lauantai 31. joulukuuta 2022

Toiveeni 2023

 



Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!



torstai 29. joulukuuta 2022

Välipäivämietteitä

 

Koivusaaren puistossa Myllykoskella, Kymijoen rannalla, joulupäivänä 2022

Outo termi tuokin, välipäivät. Sanonnassa on väliaikaisuuden ja toissijaisuuden makua; päivät, jotka on lusittava, niin että päästään taas kunnolla juhlimaan.

Jostain osui silmiini semmoinen uussanonta, että joulu on nyt sitten taputeltu eli saatettu päätökseen. Tämä taputtelu tuo mieleeni pullan, joka taputellaan pyöreäksi, nostetaan pellille, voidellaan ja koristellaan. Valmista!

Joulun kirjaelämykseni oli Marja Kyllösen Vainajaiset. Omistan sille oman kirjoituksensa, kunhan olen toipunut tekstin aiheuttamasta pyörrytyksestä ja miettinyt lisää. Kyllönen on mestari kuvaamaan hahmojaan, tilanteita ja tunnetiloja kielellä joka soi kuin kansanrunous. Pienen lapsen raikkaus, ihmisen raihnastuminen, mystinen paha joka etsii itselleen kehoa johon asettua, synkkä viha ja pakottava intohimo. Tuntuu, että Kyllönen on aivan liian täynnä sanoja, hän pursuaa niitä ja onnistuu luomaan unohtumattomia kuvia.
Seuraavassa kuvaus pienen tytön suloisuudesta iässä jolloin ollaan kaikkivoipia ja viattomia, ilman itsesuojeluvaistoa.  

Hertta oli hänen nimensä: olihan hän herttainen kuin voisilmäpulla ja hymynsä yhtä mettä ja marmelaatia! Hänpä se olikin väkkärä likka, vikkelä kuin hilleri, pyöreä kuin pilleri ja leikkisä luonnoltaan. Hilpeys kiikkui saparoissa, hyppäsi ruutua hampailla ja heitteli voltteja varpailla; ja Hertta oli kukkuroillaan hupia ja hyvää tuulta, kylvi niitä ympäriinsä. Kun hän keskellä tiheintä talvea kohotti tumppunsa ja huiskautti, niin kukat puhkesivat lumen alla umpisolmuistaan, punkivat esiin hangen pahnoista ja pehmusteista ja rönsyilivät röyhelöinä, tuoksuvina rusetteina; ja puiden tamburiinit helisivät, kun tuhat lintusta, pikkuista tiukua kilkatti niissä. 

Kohta loppuun elettyä vuotta voisi pohtia monelta kantilta, mutta tyydyn toteamaan, että pahaa on ollut liikkeellä siinä missä hyvääkin.
Naapuridiktatuurimme pörhistelee ja haastaa demokraattisia yhteiskuntia, koska näkee demokratian houkuttelevan omaakin väkeä. Diktaattori ei taida ymmärtää, että sellaiset ihmiset, jotka saavat itse vaikuttaa asioihinsa ovat aina vahvempia kuin kurissa pidetyt ja oman vaikutusvaltansa pois luovuttaneet. 

Henkilökohtaisessa elämässäni huomaan vuosi vuodelta vanhenemisen merkkejä.
Sain joululahjaksi aktiivisuusmittarin, johon piti tallentaa omat mitat, paino ja pituus. Mieheni (tekninen avustajani ja kuntosparraajani) asensi sen minulle ja annoin mitat vanhasta muistista. Käveltiin päälle 6 km, jolla matkalla minulle tuli 8606 askelta ja kulutin 348,93 kcal. No, sitten saatiin päähämme mitata pituutemme. Seisoimme ovenkarmia vasten ja toinen piirsi pään päälle asettamansa kirjan avulla merkin oveen. Mitäh, minä en olekaan 169 vaan 165 senttiä - mihin ne neljä senttiä on tippuneet! Mieheni luuli olevansa 182-senttinen, kun armeijassa oli saanut sellaisen tuloksen. Hän oli vajennut 5 senttiä. 
Puntariin en viitsi mennä, koska vielä on kausiherkuttelutkin meneillään, Mozartin kuulia ja Ferrero-konvehteja jäljellä moneksi lukuhetkeksi.
Keitänkin tässä välillä hyvät kahvit tiramisun kera, niin jaksan kirjoitella... 

Täällä taas. 
Ei ole joulun aika mennyt suinkaan Heli Laaksosen joulupatjaideologian mukaisesti. Sanoinhan, että soveltuvin osin. Olen sinkoillut siellä täällä, aina on jotain menoa. Ehkä nuo täydelliset löhöpäivät sopivatkin paremmin nuoremmille, työssä itsensä väsyttäneille ihmisille. Meikäläiselle riittää muutama tunti lojumista kerrallaan. Vainajaisia luin yhtä päätä nojatuoliin jähmettyneenä kuin olisin katsonut elokuvaa. Kirja, joka vie mennessään, on suuri nautinto. 

Eilen ajelimme kyläilemässä Tuusulassa pojan perheen luona. Siellä oli inspiroivat keskustelut Keskustelupakka-korttien kysymysten äärellä. Miettikää, miten hyviä pohjia keskustelulle: jos saisit lisätä tai poistaa yhden kouluaineen, mikä se olisi, mikä saa sinut ärsyyntymään, mihin haluasit lahjoittaa 10 000 euroa, miten määrittelet kauneuden. 
Minusta keskusteleminen, ajatusten vaihto, väittely ja puntarointi ovat parasta kohtaamista ihmisten välillä. Yhtä suuri nautinto kuin lukeminen. Molemmista jää myös jälkimietteitä; asiat kehittyvät mielessä sen ansiosta, mitä kuuli toisilta.

Joulun alla käväisin siskojani tapaamassa Satakunnassa. Yövyin sillä reissulla Tampereella Ilves-hotellissa, jossa sain huoneen 15. kerroksesta. Ah, olen aina halunnut päästä isoihin kaupunkeihin ja pilvenpiirtäjähotelleihin. Tuntui siltä, että bloggari Marjatta on päässyt Manhattanille. 
Otin kuvia hotellin ikkunasta aamun valostuessa. Odotin, että saan raitiovaunun kuvaan, ja tulihan se sieltä, kuin kiiltomato pimeässä aamussa. Laitan pari Tampere-kuvaa tähän juttuni loppuun, muuten vain.  
Ehkä ensi vuonna... 

Tiedättehän, että päivä on jo pitenemässä, noin viisi minuuttia viikossa tässä vaiheessa, kevättä kohti nopeammin. Valon suuntaan mennään!

Tampereella 16.12.2022


Tampereella 16.12. 2022


torstai 22. joulukuuta 2022

Miten joulu onnistuu eli kummottos viätetä hiano joulu

 

Tässä Kultamurunen-putiikin kortissa on eräs tärkeä hyvän joulun ohje, eli mahdollisimman vähän ohjelmointia.
Joulunalusaika on kesälomien ohella vaarallisinta aikaa perheissä. Tulee riitoja, tunteet kuumenevat ja saattaa tulla paitsi ruhjeita (fyysisiä ja henkisiä) niin myös ruumiita. On helppo päätellä, mistä nämä tragediat kumpuavat: liioista odotuksista. Kun on odotettu jotain, mikä mainos- ja somemaailman mukaan on täydellisen ihanaa läheisyyden ja onnen aikaa ja itsellä on kuitenkin paha olla; kun on huhkittu ja tehty kaikkensa sen eteen, että olisi yhtä suloista kuin influenssereilla kodeissaan, eikä ole. Entä jos ymmärtäisi, että kupla mikä kupla, influensserin samettisen filtterin läpi käynyt lavastus, ja että itsellä on oikeus valita miten on ja elää - myös jouluna. 

Pekka Sauri kertoi jossain haastattelussa, että tottui lapsena pitelemään ikään kuin näkymättömiä lankoja käsissään, sovittelemaan ja jännittämään aikuisten puolesta, jotka kiristivät joulutunnelmaa aikatauluilla. Aaton joulurauhan julistus puoliltapäivin olisi pitänyt ehdottomasti kuunnella, mutta sitä ennen piti suikuilla siellä sun täällä, ja kun isä hoksasi autossa, että kotiin ei ehditä ajoissa, niin siitä alkoi kiroilu. Ironista, jos joulurauhan järkkymisen syy on se, että rauhan julistaminen jää kiireessä kuulematta. Pekka-poika oli rentoutunut vasta kun pääsi huoneeseensa kirjan ja konvehtirasian kanssa.

Minusta se että juuri jouluaattona ja joulunpyhinä pitäisi ajella hautausmailla ja sukulaisissa (tavata kiireessä sekä kuolleet että elävät läheiset), koska joulu on, on aika hassua. Eikö voisi tehdä tervehdyskäyntejä hyvissä ajoin etukäteen ja viettää joulu rauhassa kotona? Ajokelit ovat usein joulun aikaan huonoimmillaan ja päivä lyhyt, juuri vasta alkamassa pidentyä. Liikenne stressaa, siinäkin tulee ruhjeita ja ruumiita. 
Joululaulussa surraan mummoa siellä mökissä yksinään ja luvataan tulla myöhemmin lomalla käymään. Hyvin ajateltu, sillä monelle mummollekin on helpompaa, jos vieraat tulevat käymään eri aikoina ja yksi porukka kerrallaan, jolloin mummo välttää  kaikkien toiveiden täyttämisestä syntyvän joulustressin.


Murrerunoilija Heli Laaksosella on lepojoulun ohje, josta hän on julkaissut sekä pakina- että runoversion, Joulupatja - eli kummottos viätetä hiano joulu.
Ohjeen mukaan patja raahataan keskelle olohuoneen lattiaa tyynyineen ja peittoineen. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.   
Siellä sitten makoillaan tarpeen mukaan muutama päivä, vaikka uuteen vuoteen saakka, käännellään kirjan sivuja ja ojennellaan kättä kohti konvehteja. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.
Laaksonen sanoo ohjeensa sopivan yksinäisille, parillisille ja perheellisille. Patjalta vihdoin noustua pitäisi olla niin täynnä toiminnan iloa, että sitä riittää pitkälle kevääseen. 
 
Aion noudattaa tätä leppoisaa ohjetta tänäkin jouluna soveltuvin osin. Lattiapatjan saa korvata sohva, koska minun ikäiseni on helpompi nousta sohvalta sitten kun päätän nousta virkusenas ylös kohre uut vuat

Laaksosen jouluohjeessa on hyvää sen verkkaisuuteen ohjaaminen. Tuntuu hassulta, miten medioitten hyvinvointiohjeissa ajetaan ihmisiä jo tapaninpäivänä kuntosalille ja neuvotaan aloittamaan kevennetty ruokavalio, ikään kuin parin kolmen päivän herkutteluissa olisi jotain katumista. 

Toivotan kaikille blogissa vieraileville laatuisaa joulun aikaa!


Charles M. Schulz,
Joulu on yhdessäolon aikaa


sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Joulun lahjat

 


Joka joulun alla alkaa mielipidepalstoilla ja kolumneissa olla kirjoituksia siitä, miten joulun ylettömyys on turmiollista ja miten me kaikki olemme liikakuluttamisen vankeja ja kärsimme siitä. "Mikään ei enää tunnu miltään. Tilalle jää tyhjyys." (HS mielipidepalsta, su 11.12. 2022, Tiina Helin, yhteiskuntatieteiden maisteri, Tampere)

Mitenkähän minä en sukulais-, ystävä- ja tuttavapiirissäni ole tavannut ketään, joka olisi turtunut liikaan kuluttamiseen ja lääkitsisi ahdistustaan kuluttamalla lisää. Kaikilla läheisilläni on edelleen paljon sellaista aineellista hyvää, tarpeellista, mitä tavoitella ja mistä unelmoida - joulurauhan ohella. 
Kenelle ja kenestä nämä ylimieliset kirjoitukset oikein ovat?

"Vaikka tämä tuntuisi saivartelulta kaiken isomman mittaluokan luonnonvarojen tuhlaamisen rinnalla, väitän, että globaalisti lahjakulttuuri on yksi haitallinen kuluttamisen muoto." (HS mielipidepalsta, 11.12.2022, Helena Mäkelä, yhteiskuntatieteiden maisteri, Jyväskylä)
Tuo todella on saivartelua ja kylmä mielipide. Lahjan antaminenhan on lämmin rakkauden osoitus ja välittämisen muoto. Toisen huomioiminen on ollut lahjan idea kautta aikojen, miksi se nyt olisi muuksi muuttunut. Lahjat tuovat osaltaan arkeen juhlan. 


Annan jouluna lahjoja 17 + yhdelle. Se yksi olen minä itse, kiitän itseäni ahkeruudesta tontun tehtävissä. Tunnettehan laulun Tontun tehtävät (.. On niitä seitsemän, seitsemän tontun tehtävää, ne luetelkaa...)  Minulla niitä tehtäviä on  paljon enemmän joulun alla - ja ne on kaikki kivoja, varsinkin lahjojen suunnittelu, ostaminen ja paketoiminen.
Yksi jouluklisee, jonka haluan kumota on se, että ihmiset törmäilisivät vihaisina ja rasittuneina kaupoissa joulun alla. Olen huomannut, että joulu tuo iloa ja innostusta lahjojen ostajien silmiin. Ihmiset ovat myös puheliaampia joulukaupoilla. Näen joulun (myös sen kaupallisen) tuovan iloa harmauden keskelle.  
 


Charles M Schulzin Tenavat-kirjan Joulu on yhdessä olon aikaa kuvat ja mietteet ovat niin hauskoja ja osuvia.  Yksi omasta poikatriostani mietti juuri tuota yllä olevaa asiaa aika isona kaverina ja päätyi siihen, että kyllä hänestä edelleen lahjan saaminen on kivampaa kuin antaminen ja että ehkä hän on vielä lapsi sitten.

Kyllä aikuisellakin on pieni jännitys lahjapakettia avatessa. Onko kova vain pehmeä paketti? Voi, mitä ne tontut ovatkaan minulle keksineet?

Näissä hyveellisten ihmisten lahjojenkieltämisneuvoissa hyväksytään vain aineettomat lahjat, joita on kahta sorttia. 
Nro 1: Voi kutsua lapsen yökylään ja aikuisen kahville ja voi luvata lähteä kävelylle, antaa "lahjaröykkiöiden sijaan lahjaksi lämpöä, rakkautta ja yhdessäoloa". Voi yhden kerran, eikö näitä nyt anneta muutoinkin ja molemminpuoliseksi iloksi! Yhtä hyvin voisi ilmoittaa, että juu, laitan edelleen ruokaa teille perhe, olkaa hyvä siinä teille joululahjanne! Eivät lahjat ja yhdessäolo ole mitään toistensa vastakohtia. Sillä että puhutaan yhdessäolosta lahjojen sijaan vihjataan, että lahjoja antavat ihmiset korvaavat niillä rakkautta eli lahjovat läheisiään olemaan tyytyväisiä kiireiseen tyyppiin, koska törsäähän tämä sentään minun vuokseni. On tietenkin ihan oikeitakin aineettomia lahjoja, kuten teatterilippuja ja lahjakortteja, mutta nuo "lupaan tiskata" -tyyppiset eivät minun mielestäni ole lahjoja ollenkaan.
Nro 2: Eri hyväntekeväisyysjärjestöjen toisenlaiset lahjat, eli ilmoitetaan lahjan saajalle, että olen lahjoittanut sinun puolestasi köyhälle kenialaiselle perheelle vuohen tai nepalilaiselle lapselle koulupuvun. Nämä ovat ihan hyviä lahjoja omasta puolesta annettavaksi ilman että siinä vie lahjan keneltäkään muulta ja että kauheasti mainostaa omaa jalouttaan missään. Asia on  hoidettu oikein myös, jos joku on pyytänyt niin tekemään, mutta yllätykseksi en tällaista lahjaa suosittele.   


Erityisen röyhkeää minusta kielteisyyden glorifiointi ja hyvinvointiin kyllästymisestä puhuminen me-muodossa on siksi, että keskuudessamme on paljon niitä, joilla on hyvin vähän mitään. Onhan sellaisen henkilön helppo kieltäytyä, jolla on ollut aina kaikkea paljon, mutta olisi kohtuullista, että hän puhuisi vain omasta puolestaan. Ehkä näin puhuvat katsovatkin itse hallitsevansa nämä hommat ja olevansa siksi hyviä holtittomien valistajia. 

Miten yhteiskuntatieteilijät voivat olla niin sokeita kansan kerroksille?
Vai onko tuo hoku liiasta ja ylettömästä vain muodikasta "näin kuuluu nyt ajatella" -puhetta?
Edellisen kerran moralisoivaa joulun kieltämistä tapahtui 70-luvulla, jolloin korostettiin sitä, että ei saa juhlia, kun kaikilla ei ole maailmassa yhtä hyvin. 

Askeettisuutta arvostava voi aivan hyvin elää omalla tavallaan, mutta moittiva asenne ja ihmisten syyllistäminen siitä vähästä millä he joulumieltä itselleen ja läheisilleen järjestävät on loukkaavaa ihmisten enemmistöä kohtaan.  

Olin juuri yhdellä tonttureissulla Satakunnassa. Mielenterveysihmisten ryhmäkodissa asuva siskoni antoi minulle joulukortin, jonka taakse ei ole kirjoitettu mitään. Mielen sairaus saattaa olla niin kokonaisvaltainen, että se vie kyvyn kirjoittaa. Ihanin toiselta pikkusiskoltani kerran "muuten vain" saamani lahja on pieni pyyhe, jossa lukee "Kuinka ihmiset selviävät elämästä ilman siskoa". 

Vielä on ennen aattoa kaksi tonttukeikkaa eri kaupunkeihin. Hyvällä mielellä, antamisen iloa tuntien. Uskon, että palaan mukanani salaperäisiä paketteja kuusen alle sijoitettavaksi.
Tiedostavat (nykyään sanotaan hereillä olevat, woket) ihmiset puhuvat lahjojen vaihtokaupoista ja siitä, että me jäsennämme elämäämme vain kuluttamisen kautta ja että meidän elämässämme kaikki on kaupan, luonto ja ihmisetkin. Näinhän asia ei "meillä" ole. 


Luulen, että ehdin piipahtaa täällä blogissa ennen joulua, joten ei nyt vielä mitään toivotuksia.
Miten siellä lukijoissa - miten suhtaudutte lahjoihin? Onko lahjat vaikea, hermoja koetteleva asia vai lämmin perinne? Onko suomalainen joulu mielestänne liian yltäkylläinen? 




Seuraavana aamuna, ma 19.12.22

Aamun lehtien lukutuokio tuotti mieluisan yllätyksen, kun HS:n Muut lehdet -palstalla kahden lehden päätoimittajat tukevat kantaani siitä, että lahjoissa välittyy hyväntahtoisuuden sanoma ja pehmeät arvot. Lahjakulttuuri liittyy hyvän kaipaamiseen. 
Jaakko Heinimäki, Kirkko ja kaupunki: "Tarina Joulupukista elää ja voi hyvin, koska se on merkityksellinen. Se välittää meille samoja arvoja kuin jouluevankeliumi: hyväntahtoisuutta, avuliaisuutta, iloa."
Paavo J. Heinonen, Kaltio: "Lahjan hankinta voi olla kaupallinen transaktio, mutta sen antaminen on epäkaupallinen, antikapitalistinen teko. (- -) Lahjatalous halutaan siis sekoittaa 'lahjontaan', jotta ihmiset kokisivat sen epämiellyttävänä ja likaisena."

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Édouard Louis, Naisen taistelut ja muodonmuutokset

 

Kuvasin Louisin kirjan keittokirjan 
päällä, Tack för maten Mamma, koska
ruoka on aina tärkeä asia äidin ja lapsen
suhteessaEnsin äiti ruokki poikaansa, ja sitten
elämässään menestynyt poika vei äidin
ravintolaan, jossa tämä tilasi kursailematta
hanhenmaksaa ja hummeria ja ehdotti
 "lasillista kuplivaa".
 

Édouard Louis kirjoitti esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana sosiologian opiskelijana vuonna 2014. Hän on sen jälkeen kirjoittanut omaelämäkerrallisia teoksia noin parin vuoden välein. Kaikissa Louisin kirjoissa tarkastelukulma on yhteiskunnallinen.

Ei enää Eddy kertoo työväenluokkaisesta, köyhästä ja väkivaltaisesta elämästä, jossa homouden vuoksi koulukavereidensa eristämä poika elää peläten väkivaltaa sekä kotona että sen ulkopuolella. Oma isäkään ei ota poikaa toisten kulmakunnan miesten tapaan mukaansa kapakkaan, koska häpeää tämän naisellisia eleitä. Niinpä Eddy viettääkin aikaansa kotona isonsiskon ja äidin seurassa, mistä hän on saanut myös materiaalia viimeisimmän kirjansa kuvaan Monique-äidistä. 
Combats et métamorphoses d'une femme (2021) on suomennettu Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Kiitos hyvästä suomennoksesta kuuluu Lotta Toivaselle! En ymmärrä, miksi otsikkona ei ole "E r ä ä n naisen taistelut ja muodonmuutokset". Monique ei ole kaikki naiset; hän tuo kaiken aikaa esiin, että haluaisi olla kuten hyväosaisemmat ranskattaret ja lopuksi onkin "aito pariisitar", kuten pojalleen toteaa. 

Kirja alkaa valokuvasta, joka on kirjan kannen kuvana. Édouard näkee äitinsä nuoruudenkuvan, jossa tämä on vielä toiveikas ja onnellinen. Kuva saa hänet pohtimaan, mikä kaikki on nujertanut äidin ja tehnyt tästä katkeran, elämäänsä pettyneen ja näköalattoman naisen. Nuori nainen oli suunnitellut kokin uraa, mutta tuli kesken ravintolakoulun raskaaksi seitsentoistavuotiaana ja joutui naimisiin juopon miehen kanssa. Lapsia syntyi, tuli ero ja toinen avioliitto, jonka idylli särkyi muutamassa kuukaudessa. Miehen loukkaantuminen työpaikalla pudotti viimein ison perheen köyhyydestä todelliseen puutteeseen, jossa ruokaa haettiin ruoka-avusta. Äidillä ei ollut paljon mistä ylpeillä eikä paljon keinoja säilyttää itsekunnioitustaan. 

Mitä äiti saattoi tehdä? Hän teki minkä pystyi, jottei olisi kokonaan tukehtunut. 
Joskus hän katseli pikkuveljeäni ja -siskoani ja hymyili: "On mulla sentään koreat vekarat, tuntui pahalta sillon kun päätin pitää ne, koska rahaa ei ollut, mutta enää ei kaduta. On ne niin koreita."
Äiti irvaili muiden naisten ulkonäölle: "Se yksikin, mokoma lattarinta, tisseistä tietoakaan."


Eddy etääntyy jo hyvin pienenä äidistään häpeän vuoksi. Hän häpeää itseään ja salailee äidiltään homouttaan ja sitä, miten hyljeksityssä asemassa on koulussa. Hän myös häpeää äitiään tämän huolimattoman ulkoasun vuoksi ja kieltää tuntevansa tätä. Toisten äidit ovat erilaisia, pukeutuvat eri tavalla ja matkustelevat. Kun Eddy sitten pääsee ainoana perheestä lukioon, hän alkaa diivailla uusilla tiedoillaan ja puhua huolitellusti. Sosiaalinen etäisyys äitiin kasvaa ja tärvelee suhteen moneksi vuodeksi, mutta lopulta luokkaerojen ymmärtäminen yhdistää heidät. 
Teini-ikäinen Eddy ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei toimi ripeämmin, eroa ja ala elää parempaa elämää. Aikuinen Édouard hahmottaa äitinsä silloisen tilanteen mahdottomuuden.  

Annoin sinulle neuvoja: Mikset pane siskoa ja veljeä kuuntelemaan klassista musiikkia, Mozartia ja Beethovenia? Se tekee hyvää aivoille. Sinä kohottelit kulmiasi: "Tuolla viiraa päästä. Olen kasvattanut viisi pentua, tuo ei kyllä opeta mulle, miten lapsia kasvatetaan."

Naisen taistelut... ja muodonmuutokset?
Monique eroaa kahdesti ja onnistuu kolmannessa suhteessaan. Rujo, köyhä elämä juopottelevien, väkivaltaisten miesten kanssa on ollut yhtä epätoivoista taistelua. 
Lopulta Moniquen elämä helpottuu, lapset kasvavat ja hän pääsee kuin pääseekin maaseutukaupungin työläisyhteisöstä Pariisiin, jossa lähestyy kauniisti meikattuna uusissa vaatteissa luokkaloikkari-poikaansa, samaa poikaa, jolle oli vähän aiemmin pyrkinyt siivoojaksi. 
Uuden tilanteensa myötä Monique sai ryhtyä naiseksi. Hän oli onnellinen, "koska sai olla nainen, koska omien sanojensa mukaan sai tehdä sitä mitä kaikki muutkin naiset tekevät: meikata, huolehtia itsestään, käydä kampaajalla." 
Sosiologipoika voi kirjata, että Moniquelle naisidentiteetissä ei ole mitään ahdistavaa, vaan hän kokee suurena saavutuksena sen, että saa olla naisellinen nainen. 


Vaikka kirja on kunnianosoitus äidin sinnikkyydelle, Louis tarkastelee myös äidin uutta elämää analyyttisesti. Äiti on vaihtanut tökerön Belleguele-sukunimensä, kuten poikakin (sekä etu- että sukunimensä) jo aiemmin. Hän elää edelleen osittain mieskumppanista riippuvaista elämää, koska ei ole saanut koulutusta mihinkään ammattiin eikä käy ansiotyössä. Poika tietää, että äidillä ei ole ystäviä, ympäristön porvarisrouvat katsovat häntä halveksuen eikä hän ole vieläkään päässyt matkustelemaan Ranskan ulkopuolelle. 
Voiko muutos olla muutos, jos luokkaväkivalta rajoittaa sitä tällä tavalla?
Ja silti. Silti äiti on onnellinen. Hän toistelee sitä minulle. En tiedä enää, mitä ajatella. Ehkä kysymys ei kuulukaan, mitä muuttuminen tarkoittaa vaan mitä onnellisuus tarkoittaa. 

Jos ei pidä pitkistä romaaneista, kannattaa valita Édouard Louisia. Hänen kirjansa ovat sivumäärältään niukkoja mutta sisällöltään painavia.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on 103-sivuinen, osa sivuista on valokuvia ja kursiivilla painettuja nostoja tekstin sisältä, mistä esimerkki:
Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa.

Ei enää Eddyn jälkeen ilmestyi Väkivallan historia ja Kuka tappoi isäni, jonka otsikko ei ole kysymys. Tappaja on Louisin mielestä yhteiskunta ja sen sortavat rakenteet. Äiti-kirja on rinnakkaisteos isää ymmärtävälle kirjalle Kuka tappoi isäni. Esikoisteoksessa molemmat saivat melko raa'an käsittelyn.
Kaikki Louisin kirjat ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa. 


Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: täällä ja täällä

"Meillä sentään menee aika hyvin,
sulla ja mulla."


torstai 8. joulukuuta 2022

Kysely - 20 asiaa MINUSTA... jee!

Blogeissa on kiertänyt kysely, johon minuakin on pyydetty vastaamaan. On ollut niin kiva lukea muiden kirjoituksia ja tutustua heihin, että minäpä otan ja vastaan.   

 1. Olen syntynyt Pomarkun sivukylällä Honkakoskella eli aivan liian syrjässä. Oppikoulussa harmitti, kun en voinut osallistua koulun jumppakerhoon. Bussilta oli neljä kilometriä valotonta tietä kotiini ja pelkäsin pimeää. Kotoa lähdettyä en ole ikinä halunnut asua missään eristyksissä. Tykkään asua kerrostalossa (nykyään asumme) palvelujen lähellä enkä panisi pahakseni vaikka asuisin Helsingin Bulevardilla tai Manhattanilla. Ai niin, milloin olen syntynyt: loppiaisena kohta 73 vuotta sitten. Sodasta ei ollut pitkä aika, mutta kukaan ei kotini ympäristössä puhunut siitä - katsottiin eteenpäin. 

Kotini nro 1, jossa elin noin 10-vuotiaaksi.
.


Samalle paikalle vanhan kodin taakse rakennettu kotini nro 2.
Oikealla näkyvät aitta ja savusauna. Kuvan ulkopuolelle jää 
tiilinavetta, puuliiteri ja riihi. Talo jäi monelta osin kesken
 äitini varhaisen kuoleman jälkeen. Nyt talo on
autiona rappeutumassa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee äiti. Mistään muusta en ollut varma. Sen tiesin, että en halunnut maatalon emännäksi. Koulussa aloin ajatella, että olisi nastaa lukea kieliä ja löytää elämäni mies. Oi niitä romanttisia haaveita! Unelmoin myös elämästä jossain muussa maassa. Kaikki unelmani toteutuivat, paitsi viimeinen, ja ehkä hyvä niin. 

3. Parhaat piirteeni ovat... jotenkin nolottaa vastata tähän. Kysynpä mieheltäni: "No, positiivisuus, hirmu luotettava ja rehellinen.. ja älykäs, ei tyhjäpää vaikka vähä naiivi ootkin." Nappaan tuosta yhden, olen todellakin uskollinen (luotettava)! (Ja tuo älykäs nolottaa...)

4. Viimeisin sisustusostokseni on joulukoristeet. Koristelimme kuusen itsenäisyyspäivänä pikku apulaiseni Liinan kanssa ja voi miten siitä tuli satumainen ja salaperäinen. Kelpuutimme väreistä vain kullan, vihreän sävyt ja viininpunaisen. Jonain toisena jouluna sitten valkoista ja hopeaa.

5. Haluaisin matkustaa vaikka minne. USA pysyy haaveissa/suunnitelmissa, samoin eteläinen Eurooppa. Oi, Australia ja Väli-Amerikka, sellaiset eksoottiset paikat kuten Saint Lucia, Dominica ja muut... taidan ostaa huomenna raaputusarvan. 

6. Suosikkijuomani on kahvi, ehdottomasti. Sen lisäksi juon vettä (voi miten tyytyväisiä saamme olla, että meillä on Suomessa raikas hanavesi!), joulun alla glögiä ja kesällä KevytOlo-makuvettä, jossa maistuu koivunmahla ja minttu.

7. Lempiruokani: pastaruuat, mausteiset pitkään haudutetut pataruuat, ohut ruisleipä ja tuore patonki juuston kera.

8. Viikonloppuisin herkuttelen samalla tavalla kuin arkena. Herkuttelen joka päivä päiväkahvilla leivonnaisineen. Kun kyllästyn leivoksiin ja suklaaseen, valitsen kahvileiväksi voirinkelin, jonka päälle sipaisen tummaa appelsiinimarmeladia ja juustoa.

9. Lempiblogini, jota seuraan säännöllisesti, on... Tähän on monessa blogissa vastattu, että kaikki tuossa sivussa näkyvät. Minä en voi vastata niin, koska seuraan vain muutamia niistä, joita olen tuohon sivurullaan tullut merkinneeksi. Minun on vaikea pyyhkiä pois ketään, jokaisen blogin takanahan on ihminen (se uskollisuus!). Silmäilen otsikoita ja luen kiinnostuksen mukaan. Tietenkin on myös muutamia, jotka luen aina ja käyn kommentoimassa, myös sivurullan ulkopuolella.

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Ann-Luise Bertellin Oma maa, joka on trilogian keskimmäinen osa. Ihastuin valtavasti ensimmäiseen osaan Ikävän jälkeen ja luin heti perään loppuosan Ikuinen kaipuu. Olen myös lukenut pari kirjaa, jotka saivat minut suunnittelemaan blogijuttua kirjoista, jotka ovat ärsyttäneet. Toinen on ah niin informoiva ja opettavainen erilaisia perheitä luetteleva kuvakirja, jota myydään Ukrainan lasten hyväksi (miksi ei jotain satua?) ja toinen on tosipohjaiseksi mainostettu romaani, jossa osoitetaan, miten Jeesus pelastaa Jeesukseen uskovat juutalaiset (!) joutumasta kaasu-uuniin. Jeesususkoiset juutalaiset, höh?


Kiinnostava trilogia. Kolmannen osan alaosassa on mainoslause
"Kuin paluu suurten kertojien suuriin kertomuksiin" Se pitää
paikkansa.



Ärsyttävät teokset.


11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat romaanit ja esseet.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... jaa, no mieluummin katselen kaikkea isommalta ruudulta, mutta säätä, Facebookia ja joitain uutissivustoja kyllä seuraan puhelimesta. 

13. Kahvini juon maitotilkan kanssa, lähes mustana. Sokeria lisään harvoin, jos on sitä vaativaa kahvilajia. 

14. Viikkorutiineihini kuuluvat saunominen, yksi tai kaksi blogikirjoitusta, viestittely perhewhatsappeissa, pienen kuusenkoristeluapulaiseni tapaaminen, kirjastossa ja ruokakaupassa ramppaaminen ja kävelylenkit. Ennen oli vesijumppaakin, mutta kaupunkimme sulki puolet uimahalleista ja laski lämpötilaa niissä kahdessa mitkä ovat vuorollaan toiminnassa. En ole vielä uskaltautunut kylmään veteen ja alan vieraantua koko halliuinnista. Ohho, juuri tuli viesti, että vuoden vaihteen jälkeen jatkuu vesijumppa omassa hallissa. No, lähden kokeilemaan.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa. No enpä muista. Ikinä ei ole ollut näin pitkää taukoa, kävin ennen koronaa melkein kerran viikossa elokuvissa. Odotan hyviä elokuvia, mutta niitä ei vain tule elokuvateattereihin. Ai niin, se oli Klaus Härön ohjaama Rakkaani merikapteeni. Elokuvakerhomme joutui muuttamaan tästä kodin läheltä kunnon elokuvasalista nousevine istuimineen tylsempään tilaan automatkan päähän. 
Plääh, meidän palvelut ovat huonontuneet sekä koko Kouvolan alueella että Myllykoskella. Tylsää. Jos Mylsästä tulee liian tylsä, niin alan harkita muuttoa! 

16. Rentoutuakseni luen, kuuntelen musiikkia ja kävelen. Sauna rentouttaa paljon, sen voi jopa todeta mittaamalla verenpainemittarilla. 

17. Lemmikkieläimeni. Niitä ei ole, enkä kaipaa. Meillä on ollut lasten pienenä ollessa kissa, josta oli pakko luopua lapsen allergiaoireiden vuoksi, ja akvaariokaloja.

18. Lempivuodenaikani on kesä. Turha kysymys - mikä muu se muka voisi olla! Tosin juuri nyt on myös kiva talvisää, nollan lähellä ja lunta satelee. 

19. Ruokabravuurini on... ? Keräilen ruokaohjeita, mutta niitä ei vain tule kokeilluksi. 

20. Koskettavinta elämässä on pienet lapset, heidän suloisuutensa.

Eiköhän tässä tullut "avautumista" tarpeeksi taas joksikin aikaa. Tehkää toisetkin tämä, jos ette ole vielä tehneet. Käyn mielellään lukemassa. 

Hyviä joulunalusaikoja!


Kuusankosken Taideruuukin 
Kultamurunen-putiikin postikortti,
yksi monista kivoista.




lauantai 3. joulukuuta 2022

Aino Kivi, Joutonainen

 


Seksistä joutuu aina maksamaan, ajattelen, kun herään sen työhuoneella ja huomaan nukkuneeni pommiin koulunkäyntiavustajan töistä. (- -) Ei se ole minun tyyppiäni, armoton nörtti, mutta nappasin silti kaverin. Se vaikutti riittävän epätoivoiselta.

Aino Kivi on kirjoittanut kirjan, joka on päällisin puolin kevyt, mutta kevyen kuorrutteen alla on isoja teemoja. 
Joutonainen kertoo Annusta, joka ei osaa asettua paikalleen, vaan hyppii pätkätyöstä toiseen ja asuu kavereitten ja puolituttujen nurkissa siirtäen omaisuuttaan kangaskassissa kämpästä toiseen. Myös miessuhteet ovat lyhyitä ja pinnallisia, kunnes hän jumittuu varattuun mieheen, joka ei koskaan edes lupaa hänelle mitään oikeaa suhdetta. Siinä ohessa Annu sohii sivuun tavaratalon kausityössä joulupukkihommissa tapaamaansa nuorempaa miestä, jolle pelkkä ystävyyssuhde ei riitä. 
Annun ainoa pysyvä ja rehellinen ihmissuhde on veli, joka yrittää patistaa häntä johonkin pysyvään ja turvalliseen.  

"No, mut kai säkin haluisit jotain? Uran? Rahaa? Hei kato mua, mitä sä oikeen haluut? Haluutsä perhettä? Puolison? Talon? (- -) Että sä tietäisit missä oot puolen vuoden päästä? Eikö sulla oo horisonttia tulevaisuuteen?"
Veljen joulusaarna uuvuttaa. Haen kaapista palan saaristolaisleipää ja lätkäisen suolakurkun Tartexin päälle. Mussutan vastalauseen.
"Mikä sua vaivaa? Miksi et usko, että mulla on kaikki hyvin näin? Mä en haluu mitään enempää."
"Etkö tosiaan?"

Annu arvostaa vapautta ja veli vakautta pikkutarkkuuteen asti. Niin vastakohtaisia kuin heidän elämänmuotonsa ovatkin, ne ovat lähtöisin samasta tilanteesta, lapsuuden turvattomuudesta ja nuoren aikuiselämän orpoudesta. 

Annua irrallisuus, johon liittyy köyhyys ja epävarmuus ei hänen rehvakkaista puheistaan huolimatta kuitenkaan tee onnelliseksi.
Mieli tekisi matkustaa, mutta rahaa on vain lentoasemalle asti. 

Tarrautuminen mahdottomaan rakkaussuhteeseen muuttuu Annulla pakkomielteeksi ja välillä hän tajuaa itsekin olevansa vaarallisen pohjalla. Hippielämä pohjoisessa kylmässä maassa rikkinäisissä maihareissa ei onnistu kuten jossain Kaliforniassa. "Hippi" on tässä vanhentunut sana, tiedän, mutta mikä olisi parempi? Tulee mieleen Aikuiset-sarjan nuorten maailma, jossa sitoutuminen ja pysyvyys ovat vaarallisia ja vältettäviä asioita. 
Annu kokee myös yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta ja katkeruutta itseään paremman taustan omaaviin, jotka ovat vanhempiensa avulla osanneet valita sopivia kouluja ja saaneet vakituisia työpaikkoja jo ennen valmistumistaan samaan aikaan kun hän on hakenut hanttihommia henkilöstövuokrauspalvelun kautta. 

Yksi niistä on julkaissut kirjan, jossa kertoo juoruja itsestään. Sitä nimitetään romaaniksi, mutta kuulemma kaikki on totta; nettideittailu, sukupuolitaudit, abortti ja itsetuhoiset ajatukset. Lehdissä se on julistanut, kuinka naisen seksuaalisuus kuuluu vain naiselle itselleen. Kumma kyllä, tämän naisen seksuaalisuus tuntuu kuuluvan kaikille, myös niille, joita asia ei kiinnosta. 

Annun silmin näemme somemaailman ja eritoten julkkisnaisten sometilien onttouden. Kaiken turhuuden huippuesimerkki on varatun miehen vakityttöystävän sisustusputiikki ja sen mainostaminen sometilillä. Annu kutsuukin putiikinpitäjää nimellä Romukauppias.  

Joutonainen-romaanin takakannessa sanotaan, että kirja on "irrallisten sukupolven kuva". 
Jään miettimään tätä. Mielestäni hyvin monet nuoret nykyään elävät kuitenkin erittäin konservatiivisesti ja turvatusti verrattuna esim. omaan sukupolveeni. 
Työpaikoista on nykyään enemmän kilpailua kuin joskus ennen, mutta yhteiskunnan turvaverkko on aina läsnä, minkä voi ilolla todeta näin itsenäisyyspäivän alla. 
 
Joutonainen on Aino Kiven toinen romaani. Ensimmäinen Maailman kaunein tyttö (klik) oli HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Onnistuneesta kansikuvasta kiitos Anna Makkoselle!


torstai 1. joulukuuta 2022

Parhaat kohdat Finlandia-palkintojuhlan puheista


Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva: Ume

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai tänä vuonna Iida Rauma ravistelevasta teoksestaan Hävitys: tapauskertomus
Rauma puhui kiitospuheessaan lukutaidon puolesta, jolla tarkoitti sitä, että lapsi opetetaan lukemaan ja kasvamaan lukutaidon avulla yhteiskunnassamme pärjääväksi aikuiseksi. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta, mutta ilman lukutaitoa ihminen on huijattavissa ja heikoilla. Hän viittasi äitiinsä,  lastentarhanopettajaan, joka oli kummeksunut lukutaitokampanjoita, koska lukeminen ei ole noin vain kampanjalla saavutettavissa, vaan taito joka saavutetaan vuosien kuluessa, kun lapselle luetaan joka päivä siihen asti, että hän haluaa lukea itse.   
Hieno kiteytys Rauman puheessa: Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita aikuinen voi lapselle antaa.

Ja palkinnon saajan valinneen piispa Mari Leppäsen puheen lopetus: Suojelkaa lapsia. 

Hävitys on ainoa Finlandia-ehdokaskirja, jonka olen lukenut. Olen myös kirjoittanut siitä (klik).
Kirja on palkintonsa arvoinen, hyvä kaunokirjallinen teos, jolla on painava yhteiskunnallinen sanoma.  

Kun mietin omaa osuuttani lukutaitoon kannustamisessa, niin voin tyytyväisenä todeta, että siinä olen ollut hyvä ja kunnianhimoinen äiti, vaikka monessa muussa asiassa huithapeli. Minähän luin lapsille iltasatujen lisäksi aamusadutkin ennen päivähoitoon menoa. 

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva Ume

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Ville-Juhani Sutinen. Hänen kirjansa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ensimmäinen tyylipuhdas esseekirja, joka saa tämän palkinnon. 

Sutinen totesi, että palkinto on voitto esseelle, kauniisti ilmaistulle todelle.
Kauniisti ilmaistua totta - onpa kaunis määritelmä esseelle. Sutisella oli tässä hieman enemmän sanoja. Kirjoitan, mitä muistan television lähetyksestä, joten lainaukseni eivät ole sanatarkkoja. 

Palkinnon jakanut ylilääkäri Hanna Nohynek kertoi kasvaneensa kirjojen keskellä ja jopa harkinneensa suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Hän sanoi, että Sutisen kirjaa lukiessaan hän tunsi tulevansa rikkaammaksi ja hänestä tuntui siltä, että oli lukenut yhden kirjan sijaan kymmeniä kirjoja ja käynyt sadoittain keskusteluja itsensä ja kirjailijan kanssa. Näin hyvä kirja toimii!

Itse pidän kirjallisuusesseistä kovasti ja luen niitä paljon, vaikka blogissani se ei ehkä paljon näy.
Olen melko varma, että saan tämän kirjan joululahjaksi. Odotan siitä joulunpyhieni rikastajaa. 

Talviomenoita 1.12.2022, Kuva Ume

Lasten - ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sofia Chanfreau saturomaanistaan Giraffens hjärta är ovanligt stort. Kirjan kuvittaja on kirjoittajan sisar Amanda Chanfreau. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Kirjan on suomentanut Outi Menna.

Tämän palkinnon jaosta jäi mieleeni palkinnon jakaneen näyttelijä, juontaja, luokanopettaja Ernest Lawsonin kannustus aikuisille johdatella lempeästi kirjojen äärelle sellaistakin lasta, jota ei kirjat kauheasti kiinnosta. Kun se oikea kirja osuu kohdalle niin ovi lukemiseen aukeaa. Itse hän vaati lapsena kirjalta mielikuvitusta ja valitsi nyt palkinnon saajaksi kirjan, jonka olisi lapsena lukenut. 

Sofia Chanfreau lopetti puheensa toteamalla, että on hienoa, että jokin minkä luo itseään varten omasta näkökulmastaan voi puhutella myös muita, ja kai se todistaa, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. 
Viittaisiko sana 'kuitenkin' tässä siihen, että niin paljon kuplaudutaan ja luodaan rajoja.
Positiivinen hieno ajatus kirjan mahdista. 

Olen katsellut kirjakaupassa tämän kirjan kuvitusta - mahtava! Olen Chanfreaun sisarusten ja Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että houkutteleva lastenkirja luo uusia maailmoja.
Olen usein harmitellut kuvakirjoja, joissa lasta valistetaan tylsästi sen sijaan, että välitettävä asia upotettaisiin fantasiaan. Pelkkä opettavaisuus ärsyttää. 
Mutta siis - Finlandia-palkinnot eivät ärsyttäneet, vaan tuntuivat erittäin perustelluilta. 

KIITOS hyvistä kirjoista tänäkin vuonna! 


lauantai 26. marraskuuta 2022

Jomoillen joulun alla, ja välillä menossa mukana


Kirstinkallion kylätalon Kässämessut
lokakuun lopussa 2022

Siivoilin lehtileikkeitäni ja löysin Hesarin hyvinvointiartikkelin, jossa kerrottiin fomon vastakohdasta jomosta. Ai, etkö tiedä, mikä on fomo? Se on fear of missing out, sellainen tunne, että kaikkea kivaa tapahtuu muille muualla ja itse olet väärässä seurassa väärässä paikassa. Tämä fomo on kuulemma vaivannut ihmisiä, minua nuorempia vissiin, aivan pakahtavuuteen asti, mutta nyt korona-aikojen opetettua kotoilua ja villapaitojen neulomista takkatulen ääressä, niin tilalle onkin tullut jomo, joy of missing out, eli iloitseminen siitä, että ei tarvitsekaan mennä minnekään. Pelko osattomaksi jäämisestä on kadonnut, toiset bailatkoot!

No, ehkä tuollaistakin muutosta on tapahtunut, mutta minusta tuntuu, että ei se tyyli noin vain täysin muutu lyhyen karanteenin jälkeen. Toiset meistä ovat luonteeltaan enemmän "fomoilijoita" ja toiset "jomoilijoita", ja onhan noille sanoille suomalaisiakin termejä: seuraihminen, ulospäin suuntautunut, aina liesussa, levoton / koti-ihminen, itsekseen viihtyvä, erakko. Joo joo, on ne vertitkin, intro- ja ekstro-, mutta nehän ovat psykologian ammattisanastoa ja ilmaisultaan köyhiä kuten nuo fomot ja jomotkin. 

Itse olen aina ollut kotoilija. Nuorenakin, jolloin olisi "kuulunut" mennä ja olin sentäs pääkaupungissa, niin kävinkö opiskelijariennoissa? No, enpä käynyt!
Siihen aikaan jopa ajateltiin, että humanistineitokaisten pitäisi käydä iskemässä nuoria miehiä jossain insinöörien ja lääkärien bileissä tai vaihtoehtoisesti hengailla sama tavoite mielessä Vanhalla Ylioppilastalolla kulttuuriporukoissa. Minulle aivan liian tarkoitushakuista ja epäromanttista. Olin sitä mieltä, että Prinssi löytää minut opiskelijaruokalasta tai yliopiston käytävältä. Niin kävikin, kohtasin jopa useamman prinssiehdokkaan ihan arjen tilanteissa. Ja kun Se Oikea löysi minut, niin siitä alkoi rakastamani perhekotoilu ensin kaksin ja pian pikkuprinssien seurassa.  


Opiskelijaelämää 70-luvulla
Punavuoren kimppakämpässä

Nyt kun olen eläkkeellä kaksin mieheni kanssa ja saan valita joka päivä mitä teen, niin vältän edelleen liikoja menoja. Jos samalla päivälle osuisi vaikka kaksi kiinnostavaa menoa päällekkäin, niin menettämisen pelko ei käy mielessä, vaikka en menisi kumpaankaan vaan jäisin kirjoittelemaan näitä blogihöpinöitäni. 

No, tänään olisi ollut tapaaminen ystävien kanssa ja teatterireissu, mutta se peruuntui sairastumisen vuoksi, Shakespearen Myrsky Kotkassa. Vaihdettiin liput lahjakorteiksi ja mennään toiste, kun olemme kaikki terveitä. Kävimme sitten mieheni kanssa läheisessä Reunan kirjakahvilassa kuuntelemassa, mitä Mika Hentusella oli sanottavaa Natosta ja poliittisesta tilanteesta USA:ssa vaalien alla. Hentunenhan toimii USA:n kirjeenvaihtajakausiensa jälkeen nykyään Ylen Nato-erikoistoimittajana. Oli kiinnostavaa kuultavaa, vaikka hieman aikailin tätäkin lähtöä. En siis tuntenut mitään pakkoa osallistua.
Reunan tunnelma on aina kodikas ja siksikin yleisö kyselee paljon. Viihdyin. 


Kulttuuritalo Wanha rautakauppa,
Reunan kirjakahvila 26.11.2022,
kuva Ume


Kulttuuritalo Wanha rautakauppa 26.11.2022, kuva Ume


Huomenna käymme ehkä Kouvolan museokorttelissa perinteisillä vanhan ajan markkinoilla, joista saattaa lähteä mukaan jotakin lämmintä pukin konttiin paketoitavaksi.
Ikinä en olisi työaikana käynyt molempina viikonlopun päivinä jossain tapahtumissa. Sain mittani täyteen sosiaalisuutta arkipäivinä opettajan työssä ja usein viikonlopuilla oli myös työn suunnittelua.  

Mitä ajattelette näistä fomoista ja jomoista? Poltteleeko, jos jotain tärkeää menee ohi? 

 

Kirstinkallion kylätalon Kässämessut
lokakuun lopussa 2022

Koronaeristyksen aika näyttää tuottaneen korkealaatuisia neuleita. Joskus aiemmin ajattelin, että myyjäisissä ei enää löydä huolella ohuista langoista kudottuja sukkia ja lapasia, nyt niitä on. 



Ensimmäinen amaryllikseni tuotti näin kauniin kukan ja toinen varsi on nousemassa. Laitoin jo oveen joulunajan kranssin ja kyntteliköt ikkunoille.
Alkaa tuntua jouluiselta, ainakin pikkujouluiselta. 
Mies soittaa tuossa viereisessä huoneessa Cornelis Vreeswijkin lauluja, parhaillaan soi 'Balladen om herr Fredrik Åkare och den söta fröken Cecilia Lind'. Niin herkän kaunista...
Kohta lähdemme saunaan ja sitten vietetään saunailtaa, so. luetaan, katsotaan joku elokuva jos siltä tuntuu ja nautitaan hyvää iltapalaa. Jutellaan.
Tämmöistä on kotoilu meillä Myllykoskella.    

   

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Asko Sahlberg, Marraskuun mies

 


Kesä tuntui päättyessään kevään ja syksyn väliin nujertuvalta huokaukselta.

Niin kun kaikkina syksyinä häntä arvelutti vuosien matalamielinen vyöry, herääminen värittömiin päiviin, eltaantuneiden eilisten toisintoihin. 

Aamuiset kadut lojuivat harmaassa valossa kuin tahraiset raajat. Niillä liikkui muutama varhainen töihin menijä, talot nukkuivat yhä. 

Asko Sahlberg on yksi niistä kirjailijoista, jonka tyyli tunnetaan omanlaisenaan niin pitkälle, että improvisaatioteatteriryhmää saatetaan pyytää esittämään kohtaus sahlbergiläisittäin siinä missä Aleksis Kiven tyylillä, kalevalaisittain tai kaurismäkeläisittäin.
Marraskuun mies on tunnistettavaa Sahlbergiä. 

Kaikki teksti ei ole näin vertauskuvallista, on myös rauhallisempaa kerrontaa, komiikkaa ja elävänoloista dialogia, mutta iloitsen joka kerta kun kohtaan jonkin uuden kielikuvan.
Sahlberg kuvaa paljon ympäristöä. Kun hän maalailee pikkukaupungin pimeitä kujia marraskuun hämärässä, tunnen liikkuvani keskellä ekspressionistista maalausta. 
Sahlbergin ravintolakuvauksessa tarjoilijat eivät vain hidastele, vaan he liikuskelevat ravintolan väsähtäneen raukeassa tunnelmassa "kuin jarruttavan aineen lävitse työntyen" asiakkaiden odottaessa omissa rauhoitetuissa kehissään.

Marraskuun mies alkaa kuvauksella loppusyksyn sateisesta aamusta, jolloin eräs mies kalosseja huolellisesti jalkaan laittaessaan toteaa, että päivä on hyvä kuolemiseen. Myöhemmin tarkentuu, mikä on vuosi ja kuka tämä mies, jonka mahdollisuudet ovat käyneet näin vähiin.
Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet marraskuusta 1918 marraskuuhun 1939, jolloin sodasta on jo merkkejä. 

Ensimmäinen luku [menestyksen sotalippu] näyttää meille surkean muukalaisen, joka saapuu varjoissa hiipien kauppaneuvos Nylanderin hallitsemaan pikkukaupunkiin ja päätyy tälle sofööriksi ja siitä sitten moneen mukaan. Miehen tausta paljastuu vasta loppupuolella.
Lukujen nimet kertonevat jotain kirjan synkästä ilmapiiristä paljastamatta juonta, joka on tässä kirjassa tuoliinnaulaavan hyvä ja tärkeä osa lukelämystä ja josta en siis hiisku: [ihmisten kaavut], [uppoavat laivat], [kauhun muistolaatta], [ilahduttava hirttotuomio], [korea korsetti]... [ahneuden perikuva]. Sahlberg kirjoittaa lukujen nimet, kaikkiaan 14, siis noin, hakasulkeisiin ja pienillä alkukirjaimilla.
Ihminen joka ahmii ja kahmii menestyy aikansa ja on jopa tyytyväinen. Onnellinen on ehkä tälle ihmistyypille liian suuri sana. Jossain vaiheessa hän väsähtää ja alkaa kysellä elämän merkityksen perään. Menneisyyskin saattaa yllättää. 

Ihmiset, Edith päätteli kylkeä kääntäessään, omistautuivat koko ikänsä vaihtokaupalle, jonka välineitä olivat raha, palvelukset ja jopa ne hämmästyttävät ilmiöt, joita kutsuttiin ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Viimeksi mainittu saattoi olla lähinnä turvallisuutta, tietoisuutta kahdenkeskisen yhteistyön toimivuudesta.

Kyynistä? Kyllä, mutta vain osittain. Kaupungissa on kerroksensa ja ihmisensä,  on romukauppias Koponen tyttärineen, on eläkkeellä oleva yleinen syyttäjä Erkki Kivirinta, mukava mies, joka rakastaa keskusteluja ja harmonista elämää viisaan vaimonsa kanssa ja on Sylvi, sopeutuja jonka moraali ei petä ja monta muuta. On myös Koira, ihmisiä luotettavampi talon vahtina. 

Liikemiesten kuvauksissa mieleeni tuli Eeva Joenpelto. Sahlbergin katse kaupungin silmäätekevien, kunniallisten ja konnien toimiin on yhtä terävä kuin Joenpellon.
 

Ruotsissa asuva vuonna 1964 syntynyt Sahlberg on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kolmesti ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. 

Olen lukenut Sahlbergiltä useamman romaanin. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 18 romaania. Mainitsen vain yhden, joka on taidonnäyte kehitysvammaisen ihmisen mielen kuvaamisessa, Höyhen (klik)

Kirjan takannesta lainaan Kotiliesi-lehden arvostelun: "Sahlberg on mestari."

Kansi on upea kultaisine lehtineen (loisto ei näy ottamassani kuvassa). Kannen suunnittelijan nimi on jäänyt kirjaston teippausten alle. 

Ote Kivirinnan pariskunnan keskustelusta.
Vaimo hengähti, ei huokaissut. "Varjelkoon Luoja meitä pitkältä sodalta. Vaikka sinulla on varmasti siitäkin jo jäsentynyt mielipide."
"Saattaisi muutoin olla, mutta olen tullut lopulta järkiini ja päättänyt vältellä mielipiteitten muodostamista."
"Sinä? Minkä takia?"
"Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on."
"Miten niin myöhäistä?"
"Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi."
"Sinä se osaat piristää toista."


maanantai 21. marraskuuta 2022

Viola Ardone, Lasten juna

 


Kuvan yläosassa näkyy hämäränä blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu". Se on Thomas Carlylen lausuma tai ainakin sijoitettu hänen sanomakseen. Tämä mietehän voisi olla kenen tahansa suusta tai kynästä, ei mitenkään erikoinen, mutta erittäin paikkansapitävä. Se on totta tämän(kin) kirjan kohdalla.

Viola Ardone on napolilainen kirjailija ja lukion opettaja. Hän kirjoitti kaksi  romaania ennen läpimurtoteostaan Il treno dei bambini 2019. Kirja on suomennettu alkuteoksen mukaisesti Lasten juna, ja se ilmestyi tänä vuonna. 

Romaani kertoo kahdessa osassa Amerigo Speranzan tarinan. Ensimmäinen osa tapahtuu vuonna 1946, jolloin Amerigo on pieni yksinhuoltajaäidin poika, yksi köyhistä Etelä-Italian lapsista, joita lähetetään sodanjälkeisistä huonoista oloista talveksi rikkaampaan pohjoiseen.
Toisessa, lapsuusosaa lyhyemmässä osassa Amerigo on aikuinen kuuluisa muusikko, nimeltään Amerigo Benvenuti, maestro Benvenuti. Vuosi on 1994 ja hän palaa kotiinsa hautaamaan äitinsä, jota on tavannut harvoin.

Joissain tämän kirjan arvosteluissa on sanottu, että sen olisi pitänyt päättyä ensimmäisen osan loppuun. Olen eri mieltä, koska vasta toinen osa tuo esiin Amerigon surun identiteettinsä jakautumisesta, ponnistelut taustansa unohtamiseksi, paljastumisen pelon ja häpeän siitä, että häpeää.
Kirjailija näyttää Amerigon hahmossa lukijalle luokkahypyn aiheuttaman yksinäisyyden ja sen miten köyhän lapsuuden puristavat kengät puristavat yhä vielä hyvin toimeen tulevana menestyneenä aikuisenakin. 

Hautajaisreissulla, menneisyyteensä palatessaan, Amerigo tapaa entisen lapsuudenystävänsä, joka sai pitää sekä biologiset vanhempansa että pohjoisen tukiperheen ja jolla on nyt lakimiehen toimistossaan koko laajan perheen valokuvat esillä. Hän kadehtii kaverinsa tasapainoista elämää.
Amerigon kovaosainen äiti ei pystynyt tapaamaan pohjoisen perhettä, jossa pojalla oli ollut hyvä olla. Amerigo joutui tekemään seitsenvuotiaana valinnan, joka on lapselle liian iso.

Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat, ja niille, jotka saavat. Sen vuoksi se on niin vaikeaa. Unelmoin olevani niin kuin kaikki muut. Halusin heidän unohtavan, mistä olin tullut ja minkä vuoksi. Olen saanut paljon, mutta olen myös maksanut siitä täyden hinnan ja olen luopunut paljosta. Ajattele, että en ole koskaan kertonut tarinaani kenellekään. 

Ardone on saanut alkuosassa erinomaisesti esiin lapsen ajattelun ja kielen. Amerigo on puhua pälpättävä pikkuvanha poika, jota kotikortteleissa kutsuttiin Nobeliksi. Hän tulee erinomaisesti toimeen pohjoisen perheensä kanssa, jossa saa paitsi aineellista hyvää myös lämpöä ja rakkautta.  
Hän sanoo, etä minun pitää mennä kouluun. "Taas! Minä olen jo ollut koulussa", minä vastustelen. "Sinun pitää mennä sinne joka päivä, et sinä vielä kaikkea tiedä." "Se on totta, eihän kukaan synny oppineena", minä vastaan. Ja ensimmäistä kertaa me kaksi nauramme yhdessä. 

Lasten elämän kuvauksessa on lämmintä huumoria. Kun etelän pojat etsivät uudenvuodenpäivän juhlassa lapsijunassa kanssaan matkustanutta surkeanlaihaa tyttöä, he näkevät ihmeekseen tätä etäisesti muistuttavan rusoposkisen tytön, maailman kauneimman, lähestyvän uusien vanhempiensa kanssa, kynittyjen hiusten tilalla pitkät kiharat koottuina kuin elokuvajulisteiden naisilla. Pojat jähmettyvät paikalleen mutta Mariuccia juoksee halaamaan.
"Terve, kui sujuu?"
Jähmetyn ja jään sanattomaksi ."Äiti, isi, täsä on miun kaverit eteelän puolesta", Mariuccia sanoo vaalealle rouvalle ja tämän aviomiehelle ja sillä hetkellä tajuan, että Mariuccia ei lähde paluumatkalle meidän kanssamme, koska on nyt löytänyt oikean perheensä. 
 
Tästä pikkutytön omaksuman uuden murteen suomennoksesta ja hyvästä käännöksestä yleensäkin aplodit Laura Lahdensuulle!

Tässä kirjassa nimillä on merkitys. Amerigon sukunimi Speranza merkitsee toivoa ja uusi sukunimi Benvenuti toivottaa tervetulleeksi. Pohjoisen perheessä lapsille on annettu nimet Revo, Lucia ja Nario, revolucinario. Biologinen isäkin saattaa selvitä nimien avulla. 

Sodan koettelemasta Etelä-Italiasta vietiin jopa 70 000 lasta toipumaan pohjoiseen. Osalle elintasoero ja paluu köyhyyteen tuotti vaikeuksia.
Suomesta vietiin noin 80 000 lasta sotaa pakoon Ruotsiin, osa jäi ja osa palasi. Monelle kotiin tulo Suomeen oli rankka kokemus, koska Ruotsista oli tullut koti ja pienemmiltä oli suomen kielikin unohtunut.
Mieleeni nousee kuva ukrainalaisesta äidistä ja lapsesta, jonka kapeaan selkään äiti kirjoittaa tussilla henkilötietoja siltä varalta että he joutuisivat eroon toisistaan Venäjän hyökkäystä paetessaan. 
Lapsi ja sota - ikään kuin nämä sanat olisivat toistensa vastakohtia. Kyllä, ne ovat. 
  

perjantai 18. marraskuuta 2022

Havaintoja ja mietittyjä asioita, hieman rönsyillen

Huomaan, että minulla on luettuna kolme kirjaa, joista kaikista tekee mieli kirjoittaa. Ennen sitä otan yhden kirjoituksen verran vauhtia kirjoittelemalla kaikkea mieleni päällä polttelevaa.
Laitan kuitenkin kirjoitukseni kuvitukseksi kuvat ja pienet maininnat näistä kolmesta kirjasta, niin tiedätte mitä odottaa. 


Sodanjälkeistä kurjuutta pakoon lähetetyt lapset Viola Ardonen teoksessa Lasten juna ja samanaikaiset viestittelyt pietarilaisen tuttavani Olgan kanssa, joka ei käsitä, miksi hänen pitäisi tuntea sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, jotka eivät ymmärrä ottaa vastaan Venäjän apua (!), saivat aikaan oudon pessimistisiä tuntemuksia siitä, että maailma ei muutu, ennen kuin humaanius kasvaa ihmisissä ja nousee aatteena yli poliittisten ideologioiden. Kasvaako se? 

Olen ottanut yhteyttä Olgaan aina silloin tällöin 24.2. jälkeen ja kysellyt, miten menee. Häntä on ärsyttänyt kysymykseni siitä, miten hänen sukulaisensa Ukrainassa voivat. Hyvinpä tietenkin, koska siviilikohteisiin ei erityisoperaatiossa kosketa ja itse hän elää yltäkylläisyydessä Pietarissa, jossa hänellä on kaikki herkut saatavilla kaupoissa ja niin hyvin lämmitetty asunto, että ovea on pidettävä auki parvekkeelle.
Olga sanoi, että minun ei pitäisi seurata massamediaa, joka antaa väärän kuvan Venäjän toimista. Massamediaa? Minä selitin, millaista se media on, mitä minä seuraan  - maailman korruptoitumattomimpiin vuodesta toiseen rankattu suomalainen media, BBC ja Al Jazeera - ja kysyin, millä perustein hän pitää Venäjän propagandamediaa niin ylivoimaisena. Sodan ajan mediahan on sodan osapuolilla aina tarkoituksellista ja värittynyttä. Olga tästä hieman loukkaaantui ja kysyi, eikö minun pitäisi huolestua ensisijaisesti omasta maastani Suomesta, jossa kaikki menee päin mäntyä ja ydinaseitakin on tuotu läjäpäin rajalle, hän kysyy vaan miksi.
Olga ei pystynyt kutsumaan sotaa sodaksi, kysyin asiasta. Lopuksi olikin vain todettava, että turha jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Kokeilen taas joskus toiste. Olga on itse kotoisin Ukrainasta ja hänen tyttärensä on asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta, mutta ilmeisesti ei seuraa sanomalehtiä eikä uutislähetyksiä televisiosta.

Katsoin eilen dokumenttielokuvan Ansa Moskovassa, jossa nuorten keskusteluryhmään soluttautuneet käräyttäjät johtavat heitä ansaan saadakseen varoittavan esimerkin siitä, miten "vallankumouksellisuus" johtaa yliopisto-opiskelijat pitkiin kotiaresteihin ja vankeustuomioihin. 
Toivon, että venäläiset näkisivät tämän dokumentn. Eivät tietenkään näe, ja jos näkisivät, niin suurin osa pitäisi sitä lännen valheina.  

Aiheesta toiseen.
Kävimme kyläilemässä ystävien luona mukanamme keskustelukortit, joiden mainostetaan vievän keskustelun pintaa syvemmälle. Näitä kortteja myy Keskustelupakka ja niitä on neljä erilaista korttipakkaa: Klassikko, Perhe, Parisuhde ja Muksut. Kussakin kortissa on kolme erilaista kysymystä ja kortteja on 60 - 61, joten sytykkeitä riittää useampaankin keskustelutuokioon. Käytimme kortteja niin, että joku meistä luki ääneen kortin kolme kysymystä ja kuka tahansa saattoi alkaa puhua heti kun siltä tuntui. Nämä toimivat!
"Miksi oikein toimiminen on joskus hankalaa? Jos saisit poistaa jonkin kokemuksen elämästäsi, mikä se olisi? Listaa kolme asiaa, jotka pännivät sinua eniten maailmassa."
Vastauksemme kysymykseen meistä kirjoitetun elämäkerran nimestä olivat niin osuvia, että pysähdyimme ihmettelemään niitä pitkäksi aikaa. Minä se olin, Mitäpä minusta, Ujo poika Mutin kylästä ja Tästäkin selvitään. Viimeinen on tietysti minun. Käytin samaa otsikkoa kommentissani Heidille (Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi), joka nosti esiin sellaisen huomion, että hän kirjoittaa aina uudelleen ikään kuin samaa blogikirjoitusta. Niinhän sitä teen minäkin, ja kirjoitan myös yhä uudelleen samoja reipas tyttö -kirjeitä. Jos minua haastateltaisiin kuolemansellissä, niin luulen, että toteaisin iloisesti "Tästäkin selvitään!" ja uskoisin myös niin. 
Haastankin teidät tämän kirjoitukseni lukijat vastaamaan kysymykseen, mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. Yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras. 



Asko Sahlbergin romaanissa Marraskuun mies (ajankohtainen nimi!) kysytään myös, kuka minä oikein olen ja etsitään elämälle merkitystä. Luin kirjan, koska mieheni kehui sitä niin paljon. No, Asko Sahlbergin kielikuvathan ovat ainoita laatuaan. (Maltan mieleni... sitaatteja toisella kertaa.)

Mietin kielen monia ulottuvuuksia myös vastatessani erääseen lehtikilpailuun jossa arvotaan Lancômen Idôle Nectar -hajuvesi. 
"Hajuvesi on puhdas, säteilevä ja viettelevä kukkaistuoksu, joka koostuu värikkäistä päärynän, pionin ja magnolian latvatuoksuista, joita säestää ruusuinen sydäntuoksu. Tuoksu yllättää räjähtävän suolapopcornin ja lämpimien toffeen sävyjen yhdistelmällä. Tässä ihastuttavassa tuoksukokemuksessa korostuvat sekä Isparta-ruusu että bourbon-vaniljauute, jotka ovat molemmat kestävästi viljeltyjä." 
Toivon, että onnetar suosii minua, koska kyllähän tuo tuoksu tekee varmaan mimmistä kuin mimmistä suorastaan syötävän suloisen. 





Aino Kiven joutonainen Annu ajelehtii eikä paljon hajuvesiä ostele, saattaa kyllä pihistää. Luin tämän kirjan Jyväskylän junamatkalla. Kiven edellisen Maailman kaunein tyttö luin Tallinnan laivalla mutama vuosi sitten. Lukukokemuksissa oli muutakin yhteistä kuin kulkuneuvossa lukeminen. Pohdin paljon nuorten naisten maailmaa, mistä pohdiskeluista lisää myöhemmin. 

Nyt on menossa Yle Teeman elokuvafestivaaliviikko. Tänäänkin tulee laatuelokuvia. 
Eilen katsoin järkyttyneenä elokuvan Quo Vadis, Aida. Elokuva kertoo serbien järjestämästä kansanmurhasta bosnialaisille Srebrenicassa heinäkuussa 1995 YK-sotilaiden seuratessa voimattomina vierestä. Elokuva on yhdeksän maan yhteistuotantoa, palkittu ja palkintonsa ansainnut.  
Tämä elokuva vei tietenkin ajatukseni Ukrainan kärsimyksiin ja keskusteluihini pietarilaistuttuni kanssa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää minua, kun kirjoitin humaanien johtajien paremmuudesta ja siitä, miten Venäjän pitäisi laajenemisvimmansa sijaan käydä läpi omaa kauhutekojen historiaansa, kuten Saksa on käynyt läpi natsiaikaa ja pystyttänyt Berliiniin lukuisia muistomerkkejä ja rakentanut museoita. Ettemme unohtaisi.
Kansallisylpeys ei saisi tehdä ihmisistä sokeita. Me emme Suomessa pienen demokraattisen maan kansalaisina voi tajuta, miten on mahdollista, että asioita ei seurata eikä olla kriittisiä. Me olemme tottuneet osallistumaan, vaikuttamaan ja arvostelemaan päättäjiämme.

Tämä sota-aika ja sodan laajenemisen pelko ja jännitys ovat saaneet minut ajankohtaislähetysten tuijottamisen ohella keskittymään vastapainoksi joulunajan valoihin ja koristeluihin. Ensimmäinen amaryllis on jo nupulla, joululahjat rakkaimmille suunnitteilla ja joulukortit hankittu.
Maahan tuli viime yönä hieman valkoista. Toivon, että sitä tulisi niin paljon, että naapuritalon yhä puussa olevat omenat saisivat kauniin kuorrutteen ja voisin ottaa niistä tunnelmallisia kuvia. 

Marrasomenia,
marraskuun puolivälissä 2022



Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain . Minulla on kaiken...