maanantai 16. toukokuuta 2022

Hyvää poikien päivää!

 

Kotialbumista 80-luvulta


Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päivänään: kasvakaa onnellisiksi sukupuolessanne ja toteuttakaa unelmianne. Demokraattisessa maassa teillä on siihen hyvät mahdollisuudet. Samalla toivon myös kaikille lapsille maailmassa yhtä hyviä olosuhteita kasvuunsa kuin mitä lapsilla meillä Suomessa on.  

Päivän kunniaksi pari mietettä ja yksi hauska runonpätkä. Nämä ovat kaikki Hannu Tarmion Ajatuksia-sarjan kirjasta, vuonna 1980 julkaistusta Ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista.

Poikani, kohtele kohteliaasti kaikkia,
niitäkin jotka ovat ynseitä sinulle.
Muista että et osoita huomaavaisuutta toisille
siksi että he olisivat herrasmiehiä, vaan
siksi että sinä olet.
 
(Tuntematon)

Opettele sanomaan ei, poikani. Siitä
sinulle tulee olemaan enemmän hyötyä
kuin latinan kielen taidosta.

(Herbert Spencer)

Toisen poikani kanssa
    olen tapellut niin että kylä raikui.
Kuulkaa rehtori, puolustan häntä
    vaikka viimeiseen veripisaraan, 
sellaisia poikia on harvassa.

(Pertti Nieminen) 

Vielä yksi. Kertokaa, ellei tämä nostata kylmiä väreitä.  

Te näette lapsen
mutta näettekö sen aikuisen
joka tästä lapsesta kasvaa
ja sen aikuisen lapset
ja nämä lapset aikuisena
ja heidän lapsensa
kaikki kolmannet ja neljännet polvet;
ja näette lapsen
mutta näettekö sen ihmiskunnan
joka tästä lapsesta kasvaa?
(Markku Lahtela)






keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Ossi Nyman, Häpeärauha

 



Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.


Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 


Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 

Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 
 
Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide. 
 

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.


perjantai 6. toukokuuta 2022

Vanhenemisesta, ajatusharhailuja Äitienpäivän aikaan


Elämän kaari
Riikka ja Andreas Alarieston Lapinkuvat
Alariesto Gallery, Sodankylä 

Ian tuhahti, mutta samassa hän tunsi itsensä vanhaksi. Itse asiassa hän mitä todennäköisimmin olikin vanhin ihminen siinä paikassa. Hän katsoi kättä lasinsa ympärillä - rosoista ihoa nivelissä, myhkyräisiä suonia kyynärvarsissa. Kuinka hän oli voinut kuvitella että vanhat ihmiset olisivat vanhoja syntyjään? Että vanhuus oli yksilöllinen piirre, kuten pisamat ja vaalea tukka, jotka eivät koskaan lankeaisi hänen osakseen. 

Sitaatti on Anne Tylerin romaanista Pyhimys sattuman oikusta. Keski-ikäisen Ianin ajatukset syntyvät  tilanteessa, jossa hän istuu baarissa vauvasta asti kasvattamansa nuoren naisen ja tämän poikakaverin kanssa, seuraa heidän tyhjänpäiväisiltä tuntuvia puheitaan ja kummastelee pojan ulkonäköä. Tyttö on tehnyt poikakaverilleen kampauksen. "Pitkin päätä sojotti jäykkiä pikku pötkylöitä." 

Äitini täyttäisi tänä vuonna 97 vuotta, jos eläisi. Hän kuoli 36-vuotiaana ja oli alkanut jo hieman vanheta neljännen lapsensa synnytettyään, minkä esimurrosikäiset silmäni olivat kriittisesti rekisteröineet. Äidin vanhuutta en siis ole nähnyt. Isovanhempiani pidin lapsena hauskannäköisinä puuttuvine hampaineen ja ohuine hiuksineen. Pullauttelin Mammani sinimustia suonikohjuja kuin kuplamuovin ilmakuplia sormieni välissä ja pyörittelin Papan ahavoituneen ruskeata kaulahelttaa istuskellessani hänen sylissään. Romaanin Ianin tavoin ajattelin, että he olivat aina olleet sellaisia millaisina he minulle minun maailmassani ja ajassani näyttäytyivät. Vanhoista valokuvista katsoivat ihan muut ihmiset. 
Isäni eli 91-vuotiaaksi. Hän oli nuorekas pitkään, mutta alkoi 80 täytettyään pienetä ja kärsiä pahenevista nivelrikon oireista. Kaikki ulkonäön muutokset, mitä hänessä tapahtui alkavat nyt näkyä myös minussa.
Olemme isoluisia, ja kun ihon rasvakudos vähenee ja kimmoisuus katoaa, niin luut korostuvat. Nenä "kasvaa" ja korvat näyttävät isommilta. Huomaan valokuvista, että ellen ole tietoisesti ryhdistäytynyt istun lysähtäneenä pää eteenpäin työntyneenä. Luulin, että isän käsien muutokset johtuvat rankasta työstä. No, olihan silläkin osuutensa, mutta nivelrikko on valitettavasti geeneihin kirjoitettua. Minä jos kuka olen hoitanut ja varonut käsiäni, ja peukaloihin on tehty korjausleikkauksetkin, mutta nykyään käteni ovat sen näköiset, niin kuhmuraiset, että haluaisin käyttää hansikkaita kuten Jacqueline Kennedy, joka teki niin isojen käsiensä vuoksi. 


Olenko turhamainen? Kyllä, olen. Pidän estetiikasta ja haluan näyttää hyvältä. Kun katson vanhoja kuvia, mietin, minkä ihmeen takia en tajunnut, että olin silloin kaunis. Onnettomanakin. Vanhana ihminen näyttää usein vihaiselta tai väsyneeltä laskeutuneiden silmäluomien ja muuttuneen suun ympärystän vuoksi. Monilla vanhoilla ihmisillä suu on lähes huuleton viiva. Mihin ne nuoruuden pehmeät pusuhuulet katoavat?


                    


Ylemmässä kuvassa olen 25 v ja alempi on viime kesältä lastenlasten yo-juhlasta. Kuvan nähtyäni harmittelin heti, miksi riisuin pikkujakun pois (käsivarsien iho) ja miksi istun noin korkella tuolilla ja näytän pitemmältä kuin minua 10 cm pitempi mieheni. 
Hiuksiini olen tyytyväinen aina, kuten isänikin omiinsa. Hänellä oli loppuun asti paksut hiukset. Kerran päälle seitsenkymppisenä hänellä oli vähän aikaa rakkaussuhde erään tyylikkään porilaisen parturikampaajan kanssa. Suhde oli alkanut siitä, että nainen ihastui isän hiuksiin. Suhde ei kestänyt. Isän suuri rakkaus oli äitini, ei hänen paikkaansa voinut täyttää kukaan muu, ja isä elikin leskenä viisi vuosikymmentä. 

Yksi isoja kliseitä vanhenemisesta puhuttaessa on se, että miehet eivät muka välittäisi vanhenemismuutoksista ulkonäössään. Kyllä he välittävät ja surevat kulumistaan siinä missä naisetkin, mutta huomion kiinnittämistä ulkonäköön pidetään heille vielä sopimattomampana kuin naisille ja todetaan, että mies se vain charmaantuu harmaantuessaan. Tuossa sanonnassa kuulen vaatimuksen: mies, sinun ei kuulu välittää itsestäsi, olet vain kiltisti siinä taustana naisen kauneudelle.
Eiköhän se ole niin, että jotkut charmaantuvat sukupuolesta riippumatta, toiset eivät. Vanheneminen on biologinen itsestäänselvyys, mutta se kohtelee meitä eri tavalla. 
On aivan hurmaavia vanhoja naisia ja miehiä. Sanotaan, että he ovat ikääntyneet kauniisti ja että he "eivät ole antaneet itsensä rupsahtaa". Pöh, ei tässä(kään) asiassa tahdonvoimalla ole mitään tekemistä. Luustolla on, samoin asenteella, mielialalla ja tyylivalinnoilla. 


Mieli? Se tulee hieman perässä - tai aika paljonkin perässä. Kun luen tilastoja vaikka koronan vaaroista, niin huomaan, että lasken itseni helposti keski-ikäisten ryhmään. Pitää ihan muistuttaa, että 72 vuotta on jo vanha ikä ja minä sairauksineni (jotka kaikki lääkityksin hyvässä tasapainossa kyllä) suojeltavassa iässä.   
Hulluttelua ja riehakasta iloa on vanhana harvemmin, mutta muutoin  tunteet ovat ihan yhtä vahvat, ellei jopa vahvemmat kuin nuorena. Tästä nuorilla on usein väärä käsitys, ja niinpä he ihmettelevät esim vanhojen laitoksissa elävien ihmisten rakkaussuhteita pitäen niitä höpsötyksinä. Minä "keski-ikäinen" en ihmettele yhtään. Erotiikka on elämänhalua eikä se katso ikää. 


Osuin jossain nettijutussa sellaiseen, että 19-vuotiaat kärsivät nykyään  ikäkriisistä, koska heidän mielestään elämä loppuu kolmikymppisenä, jolloin ihmisen ajattelu jähmettyy pysyviin uomiinsa.
Hups heijaa ja höpsistä! 

Äidille terveiset sinne jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Olisin niin halunnut nähdä sinun vanhenemisesi. 
Luulen, että sinä olisit vanhentunut pehmeästi pyöristyen toisin kuin minä, joka rypistyn ja muutun kulmikkaaksi Franssin mallin mukaan. En ole koskaan ollutkaan niin naisellinen kuin sinä, joka olit kaunotar.
Tiedän ja näin, että sinä nautit äitiydestä, kuten minäkin. Olisi hauska keskustella siitä kanssasi äitienpäivänä.

Ylihuomenna on Äitienpäivä ja huomenna Lapsettomien lauantai (molemmat pitäisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta kapinoin).  
Lapsettomissa on omasta päätöksestään lapsettomia ja tahattomasti lapsettomia. Lapsettomuuspäätös ei ole aina helppo, ja tahaton lapsettomuus on iso suru. Monet lapsettomat sanovat, että se aika kun lapsia pitäisi tulla on vaikeaa, mutta toisen kerran aivan yhtä vaikeaa on se, kun ystävistä tulee isovanhempia eivätkä he osaa enää mistään muusta puhuakaan kuin lapsenlapsistaan.  
 
Tuossa alkukuvan Andreas Alarieston maalauksesta kuvatussa postikortissa on takana selitys:"Elämän kaari on kuvassa tämän näköinen. Toisen kaari on matalampi ja toisen korkejampi ihmisen ijästä riipppuen. Lähtökuoppa ja matkanpää on kaikilla sama, ilmalennon takana toinen liitelee kirkkaalla taivaalla ja toinen lentää ryteikköjen läpi lyhyen matkan." 



Lopuksi kuva, joka on otettu kolmisen vuotta ennen minun syntymääni, päättelen veljeni olemuksesta, että vuonna 1947. Äitini siinä huolehtii, että veli on hyvin kuvassa sen sijaan että katsoisi kameraan. Semmoinen hän oli. 
Ja isä seisoo suorana kuin sotilas, mutta, hyvänen aika, sodastahan oli vain kolmisen vuotta. 



tiistai 3. toukokuuta 2022

Gurnahin Dottie ja matkan jälkijäristyksiä



Kuvasin Abdulrazak Gurnahin romaanin Dottie (1990) Teneriffan reissulla uuden pashminahuivini päällä. Olen löytänyt uusia lempivärejä, kuten tuon huivin lemmikinsinisen ja pehmeän roosan, jotka jollain kirkkaalla värillä terästettynä (ehdottomasti se terästys) sopivat vanhenevaan minuun paremmin kuin aiemmin rakastamani voimakkaan punainen.
Tässä tulikin jo sellaista, mikä saattaa saada puhdasoppisen kirjaihmisen  kavahtamaan - mennä nyt sekoittamaan värimieltymyksiä ja vaatevalintoja Nobel-kirjailijasta kirjoittaessa... 
Mutta ystävät, sellaista elämä on, pientä ja suurta, ja joskus suuri on pientä ja pienessä on hämmästyttävää suuruutta. 

Ajattelin matkalla paljon vanhenemista ja muutoksia. Gurnahin kirjassakin seurataan Dottien elämää ja kehittymistä sekä arkisten valintojen että suurten maailmantapahtumien valossa. 

Dottiessa on paljon samaa kuin Gurnahilta aiemmin lukemassani romaanissa The Last Gift. Päähenkilöt ovat Englannissa toisen luokan kansalaisina asuvia karibialaisia, joille vanhempien tausta on epäselvä ja omassa elämässä on sekä perheenjäsenten aiheuttamia käytännön haasteita että huonon itsetunnon aiheuttamia turhia esteitä. Rasisminäkökulma on vahva varsinkin Dottiessa.   

Dottie Badoura Fatma Balfour on vastuunkantaja, vanhin tytär joka hoitaa äitinsä tämän surkeaan kuolemaan asti ja ainoana täysikäisenä ottaa sen jälkeen tehtäväkseen saada muualle sijoitetut sisarukset, heikkolahjaisen pikkusiskonsa ja pienen veljensä, takaisin elämään yhtenä perheenä. Dottien mielestä perhe on tärkein ja kaikki on hyvin, kunhan he vain saavat olla yhdessä, vaikka rutiköyhinä. Dottie on päättäväinen toimissaan ja tuntee toimivansa epäitsekkäästi, mutta olisiko sittenkin Sophien ollut parempi elää laitoksessa ja Hudsonin maalla varakkaassa perheessä. Kyllä olisi, myös Dottien itsensä vuoksi, mutta miten hän sen silloin olisi voinut tietää.

Liiallinen uhrautuminen sisarusten hyväksi ja huonon taustan salaaminen tekevät Dottiesta yksinäisen ja onnettoman. Ystävyys, johon hän vähitellen uskaltautuu ja jossa kasvaa ulos joistakin peloistaan, on kuvattu vivahteikkaasti.
Abdulrazak onnistuu kiintymyksen kuvauksissaan hyvin, samoin Dottien tukahdutetun naisellisuuden ja sen muutosten kuvaamisessa. 
Huonon taustan vaikutus näkyy paitsi epävarmuutena myös alisuoriutumisena ja huijarisyndroomaisina tuntemuksina Dottiessa.
  

Kaiken taustalla on rasismissaan kuohuva Englanti. Värilliset naiset eivät usko omiin mahdollisuuksiinsa ja miehillä tulee seinä vastaan yrittävät he mitä tahansa. Heitä suvaitaan tarvittaessa työvoimapulassa, mutta syrjitään, jos heitä katsotaan olevan liikaa. Syrjinnän kohteet vaihtelevat. Se koskee enemmän uusia tulokkaita kuin siirtomaa-aikana maahan tulleiden jälkeläisiä, mutta täysin tasa-arvoisina kansalaisina heitäkään ei nähdä. 

They had been too generous in allowing foreigners to come and live among them.
(- - -) The  blacks had been unable to keep their lustful and tormented eyes off the women, and had failed to prevent their turbulent and unruly urges from dictating their behaviour once again. The enraged citizens of  West London, and Nottingham and Liverpool, were provoked to the point where they could no longer bear this insolence and took measures to end it. That was what was nearly at the heart of it all! To make matters worse, the blacks had insisted on moving into areas where English people lived, taking their jobs, walking the same streets as they did and eating in the same restaurants and cafes. And although the newspapers did not praise or condone the thuggish behaviour of the white mobs, there was no question that they had been sorely provoked. Was there any hope of solving the colour question?

Gurnah kirjoittaa perinteisellä tyylillä, monisanaisesti ja ilman taajaa kappelejakoa, jota nykyproosassa paljon suositaan.
Runsas teksti palkitsee siinä, että henkilöt tulevat lukijalle todella tutuiksi ja ongelmia käsitellään monesta näkökulmasta pohtien.

Yksi Gurnahin teoksista on juuri ilmestynyt suomeksi Tammen Keltaisen kirjaston kirjana, tuorein 2020 ilmestynyt Afterlives. Suomennoksen nimi on Loppuelämät ja kääntäjä on Einari Aaltonen. 





Matkan jälkijäristyksiä...?
Kuvassa on ikivanha kuivunut puu Puerto de la Cruzista. Se on kuin vanhenevan ihmisen (eli minun) ryhmyiset kädet. Tunnen samuutta tähän puuhun. 

Jostain syystä pohdin tällä matkalla paljon vanhenemista. Korona-ajan lamaannus  ja naapurimaan sotahulluus ovat saaneet yleensä iloisen bloggarin vakaviin ajatuksiin.
Elämä on hauras, miten joku voi määrätä ihmisjoukkoja tappamaan toisia ihmisiä?
 
Matkan aluksi lentokentällä oli kova sade ja olin jo kauhuissani, tätäkö tämä nyt on. Enkö saakaan sitä aurinkopiristystä, mitä niin kaipasin?




Kuva, Ume


No sain, runsain mitoin. Teneriffalla sadekuurot ovat lyhyitä ja heti kun aurinko tulee esiin, se on ihanan kuuma. Kolmeen viikkoon mahtui monta todella lämmintä päivää. 






Selfietikku jäi kotiin joten taas otettiin kuvia käsivarsi ojossa ja ajastuksella kamera jakkaralle sijoittaen. Jälkimmäisessä kuvassa ollaan lähdössä hurjasti bilettämään... no ei vaan uskonnollista kulkuetta tiirailemaan. 




 

Minulla on ikävä takaisin tuohon valoisuuteen ja lomameininkiin. Unto sanoo aina, että hänellä jää sielu vanhaan paikkaan uuteen siirtyessä. No, minulla jää kyllä keho. Ihoni kaipaa auringon lämpöä.
Forecan ennuste lupaa jo perjantaille 15 astetta. Silloin menen parvekkeelle ummistan silmäni ja kuvittelen olevani Teneriffalla edelleen - tai jälleen.
Vanhenemisen pohdinta jääköön seuraavaan kirjoitukseen.   





lauantai 23. huhtikuuta 2022

Teneriffalla koettua 5: Adiós Tenerife, kuvakertomus matkan aarteista



Blogiystäväni Takkutukka kommentoi johonkin edellisistä matkaraporteistani, että Teneriffalla aarteet aukeavat yksi kerrallaan. 
Näinhän se on, täällä ja muuallakin, yksi kerrallaan ja ajan kanssa. Siksipä tuntuukin surulliselta lähteä, niin paljon on vielä mielessä, vaikka kyllä kotia ja läheisiäkin on jo ikävä.  
Olin lähtiessä aivan hermostunut Putinin hyökkäyssodan vuoksi. Täälläkin olen tietenkin katsonut uutisia ja käynyt myös netissä keskustelua ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme hieman eri mieltä siitä, miten Suomen pitäisi toimia.
Olen saanut kuitenkin niin paljon etäisyyttä ja valohoitoa, että olen elpynyt ja tunnen jaksavani taas myös kaiken pahan - jotenkuten (eihän sitä toisaalta saakaan "jaksaa").  

Alkukuva on loma-asuntomme läheltä.

Keräilen nyt läksiäisiksi kuvia sieltä täältä, koska tiedän, että kotona se voi jäädä tekemättä. Siellä on taas omat hommansa, kertynyttä postia ja sovittuja menoja.

 


Ihmisen silmä, ainakin minun, pitää vaihtelevista muodoista enemmän kuin aina samoista suorista viivoista. Kuvassa kerrostalon parvekkeita Icod de los Vinosissa.




Pidän myös näistä Puerto de la Cruzin vaatimattomista pienistä kirkoista. 

Alla museotalon sisäpihalle vievät portaat La Lagunassa. Vanhassa on usein kaunis patina. 





Laavakivi ei ole noenharmaana tai mustana niin kovin kaunista rannalla, mutta muualla se on komean näköistä. Jylhän hallintorakennuksen seinää on koristeltu luonnosta mallia otetuilla laavaveistoksilla. 




Mieheni erikoistui henkilökuvauksiin. Alla pari otosta äijäsarjaksi nimeämistämme kuvista.

Santa Cruzin kalastajia, Kuva: Ume



Nyrkkeilyharjoitus Santa Cruzissa García Sanabrian puistossa
Kuva: Ume

Alemmassa kuvassa minun pinkki selkäni näkyy tuolla taustalla. Tutkin kukkia, vaikka olisin voinut katsella miehistä voimaa ja kauneutta. 
















Tämä riippuva kukka on hyvin toksinen ja huumaava, saattaa jopa tappaa, kerrottiin Jardín Botánicon infossa.  Kuitenkin luulen nähneeni sitä myös villinä, ellei sitten ollut eri laji. 
Kasvikuvani ovat sieltä täältä eri paikoista.



Yksi hauskimpia näkemiäni kasveja Kanarialla on "pulloharjapuu". Virallinen nimi on jotain muuta. 


Lomani loppupäivien parhaita muistoja on perjantai-illan gambaviulukonsertti, jossa tämän vanhan soittimen taitaja Yurena Darias Sánchez soiti barokkiajan musiikkia. Muistelimme kaunista ranskalaista musiikkielokuvaa Kaikki elämän aamut, Tout les matins du monde. 

Kuva: Ume

PS Kuvista saa isompia klikkaamalla.


torstai 21. huhtikuuta 2022

Teneriffalla koettua 4: KIRJAT


Kanariansaarten espanjalaisvalloittajien historia 1630-luvulta,
Museo de la Historia de Tenerife, La Laguna


Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa, Mieko Kawakamin romaanin Breasts and Eggs ja Abdulrazak Gurnahin Dottien.
Kawakamin luin jo pitkälle lentokoneessa ja Gurnahin päätin säästää paluulennolle. Miehelläni on e-kirjoja, mutta hän ei ottanut mukaansa lukulaitetta vaan tabletin, koska hän voi käyttää sitä muutenkin, katsoa urheilua ym. No, tabletilta teksti ei näy auringossa ja minä haluan nimenomaan lukea altaalla ollessa, siispä en ole voinut turvautua hänen kirjoihinsa, jotka muutoin kävisivät hyvin minun makuuni. No, onneksi täällä huoneistohotellissa on joka kerroksessa kirjahylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. Kävin tietenkin tutkimassa ne kaikki. Saksankielisiä oli eniten, mutta löytyi myös ruotsin-, tanskan- ja suomenkielisiä. Kelpuutin luettavakseni kolme kirjaa.   

Ensin otan käsittelyyn kotoa mukaan ottamani Kawakamin. Kirjan kansi on mielestäni puistattava. Se on ruskeampi kuin minulla kuvassa, ällö.



Breast and Eggs, rintoja ja munasoluja. Kannessa The new York Timesin kriitikko kehuu Mieko Kawakamin tarkkuutta kehon ja sen kaipausten kuvaamisessa.
Päähenkilö Natsuko Natsume on Tokiossa elävä nainen, joka elää kirjoitustöillä ja herää 38-vuotiaana ajatukseen, että häneltä saattaa sittenkin puuttua elämästään jotain. Pitäisikö hänen hankkia lapsi keinohedelmöityksellä? Miestä hän ei halua, varsinkaan koska ei tunne mitään seksuaalista halua. Ajatus ei jätä Natsukoa rauhaan. Hän haluaa kipeästi kohdata oman lapsensa.
 
Is this my life?
I'm glad that I can write
I'm thankful for this life
And all the good it's given me
but can I live like this forever?
Alone
Can I really be alone like this? Forever?
I can't take it - actually, that's not true, that's a lie. 
I'm fine on my own

It's fine, but what about you 
Am I really okay
Not knowing you? What if I regret it?
My child, unlike any other.
Can I really say I'm okay
Never knowing you?


Ongelma tulee pohdituksi kunnolla (kirjassa on sivuja 430), monelta kantilta ja monen henkilön kanssa keskustellen. 
Tiedän, että Japanissa aihe on ajankohtainen. Syntyvyys on alhainen. Yhä useampi nainen valitsee uran, koska yhteiskunta on sellainen, että naisen on vaikea saada molempia, uraa ja perhettä.
 
"Everyone says the same thing", Yuriko said. "And I'm not just talking about artificial insemination... Everyone. They think babies are adorable. They want to try being parents: they want to see how their children will turn out. As women they want to make full use of their bodies. They want their partners' genes to live on. Or maybe they're lonely and they want someone to look after them when they're old.

Yuriko, lapsena kaltoin kohdeltu nuori nainen, on yksi niitä joiden mielipiteitä Natsuko pyörittelee. Yuriko pitää lasten synnyttämistä itsekkäänä, koska siinä pelataan arpapeliä toisen ihmisen elämällä. Lapsi saattaa syntyä mielihyvään tai tuskaan. Me emme voi tietää.
But here it is, the only way to actually keep your child from ever knowing pain. Don't have them in the first place."

Kiitos Elegialle (Kartanon kruunaamaton lukija), sait minut lukemaan Mieko Kawakamin kirjoja. Koitan linkittää, mutta verkko on niin huono, ettei onnistu. Palaan asiaan myöhemmin.  - No niin, nyt onnistuu (tästä klik).

Ja sitten hotellista lainattuja. 



Vanha tuttu konstaapeli Harjunpää, pitkästä aikaa. Harjunpää Onervan ja muiden ryhmänsä jäsenten kanssa rikosta selvittämässä ja illalla rivitalon takapihan terassilla rauhoittumassa vaimonsa Elisan seurassa.
Nuorena luin paljon Matti Yrjänä Joensuun dekkareita. Harjunpää ja rautahuone (2010), hänen viimeinen kirjansa, oli jäänyt minulla lukematta.
 

Harjunpään kuvaukset mätänemistilassa olevien ruumiiden käsittelystä ja oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksista ovat vaikuttavia asiantuntevuudessaan. 
Preparaattori viilsi ensin päänahan auki korvasta korvaan ja veti sen etuosan vainajan kasvojen ylle niin että niiden peittyessä kuollut menetti viimeisetkin inhimilliset piirteensä. Häijyintä oli kalotin kannen irrottaminen. Preparaattorin käyttämä, huikeaa nopeutta pyörivä sähkösaha teki sen kyllä nopeasti, mutta ilmoille nousi makeankarvas kitkan polttaman luun haju, ja se oli Harjunpäästä aina yhtä outo ja vastenmielinen, sillä vastaavaan ei missään muualla törmännyt. Lisäksi terä saattoi sinkauttaa kattoon tai ikkunoihin asti ihonkappaleita tai lihasssuikaleita, joista preparaattorit totesivat vain ohimennen: "Lepakoita näemmä lentelee."

Juoni vetää, dialogi on jouhevaa, henkilöiden ja miljöön kuvaus vankkaa ja oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin sijoitettua. Mitä muuta voisi hyvältä dekkarilta toivoa!


Anne Tyler on hyvä arjen kuvaaja, lempeän satiirin keinoin henkilöitään ja heidän suhteitaan tarkasteleva amerikkalaiskirjailija. Kirjan alkuperäinen nimi Saint Maybe (1991)on  hauskempi kuin suomennoksen. Pyhimys sattuman oikusta, (1992) tulee myös paljastaneeksi liikaa.

Suomennoksessa on johdantoessee, jonka on kirjoittanut Maria Alstedt. Hän tiivistää kirjan aiheet seuraavasti: "Anne Tyler nostaa esiin monia ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä: vastuun, syyllisyyden ja sovituksen, elämän sattumanvaraisuuden, uskon voiman arjen sankaruuden."
Suomennos on Raija Mattilan. Hitsi miten hän onkaan tavoittanut 60-luvun lopun puhekielen! "Heissulivei" ja "no, olkoon sitten, jos kansa kerran vaatii". 

Päähenkilö on kirjan alussa vasta 17-vuotias lukiolaispoika Ian, jonka huoleton elämä muuttuu odottamatta täysin yllättävän tilanteen seurauksena. 
Myös muut perheen henkilöt ja koko kortteli tulevat kuvatuksi monitahoisesti. 

Yksi taloista on saanut nimen Ulkomaalaisten talo, koska siinä asuu Lähi-idästä tulleita opiskelijoita, joiden amerikkalaistumisesta on hauskoja tilannekuvauksia. 
Kun ulkomaalaiset Mannyksi ja Buckiksi nimetyt kaverit tuovat vastasyntyneelle vauvalle lahjaksi potan varmisteltuaan moneen kertaan, että lahja on sopiva, he joutuvat kuitenkin kiipeliin.
Ian sanoi:"Totta kai se on sopiva. Oikein paljon kiitoksia teille."
   "Amerikassa jokainen mitä tekee on sopiva", huomautti Manny Buckille. He näyttivät jatkavan jotakin aiempaa kiistaansa. "Mitä sinä niin aina pelotut?"
   "Väärin", Buck sanoi. "He sanovat se on sopiva. Sitten huomaavat sinun tekemän virheen. Haa!" hän karjaisi niin että Ian säpsähti. "Pinkki nauha. Pojille pitää olla sininen."

Se mitä tässä kirjassa erityisesti ihailen on hyvä lapsikuvaus, lasten ymmärtäminen ja kolmen erilaisen lapsen persoonien kuvaus, niin että lukija näkee nämä lapset edessään ja tuntee heidän tunteitaan.
Eivätkö aikuisten  painajaiset olleetkin usein juuri  lapsuuden kauhujen heijastusta - painajaiset joissa sinä juokset pääsemättä mihinkään,  joissa olet kokeessa jota varten et ole lukenut tai näytelmässä jota et ole harjoitellut. Voimattomana, ulkopuolisena. Toisten kuiskiessa pääsi yli asioita, jotka ovat kaikille muille tuttuja paitsi sinulle. 



Carl Hiaasen säkenöivä, nopeatempoinen rikosromaani Strip Tease (alkuteos 1993, suomennos 1996) osoittautui hurjan hauskaksi kirjaksi. Olin aluksi epäluuloinen ja luulenpa, että kotona olisin jättänyt kirjan kesken. Mutta kun altaalle ei tullut muuta mukaan, painoin menemään ja ihastuin.
 
Nuoren Paulin kaverit järjestävät hänelle polttarit stripparibaarissa, jossa hän illan lopuksi ryömii lavalle ja ripustautuu yhteen esiintyjistä. Pahaksi onneksi paikalla sattuu olemaan myös naisia addiktiivisesti rakastava kongressiedustaja, joka hyppää kärppänä lavalle mätkimään Paulia samppanjapullolla päähän. Avustaja, joka on hetkeksi jättänyt kaitsettavansa yksin, yrittää pelastaa tilanteen ja vetää tämän pois ennen kuin kukaan tunnistaa, vaalitkin tulossa, mutta kanta-asiakas Rillipää on jo tunnistanut poliitikon. Seuraa monenlaista hämäräpuuhaa rikoksen peittämiseksi, sivujuonia, petoksia ja niiden yrityksiä, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtuvia tilanteita.

Epilogissa kerrotaan, miten tarinan keskeisten henkilöiden elämä lutviutui siitä mihin kirjassa jäätiin. Kukin selvitys on oma herkullinen tarinansa, "cherry on top of the cake". 

On vaikea erottaa yhtään yksittäistä sitaattia, joka kuvaisi tekstin ilotulitusmaista vyöryntää. Iloinen kirja vakavista teemoista.

Kiitän suomentajaa, Osmo Saarista. Mahtavasti suomennettu!

Loppuun vielä kuva itsestäni kirjakaupassa. Kirja, jota selailen, on ylähyllyltä  oikealta: Julio Albi de la Cuesta, España Contra los Piratas Musulmanes de Filipinas (1574 - 1896).


 

PS. Tämän kirjoittaminen oli tuskaisaa, koska yhteys katkeilee kaiken aikaa, huono verkko. 
En uskalla enää tarkistaa mitään. 

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Teneriffalla koettua 3: kenkiä, ruokaa, ja nyt ymmärrän myös kulkueet

Listasin aiemmissa kirjoituksissani lomareissun ilonaiheitani ja unohdin yhden muun ohessa saamani: kuntokuurin ja fyysisen hyvinvoinnin. 
Me emme ole vuokranneet autoa, vaan liikumme jalan ja busseilla. Lähes joka päivä tulee kävellyksi 8 - 9 kilometriä, josta osa ylämäki- ja porraskävelyä.
Oli tarkoitus lähteä myös patikkapoluille, mutta se saattaa jäädä. On sittenkin hauskempi liikkua kaupungeissa ihmisten joukossa kuin vuoren rinteiden autiudessa.
Vedessä uiskentelu (vaikkakin altaassa eikä meressä tällä kertaa) ja ulkona olo, aurinko... kaikki tämä saa minut niin onnelliseksi.
Kun olen ollut viikon verran jossain lämpimässä maassa ja meri-ilmastossa niin alan voida monella tavalla hyvin, jopa kynteni vahvistuvat. Pidän myös pimeistä öistä. Suomen valoisat kesäyöt ovat minulle vain harmi. Pimentävät verhot ovat paljon rumempia kuin muut, mutta niitä hankin makuuhuoneisiin, koska minusta on luonnotonta nukkua valossa.


Kuva: Ume


Kirjoitin edellä, etten oikein ymmärrä katolisia pääsiäiskulkueita. No, nyt ymmärrän, kun olen katsonut niitä lisää. Nehän ovat sama kuin meidän vanhojen kirkkojen seinäkuvat Raamatun kertomuksista. Lukutaidottomille ihmisille on esitetty pääsiäisviikon tarina pyhimyshahmojen avulla. Joka päivä tarinaan tulee lisää sisältöä. Ensin kulkueen lähtö kesti puoli tuntia, parin päivän päästä jo tunnin, kun hahmoja oli lisätty. Jeesuksen jälkeen kannetaan aina surevan Marian hahmoa.


Kulkueet ovat ihanaa ylellisyyttä, jonka soisin säilyvän kuten uudenvuoden ilotulitusten. Ei kaikkea kaunista saa lopettaa, koska se maksaa eikä ole välttämätöntä.  
Ryhmä lapsia kulkueessa puettuina vaaleaan syreeninlilaan, pojilla pienet herrasmiehen puvut ja tytöillä sifonkimekot, jopa maskit samaa sävyä, valtava määrä tuoreita kukkia, orkesterilla eri päivinä erilaiset asut...   

Nykyään kulkueet ovat tietenkin perinnettä, eräänlaisia näytelmiä. Hartautta en ole itse kokenut enkä huomannut kenenkään kasvoilla, en kulkueeseen osallistuvien enkä sitä seuraavien. 
Menimme kulkueen jälkeen kirkkoon. Joku rukoili siellä pää painuksissa samalla kun turistit kulkivat kuvaamassa yksityiskohtia ja istuivat kirkon penkeissä tutkimassa kuvasaalistaan.
Matkailu on Kanariansaarille tärkeä elinkeino ja pyhän sekä maallisen sekoitus ei ole näyttänyt häiritsevän ketään.
Minua kyllä suututti muutamien turistien itsekäs käytös. Yksi japanilainen ukkeli seisoi sivuttain kulkueen laidalla, osittain jopa esteenä, peittäen näkymän kaikilta takanaan ja sivullaan seisovilta, kädet koko ajan leveällä ylhäällä videoimassa. Toinen röyhkimys sähläsi kulkueen joukossa kuvatakseen lapsia läheltä. Lapsilla oli tarkat askelmerkit, eihän sinne nyt olisi saanut mennä juoksentelemaan.  




Kävimme Pisaverden kenkäkaupassa La Lagunan kaupungissa. Tehdas on pohjoisempana pikku kaupungissa, jonka nimen unohdin. Kengät ovat käsin tehtyjä, osa banaanikuidusta. Hyllyillä oli käyttökenkiä ja esiintymiskenkiä - vai mitä sanotte kengistä, joissa on joka taholle sojottavat pitkät piikit tai joiden perässä kulkee pörheä pinkki pallo, eivät ihan arkitallaamiseen tarkoitettuja. Kaupassa oli myös kivoja aamutossuja, sööttejä kenkiä vauvoille ja mitä mielikuvituksellisimpia laukkuja.

(San Cristóbal de) La lagunan kaupunkia ei turhaan kuvata Teneriffan kauneimmaksi kaupungiksi. Katuja reunustavat mitä komeimmat talot viehättävine pationeen. Ne ovat aikoinaan olleet yksityiskoteja ja ovat nyt museoita ja virastoja.

Kuva: Ume
Punaiset parvekkeilta riippuvat kankaat liittyvät pääsiäiseen.



Kävimme syömässä ravintolassa Bodegón Viana, jonka tiesimme olevan paikallisten suosiossa. Olimme paikan hiljaisimmat tyypit. Kaikki muut puhua pulputtivat todella kovaa. Suomessa ei ole sellaista äänitasoa ikinä missään, paitsi urheilukatsomoissa. Perheet ruokailivat yhdessä ja kävivät kesken syönnin tuttavien pöydissä maistamassa millaista siellä oli tilattu. Annokset olivat jättikokoisia.Tarjoilu tapahtui melkein juosten. Tykkäsin. Löysin tämän ravintolan Lonely Planetin taskuoppaasta, jossa sanottiin, että vuonna 1976 perustetussa ravintolassa ei ole tapahtunut paljon muutoksia sisustuksessa eikä ruuassa. Siltä se tuntuikin, ihan kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin.
Tässä ravintolassa oli vielä oikeat ruokalistatkin. Monessa paikassa ne on korvattu korona-aikana QR-koodeilla, joilla toimivat myös opastukset museoissa ja muissa nähtävyyksissä. Oma puhelin toimii kätevästi kaikessa. 



Atlantin aallot lyövät rantaan raikkaan turkooseina ja puhtaina.
Viivymme täällä vielä viikon. 
 

 

Kuva: Ume


Kuva: Ume


18.4.
Lisäsin vielä katukuvan La Lagunan retkeltämme ja pari surffarikuvaa, jotka mieheni otti patikointireissullaan kalastusmuseoon päivällä, kun ei jaksanut olla koko päivää altaalla lukemassa kuten minä. No, tietty pidin lounastauon ja joimme kahvit siinä allasravintolassa, mies piipahteli, mutta meikä viihtyi muutoin siinä altaan reunalla klo 11 - 19. Ah ihanaa!

Noita kuvia katsoessa tulee mieleen, että kannattaisi minunkin ottaa opastus kuvaamisessa vastaan ja opetella paremmin kuvankäsittelytaitoja. Umen kuvat ovat niin paljon parempia, vaikka onkin käytössä vain läppäri heikompine mahdollisuuksineen. 


perjantai 15. huhtikuuta 2022

Teneriffalla koettua 2: bloggari alkaa voimaantua ja seuraa erilaisia tapahtumia



Reissu vähän yli puolen välin ja olen jo saanut kaikkea mitä tältä matkalta hain. 

Olen rentoutunut pois synkeistä ajatuksista, Toki katson uutisia päivittäin, Yle Areenaa läppäriltä ja lomakämpän telkkarista eri kanavien uutiskatsauksia ja keskusteluja, mutta en purskahtele itkuun, vaan pystyn ajattelemaan asioita järkevästi. 
Aurinko on saanut mieleni avarammaksi ja valoisammaksi.

Olen nähnyt kiinnostavia museoita ja taidegallerioita.

Olen makoillut altaalla lukien kirjoja, joista kirjoitan myöhemmin.
Olen juuri viimeisillä sivuilla Anne Tylerin romaania Pyhimys sattuman oikusta. Se on kirja, joka on toisaalta yksinkertainen, toisaalta syvä ja pulppuaa iloa ja valoa.

Olen istunut kahviloissa ja seuraillut ihmisiä ja heidän monimuotoisuuttaan, leppoisasti tarkkaillen.

Olen syönyt hyvää ruokaa kauniisti laitettuna. Erikseen pitää mainita Santa Cruzista ravintola Santo Pecado Gastrobar, jos joku lukijoista sattuisi matkustamaan tänne. Siinä paikassa osataan laittaa yksinkertainenkin ruoka kauniisti tarjolle ja tarjoilijoiden ammattitaito on huippuluokkaa. 


Peña de Francian kirkko,
Purerto de la Cruz
Kuva: Ume

Pääsiäisviikolla on katolisissa kirkoissa joka päivä kulkueita. En oikein ymmärrä niiden tarkoitusta. Nissä on paljolti samaa kuin karnevaalikulkueissa. Olemme käyneet katsomassa useita. Pyhiä patsaita kuljettavat ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta ympärillä kulkuetta seuraavat paikalliset ja turistit eivät. Kulkueen perässä tuleva orkesteri koostuu juhlavasti mustiin pukeutuneista eri ikäisistä muusikoista. 

Kuva: Ume







Kuva: Ume


Kuva:Ume


Viime sunnuntaina osuimme Santa Cruzissa Ukraina-tapahtumaan, jossa vietimme aikaa pitkään. Tapahtuma oli paikallisten ukrainalaistaustaisten järjestämä ja siinä oli mukana mm Amnestyn edustajia. Kuulimme puheita ja musiikkia. Jotkut lauluista olivat hyvin haikeita. Ihmisiä tuli tapahtumaan myös suoraan kirkosta palmunoksat käsissään. Eräs vanha mies aivan minun edessäni itki huojuen koko ajan niin että oli mahdotonta olla eläytymättä hänen murheeseensa. Lopuksi laulettiin yhdessä Ukrainan kansallislaulu. Pienet lapsetkin laittoivat käden sydämensä päälle laulun aikana. Lopuksi moneen kertaan jo tutuksi tulleet tervehdykset Slava Ukraini ja Heroyam slava.

Kun kävelimme eteenpäin tuntui olo jotenkin puhdistuneelta ja toiveikkaalta. 


Kuva:Ume


Kuva:Ume



Kuva: Ume




Toivotan hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni:
Felices Pascuas! 

Pääsiäinen ei täällä näy koristeina ja suklaamunina. Tänään näin muutaman suklaapupun isossa kaupassa kassojen luona. Kauppojen ja muiden paikkojen aukioloajat ovat epämääräiset.
Huomenna, pitkänäperjantaina, on tarkoitus olla altaalla ja lauantaina lähdemme tutustumaan La Lagunan kaupunkiin, jota pidetään Teneriffan kauneimpana kaupunkina. Olen kiinnostunut sen Teneriffan historian museosta ja yliopistosta. Siellä on myös kuuluisien Pisaverde-kenkien kauppa. Voisin katsella niitä taideteoksina. 


Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...