouvolalaisen henki ei ole niin tärkeä, että yöpäivystystä tarvittaisiin.
Lakiesitys on lausuntokierroksella ja asiasta päätetään syksyllä.
Lähimpään sairaalaan Kotkaan on joillain laajan Kouvolan asukkailla, esim Repoveden suunnalla asuvilla, lähes 100 km. 
Olet ehkä nähnyt tästä asiasta jotain mediassa, katsellut kuvia meidän isosta mielenosoitustapahtumastamme toukokuussa ja lukenut 40 000 nimeä käsittävän 12 kiloa painavan adressinipun luovuttamisesta 10. kesäkuuta sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juusolle, joka tuli katsomaan Ratamokeskuksen toimintaa ja tapaamaan Kouvolan kaupungin ja Kymenlaakson hyvinvointialueen johtoa. Adressin ojensi aktivistiryhmän puolesta sen toiminnan alulle pannut Taru Salmi. 

Noin tuhat ihmistä kokoontui Kouvolan torilla, jossa puheita yöpäivystyksen säilyttämisen puolesta ja musiikkia. Torilta kävelimme Ratamolle. Monet olivat tehneet mitä kekseliäimpiä kylttejä. 

Yöpäivystysten lopettamista on suunniteltu muutamiin muihinkin kaupunkeihin. Kouvola on näistä kaupungeista selkeästi suurin, väkiluku noin 80 000, Suomen 11. suurin kaupunki. Meillä on ollut myös asiakaskäyntejä paljon, keskimäärin 15 yössä, joskus jopa lähemmäs 30. 
 
Suunnitelma oli tehty heppoisin perustein ottamatta huomioon lisääntyviä ambulanssi- ja taksimatkoja ja lisärakentamista, jota Kotkan sairaalaan olisi pakko tehdä ruuhkien välttämiseksi. 
Sosiaali- ja terveysministeriö tavoittelee leikkauksillaan säästöjä, mutta Kymenlaakson hyvinvointialueella tehdyn laskelman mukaan yöpäivystyksen sulkeminen Kouvolassa lisäisi kustannuksia usealla miljoonalla eurolla vuodessa. 

Kouvolan väki on vanhaa. Sydän- ja aivoinfarktit yleistyvät vanhoilla ihmisillä ja nehän eivät osaa valita sopivaa vuorokaudenaikaa. Aivoinfarkti on yleisin varhain aamulla, jolloin päiväpäivystys ei ole vielä aloittanut. Myös mielenterveyteen liittyvät käynnit ovat yleistyneet.
Ratamon henkilökunta on huolissaan potilasturvallisuudesta. 

Olen kuullut sellaisenkin ajatuksen, että yöpäivystys on kaiken kaikkiaan kustannustehotonta. Aika julma termi, kun on kyse ihmisen elämästä. 

Kouvola sijaitsee lähellä Venäjän rajaa ja meillä on kaksi varuskuntaa, Karjalan prikaati ja Utin jääkärirykmentti. Kouvolan ratapiha on yksi suurimpia Suomessa ja maantieliikenne vilkasta. Kouvolan ja Kotkan välinen Valtatie 15 on todettu vaaralliseksi raskaan rekkaliikenteen ja vilkkaan työmatkaliikenteen vuoksi. Onnettomuusriskit ovat suuret, kun ajetaan kovaa ihmiselämän pelastamiseksi varsinkin pimeän aikaan huonoissa keliolosuhteissa.

Olen asunut pitkien välimatkojen Kainuussa. Tiedän, että siellä on erikoisvarusteltuja ambulansseja, joissa hoitotoimenpiteitä voidaan aloittaa tehokkaammin kuin tavallisissa ambulansseissa. Nämä kulkupelit ovat myös kalliita, mikä lisää kustannuksia - jos yöpäivystyksen lopettamisen haittoja halutaan vähentää. Halutaanko?
Mieleeni hiipii kauhea ajatus: kun säästöjä haetaan, niin pyritäänkö meillä enää pitämään yllä samaa tasoa kuin ennen? Kustannustehokkuus? Vanheneva väki?

Janne Tokko/Saattohoito 79

 

Tätä me emme purematta niele -ryhmä keräsi lyhyessä ajassa allekirjoituksia keskimäärin joka toiselta kouvolalaiselta täysi-ikäiseltä, joukossa myös kotkalaisia, koskisihan huononnus heitäkin (sinne adresseja ei ehditty kovin paljon toimittaa) ja muutamalta tukijalta muilta paikkakunnilta. 

Sekä Kaisa Juuso että häntä ennen kaupungissa vieraillut valtiovarainministeri Riikka Purra vakuuttelivat, että kyllä laskelmia vielä tarkistetaan. Lehdistötilaisuudessa, joka pyydettiin järjestämään erillään adressien luovuttamisesta, eräs toimittaja kysyi Juusolta, onko yleisestikin tapana, että asioista aletaan ottaa selvää vasta kun lakiesitykset on tehty ja lopullista päätöstä vailla. Juuso vastasi, että niin hyvin on laskettu kuin on osattu ja että kesäkuun loppuun asti saa valittaa. Mutta onko valituksilla merkitystä?
Emme voi mitenkään tietää, olivatko nuo miedot myöntelyt vain eurovaalipuhetta. Meillä Kouvolassa on perussuomalaisten kannatus laskenut paljon. Kaksi valtuutettua on eronnut puolueesta sen viimeaikaisen politiikan vuoksi.

 
Seuraavaksi järjestetään mielenilmaus 1.7. Helsingissä Eduskuntatalon edessä.  
Alunperin adressit olikin tarkoitus viedä sinne perille asti isolla porukalla, mutta Juuso tuli sopivasti paikalle.
Me jatkamme, koska tämä lakiesitys tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Tätä me emme purematta niele!

Toivotan turvallista, iloista juhannusta kaikille lukijoilleni. 

Juhannuksen jälkeen olen varmaan ainakin viikon kirjoittamatta, koska me lomailemme yhdessä erään rakkaan, pienen ihmisen kanssa ja silloin keskitytään yhteisiin tekemisiin.
   

20.6. HUOM! Uutta tietoa. 
Mielenosoitus Helsingissä on 1.7. Eduskuntatalon edessä. Kokoontuminen klo 10, puheenvuoroja ja mahdollisesti muutakin ohjelmaa 10.30. - 11.30.
Tätä me emme purematta niele -Facebook-ryhmässä on päivittyvää tietoa.
Tervetuloa tukemaan tärkeää asiaa muutkin kuin kouvolalaiset! 

Kuvia kevätluonnosta Mustilan arboretumisssa

Rinne täynnä jouluruusuja, valkoisia ja
vaaleanpunaisia kaunottaria

Kävimme sunnuntairetkellä Arboretum Mustilassa Elimäellä, kuten yleensäkin kevätkukkien aikaan huhtikuussa ja toisen kerran kesäkuun alussa ihailemassa alppiruusujen ja atsaleoitten väriloistoa.
  

Sinivuokkoja yllin kyllin

Myös punainen versio sinivuokosta

Kirjokevättähti

Lumikello, kevätkello, kevätlumipisara
(kauniilla kukalla monta nimeä), kuva: Ume

Lumikellon kuvasi mieheni. Huomaa kyllä, mikä kuva sekä kuvattiin että tehtiin huolella. Tiedustelin oman koneeni äärestä, montako kuvaa naapurihuoneessa oli valmiina - minulla silloin viisitoista - hänellä yksi. 
Ja alla kuva kuvaajasta. 

Eräs erikoisimpia kasveja Mustilassa,
vehkakasveihin kuuluva keltamajavankaali

Mustilan arboretumissa on myös lapsille monenlaista kivaa: eläinhahmoja, majoja ja kivimaalausta kesäisin.

Lännenpiippuköynnös kiipeää pitkin
douglaskuusen runkoa 

Mikä suloinen väri jouluruusussa! Kuva on tässä mukana
värinsä vuoksi, muutoin valokuvana huono

Krookus, kuva: Ume

Ja tämän kimaranhan tarjoilee teille: 

PS Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini, joissa on mainintoja Mustilasta:
Komeita kivimalauksia (klik) 
ja täällä eräs peikko ja paljon muutakin (klik)

Vuodenvaihteen mietteitä: hyvää tapahtuu...

Jokimaisema 26.12.23, Kuva: Ume

Päätin pysähtyä merkkaamaan ylös, mitä hyvää olen viime aikoina kuullut tai lukenut ja miten hyvänä näen oman elämäni. Tässä nopeasti mieleen nousseita asioita.  

Maailmalla

👍 Kiinassa on alettu toteuttaa vihreää siirtymää pikavauhtia, kun ilma alkaa olla liian saastunutta hengittämiseen Shanghaissa ja muissa suurissa teollisuuskaupungeissa. Takamatkalta tietenkin, pakon edessä - mutta kyllä ihmiskunta tekee korjausliikkeitä lyötyään päätään seinään tarpeeksi pitkään. 

👍 Maailman väkiluku on pian alkamassa laskea.
Kiinassa yhden lapsen politiikasta koitetaan päästä eroon, mutta ainoina lapsina syntyneet eivät pystykään enää kuvittelemaan monilapsista perhettä. Kun lastenhoidossa mummit ovat tärkeässä roolissa, niin jaksaisivatko hekään yhteen lapseen tottuneina hoitaa yhden sijaan kolmea lapsenlasta?
Kun väkirikas Afrikka modernisoituu ja vaurastuu ja naiset saavat koulutusta, väkiluku laskee sielläkin naisten halutessa työelämään ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Kehittyneissä yhteiskunnissa lasten kasvatus on myös kalliimpaa kuin köyhissä, joissa lapsia hankitaan sosiaaliturvaksi vanhemmilleen.
Vaurastumisen myötä lapsettomuus yleistyy kaikkialla, koska mahdollisuudet nauttia elämästä monipuolistuvat eikä perhe-elämää nähdä enää ainoana onnellisen elämän mallina. Japani on hyvä esimerkki tästä yleistyneine yhden hengen talouksineen. 
Tuleeko vielä joskus aika, jolloin maailman väkiluvun toivotaan nousevan? 

👍 Ärhäkkä koronavirus on laimentunut yhdeksi monista flunssaviruksista. 

Kotimaassa

👍 Suomi on päässyt omavaraiseksi energian suhteen. Tähänkin asti vain noin viidennes on tuotu ulkomailta, pääosin Venäjältä, josta ei ole nyt järkevää olla riippuvainen missään asioissa. 

👍 Päästöt ovat laskeneet Suomessa 34 % kahdessakymmenessä vuodessa, vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussa. (Tutkija Tommi Ekholm, Aalto-yliopisto)

👍 Suomen kulttuuri on tasokasta ja huomattu maailmalla: elokuvat Kuolleet lehdet ja Sisu (olen nähnyt molemmat, pidän erinomaisina oman genrensä edustajina), pelimaailman edustajat (minulle tuntematon ala, mutta tunnen tällä alalla menestyneitä nuoria miehiä), useita ansioituneita kapellimestareita, ynnä muuta.

👍 Nuorten aikuisten aiheuttamat liikennekuolemat ovat vähentyneet. 

👍 Ihmisten katoamiset ovat vähentyneet.

👍 Väkivalta on vähentynyt kaiken kaikkiaan, vaikka media saa välillä näyttämään siltä, että sitä olisi paljon.

👍 Rokotusten saaminen helpottuu, kun niitä aletaan antaa mm. apteekeissa.
Tämä käytäntö on ollut yleinen monissa maissa. Itsekin olen saanut kausiflunssarokotteen apteekin työntekijältä Espanjassa.

👍 Suomi on arvioitu kuudennen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.

Myllykosken vanhan pääkadun varrelta, joku päivä sitten.
Sen jälkeen lunta on tullut paljon lisää.

Omalla seudulla

👍 Islantilainen Atnorth on ilmoittanut rakentavansa tähän meille Kouvolan Myllykoskelle ison datakeskuksen, miljardiluokan hanke, joka tuo rakennusvaiheessa paljon työpaikkoja paikkakuntalaisille ja virkistää Myllykoskea ja koko Kouvolaa. Jo oli aikakin saada meille uutta teollisuutta paperitehtaiden lopetettua. 

👍 Osakesijoittamisella rikastunut Olavi Pokki testamenttasi 2,9 miljoonaa euroa Myllykosken vanhuksille, joten minullakin on hyvä tulevaisuus edessä. Pokki oli tehnyt elämäntyönsä Myllykosken paperitehtaalla trukkikuskina. Arvaatte varmaan, että nyt vahditaan silmä kovana, etteivät Kouvolan keskustan muorit ja faarit vie meidän rahoja. 
Nurkkakuntaisuus seitsemästä kunnasta yhdistetystä kaupungissa on hupaisaa. Tuo datakeskushan tulee Myllykoskella joen toiselle puolen, parin kilometrin päähän Ummeljoelle. Kun muutimme Kainuusta tänne, eräs ihminen oli kysynyt mieheltäni, mitä mieltä hän on myllykoskelaisista, hän kun tuoreena muuttajana myös on sitä mieltä, että ylpeitä ovat toisin kuin Ummeljoella, josta hän tuli.  



Omassa elämässä

👍 Taas tuli "puhtaat paperit" vuositarkastuksessa ja kaikki on terveydessä suhteellisen hyvin.
 
👍 Olen säilyttänyt positiivisen mieleni ja uskon että vaikeuksista selvitään.
Kaikkien elämään, omaan ja läheisten, sisältyy aika ajoin huonojakin vaiheita. Kun musta pilvi haihtuu ja aurinko kurkistaa, sen valo tuntuu vaikeuksia vasten entistäkin kauniimmalta. Niin kauan kuin on terveyttä kaikesta selvitään!
Tänään paistaa aurinko ja näkymä ikkunastani on kaunis, puissa lumikuorrute ja maassa kinokset, auran jäljet kuin lumiveistoksista. 

Nauroin Helsingin Sanomien sarjakuvalle Fok It, jota tekee Joonas Rinta-Kanto. Kuvassa tyyppi suree joululta säästyneen suklaarasiansa tilaa. Joku on rohmunnut kaikki hyvät konvehdit ja jämät on jäljellä, kuten varmaan jämävuodetkin. "Kuka helvetti rohmusi mun makoisat, makoisat suklaavuodet! En mä näitä haluu!"

Kiva termi - suklaavuodet. Minä tunnustan, että tunnen tässä vuoden vaihteen alla pientä jännitystä: mitä hyviä konvehteja siellä onkaan, ettei vain olisi parhaat suklaavuodet vielä edessäpäin... 💗 

Koskikara 26.12.23, Kuva: Ume

PS Huomaan, että uusia hyviä asioita alkaa nousta mieleeni. Lisäilen niitä tänne. Lukemisesta ja kirjoittamisesta teen oman kirjoituksensa, joten niistä ei tällä haavaa mitään.

👍 Huomasin pienen uutisen, jossa kerrottiin, että seksuaalisesta häirinnästä syytetty näyttelijä Kevin Spacey oli vapautettu kaikista syytteistään. En tiedä, minkä rangaistuksen hänestä hyötymistarkoituksessa syytteitä tehtailleet saivat, toivottavasti jotain, mutta huokaisin helpotuksesta. Onneksi metoon ylilyönnit ovat laimenneet. Jos Kevin Spaceyn tilalle olisi alettu kehitellä jotain tekoälyllä luotua tyyppiä elokuvaan 'Anna hyvän kiertää' niin minä olisin menettänyt optimismini ja alkanut boikotoida amerikkalaisia elokuvia.