Oksana Vasjakina, Aro

Olen odottanut tätä venäläisen Oksana Vasjakinan kirjaa malttamattomana siitä lähtien kun luin saman kirjailijan romaanin Haava ja suomentaja Riku Toivolan haastattelun, jossa hän sanoi, että kyseessä on kuolemasta kertova trilogia ja seuraavaksi hän suomentaa toisen osan Aro.
Vasjakinalta on julkaistu Venäjällä myös trilogian päättävä Ruusu, jossa kirjailija kertoo nuorena kuolleen tätinsä tarinan.
Aro julkaistiin 2022 Moskovassa, suomennos on tältä vuodelta.  

Haavassa Vasjakina kertoo matkastaan läpi Siperian viemään syöpään kuolleen äidin uurnaa hänen syntymäkyläänsä. Myös Arossa tehdään matkaa, tällä kertaa rekkakuski-isän seurassa. Matka ja muut muistot isästä elävät kirjailijan muistoissa. Rankan elämän elänyt isä on kuollut jo seitsemän vuotta sitten aidsiin. 

Minun isäni oli toista, salaperäistä maata, mutta äitini sanoi inhoten, että  minä olen tullut kokonaan isääni. Tuntui kuin isä olisi ollut veljeni, kohtalotoverini epäonnessa, viholliseni kamppailussa äidin huomiosta. Hän oli minun isäni, ja ajatellessani häntä tunsin katkeraa kaipuuta. Hän oli salaperäistä maata, ja samaan aikaan hän oli minun pimeä puoleni. 

Vasjakinan teokset antavat Venäjästä kuvan, joka värittää tietokirjojen antaman kuvan aistivoimaiseksi elämykseksi.

Moskovan asemahallin seinän vierellä makaa kodittomia sekavana ihmisläjänä, jonka alta noruu pistävänhajuista nestettä. Aurinko paahtaa arolla armottomana ja 47-vuotias huonohampainen isä näyttää vanhukselta. Tytärkin huomaa, ettei ole tyttö enää ja alkaa pelätä perineensä äitinsä sairastaman rintasyövän.
Olen lähellä täyttä kypsyyttä (- -) Makeaa sulaa voita, keltaista imelää päärynää - jokin ihoni alla tuottaa kypsän naisen kehon raskasta tuoksua ja työntää sitä ulos huokosistani.  

Tytär, joka on päässyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, häpeää karkeaa, lähes hampaatonta, dieseliltä haisevaa isäänsä ystäviensä katseessa ja häpeää omaa parempaa elämäänsä isän katseessa. Isä tuntee tienvarsikuppilat, mutta tytär osaa tilata mojiton kaupunkikahvilassa. Hän huomaa, että tarjoilija kavahtaa isän rähjäisyyttä ja haluaa unohtaa heidän tilauksensa. Hän tekee kaikkensa, ettei isä hoksaisi tilannetta. 
Isänsä hautajaisissa tytär häpeää sitä, että kokee isän kuoleman helpotuksena, koska on pelännyt, että joutuu jättämään opiskelunsa ja ryhtymään riuduttavaa tautia sairastavan isän hoitajaksi. Hän ei pysty tuntemaan surua, vain suurta pettymystä katsellessaan halpaa arkkua ja tunnelmaa luomaan tuotua koristekrääsää. 
Isä on kuulunut rikollisporukoihin nuoruudessaan. Väkivaltaisuus on yhä yksi hänen keinoistaan hallita elämäänsä. Vasjakina kertoo kiinnostavasti rikollisten moraalista, johon kuuluu omalaatuista hyveellisyyttä, nostalgiaa ja tunteilua. Hän myös selittää, miten venäläinen kasvatus hierarkioineen johtaa helposti rikollisuuteen.

Alamaailman myytti on venäläisen kansalliskiihkon kyllästämää. Minua on aina ihmetyttänyt, että epävakaus ja huono-osaisuus synnyttävät tunteen omasta poikkeuksellisuudesta. Mutta itse asiassa siinä ei ole mitään yllättävää. Kärsimykset pitää saada perusteltua jollain tavalla. Vankilan tai kaupungin sisäisen raa'an valtataistelun lisäksi rikolliseen myyttiin sisältyy ajatus globaalista sodasta. Venäläisten ja muiden välillä. Isä halveksi Kaukasian kansoja. Neuvostoliiton kansainvälinen retoriikka ei häneen tepsinyt.

"Neuvostoihmisen" ja "rikollisen elämäntavan" välillä ei ole rajaa. Jos sellainen on, se kulki minun isäni kehon ja mielen läpi. Ja ne oikeuttivat toinen toisensa.  

Ihmettelen, että Vasjakina on suorapuheisuudestaan huolimatta onnistunut elämään vapaana Moskovassa ja julkaisemaan kirjansa siellä.
Ennen romaanejaan hän kirjoitti runoja.
Esikoisromaani Haava kuuluu niihin kirjoihin, joita on uusien lakien perusteella poistettu kirjastoista, lähinnä sen sisältämän lesboelämän kuvauksen vuoksi. Kirja julkaistiin alun alkaenkin K18-tarralla varustetttuna. Arolle käy varmaan samoin. Kirjoja todennäköisesti saa silti kirjakaupoista. Moskova on suuri, alakulttuurit elävät vaikka niitä vainotaan. 
Vasjakina rakastaa omaa kieltään, joka on myös hänen ammattinsa. Hän kirjoittaa omasta kulttuuristaan, eikä häntä ole kiinnostanut lähteä maasta, ainakaan toistaiseksi. Hän elää vaimonsa kanssa eikä suostu salaamaan elämäänsä tai sensuroimaan kirjoittamaansa. Aron kuvauksissa lesbous ei ole aihe, eikä sitä mitenkään korosteta, tyttöystävä on mukana elämässä, aivan arkisesti. 

Isän ylpeys tyttären pääsystä valtion stipendin turvin Gorkin kirjallisuusinstituuttiin on hellyttävää. Vanhemmille itselleen korkeampi koulutus on ollut mahdollisuuksien ulkopuolella. Isä olettaa, että hänen tyttärestään saattaa opintojen kautta tulla tärkeä ihminen, kuten Gorki tai Tolstoi.
Ollaksesi kirjailija, isä jatkoi, sinulla pitää olla erityistä kirjailijan viisautta, kirjailijan on kyettävä rakastamaan ja säälimään jokaista ihmistä.

Aromaisemien kuvaukset ovat viipyilevän kauniita. Isä rakastaa aron avaruutta ja pitää sitä kotinaan. Hän ei omista mitään muuta, ei edes Velipojaksi nimeämäänsä kolhiutunutta rekkaa eikä ruutua rekkaparkissa. Arolla hän kokee vapautta hengittäessään sen koiruoholta tuoksuvaa ilmaa.
 
Kannen kuva on tuntemattoman tekijän piirroksesta, 1575 - 1599, jota säilytetään Amsterdamin Rijksmuseumissa. Google Lensissä se nimetään iisopiksi, mutta olisiko sittenkin koiruoho. Kukinnon yläosa alkaa jo pölytä ja muuttua arokierijäksi. 

Olen ihastunut kaikkiin Otavan kirjaston käännöskirjoihin, jotka olen lukenut.
Aro on 314., liekö sen jälkeenkin jo ilmestynyt jotain. 

Kirjoitukseni Haavasta täällä. Mielestäni Arossa tyyli on vielä entistä ehyempi ja kauniimpi. 
Seuraan mielenkiinnolla Oksana Vasjakinan uraa ja toivon, että hän on turvassa.   

Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain.

Minulla on kaikenlaisia kirjoitusluonnoksia kuvineen kaikkineen, koulun korjaamisesta, kirjallisuuden aseman muuttumisesta ynnä muusta, mutta olkoot vaan siellä edelleen luonnoksina. Kirjoittelen nyt sitä sun tätä, mielen päällä olevaa, kirjallista... jottae. 

Lähdin hakemaan kirjastosta paria varausta, mutta paljon muutakin lähti mukaani. 

Luen ainakin Sjónin romaanin Maissinkeltaiset hiukset, harmaat silmät. Sjón on islantilaisen Sigurjón Birgir Sigurðssonin kirjailijanimi, ja kirjan nimi on erikoisesti tuolla pykäreunaisen keltaisen pallon sisällä. Olen lukenut tältä kansainvälisesti menestyneeltä islantilaiselta kirjailijalta kaksi minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa, joten tartun tähän suurin odotuksin. Aihe on fasismin lumo nuoren miehen mielessä. 

Kira Jarmysh on Venäjältä paennut vangitun oppositiopoliitikon Aleksei Navalnyin tiedottaja. Hänen romaaninsa Naisten selli nro 3 kertoo Anjasta ja hänen sellitovereistaan. Takakannen esittely viittaa johonkin omituisiin kulisseihin, jotka alkavat paljastua, ja kansiliepeessä kirjaa verrataan Maxim Gorkin Vankilapäiväkirjoihin. Ajankohtainen teos. 

Anna Funderin Stasiland on raportti, johon on haastateltu itäsaksalaisia pian muurin purkamisen jälkeen. Funder tapaa myös Stasin miehiä, yhä ylpeinä työstään. Kirjaa kuvataan tyyliltään kaunokirjalliseksi, kauhun ja terrorin paljastavaksi teokseksi. Tämä kiinnostaa kovasti.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt kuvaa juuri eläkkeelle jääneen Itä-Saksassa varttuneen, berliiniläisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamista. Normaalirutiineistaan tippunut yliopistomies ja byrokratian pyöriin juuttuneet pakolaiset kokevat tyhjyyttä, joka yhdistää heitä. Kiinnostaa niin paljon tämäkin, mutta ehdinköhän lukea.

Don DeLillon Hiljaisuus on katastrofiromaani tilanteesta, jossa digitaalinen maailma sammuu. Mitä tapahtuu, jos kaikki teknologiset yhteydet katoavat? Ilmeisesti tapahtuu vähän, koska kirjakin on vain 99 sivua. 

Pete on muusikko Ville Verkkapuron esikoisromaani. Nappasin tämän, koska se on esitelty takakannessa dokumenttiromaaniksi - taas uusi genre! - ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa. Aiheena on addiktio, hyvän elämän etsiminen ja kuolleen isän elämän  selvittäminen. Kirjan lopussa on lueteltu lähteitä kuusi sivua, yli 100 kirjaa, sarjakuvia, romaaneja, mielenterveyteen liittyviä tietokirjoja jne! Laskin lukeneeni 26 kirjaa tältä listalta. 

Ruben Stiller. Siltä väliltä -elämäkertateos kiinnostaa minua, koska pidän Ruben Stilleristä ja koska kirjoittaja on Katriina Järvinen.

Saa nähdä, huomaanko sittenkin jotain kaikkein kiinnostavinta omassa hyllyssä tai innostun jostain vanhemmasta kirjastolainastani. Lukuharrastus on siitä kiva, että on täysin vapaa lukemaan sitä mikä kulloinkin miellyttää. Kuhanhäntäjottae.

Jäi harmittamaan, kun erään kirjoitukseni kommentissa - kaunokirjallisuuden marginalisoitumista harmitellessani - totesin, että yleensä ihmiset pitävät tyhmistä asioista. Ei kai kukaan tulkinnut, että korottaisin itseni tyhmyyden yläpuolelle. Pidän hyvästä kaunokirjallisuudesta, vakavasta sekä viihteellisestä, ja pidän monista tyhmistä asioista. Katson telkkarista välillä kaikenlaista tosi-tv-hömppää, kuten 90 päivää morsiamena -sarjaa. 

Selailin kirjastossa aikakaus- ja naistenlehtiä. Kotiliedessä tuli vastaan otsikko "Hylkää lukuhäpeä". Pläräsin jo hajamielisesti ohi, mutta palasin. Mitä siinä oikein oli, mitä ihmettä, pitääkö lukemista hävetä, niinkö marginaalissa tässä harrastuksineen ollaan! Jutussa oli alaotsikkona "Kehtaatko lukea mitä tahdot?",  ja siinä selitettiin, että moni häpeää viihteellisten rakkausromaanien, kevyiden hyvän mielen kirjojen ja dekkareitten lukemista ja että dekkareista huonon kirjallisuuden leima olisi kyllä jo karisemassa niiden pohjalta käsikirjoitettujen vetävien tv-sarjojen ansiosta. Hyvä! 

Tasokkaista sarjoista haluan mainita Munkkivuoren, joka sai useamman Venla-palkinnon. Kaksi jaksoa kymmenestä on katsomatta, ja olen tulisilla hiilillä. Hyvin piirrettyä ajankuvaa, lasten maailma kerrankin kuvattu aidosti, aivan kuin lapsinäyttelijät eivät olisi tietoisia kamerasta ja pahaenteinen tunnelma. Tämä sarja näkyy Viaplaylla. 
Toinen ohjelma, sekin suomalainen, josta pidän tällä haavaa, on kolmiosainen dokumentti Riistetyt. Ensimmäinen osa kertoo Romanian huono-osaisista naisista, joita tuodaan Suomeen prostituoiduiksi. Toisessa osassa on työssä riistettyjä ihmisiä ja kolmannessa tarkastellaan paperittomien perheiden lasten tilannetta. Tämä sarja on menossa TV1:lla ja on jo kokonaan Areenassa.

Vielä yksi asia. Ei polteta kirjoja, eihän? Ei Koraaniakaan. Ei asetuta ylimielisesti minkään toisen uskonnon tai kulttuurin tuomitsijoiksi. Sellainen ei edistä sananvapautta eikä moniarvoisuutta puhumattakaan hyvästä yhteiselosta tällä hauraalla pallollamme. 
Pyritään erottamaan asiat toisistaan.
Koraanissa on samoja hyviä arvoja kuin Raamatussakin. Mitä Pohjoismaissa asuva islaminuskoinen vanhus tai etiikan perusasioita Koraanista opiskeleva lapsi mahtavat ajatella siitä, että me tyynesti hyväksymme heidän arvojensa pilkan? On aivan turha selittää, että performanssi on suunnattu poliitikoille. Koraani on kaikkien islaminuskoisten kirja. 
Ruotsilla olisi mielestäni syytä pyytää anteeksi islamilaiselta maailmalta. Eikö ylpeys tai ymmärrys riitä tähän? Suomelta on pyydelty anteeksi sitä, että tällä teolla jarrutetaan yhtäaikaista Natoon hyväksymistä, mutta anteeksipyynnön kohdehan on väärä.  

Kävelyreittini varrelta

PS Linkki blogijuttuuni Sjónista (klik).