Kolme hyvää kirjaa & minun antamani paremmuusjärjestys niille

    

Kuvassa on kolme viimeksi lukemaani kirjaa, joissa kaikissa on hyvät puolensa.
Minun järjestykseni näiden kirjojen paremmuudessa, siinä mitä ne antoivat minulle ja millaisia jälkimietteitä jättivät, on kuvassa vasemmalta oikealle. 
Perustelen.

Selja Ahava on löytänyt kuolemaa käsittelevälle romaanilleen upean nimen Hän joka syvyydet näki Gilgamesh-eepoksesta, jossa etsitään kuolemattomuutta. 
"Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken."

Kirjassa on neljä eri kertomusta, jotka kulkevat rinnakkain.
Minämuotoinen perustarina on perheenäidin, Liisan, joka seuraa lähisukulaisen lähestyvää kuolemaa ja lastensa pesästä lähtöä, muistoissaan vaeltaen ja elävistä sekä kuolleista luopumista miettien. Hän lukee New Yorkerin artikkelin, jossa kerrotaan aivokuolleesta tytöstä, jonka äiti pitää häntä kotona laitteissa mahdotonta toivoen.
Niin kuin tyttö olisi ollut jonkinlainen kasvimainen, salaperäinen olento, ei enää aivan ihminen, mutta jollain lailla elossa. Millä lailla tarkalleen?

Toisessa tarinassa Liisa kehittelee lukemansa lehtijutun pohjalta tapauskertomuksen, jossa suomalainen äiti ei luovu lapsestaan, vaan hoitaa kotonaan filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, avustamana tyttöä, jonka sairaala oli todennut kuolleeksi, mutta joka äidin mielestä on syvässä koomassa. Aivoissa ei ole toimintaa, mutta sydän ja hengitys jatkavat elämää laitteiden avulla. Tyttö kasvaa letkuruokinnalla ja saa murrosiän merkkejä. Kuinka kauan näin voi jatkaa?

Kolmas tarina on Perlahin minämuotoinen kuvaus työpaikastaan ja miten hänelle vähitellen selvisi, että hänet on palkattu hoitamaan ruumista. 
Perlahilla on oma elävä tyttö kotimaassa ja hän juttelee kuolleelle kaukana kotoa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin.

Neljäs tarinaketju alkaa Harvardin yliopistolla syksyllä 1967. Komitea kokoontuu määrittelemään kysymystä siitä, milloin ihminen on kuollut . Satoja vuosia on ollut voimassa määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien päättymisestä, mutta hengityskoneen käyttöönotto pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Sydän vai aivot? Entä onko tietoisuutta muuallakin ihmisen kehossa? Kuka päättää kuolinhetken, lääkäri vai omaiset? Milloin kuolevalta voi irrottaa elimiä elinsiirtoa odottavalle?

Ahava käsittelee kuolema-aihetta tavattoman kiinnostavasti, jännittävästi suorastaan, monipuolisesti ja kauniisti. Harvard-osuus on raporttimuodossa, ja voi miten kiinnostavaa kerrontaa. 
Yksi kirjan kauneimpia kohtia on kuvaus buddhalaisesta kuolevan ihmisen hyvästelystä.
Nautin myös kuvauksesta, jossa tiedemies George Smith rapsuttaa puhtaaksi savitaulua British Museumissa vuonna 1872 ja kiihtyy löytäessään Gilgameshin 11. taulun, jossa kerrotaan suuresta tulvasta, sama vedenpaisumus, josta on satoja vuosia myöhäisempi versio Raamatussa.  

Erityinen kiitos tälle kirjalle selkeydestä. Ei ole helppoa kuljettaa näin monta eri jatkokertomusta, niin että lukijalle on kaiken aikaa selvää, missä mennään. 
Mestariteos!

                                                  ********

Toiselle sijalle nostan Jo Ann Beardin novellikokoelman Juhlapäiviä.
Tämä jää jälkeen Ahavan kirjasta, koska ei muodosta osistaan Ahavan teoksen tavoin kokonaisuutta, vaikka siihen pyrkimystä onkin.

Kirja sisältää kolme pitkää perinteistä novellia, jotka voisivat olla myös pienoisromaaneja. Kaksi niistä perustuu tositapahtumiin. Lukija elää hetki hetkeltä henkeään pidättäen tulipaloon joutuneen Wernerin ja eutanasiamatkalle lähtevän Cherin ja hänen läheistensä kanssa.
 
Muissa novelleissa tyyli on erilainen, kokeilevampi.
Beard sanoo esipuheessa, että kaikki hänen novellinsa ovat myös esseitä, mutta siitä en ole ollenkaan samaa mieltä. Ahavan teksti on esseemäisempää.

Lyhyt teksti Ehkä niin kävi on kuin proosarunoa, jossa valmistetaan johonkin, mutta novelli jää kesken ja tuntuu tyyliharjoittelulta jotain oikeaa novellia varten.
Niin kaunista tekstiä, että nappaan sen lopun tähän ihailtavaksi. 

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.
Mutta on ehkä mahdollista, ehkä luultavaakin, ettei käynyt. 

Kahdessa kirjoituksessa, joita pidän esseenä, Lähellä ja Nyt Beard tarkastelee kirjailijan työtä. 
Hän kirjoittaa, että hyvässä esseessä ja yhtä hyvin muistelmassa, romaanissa ja novellissa olennaisinta ovat ajatukset, joilla teksti nousee näennäisen aiheensa yläpuolelle universaalimmalle tasolle. Olen samaa mieltä. Tämä taso erottaa mielestäni erinomaisen tekstin keskinkertaisesta.

Kiitän taitavasta suomennoksesta Riina Vuokkoa! 

                                                  ********

Ansiokkaan pronssisijan minulta saa Carol Shieldsin romaani Larryn juhlat. 
Kirja kertoo 450 sivullaan kanadalaisesta miehestä, Larrysta, Laurence John Welleristä. Tarina alkaa vuodesta 1977, jolloin Larry on kolmikymppiseksi lapsuudenkotinsa mukavuudessa viihtynyt mies, jota isä yrittää tuuppia maailmalle. Larry ajautuu vahingossa floristikouluun ja kiinnostuu todella alasta. Kun hän muutoin tylsällä häämatkallaan Englannissa pääsee tutustumaan pensaslabyrintteihin, hän löytää elämänsä intohimon. Alkaa nousujohteinen ura. Larrysta tulee asiantuntija, joka johtaa isoja projekteja ympäri maailmaa.
Larryn elämää seurataan kaksikymmentä vuotta.
Vuonna 1997 kahdesti eronnut Larry järjestää pienimuotoiset juhlat apunaan naisystävä, otsikon lupaamat Larryn juhlat, joissa eräät asiat selkiytyvät ja keski-ikäinen Larry ehkä tajuaa, mikä hänelle tässä elämänvaiheessa on tärkeää.

Se mikä tässä kirjassa on heikompaa kuin kahdessa edellä kuvaamassani teoksessa on intensiteetin puute. Kirjan tahti on välillä yhtä flegmaattista kuin Larryn elämä sokkeloitten ulkopuolella. Shields lörpöttelee.
Kirja on hieman liian helppo. Pidän haasteista ja siitä, että sytyn kaunokirjallisesta kirjasta niin, että haluan palata sen pariin uudelleen. Ei haittaa vaikka kaikki kirjassa ei heti aukeaisi, tärkeintä on, että se houkuttelee mukaansa ja pakottaa kiinnostumaan jostakin minulle tuntemattomasta tai avaa uuden näkökulman tuttuun asiaan.

Se mistä pidin Shieldsin romaanissa on sen hiljainen, lämmin huumori. 
lukujen nimet ovat kivoja: Larry toistaiseksi, Larryn hynttyyt, Larry ihmeiden ja ihanuuksien jäljillä.

Seuraavalla viikolla he matkustaisivat katsomaan Luzernin peilisokkeloa. Salaperäiset skandinaaviset sokkelot odottivat nekin vielä vuoroaan; pelkästään Suomessa oli yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Seuraavan vuoden keväällä he pääsisivät Japanin uusiin, kiehtoviin, puusta rakennettuihin,  sokkeloihin, ja Japanista he jatkaisivat Australiaan. Niin monet ihmeet odottaisivat heitä ja niin suuri osa niistä kuitenkin hämärtyisi ja sumentuisi Larryn muistissa.

Larryn juhlat on suomentanut Hanna Tarkka, jonka käsialaa ovat kaikki Shields-suomennokset yhtä lukuunottamatta.

Shieldsin kirjan alkumotto: 
Mitä muuta tämä valtava labyrintti, maailma, on kuin mieletön sokkelo heti syntymämme hetkellä?
("Mietteitä Hampton Courtin pensassokkelossa", British Magazine, 1747)

Värikästä syksyä kaikille lukijoilleni! 

                        

Syksyä Anjalan kartanon puistossa,
Kuva: Ume

Zoe Foster, Petri Pietiläinen, Juha Metso, Peilissä näin naisen

Peilissä näin naisen on Zoe Fosterin tarina. 
Zoe oli vielä viisi vuotta sitten Alexander. Hän on käynyt läpi vaikean elämänvaiheen, jossa taistelivat hänen julkinen miesminänsä ja pitkän piilottelun jälkeen pintaan noussut hänen fantasioidensa naisminä. Muutos oli pelottava ja tuskallinen niin sukupuolensa korjaajalle kuin hänen läheisilleenkin. Siihen kuului masennusta, itsemurhayrityksiä ja vaikea ero avioliitosta.

Tietokirjailija Petri Pietiläinen oli kirjoittamassa Naisten maailmanhistoriaa (ei vielä julkaistu), kun hänelle tarjoutui tilaisuus Zoe Fosterin tarinan kirjoittamiseen. Hän kertoo esipuheessa törmänneensä omassa henkilökohtaisessakin elämässään sukupuolen moninaisuuteen, mikä innoitti häntä lisää yhteistyöhön Zoe Fosterin kanssa. Tästä alkoivat tapaamiset Fosterin kotikaupungissa Porvoossa ja Pietiläisen kotimaisemissa Kotkassa.
Pietiläisen kuvaamien tapahtumien ja niiden väliin sijoitettujen tietosivujen ohessa on Zoe Fosterin omaa kertomusta, joka kulkee tekstissä nimellä Zoen iltaista monologia.

Kotkalainen valokuvaaja Juha Metso on ottanut kirjan upeat kuvat. Osa niistä on taidekuvia, rohkeitakin, mutta ehdottoman hyvällä maulla toteutettuja ja osa sanomalehtikuvan tyyppisiä kuvia Zoesta kirpputorilla valitsemassa vaatteita tai marketissa nuuhkimassa hedelmiä. Mieshormonin blokkaus ja naishormonilisä terästivät Zoe Fosterin aisteja, värit kirkastuivat ja haju-, maku- ja tuntoaisti voimistuivat. Mielenkiintoista - minä olen aina ihmetellyt, miten mieheni ei reagoi tuoksuihin ja hajuihin kuten minä.

Kirjan ulkoasu on erittäin tyylikäs, taidekirjamainen. Isot koko sivun tai koko aukeaman kuvat ja vaalean lilat tietosivut rytmittävät henkilökuvaa kokoavaa tekstiä. 

Jos ihminen pakotetaan muistamaan, kertomaan oma tarinansa, hän kokoaa sen palasista. Hän valitsee mitä kertoo, miten kertoo ja miksi kertoo. Kun Zoe kutoo tarinansa lankoja uudelleen ja uudelleen eri tilanteissa kuten sängyllään tai ruokapöytänsä ääressä, valokuvasessioissa, kävelyllä talvisen Porvoon kaduilla, ruokakaupassa, uuden viljelypalstan vieressä, ravintolassa, kahvilassa ja kaikissa muissa paikoissa, hän laittaa tarinaan sävyjä vaihtelevasti. Paikat ja kertomishetkessä syntyvät tuntemukset värittävät kertomuksen surulliseksi, iloiseksi, vihaiseksi, petolliseksi, tulenpalavaksi, rakastuneeksi ja mitä tunteita kielen päälle sattuukaan asettumaan.

Ylläoleva sitaatti on mielestäni erittäin hyvä kuvaus elämäkerran rakentumisesta. Itsestään tai toisesta voi kirjoittaa selviämistarinan, itkuvirren, farssin, sankaritarinan, uhriutumistarinan, faktapohjaisen raportin tai ihan mitä vain. Sama elämä voi vääntyä moneksi, ihan miten sitä katsoo.
Pietiläinen on onnistunut kirjoittamaan ehjän ja kiinnostavan henkilökuvan Zoe Fosterista alkaen hänen elämästään Englannissa Itä-Devonissa, ensin hieman erikoisena Ally-poikana ja sitten homoksi epäiltynä Alexina tehtaalla ja töissä maatilalla, jossa hän sormet mullassa saattoi unohtaa ongelmansa, samoin kuin yksinäisillä pyöräretkillään. Avioliitto ja muutto uuteen ympäristöön särkivät tutun kuvion ja räjähdys oli väistämätön. 
Nyt Zoe haluaa jättää pois sanan trans ja olla nainen naisten joukossa. Sukupuoli on korjattu, seksuaalisuuskin löytymässä.
Yksi asia, mitä Pietiläinen selventää on se, että sukupuolen korjaus ei kerro mitään ihmisen seksuaalisuudesta. Transnainen tai -mies voi olla hetero, homo, biseksuaali tai aseksuaali. Korjausvaiheessa seksuaalisuus jää usein syrjään, koska itse prosessi vie energiaa, hormonit ovat sekaisin ja keskeneräisyys saa eristymään. Monille transihmislle käy myös niin, että mitään uutta seksielämää ei koskaan tulekaan, seksuaalisuus lukkiutuu ja tulee vain transihmisyys. 

Me tunnemme Zoe Fosterin tarinan hänen ex-vaimonsa Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjoitin siitä taannoin ja kommenttiketju yllätti minut hyökkäävyydellään. Siellä useampi kommentoija halusi kieltää kirjailijalta oikeuden kuvata omaa kriisiään, joka on yleinen transihmisten läheisillä. Oltiin myös sitä mieltä, että olisi väärin sanoa, että mies katoaa, ja että ei kukaan muu kuin transsukupuoliset itse saisi kirjoittaa mitään transihmisistä.
No, nyt Zoe Foster kertoo, Pietiläisen ja Metson kautta, miten hänessä eli kaksi minää ja kun naisminä puski esiin, niin se työnsi miehen taka-alalle. Alex sai väistyä.
Foster sanoo, että inhoaa sitä, miten ihmiset ovat ylevöittäneet häntä.

En minä ole mitenkään viaton tässä kaikessa. Monet tyrkyttävät sitä viattomuuta minulle, mutta haluan protestoida, ettei se niin ole. Zoe on laskelmoiva ja esittää asioita siten, että saan paljon enemmän sympatiaa kuin ansaitsen. Pitäisikö minun kirkua vasten kasvoja ja korvia niille ihmisille, jotka käyttäytyvät minua kohtaan tuolla tavalla. Liiallista sympatiaa, suorastaan sääliä. Heidän käyttäytymisensä on loukkaus älyäni kohtaan.
Tämä on ote eräästä Zoen (Alexista Zoeksiksi liukuneen henkilön) iltaisesta monologista, jossa hän pohtii, miten on jo tuntenut saavansa ymmärrystä ja anteeksiantoa ex-vaimonsa taholta ja miten hänen on tärkeää käsitellä sitä kiukkua, jota tunsi vaimon suhtautumisesta hänen avautumiseensa. 
Hän ymmärtää myös, että hänen olisi pitänyt kertoa  salaisuudestaan harkitummin. Hän ei vain pystynyt siihen. Ei ollut viisasta purskauttaa kerralla ulos koko salattua minäänsä ja valmista suunnitelmaa transhoidoista kymmenen yhteisen vuoden jälkeen.
Kukaan ei koskaan tuntenut minua, en antanut kenenkään tuntea minua. Ymmärrän hyvin, miten loukkaavalta tämä tuntuu entisestä vaimostani.

Kaksoishahmoisuuden vuoksi  transihmisiä diagnosoidaan usein skitsofreenikoiksi tai monipersoonallisuuhäiriöisiksi, mikä joskus onkin totta.
Transihmisellä on lopun elämäänsä muistoja elämästä toisessa sukupuolessa, on valokuva-albumit, koulukaverit, omat lapset, tavat ja tottumukset. Ei kukaan voi aloittaa elämäänsä tyhjästä paitsi muistinsa menettänyt. Kuitenkin kaikki muuttuu perustavanlaatuisesti.
Lapsilleen Zoe on edelleen Daddy. Diddy-ehdotus ei mennyt läpi. 

Alexander Foster oli jo rakentanut itselleen elämän, jossa pärjäsi. Sitten hän rakastui ja ajatteli, että rakkaus naiseen saa hänet unohtamaan oman halunsa olla nainen.
Hänen oli kuitenkin vaikeaa esiintyä vaimonsa komeana kauluspaitamiehenä, ja olla sosiaalinen, mitä hän ei ollut koskaan ollut. Hän alkoi saada raivokohtauksia ja vetäytyä omaan fantasiamaailmaansa.
Kun vaimo lopulta sai Alexin terapeutille epäillen jopa lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, tämä hämäsi terapeuttiaan valhetarinoilla ja mitättömillä arkihuolilla, mutta terapeutti palasi sitkeästi samaan kysymykseen "Mikä mieltäsi todella painaa?". Kun Alex vihdoin kertoi totuuden, ensimmäisen kerran  elämässään, siitä ei ollut enää takaisin menoa. 
Mikä häntä oli pidätellyt siihen asti? No, mikä nyt yleensä pidättelee järjestämästä maanjäristystä kotonaan, halu välttää konflikteja, halu miellyttää, halu säilyttää edes se hyvä, mikä nyt on, kun tulevaisuudesta ei ole mitään taetta.

Sukupuolen korjaaminen on tietenkin paljon helpompaa, jos se tapahtuu varhaisemmin, ennen kuin ihminen on turhaan yrittänyt olla enemmistöön kuuluva ja enemmistön hyväksymä ja perustaa perheen. Siksi on tärkeää, että arvostamme kirjoa sukupuolisuudessa, kuten muussakin ihmisyydessä. Tämän moninaisuudenn ymmärtämiseen ja ymmärryksen eteenpäin viemiseen elämäkerta-tietokirja Peilissä näin naisen on myös oivallinen teos. 
Se näyttää selkeästi, että elämänvalhe kannattaa purkaa, että voisi elää. 

Kirjan tekijät

Selja Ahava, Taivaalta tippuvat asiat

Olen nyt lukenut kaikki kolme Selja Ahavan romaania lyhyellä ajalla. Ne muodostavat oikeastaan trilogian.
Ensimmäisessä, Eksyneen muistikirjassa (2010), henkilö menettää muistinsa ja katoaa hitaasti dementiaan, toisessa, Taivaalta tippuvat asiat (2015), menetykset tulevat odottamattomina, kaiken kertarysäyksellä muuttavina ja kolmannessa, Ennen kuin mieheni katoaa (2107), on myös yksittäinen hetki, jolloin kaikki muuttuu. 

Tarkastelen tässä romaania Taivaalta tippuvat asiat ja kerron mitä ajatuksia se minussa herätti.  

Pieni tyttö, Saara, menettää äitinsä traagisesti ja jää sen jälkeen turvattomaksi. Isä menee rikki, mutta onneksi on Annu-täti, joka kyllä itkee, mutta ei ulvo ja hajoa. 

Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmästä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se on tässä taas. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. 

Tyttö käy suruaan läpi muistelemalla äitiään eri tilanteissa, äiti tavallisesti, äiti töissä, äiti hienona, äiti omenapuussa. Hän ei halua "muistaa äitiä huonosti" eikä kadottaa tämän ääriviivoja. Hän ei ymmärrä sellaista surutyötä, mistä aikuiset puhuvat, sellaista, jossa aika parantaa.

Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.

Aikuiset siis luulevat, että auton takapenkillä istuva lapsi laskee vastaan tulevia autoja tai tiekylttien kirjaimia tai leikkii, että etusormet ovat prinsessoja, mutta oikeasti lapsi voi miettiä vaikka aikuisen ääriviivoja tai aikaa. 

Menetys tekee tytöstä epävarman ja totisen lapsen. Isä toipuu uuden naisystävänsä Kristan avulla. Saara näkee painajaisia. Hänen lapsenmielensä paranee hiljakseen satujen ja fantasian avulla.  
Fantasia on tärkeä elementti kirjassa muutoinkin. Talot ovat elollisia kuten ihmiset. Ne huokailevat omaa historiaansa. 

Päätarinan ohessa kerrotaan myös muista tapahtumista, joissa matto vedetään alta ja ihminen jää oudoksumaan kohtaloaan. 
Miten yleistä on muka lottovoitto kahdesti peräkkäin!
Meillä on sanontoja tällaisille yllätyksille, 'tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta', 'kuin kivi olisi pudonnut päähän' - nämä molemmat tapahtuvat kirjassa, salaman tilalla vain on viisinkertainen salama ja taivaalta tippuu jäämöhkäle.
Onnenpotkukin voi olla loukko, johon ihminen jähmettyy, hyvän onnen loukko.  

Pienenä miinuksena muutoin vahvassa tarinassa koen lottohirmu Annu-tädin kirjeenvaihdon salamaniskuja itseensä houkuttavan tuntemattoman kanssa. 
He kokevat kohtalontoveruutta harvinaisten kokemustensa vuoksi ja alkavat keräillä erikoisia tarinoita maailmalta. Tämä kirjan luku tuntuu minusta turhalta lisältä. Vahva päätarina ei olisi kaivannut mitään lisää. 

Loppuosa kirjasta on huikean hieno. Seinäpaneelin sisällä kasvanut omenapuun taimen työntää pamahtaen itsensä ulos paneelista ja ojentuu ikkunaa kohti. Koko talo tärähtää ja sahanpurun suhina taustoittaa vomakkaampia ääniä. Taimenen kasvukohta on Saaralle tuttu.

Katselen seinää. Muistelen paneelin alle jäänyttä likaista tapettia huonekalujen jättämine vaaleine varjoineen. Tämä on se kohta, johon äiti piirsi minut eräänä remonttipäivän aamuna, monta vuotta sitten. Turkoosit sukkahousut, letit ja pampulat. Tämä on se kohta, olen melko varma.
Puutikkuja, laudan säpäleitä, vääntyneitä nauloja. Ehkä isä on oikeassa, kasvaminen tekee kipeää.    

Kaiken hössötyksen keskellä raskaana olevalla Kristalla menee lapsivedet. Pieni merenneito hänen kohdussaan loiskauttaa pyrstöään, ja yhtäkkiä kaikki on taas toisin. 

Tämä kirja on kieleltään yhtä kaunis kuin Ahavan muutkin kaksi romaania. Jotkut kielikuvat ja elementit ovat toistuvia, esim. meri, matto ja viiva. 

Oma äitini kuoli, kun olin lapsi. Isoveli meni heti perään. Isä, kaksi siskoani ja minä jäimme odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja tapahtuihan sitä. Tiedän, mistä Ahava kertoo.  

Lopetan lainaamalla otteen kirjan lopusta.

Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo, vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.
Sen pituinen se.

Eiliseltä kävelyretkeltä,
tuntuu jotenkin sopivan tähän

Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa

 

Luin Selja Ahavan uusimman romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (2017) heti hänen esikoisensa Eksyneen muistikirjan perään. Molemmissa tapahtuu katoamista. Ihminen voi kadota läheisiltään monella tavalla, muistisairauden hämäryyteen ja toiseen sukupuoleen. 

Mieheni vetää henkeä. Niin kuin tehdään, kun ollaan sanomassa jotain, mikä muuttaa kaiken. Ilma kohoaa rintaan, pysähtyy hetkeksi ja purkautuu sitten pois. Ja tämän hän sanoo:
- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Tästä ilmoituksesta alkaa matka, joka vertautuu Kristoffer Kolumbuksen erehtymisiin ja eksymisiin hänen etsiessään uutta mannerta. Kuten Kolumbus päiväkirjoissaan yrittää nainenkin, kirjan minä-kertoja, merkitä muistiin, missä mennään, piirtää karttoja.

Nyt hän on sen sanonut, ja ehkä se riittää. On hyvä puhua. Kyllä minä lauseita kestän. 

Mutta lauseet eivät riitä. Ensin ilmestyy WC:n hyllylle kasvovoide, sitten on jo pyykissä uusia naisten alusvaatteita. Oma mies on matkalla Liliksi. Hän väreilee intoa kuin teini-ikäinen, mutta miten vaimo voi unohtaa aikuisen naisen rakkauden mieheensä ja ryhtyä kymmenen vuoden avioliiton jälkeen tämän oudoksi muuttuneen miesnaisen teinikaveriksi valitsemaan tälle oikeaa huulipunan sävyä? Missä on raja?
Tämä lukija-bloggaaja kysyy, miten puolisolta edes voi sellaista odottaa. Miksi Liliksi muokkautuva ei näe, että muutoksella on hintansa?

Vähitellen vaimo alkaa epäillä myös menneisyyttä. Halusiko mies hänet vain, koska rakasti hänen hahmossaan itseään? Opetteliko hän naiseutta vaimostaan? Muistot kertovat muuta. Ne kertovat rakastumisesta ja intohimosta.
Kun mies eräässä monista tapaamisista, hillityistä "tiedotustilaisuuksista", joita he järjestävät ystävilleen ja tutuille kertoakseen muutoksesta, ilmoittaa pokkana, että on tiennyt tilanteensa aina, vaimo lopulta romahtaa. 

Alan huutaa. Minä huudan, minä muutun pelkäksi vokaaliksi, jumiin jääneeksi näppäimeksi, olen tiennyt aina, en vain kertonut sinulle, kerron tässä nyt muille, tiesin aina. Olin tätä aina, oikeasti olin tätä aina, en ikinä ollut sitä mitä luulit. 

Vaimo haluaa huutaa tuon ilmoituksen kumoon. Hän tietää hitto vie totuuden, kuten Kolumbus tai mikä lie Cristoforo Colombo tiesi totuutensa maailmasta.

Tämä on minun tarinani, 
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä, 
minä kerron teille mikä tämä maailma on!

Kun tutut sössöttävät vaimolle, että sisältähän hänen naiseksi ryhtynyt miehensä on sama ihminen, hän ei voi kuin nauraa. Luistako he siinä puhuvat vai mistä sisuksista? 
Hän piti miehestään, rakasti tätä. Hän ei pidä tuosta oudosta vaativasta naisesta. 

Vaikka tässä tarinassa on painavaa surua, kipeyttä ja kauhua, siinä on myös koomisuutta. Joskus tragedia synnyttää vapauttavaa naurua, joka tuo hetkeksi helpotusta. 
Kertoja tarkastelee kokemaansa lempeällä itseironialla, miten hän yritti aluksi käydä kauppaa. Eikös sitä voisi olla vain vähän nainen? Osa-aikaisesti, kiitos? Lopuksi kun miehessä ei ole enää paljon mitään entisestä miehen kehosta, hän tunnistaa vielä tämän entiset varpaat ja jää muistoihin tuijottaessaan niitä. 

- Miksi olet nykyään niin kylmä? hän kysyy. - Et edes katso silmiin.
Hänellä on kauniit, tummat, tekoripsien ympäröimät silmät. Mutta meikin ja ripsien keskeltä katsoo edelleen mieheni katse, ja sen katseen tunnistan.
Minä vastaan: - Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia.  

Lueskelin toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. Joitakin häiritsee se, että kirjalla on todellisuuspohjaa. 
Minua se ei häiritse yhtään. Kaikki kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä ja kokemuksiaan materiaalina kirjoissaan. 
Ahavan romaani ei ole mikään dokumentti tai pamfletti, se on ammattilaisen kirjoittamaa fiktiota. Se ei ole myöskään kohukirja, vaan hyvin kaunis ja hellästi kuvattu, itse eletystä todellisuudesta ammentava kertomus muutoksesta.
Koen pikemminkin niin, että  oma tragedia taustalla antaa tälle romaanille uskottavuutta.  
Tämä on minun tarinani, 
nämä ovat minun sanani ... 

Transsukupuolisuudesta on harvoin kirjoitettu muutoin kuin muuttujan itsensä näkökulmasta. Kun ihminen muuttaa sukupuoltaan, hän löytää itsensä ja kukoistaa, läheisille muutos on aina menetys, usein kriisi.

Jotkut ovat nähneet vaimon suhtautumisessa moitittavaa. Sitä en ymmärrä. Minusta hän on kärsivällinen kuin kuminauha. Jos hän vain hyväksyisi kaiken, onpas tämä kivaa, tervetuloa Lili, niin silloin kyseenalaistaisin hänen tunteensa ja intohimonsa määrän.  

Jos minua kohtaisi sama kipeä tragedia kuin kirjan kertojaa, niin olen varma, että toivoisin prosessin edetessä samaa mitä tämän kertomuksen vaimo. Menisit avaamaan siipiäsi muualle ja palaisit valmiina perhosena. On rankkaa seurata "väsymyksen rumentamana pipopäänä" miten toinen muuttuu ja loistaa kuin "juuri nupustaan puhjennut kukka". Muutos on paitsi intiimi myös erittäin julkinen ja ympäristössä kysymyksiä herättävä. 
Nähdään kun askelistasi katoaa tuttu rytmi.
Nähdään kun mieheni on kunnolla kuollut.
Nähdään kun olet vieras. 

Tämä on hyvin vaikuttava kirja. Se panee ajatukset liikkeelle. Ahava näyttää tarttuvan kirjoissaan isoihin aiheisiin. 
Kiitos!

Linkki Kirjareppu-blogiin (klik), jonka kirjoitukselle nyökyttelen ja jossa on hyviä sitaatteja kirjasta. Löysin Kirjarepun Kirjasähkökäyrä-blogin Main ansiokkaan postauksen linkkilistasta. Tässä linkki (klik) sinne Main postaukseen. 


P.S. 
Ai niin, melkein unohtui: Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää!

Eräs ystävä toivoi juuri henkilökohtaisen syntymäpäivälahjan sijasta lahjoitusta kehitysmaihin, ja me ostimme naisporukalla lukutaitoa kehitysmaihin Kirkon Ulkomaanavun kautta. Kävin läpi lehmät, vuohet  ja ompelukoneet, mutta lukutaito vetosi eniten, koska se avaa niin paljon mahdollisuuksia. 

Time wasted on reading is not wasted time!
(Tämä on oma mukaelmani Bertrand Russellin mietteestä "The time you enjoy wasting is not wasted time".)

----------------------
29.8.2018

Kirjoitin yllä olevan kirjoitukseni lähes vuosi sitten. Yhä edelleen törmään kirjoituksiin, joissa paheksutaan tätä Ahavan kirjaa ja syyksi sanotaan, että se vie äänen transsukupuoliselta. 
Eikö Suomessa ole jokaisella vapaus kirjoittaa aiheensa valiten, ja eikö autofiktio sitten ole vähiten "omivaa" (termi, jota itse en käytä!) ja vaaratonta, kun siinä puhutaan omista kokemuksista ja tunteista? Ihmettelen.

Tässä (klik) linkki Mitä luimme kerran -blogin kirjoitukseen, jossa perustellaan sitä, miksi nyt joidenkin on vaiettava, että toisia kuultaisiin. Minä yritän siellä keskustelussa esittää, että monet äänet yhdessä on parempi kuin se, että joidenkin ääni kielletään. 
Ahavan kirjan Lili, joka kutsuu itseään nimellä Zoe (miksi ei oikeaa koko nimeä, kun on kuvakin?) on kirjoittanut Sukupuolena ihminen projektin sivustolle. Tässä on nyt siis se näkökulma, mitä jotkut tämän kirjoitukseni pitkässä keskusteluketjussa kaipasivat.


-----------
7.10.2019

Vieläkin palaan tähän, kaksi vuotta alkuperäisen kirjoitukseni jälkeen. HS:n Kuukausiliitteessä on juttu Zoe Fosterista, jolta ilmestyy tässä kuussa yhdessä Petri Pietiläisen ja Juha Metson kanssa tehty kirja Peilissä näin naisen. Kyseessä on siis sama henkilö, joka Ahavan kirjassa on nimellä Lili. 
Tuossa kiihkeässä kommenttikeskustelussa pari vuotta sitten jotkut eivät pystyneet näkemään siinä mitään väärää, että Lili salasi transsukupuolisuutensa vaimoltaan kymmenen vuoden ajan. Tässä HS:n haastattelussa  Zoe sanoo:"On totta, että minä olin se pettäjä... Ja ymmärrän, että hän on siitä vihainen."
Pitää antaa transsukupuolisillekin oikeus kaikkiin käyttäytymisen muotoihin.  
Transseksuaalisuus ei määrittele luonteenpiirteitä, se on vain yksi asia ihmisen moninaisuudessa. 

Selja Ahava, Eksyneen muistikirja

Eksyneen muistikirja (2010) on dramaturgi, käsikirjoittaja, kirjailija Selja Ahavan esikoisromaani. Ahava on kirjoittanut ansiokkaan esikoisensa lisäksi myös romaanin Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja tänä vuonna julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa.

Minulla on sellainen tuntu, että olen löytänyt uuden kirjailijan, joka kiinnostaa minua kovasti niin aiheidensa kuin tyylinsäkin vuoksi. 

Upposin Eksyneen muistikirjaan niin, etten paljon liikahtanut lukiessa paikaltani. Istuin ja luin. Päähenkilön muistin katoaminen tuntui trilleriltä, ja hänen mielensä liikkuminen monessa ajassa sai haluamaan tietää lisää.  Mistä kaikki alkoi ja miten muistisairas Anna toimii ja pärjää?

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisisna ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Se taso, missä Anna oikeasti on, on sairaalan vuodeosasto. Oma koti on heti puiden takana kerrostalossa Pormestarintiellä. Ja saarikin näkyy melkein, saari jossa tapahtuneesta menetyksestä kaikki ehkä alkoi tai voimistui. Olihan Annalla se listaaminen jo ennen tragediaa, nähdyt asiat piti luetella sanoiksi. Saaren jälkeen Anna matkustaa Englantiin, jossa muukalaisuus toimii lieventävänä seikkana muistikohtauksissa.  
Anna saa kohtauksia joissa putoaa pois ikäänkuin sivuun ja katselee itseään vieraana. Hän miettii, miksi on tässä, tämän miehen kanssa. Näiden kohtausten tullessa hän haluaa kävelylle, liikkeeseen, joka helpottaisi levottomutta. Myöhemmässä vaiheessa hän ajelee metrolla ympäriinsä koko päivän. 
Se, miten hän selviää Suomeen vietettyään epämääräisen ajan Lontoossa lentokentällä, häipyy hämäryyteen, kuten monet hetket jo ennen tätä. 

Kaikki menneeseen liittyvä tuntui hapertuneen ja vääntyneen, kavenneen ja värittyneen. Esimerkiksi kolmesta edellisestä talvesta ennen Thomasin tapaamista hän ei muistanut mitään. Keväät, kesät ja syksyt hän oli kävellyt, mutta talvet tuntuivat kadonneen. 

Hella jää päälle ja keittiö palaa remonttikuntoon, kun Anna jää katsomaan liian pitkäksi aikaa ikkunasta pihan toisiaan ärhenteleviä koiria. Anna muuttaa remontin ajaksi veljensä kotiin. Aamulla hän  ei tunnista missä on. 
Vielä hän yrittää asua omassa kodissaan, hämmentyneenä. 

Jääkaappi piti vielä tarkistaa. hämmästyksekseen hän löysi sieltä seitsemän litraa maitoa, miksi hän oli niin monta ostanut?

Kolme pientä karhua vierailee Annan luona ja sotkee hänen asuntonsa. Hänellä on kuviteltuja lapsia ja Jumalakin vierailee. 

Kävelyretket Jumalan kanssa päättyvät sairaalassa siihen, että hoitaja juoksee karkulaisen kiinni ja johdattelee takaisin omaan petiinsä, antaa nukahtamislääkkeen ja laittaa valot pois päältä. Joskus hän herää kauhuissaan laivassa myrskyn keskellä ja toteaa hoitajalle, että joku vei airot. Hän on myös riisuutunut alasti, piti riisua, kun joku oli pukenut kolmet housut päällekkäin. "No, sitten on paras tulla rantaan ja pistää vähän vaatetta päälle", toteaa kokenut hoitaja. 

Muistihäiriöistä kärsivän maailma tuntuu välistä koomiselta ja välistä maagiselta. Välillä Anna on jonkin aikaa ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin, sitten asiat ja aikatasot menevät taas päällekkäin ja kaikki muuttuu sekavaksi ja epätodelliseksi. 

Sanat pitävät Annaa kiinni todellisuudessa. Hän palaa muistikirjoihinsa, joihin on kirjannut tilanteisiin liittyviä sanoja. 
Teemuki. Puhelin, jonka päässä johdossa solmu. Pöly tummalla muovilla. Paperiliima. Kuparinen klemmari. 
Lopuksi hän ajattelee jonkun toisen kirjoitelleen hänelle muistiin outoja asioita.

Näen Annan muuttumisen kuin Helene Schjerbeckin kasvojen muutokset hänen omakuvissaan kuoleman lähestyessä. Muistin hävitessä ihminen liukenee, haalistuu ja häviää. 

Pian tulisi pimeää. Ennemmin tai myöhemmin tulisi hyvin pimeää ja sille Anna ei voinut mitään. Sanat kastuivat, multa varisi ja kivet kolisivat. Oli kasvoja, oli tuoleja, oli mitä ne nyt olivat, mutta kun se oli nykyään niin vaikeaa. Täytyi etsiä rei'istä ja miettiä niitä nimiä, mutta ei sekään ollut. Mutta se oli hyvin ikävää. 


Kun sain Eksyneen muistikirjan luetuksi, tuli hieman huolestunut olo. 
Eihän näissä muistiasioissa ole kuin aste-eroja, olen ostanut kaksi litran jukurttia peräkkäin, en seitsemää... onneksi suvussa ei ole muistisairauksia ... mutta sainhan minä syövänkin, vaikka sitä ei ole suvussa... 
Kunpa pysyisi pää selvänä!