torstai 25. toukokuuta 2023

Annie Ernaux ja Auli Viitala luokkaerojen tarkastelijoina

 



”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”
Näin ranskalainen Annie Ernaux pohtii omaa kirjoitustyyliään. Hän pyrkii kahdessa pienoisromaanissaan tarkastelemaan vanhempiaan ja omaa suhdettaan heihin yhteiskunnallisena ilmiönä ja ikään kuin etäämpää tarkastellen. Helppoahan se ei ole.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja  haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä. 

Molemmat teokset on kirjoitettu vanhemman kuoleman jälkeen. Isän elämää tarkasteleva La place on vuodelta 1983, äidin ja tyttären suhteeseen keskittyvä Une femme vuodelta 1987. Suomeksi nämä teokset julkaistiin yhtenä kirjana Isästä/Äidistä vuonna 2022. 

Kirjojen pääteema on luokkaerot. Vanhemmat kohosivat tehdastyöläisistä kauppiaiksi ja tyttären nousu yliopisto-opiskelijaksi oli sitäkin isompi.
Vanhemmat olivat sekä ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, että jopa arastelivat tätä ja pitivät luokkavihollisena.
No tottakai. Kyllä näin kriittisesti tarkkailevan tyttären on täytynyt olla myös rasittava. Tämä on siis oma huomioni, ei Ernauxin, ja ihan kuin puhuisin vähän myös itsestäni. 


Annie huomaa hyvin pian, että hänen koulukavereittensa kotona puhutaan lempeästi, käyttäydytään hienotunteisesti ja laitetaan hyvää ruokaa, kun taas hänen kotonaan mäkätetään, tiuskitaan ja mäiskitään, ja syödään mitä sattuu. Hän huomaa eron puhetavassa ja pukeutumisessa. Tietysti hän häpeää ja häpeää häpeämistään. Koska vanhemmat ovat astuneet pykälän ylemmäs yhteiskuntaluokissa, he ovat hieman ulkopuolisia kaikkialla. Isä väistelee ja äiti käyttäytyy kodin ulkopuolella mielistelevästi.
"Hän iskosti minuun syvän arvottomuuden tunteen (sen hälventämiseen tarvitaan varmaan vielä yksi sukupolvi)." 

Ernauxin kirjaa lukiessa hätkähdin: minähän olen juuri lukenut tätä samaa, aivan samalla tyylillä kirjoitettuna Édouard Louisilta. Hänen kirjansa Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset ovat kuin Ernauxin kirjojen päivitystä meidän ajallemme. Äiti-kirja on lempeämpi kuin Ernauxin vastaava, Louisin äitihän on elossa, joten oli hyvä valinta kirjoittaa kaunis kirja äidille.
Mietin, miten suhtautua tähän samanlaisuuteen. Louis on kertonut hengenheimolaisuudestaan Ernauxiin ja miten on pitänyt häntä esikuvanaan, joten mikäpä siinä sitten.

 


Luin myös Auli Viitalan kirjan Elämäni kansalaisena. Sitä lukiessa minua alkoi kyllästyttää nämä nykyään kovasti esillä olevat luokkaerojen korostamiset.
Liittyvätkö nämä pohdinnat intersektionaaliseen jaotteluun?

On ihan hyvä tietää, miten itseä köyhemmät ja varakkaammat elävät. On myös tärkeää kehittää yhteiskuntaa tasa-arvon suuntaan ja yrittää kaikin voimin pitää sitä sellaisena, että ketään ei jätetä.
Mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen mikä on yhteistä kuin korostaa yhä tarkempia eroja ja tyytymättömyyttä?
On aivan turha mennä siihen kilpailuun, kuka kärsii eniten, koska siinä ei ole voittajaa.

Kun köyhän perheen lapsi lähtee opiskelemaan, hän ei saa tukea kotoaan, mutta ei häneltä myöskään odoteta mitään. Hän on ylemmän sosiaaliluokan lasta vapaampi valitsemaan oman tiensä. Tiedän akateemisen perheen lapsia, joiden oletetaan itsestäänselvästi valitsevan saman tai paremman koulutuksen kuin vanhempansa. Tämä oletus on lapselle vapautta rajoittava rasite. Puhutaan, että voihan sitä tehdä myyjän tai lehdenjakajan hommia opiskeluaikoina ajattelematta että se on monen varsinainen työ, ei mikään välivaihe. Tällainen puhe on väheksyvää. Jos me haluamme nuortemme valitsevan koulutuksen tavalliseen ammattiin eikä pyrkivän tositv-julkkiksiksi, niin meidän on arvostettava kaikkia yhteiskuntaa ylläpitäviä ja erittäin tärkeitä ammatteja, kuten rakentajan, siivoojan ja hoitajan.     

 
Niin virkistävästi kuin Viitala käsitteleekin luokkakysymystä, en pidä siitä, miten hän vinoilee tekstissään vähän väliä keskiluokalle. Se ei ole minusta reilua. Keskiluokkahan pitää yllä hyvinvointia, josta riittää myös niiden tukemiseen jotka eivät itse pysty ansaitsemaan elantoaan.  

Se vain, että toiselle pokka tulee kuin itsestään. Sekin on luokkakysymys. On helppo neuvotella, jos tuntee olevansa kenen tahansa kanssa samalla tasolla. Ja vielä helpompaa se on, jos kokee olevansa ylempänä. Status antaa näkymätöntä, epämuodollista ja ansaitsematonta valtaa. Se on sitä, mitä sanotaan pokaksi ja samalla nimetään yksilön ominaisuudeksi. Kun jätetään huomiotta sen luokkaluonne , se muuttuu jälleen yhdeksi niistä asioista, jotka yksilön pitää itse jumpata vahvaksi. Egon optimointia. Hyi hitto!
Keskiluokalla on myös pokkavaltaa yllin kyllin. Myös sen säilyttämiseksi on hyvä pitää selvää rajaa työväenluokkaan. Olisi iso häviö keskiluokalle, jos luokkia ei oikeasti olisi. 


Viitala kertoo Ernauxin ja Louisin tapaan yhteiskuntaluokista oman elämänsä kautta. Hän on tippunut taloudellisesti keskiluokasta sairastumisensa myötä, mutta toteaa, että onhan luokka paljon muutakin kuin rahatilanne. Se on kulttuurista ryhmäytymistä ja ihminen saattaa kuulua yhtä aikaa eri luokkiin tai olla tunnistamatta ja ajattelematta omaa asemaansa. 
Viitala osaa taustansa ansiosta ajaa omiaan ja toisten asioita, hän ei "mäkätä" eikä ruikuta vaan on määrätietoinen, hauska ja pureva. Hänellä on yhä pokkaa, vaikka onkin tehnyt luokkahypyn sijaan luokkalaskun.

Yksi Viitalan luku on otsikoitu Pikkuveli, alaotsikkona Luokattomien luokka. Pikkuveljellä on Down-kehitysvamma, minkä vuoksi Viitala ensin määrittelee hänet syrjäytyneeksi, mutta päättää sitten, että oikea määrittely on luokaton, koska aivan kuin Intiassa kastittomat, niin myös meidän aikuiset kehitysvammaisemme elävät luokkajärjestelmän ulkopuolella.
Down-ihmiset ovat yhden lisäkromosominsa takia kuin eri laji, joka joutuu koko ajan kokemaan itsensä vääränlaiseksi toisenlaisten järjestämässä ympäristössä. Tässä Viitalalla on huikean kiinnostavaa pohdintaa Neanderthalin ihmisistä alkaen. 

Itse olen ollut köyhä lapsi ja nuori ja köyhä akateemisen koulutuksen saanut, sittemmin ansiotyöllä ja varsinkin pienten perintöjen avulla sen verran vaurastunut, että saimme lapsiperheelle omakotitalon, josta olemme jo siirtyneet kerrostaloon, ja saatamme tehdä huokeita matkoja.
En ole katkera mistään enkä kenellekään. Minusta on kiinnostavaa lukea köyhien, mutta myös paremmin menestyneiden elämästä. Itse viihdyn näissä omissa pienissä puitteissani. En osaisi nauttia kaviaarista.
Kuten moni muukin perheessään, niin myös itse koen suurta epävarmuutta heikommin menestyneitten sukulaisten seurassa. Voin vain aavistaa heidän minua kohtaan kokemansa epävarmuuden määrän. 


PS Annie Ernauxin Isästä/Äidistä pääsee edustamaan 80-lukua
Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Ei siellä Nobel-voittajaa taida vielä ollakaan.
 


PPS Kuvassani on Arabian Suomi 100 mukisarjan 80-luvulla suunniteltu Timbua. Heh, miten keskiluokkaista kerätä mukisarja! Tai onko sittenkään, nämä kun olivat niin halpoja eikä mitään vintagea... ehkä vain minunlaistani. 



maanantai 22. toukokuuta 2023

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 




 
Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 
Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 


Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  


Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 


Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 


Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.

"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!


PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.


lauantai 20. toukokuuta 2023

Matkalla Tallinnassa 2: valokuvanäyttelyissä

Tallinnan Fotografiskassa oli peräti kaksi näyttelyä, jotka saivat pysähtymään kuviensa äärelle pitkäksi aikaa ja jättivät miettimään. Voisin mennä heti uudelleen katselemaan toisen näyttelyn ajatonta, rauhallista elämää ja toisen muovista hypermodernia maailmaa. 

Summer, Suvi, 2018


Snezhana von Büdingen-Dyba on venäläissyntyinen nykyään Saksassa asuva valokuvataityeilija, joka keskittyy työssään sosiaalisiin kysymyksiin ja muotokuvaukseen.
Hänen laaja näyttelynsä Meeting Sofie, Kohtumised Sofie'ga, Sofien maailmassa on kuin kiehtovaan ympäristöön sijoitettu elämäkertakirja päähenkilönään Down-ihminen Sofie. 
Kuvaaja kertoo, että jo astuessaan Sofien perheen pihaan, hän hämmästyi ja sisään astuttuaan lumoutui talon satumaisesta tunnelmasta.
Sofie asuu perheensä kanssa 1500-luvulla rakennetussa maalaistalossa Eilenstedtin pikkukylässä Saksassa. Vanhemmat ovat antiikkikauppiaita ja intohimoisia vanhan taiteen keräilijöitä.
Talon ikä näkyy kuluneina ja tarkoituksella rosoisiksi jätetyillä pintoina. Kaikki huonekalut ovat vanhoja ja massiivisia, ja seinillä on tunnelmallisia maalauksia. Kuvaaja koki kodin idyllinä, josta Sofie imee itseensä harmonisuutta.



   Sofie with her mother Barbara, Sofie ema Barbaraga, 2017

Tämän näyttelyn kuvat ovat vuosilta 2017 - 2022. Kuvaaja kertoo tapaavansa ystäväänsä Sofieta edelleen. Sofie oli kuvauksien alkaessa juuri täyttänyt 18 vuotta ja valmistunut koulusta. Hän osallistuu maalaistalon töihin, viettää aikaa veljensä ja tämän ystävien kanssa ja tapaa poikaystäväänsä. 
Sofiesta on paljon kuvia ulkotöissä ja yhdessä äitinsä Barbaran kanssa, johon hän on hyvin kiintynyt.


Sofie at home, Sofie kodus, 2019


Büdingen-Dyba sanoo, että hänen tavoitteensa on tarjota teoksellaan näkymä Down-ihminen Sofien maailmaan, sen kauneuteen ja tuskaan ja edistää laajempaa hyväksyntää ja rakkautta ihmisten välillä. Hän sanoo tunnistaneensa Sofien teini-iän tunteissa itsensä, mikä poisti kaikki ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvat esteet. 


Sofie hanging out with her brother's friends,
Sofie venna sõpradega, 2018


Englantilaisen Miles Aldridgen räikeät modernin elämän kuvat ovat vastakohta Snezhana von Büdingen-Dyban kuvaamalle unenomaiselle maalaisidyllille. Aldridgen maailma on karamellivärinen, Büdingen-Dyballa se on pehmeillä maaväreillä maalattu ja kauhtunut.
Aldridgen näyttelyn nimi on Virgin Mary. Supermarket. Popcorn. Kuvat ovat vuosilta 1999 - 2020.

Mannequin Thriller #2, 2013



A Precious Glam #2 , 2011 ja The Rooms #4, 2011
 

Aldridge työskenteli ensin kuvittajana ja musiikkivideo-ohjaajana, kunnes omistautui valokuvaukselle. Hänen töissään on viittauksia film noir'iin, taidehistorian merkkiteoksiin ja popkulttuuriin.
Toistuva teema on ylellisyyden petollisuus ja maailman outoudet. Nykykulttuurin satiiri toteutuu keinotekoisena värimaailmana ja liioitteluna. 
Joku kriitikko on maininnut, että Aldridgen työt ovat yhtä aikaa retroa, futuristista ja nykyaikaa.

Homeworks #1, #7, #4 ja #5

Barbienaiset kyllästyvät kotitöihin pastellisten kodinkoneittensa keskellä ja romahtavat kesken leipomisen. He työntävät täpötäysiä ostoskärryjä kloonimaisesti toisiaan muistuttavina ja mallimaisesti meikattuina. He hymyilevät urheasti kasvot siteissä kauneusleikkauksen jälkeen. He ovat täydellisiä äitejä ja vaimoja. Mutta välillä he vaipuvat pöydälle viinilasien sekaan. 


From Here to Maternity #1

Aldridgen näyttelyyn kuuluu myös video, jossa taiteilija näyttää, miten hän työskentelee. Hän piirtää tai maalaa ensin kuvakäsikirjoituksen ja toteuttaa sen sitten huolellisesti rakennetuissa lavasteissa elokuvamaiseksi valokuvaksi, joka on aina osa suurempaa tarinaa. 
Aldridge on yksi harvoja valokuvaajia joka kuvaa edelleen pääasiassa filmille. Hän sanoo, että digitaalisesti olisi mahdotonta saada hänen haluamaansa värishokkia, joka syntyy kuvaan kemiallisissa kylvyissä.

The Pure Wonder #1, 2005

 

torstai 18. toukokuuta 2023

Matkalla Tallinnassa 1: kannanottoja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa

Kadriorgin puisto


Olimme mieheni kanssa kolmen päivän pikku lomalla Tallinnassa.
Talvi on mennyt paljolti kotioloissa ja tajusimme, että "elu on lühike" eikä kannata "paigale jääda". Kylläpä tulikin kävellyksi, joka päivä kymmenisen kilometriä. Nuo viron kielen ilmaisut nappasin ohimennen näkemistäni mainoksista. Mietin, onko suomi virolaisista yhtä veikeää kuin viro meistä. Maistelkaa nyt tätäkin: "Uste avamiseks vajuta nuppu" (avaa ovi painamalla napista). 


Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo muutama vuosi ja kaupunki oli tällä välin kaunistunut entisestään.
Englannin kielen käyttö on nykyään Tallinnassa yhtä yleistä kuin meillä Suomessa.
Nuoret tarjoilijat puhuvat järjestään suomalaisille turisteille hyvää englantia, ei suomea kuten joskus ennen. 
Vihreä siirtymä näkyy kaikkialla. Kaasulla kulkevien bussien laidoissa on isot tekstit "See buss on roheline" (tämä bussi on vihreä), ja hotellihuoneissa ei vaihdeta pyyhkeitä ja lakanoita kahden yön yöpyjille, mikä on todella järkevää.  
 

Käveleminen vieraassa kaupungissa on palkitsevaa, koska kaiken aikaa kokee uutta: näkee uusia maisemia, rakennuksia ja puistoja, puhumattakaan kiinnostavan näköisistä ihmisistä, kuulee keskusteluja eri kielillä (tällä kertaa turisteina suomalaisten ohella erityisesti japanilaisia ja amerikkalaisia) ja haistaa erilaisia aromeja. 
Mielenosoitusaita Venäjän suurlähetystön edessä jalkakäytävän reunalla oli tämän reissun sykähdyttävin näky. Kylttejä oli kymmeniä metrejä.



Tässä kyltissä on Tallinnan venäläisten mielipide, ja oikealla kuvassani osittain näkyvässä tekstissä  pyydetään vapauttamaan Venäjä, Venemaa, Putinin vallasta. Alla oleva teksti selventää asian.


Poliisit vartioivat katua. Kaikki oli aivan rauhallista.




Kuvan alaosa näyttää karun vertauksen: natsien keskitysleirin uuni, ja teksti kertoo, että nyt kaikki on samaa kuin silloin.




Miten ihmeessä on päässyt käymään niin, että venäläiset (osa venäläisistä) on saatu omaksumaan uusi merkitys sanalle "natsi"? Putinin ja hänen lähipiirinsä ideologiassahan se tarkoittaa yleensä länsi-ihmistä ja jokaista, joka arvostelee Venäjää. Myös juutalainen Ukrainan presidentti on heidän vihapaasauksissaan natsi. 

Osa venäläisistä... ? Yle Areenasta löytyvä Ulkolinja-ohjelma "Russian rupture" kertoo venäläisten jakautumisesta heihin jotka näkevät selkeästi, miten heitä petetään, heihin jotka eivät näe ja heihin jotka kyllä näkevät, mutta peittävät silmänsä koska mitään ei voi tehdä ja totuus on liian kauhea kohdattavaksi.
Isälle, jonka poika lähti sotaan saamaan kokemuksia (kyllä - kokemuksia, materiaaliksi runoihinsa) ja kuoli tässä projektissa, on tärkeää surra poikaansa sankarina. Mitä tapahtuu, kun hän tajuaa totuuden?
Selkeimmin näkevät ovat protestoineet, mutta yhä useampi heistä on paennut, koska vankilasta ei voi vaikuttaa, uskomailta käsin ehkä vähän.


  


Piti pysähtyä kahvilaan miettimään sodan hulluutta ja katselemaan elämää kadulla.  Joko tänä vuonna rauha palaa Eurooppaan? Ja millainen rauha?



lauantai 13. toukokuuta 2023

Äitienpäivän alla, ilkikurisesti ja mietteliäästi


Postikortti, Nea Kivelä, 2021

 
Selailin vanhaa kirjaa, johon on koottu ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista. 
Tässä kirjassa on kaksi, jotka ovat ilkikurisuudessaan aina naurattaneet minua, mutta sisältävät myös vakavamman sanoman jos pysähtyy miettimään.
 
Ensimmäinen on kuultu koomikko, näyttelijä Groucho Marxin suusta:
Äitini rakasti lapsia -
hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.


Toinen on näytelmäkirjailija, näyttelijä Noël Cowardin huomio:
Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa, 
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.


Lapsen ja vanhemman suhde on yksi sitovimmista suhteista ihmisen elämässä.
Se ei ole valinta, vaan kohtalo. Tähän suhteeseen liittyy vääjäämättä syyllisyyttä.

Olenko hyvä äiti? Olenko hyvä lapsi? Myöhemmin sama imperfektissä, mutta ei niin polttavana enää: Olinko... riitinkö, olisinko voinut...?
Stressiä syntyy, jos tähän omien epäilysten päälle tulee vielä paljon vaatimuksia ja arvostelua ympäristöstä. 
Haluan osoittaa tuon alkukuvani lauseen kaikille nuorille, epävarmoille äideille.
Kyllä se siitä!


Lapset ovat vanhemmilleen elämänikäinen asia.
Omat lapseni ovat olleet jo kauan omillaan. Silti olen, tietenkin, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, onko heillä ja heidän perheillään kaikki hyvin. 

Huomenna syödään kakkua ja nuuhkitaan ruusuja. Tunnetaan läheisyyden tunteita, ikävöidäänkin. 
Äitinä olemisen tragediahan on se, että pitää rakastaa lasta syvemmin kuin mitään muuta ja samalla on kasvatettava häntä lähtemään. 

Hyvää, aurinkoista Äitienpäivää kaikkiin koteihin! Äitienpäivän juhlijanhan ei tarvitse olla äiti. Jokainen meistä on ollut lapsi. 

PS Tiedän, että äitienpäivä kuuluu kirjoittaa näin pienellä alkukirjaimella, mutta protestoin. Minusta kaikki juhlapäivät ansaitsisivat ison alkukirjaimen. 





tiistai 9. toukokuuta 2023

Juice Leskinen, ÄETI - ja 9.5.2023 päivän ajatuksiani

 



Juice Leskisen runokirjalla Äeti on alaotsikko luonnos muistelmiksi, runoja
Kun kirjoittaa äidistä, niin kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään. On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään ja lukija lukee aina kirjaa - itsestään. 


OSSOO SE OLLA NIINNII

Hiemän äeti  hätkähti kun epäilin
että veljeksillä on eri isä.

Veljeni isä on se Heikki joka osasi käsillään
           ja päällään, tuhannen homman osaaja, 
                     ammattimies.

Minun isäni on sama mies, Heikki,
          joka näytteli, kirjoitti, vaali
                     äetinsä kieltä ja
käyttäytyi joka suhteessa
                                        rakastettavan hulttion lailla.

- Ossoo se olla niinnii, äeti sanoi
         ja virnisti.


Yksinkertainen runo, vekkulikin.
Kyllähän tätä lukee itsensä kautta ja alkaa miettiä, mitä omat vanhemmat merkitsevät itselle ja sisaruksille.


Juicen kirjassa on runoja laidasta laitaan: äidistä, kuolemasta, jota suvussa koettiin paljon, politiikasta, rakkaudesta, omasta sopeutumattomuudesta. 
On myös filosofista pohdintaa, kuten seuraavassa,  joka on 2. säkeistö runosta YKSITYISKOHTIA HISTORIALLISESSA PERSPEKTIIVISSÄ.

Me elämme kolmea aikaa
          Yksi on pitkä:
          olemme hetkiä historiassa
                     otamme osaa pitkään viestiin.
Toinen on lyhyt:
selaamme lehdet
            kuuntelemme uutisia.
Kolmas aika olemme itse:
           kaikki tapahtuu toisille,
           toisaalla.


Tämä hetki historiassa, 9. toukokuuta 2023. Mitä se kertoo?
- Venäjällä on voitonpäivä, mutta ei syytä juhlaan. Perinteiset kansalaismarssit, joissa ihmiset ovat kantaneet toisessa maailmansodassa kaatuneiden sukulaistensa 
kuvia on peruttu, ilmeisesti mielenosoitusten pelossa. Ne ovat aina ennen olleet tärkeä osa virallista juhlaa. Laimea juhla olisi todella muuttanut luonnettaan, jos sinne olisi tuotu Ukrainassa kuolleiden kuvia.
- Meillä on Eurooppa-päivä ilman mitään juhlaa. Suomen lippu liehuu saloissa, mutta miksi ei vieressä EU:n lippua? Monissa EU-maissa on tapana pitää molempia lippuja esillä yleensäkin enemmän. 
Joka tapauksessa hyvää Eurooppa-päivää! 
Ja onhan se äitienpäiväkin jo muutaman päivän päästä. 


Äeti on julkaistu 1994. Se pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 90-lukua. 


lauantai 6. toukokuuta 2023

Valokuvaaja Ari Jaskarin maailma

 



Ari Jaskarin valokuvaharrastus alkoi jo kouluikäisenä. Hän vietti 70-luvulla muutaman vuoden Helsingissä, jossa viihtyi luonnonsuojeluporukoissa ja pyrki opiskelemaan valokuvausta, mutta ei onnistunut. Opintojen puute ei estänyt häntä kehittymästä huippuosaajaksi valokuvaajana.

Yksi Jaskarin pääteemoista on kotielämän ja miljöön rehellinen kuvaaminen. Hän on sen lisäksi ottanut paljon kuvia mm Ruijasta, pitänyt omia näyttelyitä sekä ollut mukana yhteisnäyttelyissä. 

Jaskarin kotikuvista Anttolassa on vastikään julkaistu kirja Oma koti - Sweet home.
Kirjassa on kuvia vuosilta 1979 - 1987. Kirja on omistettu "omalle retkikumppanille" Paulalle, naiselle joka ennakkoluulottomasti lähti Helsingistä mukaan nuoren taiteilijan elämänmuotoon, elämään ilman mukavuuksia Saimaan rannalle.
Kirjan graafisen suunnittelun on tehnyt Jorma Hinkka


Nuorena miehenä ylämökin pihalla

 
Jaskari kertoo kirjan alussa vuonna 1983 päivätyssä monta sivua pitkässä alkuluvussa omasta elämästään. Kirjan lopussa on  puolestaan toimittaja Riitta Raatikaisen yhtä pitkä essee Jaskarista valokuvaajana. 

Äitini seurusteli pari kuukautta oikean isäni kanssa. Hän oli silloin kahdeksantoistakesäinen kokematon likka. Mies häipyi kuultuaan äidin raskaudesta. Äiti ei ole paljoa kertonut niistä ajoista. Naimisiin hän meni kirjeenvaihtoystävänsä kanssa. Suku lähinnä pakotti, ettei menisi maine ihmisten silmissä. Oikeaa isääni en ole koskaan tavannut.

Jaskari toteaa äidistään, että tämä oli nuorena "varsin reipas tyttö".
Kun kirjekaveri ei enää miellytä, äiti Maini löytää komean mustalaisen, Manun, jonka kanssa vietetään kulkurielämää ja hänen jälkeensä elämäntaiteilijan, jonka kanssa hän saa Arille pikkusiskon.
Nelivuotiaana Ari on lastenkodissa kuukauden, mutta pääsee kotiin, kun äiti ja Manu ovat löytäneet asunnon. 


Muistikuvani noista ajoista ovat hyvin sekavia ja irtonaisia. Joskus harvoin, kun olen kertonut niistä, en ole varmaankaan tehnyt kovin uskottavaa vaikutusta. Useimmilla tuttavillani on ollut vivahteeton ja turvallinen lapsuus.

Kirjoitushetkellä äiti on asunut jo pitkään entisen metsurin, Hanskin, kanssa ja he ovat saaneet pojan, Markun. Hanski juo ja äiti käyttää psyyken- ja muita lääkkeitä. Make on alkanut viettää yhä enemmän aikaa kylillä. Tupu-tytär on muuttanut Arin ja Paun taloon sadan metrin päähän kotitalosta. 
Sekä kotitalo että Arin talo ovat sähköttömiä ja täysin ilman mukavuuksia. Usko-enon talossa käydään katsomassa televisiota. 

Osassa kuvista on paratiisimainen tunnelma. Kaunis Pau kelluu alastomana vedessä pikkupoikien tasapainotellessa lautalla, isä opettaa poikaansa kävelemään puujaloilla, omenapuu kukkii ja Salome-kissa esittelee pyydystämäänsä hiirtä.
 
Osassa taas näkyy karuna elämän vaikeus. Ihmiset katsovat suoraan kameraan vakavina ja tympääntyneinä, avannosta kannetaan pakkasella vettä saunaan, kylmä sade kastelee kalastajat.


Hanski, äiti ja Markku



Make aamupissillä, äiti juo kahvia

Ylläpitotöihin kuluu aikaa, kun vesi on kannettava taloon kaivosta ja saunalle avannosta, puut on pilkottava ja kannettava sisälle lämmittämistä ja ruuan laittoa varten. Muutoin elämä onkin paljolti istumista ja makoilua, mikä välittyy kuvissa pysähtyneisyytenä. Tuntuu kuin ihmiset odottaisivat jotain tapahtuvaksi.


Äiti ja Hanski ripustavat pyykkiä


Minä hämmästelen sitä, miten nämä 80-luvun elämän kuvaukset tuntuvat olevan kuin minun 50-luvun lapsuudestani, vielä 80-luvulla näin perinteistä elämää aivan kylän keskustassa. 
Jaskari asuu edelleen samassa talossa ja hakee vetensä pihakaivosta.

Kuvien dokumentaarisuusarvo on suuri. Ne kertovat katoavassa olevasta elämäntavasta.  
Kodin esineet saavat tarkastelemaan kuvia pitkään. Hellan päällä narulla kuivuvat muovikassit, öljylampu pöydällä kerniliinan päällä, saunan varjossa hellettä paossa makaavan Laina-tädin kretonkileninki ja keinonahkakäsilaukku, murrosikäinen Tupu meikkaamassa silmiään pikkuruinen kukkataustainen käsipeili ojennettuna kädessään.

Paitsi kuvien luomaa ilmapiiriä ja kerronnallisuutta ihastelen myös niiden teknistä tasoa. Valo on Jaskarin kuvissa usein kuin maalauksissa. Hän on tehnyt kuvat perinteisellä tavalla itse kehittäen.
Voisin katsella näitä kuvia vaikka kuinka pitkään. 

Jaskari lopettaa esipuheensa yksinkertaiseen lauseeseen joka liikuttaa minua:
"Rakastan tätä kylää ja kotiani sen kaikkine puutteineen."

Katselin Jaskarin kotikuvia yhtä aikaa Marie Kondon kirjan kanssa, josta kirjoitin viimeksi.
Mielessäni pyörivät erilaiset vastakkaisuudet. 
Kumpikaan elämä ei houkuttele minua. Jaskarin miljöö on tuttu, siitä olen tehnyt luokkahypyn. Siinä eläneenä muistan kaiken epämukavuuden. Kondon kodin steriiliys taas kauhistuttaa minua. 


Isla kastui soutureissulla


torstai 4. toukokuuta 2023

Marie Kondo - konmaritus, kurashi... ?

 



Japanilainen Marie Kondo aloitti järjestelyasiantuntijan työnsä 19-vuotiaana sosiologian opiskelijana. 
Muutamassa vuodessa hän kehitti oman konmari-brändin, alkoi esiintyä mediassa ja kirjoittaa kirjoja tavaroiden karsimisen ja järjestelyn tuomasta mielenrauhasta.
Vuonna 2015 Time-lehti nimesi hänet 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. 
Nykyään Marie Kondo asuu USA:ssa Konmari-Median toimitusjohtajana työskentelevän aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 

Monet suomalaisetkin ovat innostuneet Marie Kondon iloa säkenöivästä tavaroiden karsimisen ideologiasta, konmarittamisesta, ja hävittäneet tavaroitaan säilyttäen niistä vain digikuvat, jos niitäkään. 
Nyt siivousguru pettää faninsa ja kirjoittaa uudessa kirjassaan, että onnelliseen elämäntapaan, kurashiin, eli "kuinka viettää päivänsä auringonlaskuun asti" ei enää kuulu niinkään hävittää esineitä helposti, vaan kysyä niiltä, pidänkö sinut. Hän on kolmannen lapsensa jälkeen alkanut hyväksyä tähän elämänvaiheeseen kuuluvana myös hienoista epäjärjestystä. 
Tämä uusi oivallus oli tullut, kun hän sai jonkinlaisen hermoromahduksen, pyörtyi ja herättyään totesi, että liiallinen niukkuus ja tiukkuus ei ehkä olekaan paras elämänmuoto. 
Niinpä...



Tässä kuvassa on minusta jotain kauhean laskelmoitua ja kylmää.
Kondon perheessä käy siivoja, mutta rouva haluaa silti pyyhkiä lattioita, koska se on niin terapeuttista, asentokin muunnelma Alaspäin katsova koira-jooga-asanasta. Lisäksi lattian pyyhkiminen on kiitollisuutta kodille, keskustelua sen perustan kanssa ja sen uskotaan vetävän puoleensa taloudellista onnea.
Hmm...




Kaunis, avara (jos mahdollista) sisääntulo on tärkeää, siitä olen samaa mieltä, mutta aika tyhjältä Kondojen eteisaulassa näyttää. Marie Kondo täsmentää, että yksi kenkäpari kullekin perheenjäsenlle saa olla näkyvillä, muut kaapissa. Kuvassa näkyy vain kahdet kengät.
Kerran Kondo oli tuntenut, miten hänen rakkailla, iloa säkenöivillä kengillään on asiaa, ottanut ne kaikki riviin eteisen lattialle, polvistunut ja odottanut tunnin, minkä jälkeen hän tiesi mitä kengät halusivat. 


Ne halusivat tulla perusteeellisesti puhdistetuiksi. Kondolla on tapana pestä kenkien pohjat ennen nukkumaan menoa tai ensimmäiseksi aamulla samalla kun pyyhkii eteisen lattian. Tämä on tarpeen, koska puhtaat kengät selkeyttävät omistajansa mielen ja johdattavat hänet hyviin paikkoihin, kukaties uuteen kauppaan, josta hän äkkää jotain, mitä tietää aina halunneensa.
Ei siis turhaa karsimista enää, heräteostoksiakin saa tehdä.

Perusteluna näille minun mielestäni neuroottisille ja turhille puhdistamisille ja järjestämisille Kondolla on usein jotain filosofiaan viittaavaa.
Kengänpohjat yhdistävät meidät maahan. Siksi niitä pitää kunnioittaa.
Hoh hoijaa... 

Ajattelin laskea, montako kertaa kirjassa toistetaan sanoja spark joy, joy-sparking, joyful ja ideal, mutta kyllästyin. 

Kirjassa on kaikenlaisia elämäntapaohjeita, mitä syödä ja miten elellä, niin että säkenöi iloa ihannekodissaaan, jossa perheaamutkin ovat kuin taitavaa sinfoniaorkesterin johtamista.
Kun alan uteliaana lukea, niin huomaan, että eihän siinä mitään uutta olekaan: lapset aikaisin nukkumaan, hulppeasti aikaa aamiaiselle ja koulureput laitettu illalla valmiiksi. 
Kuules nyt Marie Kondo, minä jopa luin aamusadun meidän maailman parhaille pojillemme ennen päivähoitoon viemistä! En kylläkään pyyhkinyt lattioita ennen muun perheen heräämistä, vaan luin sanomalehtiä. 
Yöni sujuvat loistavasti, vaikka en käytäkään puuvilla- tai silkkipyjamia.




Kondon sisustuskuvissa ei näy missään lehtiä huolimattomasti auki taiteltuina eikä kirjojakaan kuin nimeksi muiden esineiden alla. Yhdessä kuvassa on keittokirjahylly, jossa kirjat on järjestetty värien mukaan, suurin osa kirjoista (tietenkin) valkoisen ja harmaan sävyisiä. 
Minulle ehdoton kodikkuuden edellytys on kirjat ja lehdet joita luetaan sekä kivat tekstiilit, pöytäliinat, torkkupeitot ja sohvatyynyt.
Autius, värittömyys ja tyhjyys kodissa ovat masentavia. Mitä sellaisessa kodissa voi tehdä!

Kondolla elämän värikylläisyys ja runsaus on hänen itselleen laatimassaan leikekirjassa. Jos hän näkee kampaajalla naistenlehdessä yhden ainoan kuvan, joka tuo hänelle iloa, hän panee lehden muistiin, hankkii sen ja leikkaa sekä kiinnittää tuon kuvan piristyssivulle, jossa on oranssia tavaraa tai vihreille sivuille rauhaa tuottavien asioiden joukkoon. Kengille on oma ihanuus-sivunsa, samoin jälkiruuille, joiden katselu tuo tyydytystä. Pelkkä katselu!
Jos joku kuva lakkaa sädehtimästä, se vaihdetaan, koska se mikä on joskus tuonut iloa saattaa väljähtyä ja joutaa vaihtoon.
Hmm...

Tämä kirja ei ole vitsi, kuten mieheni epäilee. Kondo on kansainvälisesti suosittu elämäntaito-opettaja ja sisustaja, ja hänen kirjojaan luetaan paljon. 
Oletko lukenut/katsellut näitä kirjoja? Mitä mieltä olet? 
Kertokaa minulle, mitä olen ymmärtänyt väärin. Minusta tämä konmari-siivoilu on pelkkää bluffia ja Marie Kondo on kova bisnesnainen, joka on hoksannut omassa neuroottisuudessaan liikeidean. 

tiistai 2. toukokuuta 2023

Mielenrauhan menettämisestä




Minulla on mielessäni kirjoituksia useista kirjoista. Kaikista olen tehnyt kuvat ja säilyttänyt muistilaput, joihin olen merkinnyt ohimennen ajatuksiani blogikirjoitusta varten.
Miksi sitten on ollut niin vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan, kun se aina ennen on ollut hauskaa, helppoa ja palkitsevaa?
En tiedä muuta syytä apeuteeni kuin sen, että ajatukseni pyörivät kaiken aikaa Ukrainassa ja siinä rikoksessa mikä siellä on menossa. Sota ja koko paskan russkij mir uuvuttaa minua, se masentaa ja loukkaa minua ja ei kai se (kirosana) ala jopa mykistää minua. (Taas tässä välissä kävin uutissivuilla katsomassa, olisiko jotain niin mullistavaa tapahtunut, että Venäjän sotilaiden olisi pakko perääntyä.)

Jos tämä sota joskus saadaan päätökseen, niin minulla miljoonien muiden ohella, on syytä vaatia Vladimir Putinilta korvausta mielenrauhan menettämisestä. 

Ne kirjat, joista haluan kirjoittaa ovat Annie Ernauxin omista vanhemmistaan kirjoittama teos Isästä/Äidistä, Jussi Moilan romaani Tuntematon, Ari Jaskarin upea valokuvakirja Oma koti, Marie Kondon outo lifestyleteos Kurashi at Home ja Juice Leskisen runokirja Äeti. Siitä ainakin, kun äitienpäiväkin lähestyy. 
Koitan keskittyä... 

Parhaillaan luen Vappu Taipaleen tietokirjaa, jonka nimi on Isoäitikirja. Tämä kirja käsittelee isoäitiyden ohella monenlaista ihmisten, myös miesten, elämään ja vanhenemiseen kuuluvaa, entisaikoina ja nyt.
Purskahtelen nauramaan välillä, koska Taipale on ripotellut kirjansa lukujen alkuun niin hauskoja lasten suusta kuulemiaan pohdiskeluja.
Otankin vauhtia kirjoittamiseen ja verryttelen tarjoilemalla tässä muutaman näitä lasten ja teini-ikäisten aivoituksia.  

Puhelimessa innostunut kolmivuotias:
"Mummi, kuule, olen oppinut sanomaan ärrän: peräkärry, karamerri, Rasmus-narre."

(Luvusta Mummo on sosiaalista pääomaa)

Bussissa kuultua, kolmen pojan joukko:
"Vittu ku teidän mummo on sitte vitun kiva!"
"Vittu meidän isä on sitte ihan paska."
"Saatana olis mullaki mummo mutta kun vittu ei oo."

(Luvusta Murkut ja murkkujen mummot)

Isoisä kertoo hämmästyneenä: "Tiedättekö, minun lapsenlapsen ensimmäinen sana oli 'piste fi'. Tämä varmaan on sitä tietoyhteiskuntaa."
(Luvusta Piste fi)

Tuo murkkujen keskustelu on kyllä paras! Minulla on välillä ikävä työvuosiltani juuri tiettyä komiikkaa ja yhdessä nauramista yläkoululaisten kanssa. Jokapäiväinen nauru oli taattu asia. Oli hampaiden kiristelyäkin, mutta harvemmin. 

Seiskaluokkalaisia opastamassa 80-luvulla,
kuva Ume


Koulun vappunaamiaisissa 80-luvulla,
kuva Ume



Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

  No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoi...