torstai 24. kesäkuuta 2021

Vielä hetki Hannu Mäkelän seurassa: luontokysymykset



Niin kauan kuin Kiinaan ja sen naapurimaihin  keskitetään kaikki musta työ, ei ilmastosopimus etene vaikka sitä miten huolella ratifioitaisiin. Puolitoista miljardia ihmistä pelkästään Kiinassa pitää siitä kyllä huolen vaikkei haluaisi; onhan kyse heidän leivästään ja toimeentulostaan. Elä sitten täällä kotimaassa minimalistina ja usko, että se juuri pelastaa maapallomme. Pari meikäläistä sähköbussia ei Kiinaa auta. Aasiaan on siirretty musta työ ja ilman työtä eivät sen miljardit tule toimeen.

Hannu Mäkelä kirjoittaa kirjassaan Suunnitelma loppuelämän varalle paljon luonnosta ja ihmisestä osana sitä. Ihminen ei osaa elää tasapainossa muun luonnon kanssa, vaan törmäilee ja potee sitten syyllisyyttä. Kuitenkin luonto on aina ihmistä suurempi. Mäkelä tarkastelee maapalloa pitkällä aikavälillä ja koko palloa kerralla, kuten pitääkin.

Yleisesti on hyväksytty, että myös ihminen on vastuussa siitä, että ilmasto lämpenee. Me olemme syyllisiä ja historia pitää tältäkin osin kirjoittaa uudestaan. Mitä vain negatiivista tulee ihmisen mieleen, hän mielestään ansaitsee sen, koska on lajina sellainen.

Olen viime päivinä ajatellut, miksi en täysin pidä menossa olevasta Elokapinan mielenosoituksesta, olenhan itsekin ollut mukana kansanliikkeessä luonnon puolesta.
Sillä liikkeellä, jossa olin mukana, oli tavoitteena vaikuttaa järkipuheella suunnitelmaan, jossa  ydinjätteitä olisi kuljetettu Etelä-Suomen ydinvoimaloista Kuhmoon asti ja haudattu sen kallioiden uumeniin. Näimme aikeessa kolonialismin sävyä ja kysyimme, miksi ydinjätettä ei haudata sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, jos kerran kallioperä on kaikkialla hyvää ja hautaaminen turvallista, kuten vakuutettiin. Miksi pitkät vaaroille alttiit kuljetukset? Jos haudattu jäte ei olisikaan niin turvallista, niin eikö ole järkevintä, että sitä säilytettäisiin ydinvoimaloiden yhteydessä, jotka myös joskus pitää poistaa käytöstä, jolloin nekin muuttuvat jätteeksi. Olisiko välivarastointia pitänyt jatkaa ja tehdä lisää tutkimusta, loppusijoitus kuulosti niin lopulliselta? No, kuten tiedämme, niin Luola on nyt Eurajoella ydinvoimalan yhteydessä. Se on hyvä, että me hoidamme Suomessa omat jätteemme eikä niitä kuljeteta toisten riesaksi jonnekin, missä ei ehkä edes oltaisi yhtä huolellisia  hautaamisessa. 
Entä Elokapina? Huolen ilmaisu on kunnioitettava asia ja nuorten huoli ilmastosta on aiheellinen. On olemassa isoja metropoleja, joissa maskia on käytetty jo pitkään huonon ilman vuoksi ja jopa pahimpina aikoina myyty happea kadunkulmissa. Mutta millaiset ovat mielenosoituksen tavoitteet?
1) Suomen hallituksen pitäisi ottaa käytäntöön vuodelle 2035 suunnitellut ilmastonmuutoksen etenemistä korjaavat toimenpiteet jo vuoteen 2025 mennessä.
Tietääkseni me olemme jo nyt hyvin kunnianhimoisia näissä tavoitteissa verrattuna muihin maailman maihin. Voisimme me tietysti olla vieläkin kunnianhimoisempia ja paras esimerkki muille, niin pieni kuin meidän toimenpiteidemme realistinen vaikutus maailmanlaajuisesti onkin, mutta kaksi vuotta taitaa olla liian lyhyt aika isojen toimenpiteiden käyttöön ottoon. Vuoden 2035 toimenpiteitäkin pitää valmistella jo nyt.

2) Hallituksen pitäisi tiedottaa luonnon katastrofeista päivittäin, kuten koronasta on tiedotettu. 
Ei tietenkään pitäisi. Miksi lisätä ahdistusta jo muutoinkin ahdistukseen taipuvaisessa kansassa? Tällaisesta tiedottamisesta ei olisi yhtään mitään hyötyä. Teot vaikuttavat. Korona on aivan eri asia.

Näen että Elokapina-liike voisi suunnata tarmonsa paremmin. Luonto on asia, jonka puolesta on hyvä tehdä työtä, asiallisin tavoittein ja kohteensa oikein valiten. 

Mäkelä on huolestunut sähkön käytön lisääntymisestä ja robotisoitumisesta. Hän eläisi mielellään maailmassa, jossa tunnustetaan sähköenergian rajat ja se tosiasia, miten paljon materiaaleja, työtä ja huoltoa meidän töitämme helpottamaan luodut robotit vaativat. Muuttuuko meidän työmme robottien myötä jopa tylsemmäksi kuin oli se työ, mikä ohjattiin ihmiseltä robotille.

Sähköinen maailmamme lienee lopulta kaikista huijauksen muodoista suurin.  Se tuhoutuu vääjäämättä, se tulee tekemään yhä pahempia virheitä, avaa portteja varkaille ja saalistajille, ja silti se vaatii yhä enemmän tilaa itselleen. Lopulta se romahtaa ja meiltä saattaa sen ansiosta kadota identiteettimmekin, rahoista nyt puhumattakaan. 

En oikein tiedä, mitä ajatella roboteista. Pitää saada lisää tietoa.
Robotti leikkaa tarkemmin kuin kirurgi, vaikka tämä olisi kuinka vakaakätinen. Kirurgi tietenkin ohjaa robottia, mutta onko hänestä tylsää, kun ei pääse itse kaivelemaan ihmisen sisuksiin?
Positiivisesti nähtynä robotti on kuin kaivinkone verrattuna lapioon, työ kevenee ja tehostuu. Mutta saahan lapiomies hyvän kunnon ja kuulee lintujen laulun, kaivinkoneen hytissä istuessa takapuoli leviää ja tärinä käy hermoille. 
Millaisia robotteja on suunniteltu ja millaisia mahtaa olla kehitteillä?
Minusta ne vanhuksille jumppaa ohjaavat pallopäät ovat hirveitä.
Työttömyys ei ainakaan vähene robottien myötä, koska kaikki eivät voi olla niitä huoltamassa (eli palvelemassa). Scififantasioissahan me olemme robottien alamaisia. Näinkö se menee - sen sijaan että ohjaisi vanhusta kädestä pitäen jumpassa työntekijä onkin voitelemassa robotin kättä niin että se jaksaa heilua ja näyttää mallia mummolle ja vaarille käsien ojentelussa?
Robotteihin kuluu rahaa ja luonnonvaroja, mutta niille ei tarvitse maksaa palkkaa eikä järjestää kesälomaa. 

Mäkelän kirjan lopussa on 25-kohtainen Huoneentaulu, ohjeita hyvään elämään. 
Totuudesta on tällainen tiivistys: Monesta kulmasta monessa valossa näkyy totuus.  
Tällaista totuuden etsimistä meidän aikanamme vältellään. Mieluummin otetaan yksi näkökulma ja painetaan päälle niin hitonmoisesti ja kiireellä sivuille katsomatta vihatwiittejä viskellen.

Kirjoitin Mäkelän kirjasta myös edellisessä kirjoituksessani. Lue sieltä lisää.


PS Uusia kirjoituksia tulee, kun tulee. Nyt on juhla ja juhannus ja ensi viikolla keskityn kesävieraisiin. Keskusteluihin on kyllä aina aikaa. 


tiistai 22. kesäkuuta 2021

Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa

Luin peräkkäin mökillä Pekka Saurin muistelmakirjan Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän itselleen, ja samalla lukijalle, laatiman ohjenuoran Suunnitelma loppuelämän varalle. Ihan kuin kaksi viisasta, lempeää miestä olisi vaihtanut ajatuksia onnen tavoittelusta, ajasta, kuolemasta, luonnosta ja muista tärkeistä asioista. 


Ja kuinka suhteellista aika on, ja kuinka humahtaen se meitä vie: jos vuodesta 1954 Lauttasaaren Isollakaarella on nyt syksyllä 2020 kuusikymmentäkuusi vuotta, samat kuusikymmentäkuusi vuotta siitä vuodesta taaksepäin oli vuosi 1888, jolloin Vincent van Gogh leikkasi irti osan vasemmasta korvastaan riideltyään Paul Gauguinin kanssa eteläranskalaisessa bordellissa. Jack The Ripper puukotti Lontoossa hengiltä ainakin viisi naista ja Tshaikovski johti viidennen sinfoniansa ensiesityksen Pietarissa. Koomikko Harpo Marx ja nobel-kirjailijat T.S. Eliot  ja F.E. Sillanpää syntyivät, eikä kukaan vielä voinut aavistaa, että he tulisivat tekemään omanlaistansa historiaa jälkipolvien hyödyksi tai iloksi. 

Näin Pekka Sauri havainnollistaa ajan kulun. Huikeaa! 
Hän ideoi myös, että taas kuusikymmentäkuusi vuotta eteenpäin vuonna 2086 pääsemme yöjunalla Suomenlahden alitse kaikkialle Eurooppaan, monista kriiseistä on selvitty ja kansoista on tullut pakon edessä ystävällisiä toisilleen. 

Sekä Sauri että Mäkelä ovat melankolisia optimisteja. Molemmilla on lapsuuden muistoja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten he ajattelevat tänäkin päivänä. Molempien kirjoituksista tihkuu myötätunto, huoli ja aito ystävällisyys. 

Kulje ajan kanssa. Niin tutustut siihen. 
Näin kuuluu Mäkelän laatiman Huoneentaulun kohta 18. Hän kirjoittaa teesinsä ensin muotoon "Kulje ajan kanssa niin tutustut siihen", mutta huomaa sitten, miten voimakas merkitysero syntyy pisteen avulla. 
Muistaminen kiepauttaa ajan pyörää taaksepäin, armahtaa ihmisen ja kertoo, miten tämä on elänyt. Mutta vähitellen muistikin rapautuu, muuntuu, muuttuu. Lopulta mennyt vähitellen unohtuu, kun olemme oikein vanhoja. Vain lapsuus palaa ehkä vielä silloin. Se ilmestyy kuin uni, jonka kokee todeksi, vaikka tietää uneksi. 

Mäkelän kirjassa on kritiikkiä maailman sähköistymisestä ja työn muuttumisesta robottien rakentamiseksi ja huoltamiseksi. Kun yhä suurempi osa elämäämme on sähköstä riippuvaista, se tekee meistä myös yhä haavoittuvampia. 
Paperisiin kirjoihin minä yhä luotan, ne asettuvat aina lukijan armoille, kellahtavat kyljelleen kuin kesyt koirat. Niiden sisällä on tämä maailma ja muutama muukin. Hauraudestaan huolimatta ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. 

Ei, kyllä minun on kirjoitettava näistä kirjoista vielä erikseen. Molemmissa on niin paljon sellaista, mitä haluan pysähtyä mietiskelemään: Saurin häpeä, nöyryytys, erillisyyden synty ja Mäkelän robotit, pelko, sairaus ja kärsimys. Mäkelä kirjoittaa ihailemastaan Samuli Parosesta niin että menin heti kirjaston sivuille varaamaan Paroselta pari romaania. Olen lukenut vain hänen mietelausekokoelmansa Maailma on sana.  

Tällä erää Sauri saa lopettaa mietteeseensä onnen tavoittelusta.
Onnea, onnellisuuden tunnetta ei kannata tavoitella. Se tulee jos on tullakseen ja menee kun on mennäkseen. Siinä sitten harot onnesi perään. Merkityksen tavoittelu on otollisempaa. Onni voi sitten yllättää siinä samalla. Jos sattuu hyvä onni. 

Minulta unohtui tuosta kattauksestani aiheeseen sopiva lautasliina, jonka olin ottanut mukaan jostain kahvilasta. Se tänne loppuun.
Jos en palaa ennen juhannusta, niin toivotan jo nyt kaikille lukijoilleni iloista keskikesän juhlaa. 



torstai 17. kesäkuuta 2021

Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of True Love -dokumenttisarja on helmistä kirkkaimpia. 

Tämän sarjan vuoksi kannattaa ottaa Netflix, eihän kuukausimaksu, alin 7.99, ole edes yhden elokuvateatterissa katsotun elokuvan hintainen.

Kuusi tarinaa on kuvattu kuudessa eri maassa, hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tekijät ovat paikallisia. 
Yhteistä näille kuudelle elokuvalle  on se, että niissä kuvataan pitkässä avioliitossa eläviä vanhoja ihmisiä. Nuorimmat parit ovat eläneet yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, kaksi vanhinta jo kuusikymmentä vuotta. 
Filmiryhmä on seurannut pariskuntia vuoden ympäri. Kussakin jaksossa vietetään uutta vuotta 2020. Koronapandemia oli jo aluillaan, mutta se on jätetty kuvauksen ulkopuolelle. Ensimmäisessä jaksossa, joka tapahtuu Vermontissa USA:ssa, pariskunta keskustelee puiston penkillä istuessaan ja mainitsee, että kahviloita on kiinni. 

Dokumenttien tyyli on rauhallinen, onhan monen kuvattavan askelkin hidas. 
Vaikka elokuva keskittyy kahden ihmisen suhteen kuvaukseen siinä tulee kuvatuksi myös erilaisia yhteisöjä, elinkeinoja sekä kulttuuria. Pääsemme mukaan niin amerikkalaisten 4th of July -juhlintaan kuin japanilaiseen temppeliin, jonne poiketaan rukoilemaan sairaalamatkan varrella ennen vakavaa leikkausta.
Kuin sivutuotteena syntyy kuva siitä, millaista on vanheta eri oloissa ja olisiko lottovoitto syntyä ko maahan. 

Huomasin, että monilla näissä elokuvissa esiintyvillä vanhoilla ihmisillä ei ollut silmälaseja, he siristelivät ja käyttivät suurennuslasia lukiessaan. On uutisoitu, että suomalaiset ovat huonosilmäisiä, koska meillä on niin paljon silmälaseja käyttäviä. Onko kuitenkin niin, että me vain voimme hankkia lasit helposti ja vaihtaa niitä heti kun on tarpeen. 
Jokaisesta parista jommalla kummalla tai molemmilla näytti olevan vaivoja lonkissa tai polvissa. Kuljettiin kävelykeppiin nojaten ja ontuen. Ehkä keinonivelleikkaukset eivät ole kaikille saatavilla kuten meillä. 

Mikä takaa, että rakkaus kestää? Vermontilainen David Isham sanoo, että heillä oli työikäisinä molemmilla omat roolinsa ja että he kohtelevat yhä toisiaan hyvin.
Ei kai se sen kummempaa.
Jäi sellainen tuntu, että nämä parit tarvitsivat toistensa läheisyyttä. He olivat kasvaneet yhteen ja tiesivät edelleen roolinsa kaikessa, kyselemättä.

Ginger ja David hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tila on luovutettu nyt pojalle. Se on jäänyt ainoaksi seudulla ja keskittyy maatilamatkailuun.
Joka vuodenajalle on omat tapahtumansa. Vaahterasiirapin valmistus vaikutti kiinnostavalta katsoa. Perheellä on museomainen siirappitehdas, pensasmustikkaviljelmiä, joulukuusimetsä ja kurpitsapelto. Heillä on myös juhlalato, jota vuokrataan juhlien järjestäjille.
Vanhan parin elämä näytti seesteiseltä kuolemaan valmistautumista myöten. He kävivät tekemässä testamenttinsa ja sopimassa hautapaikkansa, ettei nuoremmilla olisi kiireidensä keskellä liikaa pähkäilemistä heidän kuoltuaan.
Tästä osasta jäi nostalginen olo, niin vanhanaikaista ja yhteisöllistä elämää. Kukaan ei katsellut televisiota, somettamisesta puhumattakaan, pelattiin korttia ja vietettiin yhteisöllistä joulua. Vermontin luonto ja vuodenajat on kuvattu kauniisti.

Nati ja Augusto elävät eteläisessä Espanjassa vuoristoseudulla. Pariskunta on elänyt elämänsä pienessä kylässä manteliviljelijöinä eikä ole koskaan nähnyt merta. Augusto kehottaa "tyttöään" hankkimaan uimapuvun, koska he ovat vihdoin lähdössä seuramatkalle merenrannalle. 
Vakava sairaus uhkaa, mutta hymy on herkässä. 
Augusto pelottelee naapurin kanssa villisikoja pois tiluksiltaan ja miehet rupattelevat menneestä ja tulevasta illan pimeydessä.
Mieleeni jäi erityisesti Natin kainous. Kuvaajaryhmä oli ehkä  pyytänyt hellyydenosoituksia, mutta Natipa läpsäisee miehensä käden pois kaulaltaan posket punoittaen, höpsis. Sanallinen kiusoittelu on enemmän heille sopivaa rakkauden osoitusta. 
Vuoristotalven koleus oli erilaista kuin mihin enää nykyään on tottunut. Pariskunta lämmitteli takkatulen ääressä paksuihin vaatteisiin pukeutuneena. Kyllähän minäkin kärsin vilua lapsena puulämmitteisessä maalaistalossa, mutta aikuisena olen saanut elää koko elämäni suloisissa sisälämpötiloissa.  

Japanilaiset Kiruko ja Haruhei ovat erityisen mieleenjäävä pari. Haruheilla on Hansenin tauti eli leprasairaus ja Japanissa se on tarkoittanut yhteiskunnan ulkopuolelle laitokseen syrjäyttämistä. Monet ovat tehneet itsemurhan tai tappaneet lapsensa tämän tautidiagnoosin vuoksi.
Haruhei vietti 15 vuotta sairaalassa, jonne sattui kerran keittiötöihin eräs suloinen Kiruko. Sitten tapahtui ihme, jonka Haruhei muotoilee näin: "Jumalatar tuli ja vapautti minut." Haruhein kasvot ovat vääntyneet ja käsissä ei ole oikeastaan  sormia. Kuitenkin hän kirjoittaa nettiin päiväkirjaa ja ajaa autolla. Kun Kirukolta kysytään, miksi hän rakastui Haruheihin, hän kihertää ujosti ja sanoo, että onhan Haruhei merkittävä mies. 
Haruhei on mukana kansanliikkeessä, joka on levittänyt tietoa Hansenin taudista ja nostanut kanteen Japanin valtiota vastaan ihmisten syrjimisestä eristämällä heidät ja jättämällä kouluttamatta sairauden vuoksi. Liikehdintä on tuottanut tulosta ja valtio on maksanut korvauksia perheille.
Tämä elokuva herätti minussa ihailua molempia sekä Kirukoa että Haruheita kohtaan. 

Eteläkorealaiset Saegja ja Yeongsam jäivät mieleeni raatamisensa vuoksi. He ovat merikorva-nimisten kotiloiden, viljelijöitä. Kalastajan elämä on aivan liian rankkaa hennolle Saegjalle, joka on särkenyt työssä selkänsä.
Lapset ovat kehottaneet pariskuntaa lopettamaan työnteon jo kauan sitten, mutta se on vaikeaa varsinkin juuri Saegjalle, jota meri ja työ auttavat unohtamaan esikoispojan kuoleman. Se, mitä kuolemaan liittyy, ei käy ilmi, mutta itsemurha käy katsojan mielessä. 
Työn ohessa on jokunen juhlahetkikin. Kansallispukuinen pari osallistuu perinnejuhlaan ja heidät pyydetään lavalle haastateltavaksi. 
Elokuvassa soi ihana kappale, jossa toistuu kertosäe:"Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan."
Niinhän se on. Hieno huomio. 

Seuraavassa dokumentin osassa siirrymme Brasiliaan, Rio de Janeiron köyhien ihmisten favelaan.  
Naispari Nicinha ja Jurema elävät ahtaasti lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Nuorempi naisista on vielä töissä, vanhempi eläkkeellä. 
He ovat umbanda-nimisen uskonnon harjoittajia, tyttäristä vanhin on paikallinen hengellinen johtaja. 
Mieleeni jäi yhden lapsenlapsen, tyttären, hyvä koulumenestys. Jospa hän onnistuu ponnistamaan luokkahypyn favelasta parempiin kaupunginosiin ja hyvään ammattiin. 
Meillä on kolmatta kesää ilmalämpöpumppu viilentämässä kotia; Nicinhan ja Jureman porukalla sellaista vasta tarvittaisiinkin. Heillä on unelma merenrantatalosta, joka olisi vain heidän. Se näyttää toteutuvan. Rannalla on  vilpoisempaa ja siellä he saavat olla iälleen sopivasti rauhassa kahdestaan.
Useamman sukupolven perhehän toimii vain niillä kenellä on varaa elää väljästi. Dokumentin ensimmäisen osan pariskunnalla on näin, oma talo yhteisessä pihapiirissä.

Viimeisessä elokuvassa ollaan Intiassa. Satyabhama ja Satva työskentelevät yhdessä puuvillapelloilla, vaikka eivät enää jaksaisi. He ovat kuvitelleet tässä vaiheessa elämäänsä elävänsä jo nuorempien tukemana lapset jatkamassa samaa ammattia lähellä asuen, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä satoja myös kotiin viimeisenä jääneen pojan ja miniän on pakko lähteä tehtaille. Koska lastenhoitoa ei ole järjestetty he jättävät pienet lapsensa isovanhempien hoitoon. 
Pienemmälle lapselle ei edes kerrota, miten pitkästä ajasta on kyse, kuukausia menee ennen kuin heidät voidaan hakea kaupunkiin. Pieni tyttö oirehtii ja muuttuu aluksi mykäksi. 
Kaksi väsynyttä vanhaa ihmistä ilman mitään muuta elantoa kuin se minkä saa fyysisessä työssä raatamalla. Pakko siinä on tukeutua toisiinsa. Hymyssä suin.

Dokumenttien lopussa näytetyt vanhat valokuvat kertovat nuoresta onnesta ja menneistä ajoista. 
Ne tuovat hienon perspektiivin ja saavat miettimään ajan kulua. Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan

Siinä mitä ylle kirjoitin saattaa olla muistin aiheuttamia virheitä yksityiskohdissa. Olen katsonut sarjan jo jokin aika sitten ja nämä asiat ovat siitä jääneet mieleeni. Vermontilaisen parin tarinan katsoin uudelleen virittäytyäkseni tunnelmaan. Ginger on ryhdikäs nainen, juuri sellainen minkälainen itsekin haluan ikääntyessäni olla.

Rakkaus oli näiden elokuvien aihe, mutta minulle nousi tärkeimmäksi rivien välissä (kuvien välissä) ilmennyt elintasoero. Eipä ole vanhuus, kuten ei mikään muukaan, mitenkään tasa-arvoista tällä pallollamme.
Me saatamme ruikuttaa pienistä harmeista täällä onnekkaiden maassa, vaikka meillä olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. 

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Kuva Netflixin fb-sivuilta


maanantai 14. kesäkuuta 2021

Sarja Small Axe kertoo brittiläisestä rasismista



Yle-Teeman Musta kesä- kokonaisuudessa ja Yle areenalla on parhaillaan katsottavissa BBC:lle tehty viiden elokuvan antologia Small Axe Englannin afrokaribialaisen väestön kokemasta syrjinnästä. Elokuvat sijoittuvat tositapahtumiin vuosien 1969 - 82 Lontoossa. Sarjan ohjaaja, tuottaja ja osakäsikirjoittaja Sir Steve McQueen sai palkintoja heti ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Hunger, joka kertoo IRA-aktivistien nälkälakosta 80-luvulla. Taistelu ihmisoikeuksista on McQueenin elokuvien tärkein teema. Vuonna 2014 hän sai parhaan elokuvan Oscar-palkinnon elokuvastaan 12 Years a Slave, joka kertoo orjien elämästä 1800-luvun USA:ssa. 

McQueen on itsekin elänyt karibialaisten vanhempien lapsena Lontoon karibialaisyhteisössä ja kokenut rasismia. Hän on kohdannut aluksi paljon esteitä ja vastustusta, mutta jatkanut lannistumatta ja saavuttanut lopulta menestystä valitsemallaan alalla. Voi sanoa, että hän on yksi niistä pienistä kirveistä, jotka ovat sisukkaasti nirhanneet isoa rasismipuuta nostamalla esiin ihmisten taustoista johdettua eriarvoisuutta ja vaatimalla parempaa.
Elokuvan nimi tulee reggaelaulaja Bob Marleyn kappaleesta Small Axe.

If you are the big tree, let me tell you that
We are the small axe, sharp and ready
Ready to cut you down (well sharp)
To cut you down

Englanti tarvitsi toisen maailmansodan jälkeen työvoimaa ja houkutteli ihmisiä siirtolaisiksi Karibian saarilta. Ongelma on siinä, että nämä ihmiset ja heidän perillisensä kelpuutettiin vain huonopalkkaisiin palveluammatteihin. Heidän tekemänsä ruoka kelpasi, mutta jos joku halusi olla ravintolan omistaja niin se oli jo liikaa.   

Elokuvista ensimmäinen Mangrove kertoo karibialaisravintolasta, johon poliisit hyökkäävät milloin minkäkin keksityn syyn vuoksi. Oikea syy paljastuu kommentista, jonka konstaapeli Pulley sähisee ravintolan omistajan Frank Crislow'n korvaan.

– Kuka sinä oikeen luulet olevasi? Avaat ravintolan kuin isokin pomo. Tulette tänne kirjavissa vaatteissanne makaamaan meidän naisten kanssa. Mutta arvaas mitä? Semmoinen peli ei vetele. Ei jos minulta kysytään.
(oma suomennokseni elokuvan dialogista)

Ravintola on yhteisölle tärkeä kokoontumispaikka ja korvike Jamaikalle, Aruballe, Saint Lucialle ja muille kauniille Länsi-Intian saarille, jotka väikkyvät entisinä kotiseutuina saarilla syntyneiden mielissä. Nuoremmat eivät kestä perusteettomia hyökkäyksiä maanmiehensä kapakkaan, vaan ryhtyvät järjestämään mielenosoitusta. Mielenosoitus johtaa pitkään oikeudenkäyntiin ja ihme tapahtuu: ensimmäistä kertaa Lontoon poliisi saa tuomion rasismista, jota silloin kutsuttiin rotusyrjinnäksi. 

Musiikki on tärkeässä osassa kaikissa viidessä Small Axe -elokuvassa, mutta varsinkin  elokuvassa Lovers Rock, joka eroaa muista siinä, että se ei kerro rasismista, vaan suvantona muiden elokuvien näyttämille synkeille tarinoille vie katsojan viikonlopun juhliin, joissa musisoidaan ja tanssitaan. Musta väestö jaksaa viikon ankeuden, kun tietää voivansa viikon lopuksi pukeutua hyvin ja nauttia. Kuvaaja näyttää ehtivän kaikkialle. Välillä kuvassa on rytmiä hakkaavia jalkoja, välillä naisten käsiä kauniissa asennoissa kavaljeerien hartioilla. Reggae ja soul virtaavat, ihmiset liikkuvat kuin hypnoosissa; katsoja ei huomaa, ettei puhetta ole ollut pitkään aikaan, koska on itse niin mukana musiikin ja liikkeen maailmassa. Musiikki on näille ihmisille virvoittavaa ja syvää kuin elämän syke. 

Red, White and Blue
kertoo Lontoon ensimmäisestä mustasta poliisista Leroy Loganista, joka kokee epäluuloa omiensa taholta ja suoranaista vihaa usean kollegan ja järjestelmän taholta. Vanhemmat ovat onnistuneet kouluttamaan lapsensa korkealle, tutkijaksi, mutta tämä haluaakin ruohonjuurityöhön, muuttamaan valkoisten suhtautumista omaa yhteisöään kohtaan ja korjaamaan lannistumisen tunteita yhteisön sisällä. Vanhemmissa ihmisissä on paljon luovuttaneita ja nujerrettuja. Thatcherin ajan koleus tuntuu ilmapiirissä. Loganin oma isäkin on kokenut tilanteen, jossa ei saanut mitään korvausta jouduttuaan syyttömänä poliisien murjomaksi. Hän näkee poikansa valitseman tehtävän toivottomuuden, samoin katsoja, jonka on tätä elokuvaa katsoessa vaikea uskoa pienen kirveen iskujen voimaan. 

Kun sarjan aiemmissa elokuvissa on kysytty, miksi musta ihminen ei voi olla ravintolan johtaja tai poliisi niin neljännessä, jonka nimi on Alex Wheatley, esitellään lastenkodissa kasvaneen ja vankilaan tuomitun pojan päätyminen lukemisharrastuksen kautta kirjailijaksi.

Sarjan viimeisessä elokuvassa
Education tartutaan siihen tapaan, miten karibialaistaustaisia lapsia on siirretty tavallisista kouluista ns heikkolahjaisten erityiskouluihin (Educationally Subnormal School) näin varmistaen sen, että tämä väestö pysyisi heille määrätyssä asemassa. Kingsley-pojan ahdinko koskettaa, topakka äitikään kun ei aluksi ymmärrä mistä on kyse. Elokuvassa kuvattu "erityiskoulu" suorastaan nauratti, varsinkin kohtaus, jossa "opettaja" esittää kitaran säestämänä trubaduurintaitojaan saattaen lapsiparat nuokkumaan pulpettiensa päälle.  Ohjaaja on kertonut, että joutui itse kuvaamansa kaltaiseen laitokseen. 
Education päättyy mahtavasti pauhaavaan musiikkiin, jonka aikana oli hyvä miettiä elokuvan sisältöä. 

Suosittelen tätä sarjaa, jos haluat katsoa laatuelokuvia, joissa on sanoma. Ensimmäinen elokuva on päälle kaksituntinen, toiset vähän toista tuntia pitkiä.

Minä voisin katsoa Lovers Rockin ja Educationin uudelleen, ja katsonkin. Lovers Rockin sen tunnelman vuoksi ja Educationin topakan äidin ja pikku vintiö Kingsleyn hahmojen vuoksi ja sen komiikan, millä "epänormaalin koulun" toiminta näyttäytyy. Eipä se tavallinenkaan 70-luvun brittikoulu kovin hääppöiseltä näytä. 





maanantai 7. kesäkuuta 2021

Kirsi Alaniva, Kuplat

 



Kansiliepeessä luvataan, että kyseessä on esseetä ja autofiktiota yhdistelevä teos, joka "käsittelee menettämisen pelkoa sekä vanhempia ja lapsia yhdistäviä näkymättömiä siteitä" Pikkuisen huokaisen, koska kaunokirjallisuuden valtavirraksi noussut autofiktion ja esseen yhdistelmä on alkanut kyllästyttää minua, mutta menettämisen pelko aiheena taas kiinnostaa kovasti. Takakannella kerrotaan, että kirjailijan saatua tietää hengenvaarallisesta tilasta aivoissaan häneltä syntyi vimmainen tarina. Tämä vimmaisuus myös epäilyttää minua. Joskus liian tuoreeltaan kirjoitettu on vimmaista, vihaista ja tunnehyökyistä purkausta, joka olisi kannattanut jättää odottamaan.
Yllätys - kirja ei ole yhtään vimmainen (tekstin laatija on näemmä lukenut eri kirjan kuin minä), vaan tyyni ja viisaasti asioita pohdiskeleva.
 
Pidän kaikesta tässä kirjassa kanttaan myöten. En löydä kannen suunnittelijan nimeä. Kirjankansitaide on niin hieno taiteen laji, että minusta tekijän pitäisi olla näkyvillä isosti (kuten kääntäjienkin).

Kirsi Alaniva voitti esikoisromaanillaan Villa Vietin linnut Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2016. Lastenkirjassaan Luutarhan tarinoita (2020) hän tarkastelee kuolemaan liittyviä uskomuksia eri kulttuureissa ja sen voi nähdä parina tälle tänä vuonna julkaistulle aikuisten kirjalle nimeltään Kuplat

Istuimme keittiössä piirtämässä sateenkaaria ja kukkasia, kun sanoin hänelle, että minun pitäisi kertoa jotain. "Aha", hän vastasi ja nosti katseensa paperista. Otin pöydältä punaisen tussin ja aloin piirtää paperille ohutta putkea, jonka seinämä teki puolivälissä pullean, kapeakaulaisen mutkan. "Äidin verisuonessa on tällainen ilmapallon näköinen kupla", sanoin ja vilkaisin häntä varovasti. "Aijaa", hän sanoi kiinnostuneen näköisenä ja jäi odottamaan jatkoa. 

Lapsi ottaa vakavat asiat vastaan tyynesti, sisäistäen vain osan, mutta pohtii niitä pitkään. Hän kysyy, mitä äidin tatuoinnille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuultuaan että siitä tulee kaiken muun mukana ravintoa puille, hän alkaa halailla päiväkotimatkalla isoja puita ja painaa päänsä niitä vasten. 

Kun ihminen saa nuorena tietää useammasta aneurysmasta päässään, aivoverisuonten pullistumista, joita ei ehkä kaikkia pystytä korjaamaan, niin kuoleman pohdinta on loogista käyttäytymistä.
Alaniva pohtii hyvin. 

Hän muistelee ja ottaa tarkasteluun monia muitakin asioita yhdistäen niitä sekä vanhaan että aikalaiskirjallisuuteen, maalauksiin, lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin. 

Me hallitsemme, ilman teknologian apua muistojamme yhtä huonosti kuin elämää itseään. Me emme voi valita, mitä tästä kaikesta muistamme joskus vuosien päästä, kun aika on kasaantunut kaiken tapahtuneen väliin, mutta me voimme yrittää juurtua jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeisemme - ja päästää sen sitten menemään. 

Olen oman äitiyteni myötä ymmärtänyt, miten vähän me lopulta tiedämme omista vanhemmistamme ihmisinä. Me näemme usein vain sen, mitä he ovat suhteessa meihin, vanhempina. 

Kirjoittaja miettii omaa neuroottista tarkkuuttaan, joka tietenkin korostuu kuoleman uhan vuoksi. Miten hänen pieni lapsensa selviää, jos hän menehtyy leikkaukseen? Miten lasta voi valmistaa pahimman varalle ja miten hänelle voisi jättää hyviä muistoja? Entä jos lapsellakin on sama sukurasite?
Epävarma tilanne on raskas ihmiselle, jolle on tärkeää, että joulukuusi on joka vuosi täsmälleen samassa paikassa. 

Häpesin tätä piirrettä itsessäni pitkään, kunnes näin Täydellisissä naisissa kohtauksen, joka auttoi ymmärtämään käyttäytymistäni. Jaksossa suurperheen isä Tom Scavo kertoo naapurilleen Roylle, miksi antaa vaimonsa määräillä itseään. Hän sanoo, vapaasti käännettynä: "On yksi asia, Roy, joka sinun pitää ymmärtää Lynettestä. Hän kasvoi ilman isää ja hänen äitinsä oli alkoholisti, joten hänen piti olla vastuussa kaikista. Se jätti häneen tunteen siitä, että kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hänen pitää kontrolloida kaikkea. Se ei tietenkään ole mahdollista, kukaan ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta hän pystyy kontrolloimaan minua, jos vain annan hänen tehdä sen. Ja minä annan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Kuvasin kirjan mökkisaunan terassin penkillä, jonka vanha puu on mielestäni niin kaunista. Massiiviset pöytä ja penkit ovat kymmeniä vuosia vanhat ja monenlaista säätä kestäneet.
Huomaattehan, minäkin olen alkanut viihtyä paremmin mökillä. Täällä on aikaa tuumailla elämää. 
Oma äitini kuoli äkilliseen aivoverisuonen puhkeamiseen ja itsehän pelkäsin samaa, kun sairastin yhdessä vaiheessa migreenejä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että lapsenikin ovat syvällä aikuisuudessa ja ensimmäiset lapsenlapset pääsivät ylioppilaiksi. Voin todeta, että elämän vuodenajat ovat kohdallani toteutuneet.
Huomaan, että omanikäiseni ja vähän vanhemmat ihmiset raihnastuvat. Huomaan myös itsessäni monenlaista vanhenemista. 
Tämän kirjan alkulehdillä on lainaus Marguerite Durasilta: "Kun kirjoitan en kuole." Pitää siis jatkaa kirjoittelua. Ja onhan tässä hommassa sellaista erityistä mielihyvää, joka saattaa vaikuttaa solujen mitokondrioihin suotuisasti.  


torstai 3. kesäkuuta 2021

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä



Maailma on  meri, kielet ovat heittoverkkoja, jotka leväytetään sen pinnalle. Jos samaan kohtaan merta heitetään päällekkäin kaksi verkkoa, niiden silmät ja solmut eivät milloinkaan osu täsmälleen kohdakkain. Eri kielet ja kielikunnat kytkevät ja niputtavat asioita eri tavoin.

Kaunokirjallisen teoksen automaattinen kääntäminen on mahdotonta, koska tietokone ei löydä rivien välistä mitään.

Ensin tulkitaan tekstin merkitykset itselle, sitten luodaan omasta tulkinnasta näkyvä tekstiasu, minkä jälkeen tulkintavastuu siirtyy lukijalle ja prosessi jatkuu, luo koko ajan itseään uusiksi. Samalla mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä: kriitikoita, bloggareita, julkisuutta. Sinun kirjasi eivät ole sinun kirjojasi. Linnut levittävät siipensä ja katoavat taivaan sineen. Adios.

Voinee paradoksaalisesti sanoa, että tulkki kääntää, mutta kääntäjä tulkitsee. 

Yllä olevat tekstit ovat sitaatteja Juhani Lindholmin kirjasta Kalassa kielen merellä. Kirja sisältää muun ohessa kolmekymmentä kolumnia, jotka on julkaistu Parnassossa 2016- 2020. 

Kolumnissa Toisin tanssien Lindholm kertoo millaista on kääntää johonkin kulttuuriin kuuluvaa termiä, jonka sisältöistä sanaa ei muissa kielissä ole. Hindin kielessä on verbi, joka tarkoittaa suomeksi "liikkua sirosti tanssahtelevin askelin niin että tiu'ut kilisevät nilkkarenkaissa". Vastaavia paljon informaatiota  sisältäviä  sanoja on joka kielessä, koska kieli ja kulttuuri ovat erottamattomasti kiinni toisissaan. 
On helppo kuvitella, millaisen tilanteen eteen esimerkiksi hindinkielinen kääntäjä joutuu, jos hänen pitää kääntää suomesta vaikka vain sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin paannejää ja tupailta. 

Parnasson kolumnien lisäksi kirja sisältää Kirjailija-lehdessä, Kääntäjä-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja esseitä ja kolumneja ja laajan Suomennosten saatteeksi -osan, jossa Lindholm taustoittaa joitain isoja proosakäännöstöitään sekä runosuomennoksia ja -englanninnoksia rinnakkain alkutekstiensä kanssa.  

Lindholm on suomentanut pitkän uransa aikana yli sata englanninkielistä teosta ja sen lisäksi myös käännöksiä ruotsista suomeen, tunnetuin Vänrikki Stålin tarinat. Englanninkielestä Lindholm on suomentanut mm. Shakespearea, Daniel Defoe'ta, Emily Brontëa,  Michael Ondaatjea, Ian McEvania, Herman Melvilleä, Mark Twainia, Frank Mc Courtia, David Foster Wallacea ja Thomas Pynchonia. 

Kolumneissa löytyy kiinnostavaa tietoa kääntämisen historiasta. Suomessa syntyi vasta 1960-luvulla itsenäinen kääntäjien ammattikunta, sitä ennen suomennoksia laadittiin päätoimen ohella. 
Lindholm on  ammattikääntäjä ja kirja on hänen 70-vuotisjuhlakirjansa. Se on minusta erittäin kiinnostava ja monipuolinen katsaus hänen työhönsä ja suomentamiseen yleensä. 
Kuvani orvokki on onnittelukukka ja kiitos suomentajalle, jonka taidokkaasti suomentamia kirjoja olen lukenut paljon.

Myös tutkija tietokirjailija Olli Löytty nostaa esiin suomentajien työn kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle, jota parhaillaan luen. Löytty katsoo, että käsitystä kotimaisesta kirjallisuudesta pitää avartaa ja suomalaiseen kirjallisuuteen on aiheellista lukea mukaan myös suomennokset.
Kääntäminen mielletään helposti kopioimiseksi, vaikka jokainen kohdekielellä kirjoitettu sana on kääntäjän kirjoittama, hänen luovan työnsä tulos. Kukaan tuskin voi kiistää suomennosten keskeistä roolia Suomen kirjallisuudessa, mutta niitä ei välttämättä luokitella tuon kirjallisuuden varsinaiseksi osaksi. 

Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...