lauantai 23. lokakuuta 2021

Karl Ove Knausgård, Aamutähti

 



    Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huokui jotain hiljaista ja intensiivistä. Melkein kuin tahtoa, jotain taipumatonta jonka mieli saattoi ottaa sisäänsä, muttei muuttaa tai jättää siihen jälkeä. 
    Tunne että joku katseli meitä.


Karl Ove Knausgårdin uusin teos Aamutähti on kahden päivän romaani. Kirja on jaettu osiin Ensimmäinen päivä ja Toinen päivä ja molemmat osat koostuvat luvuista, jotka on otsikoitu minäkertojan mukaan. Kertojia on kahdeksan, monella on useampia pitkiä puheenvuoroja, yhdellä vain yksi parinkymmenen sivun osuus. Tarkastelen näitä lukuja miettien, onko niillä jokin myyttinen merkitys. Onko kirjan sivujen määrä tarkoituksella 666?
Alkuperäisessä norjankielisessä teoksessa Morgenstjernen sivuja on 666 ja suomennoksessa tämä on säilytetty toisin kuin englanninnoksessa ja ruotsinnoksessa, joissa määrä vaihtelee parin sivun verran.
Kirjalle on tulossa jatko-osia. Jatkuvatko myös päivät, niin että niitä on lopussa luomiskertomuksen määrä, seitsemän?

Eletään oudoksuttavan helteistä kesää Etelä-Norjassa. Keskellä kesää taivaalle nousee iso uusi tähti. Kukin monikertojatarinan henkilö ihmettelee näkyä ja sitä pohtivat asiantuntijatkin pääsemättä selvyyteen.

Tarinan aloittaa Arne, joka on lähdössä nelihenkisine perheineen mökiltä kesänvietosta takaisin kaupunkiin. Kesken kiireisten loppujärjestelyjen vaimo näyttää olevan putoamassa skitsofreniaan.  
Monella muullakin ote lipsuu joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Eläimet alkavat käyttäytyä oudosti - nehän yleensäkin vaistoavat vaaran ihmistä herkemmin.
Mitä on tapahtumassa? 


Knausgårdilla on erinomainen kyky kuvata arkea niin elävästi että lukija on kuin siinä mukana kertojan vieressä. Dialogi on luonnollista ja tämän hetken kielellä puhuttua.
Ja miten mainiosti suomentaja Jonna Joskitt Pöyry onkaan välittänyt nämä arkitunnelmat.
Kirjan alku, Arnen perheen elämä, tuo mieleen Knausgårdin aiemmat viipyilevät  perhekuvaukset, joissa kaikki on normaalia ja hyvin, mutta kaiken yllä on kuitenkin jotain painostavaa. 
Oudot asiat tuntuvat sitäkin oudommilta, kun ihmisten elinpiiri on kuvattu niin eläväksi ja tavanomaiseksi. Linnulla näyttää olevan vauvan kasvot. Ravut parveilevat tiellä ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ihmiset vuoroin ravistelevat pois epänormaaliuden tuntemuksia itsestään vuoroin säpsähtelevät muutoksia. Kaikilla on tekemistä ihmissuhteissaan.  

Raamatussa sekä Jeesusta että Luciferia on kutsuttu aamutähdeksi, Kointähdeksi. 

    En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään. 
    Hörppäsin limonaatia. Se maistui laimealta, koska jääpalat olivat jo sulaneet. 
 
Varsinkin yksi kirjan henkilöistä; Egil Stray, pohtii paljon kuolemaa uskonnon ja filosofian kautta. Tällä erakkoelämää viettävällä rikkaan perhetaustan omaavalla miehellä, on kirjan lopussa jopa pitkä essee 'Kuolemasta ja kuolleista'.

Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?   

Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus. 

Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."
Knausgård kirjoittaa uljaasti ja pakottomasti, vaikka kaikki lähteekin siitä, että hän kirjoittaa, koska kokee pakonomaista tarvetta kirjoittaa. Hänellähän on periaatteenaan, että tekstin pitää tulla pakottomasti. Tätä hän selitti vuoden 2017 Why I Write -luennossaan, joka julkaistiin myöhemmin myös kirjana.   

Aamutähti ei ole täydellinen romaani. Itse asiassa siinä on paljon puutteita.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut. 
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.

Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?

Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
 

Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"



keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Vastoinkäymisestä toiseen ja vetoomus rokottamattomille!

Heidi Forsell: Iloinen Viola, 2019
Kuusankosken taideseuran vuosinäyttely 2021
Kuusankoskitalo

Olen kirjoittanut jo lähes valmiiksi kaksi kirjoitusta kirjoista, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko hieman purkaa harmitustani ja kertoa välillä omista kuulumisista, näin sadepäivän ratoksi. 

No niin, mistä aloittaisin...
Oli kaikkea kivaa alkusyksystä. Reissuja kotimaassa ja jopa vuodella siirtyneet  synttärikemut, jonka maailman parhaat poikamme (juu tiedetään, teillä muillakin on semmoisia...) järjestivät Helsingissä samalla sapluunalla millä 2 x 70v -juhlintaa oli vuosi sitten suunniteltu eikä päästy toteuttamaan. Ajattelimme, että kaikki jatkuu yhtä kevyenä ja hauskana. Koronatilannekin hyvä. 

Miehelläni löytyi kesällä leikkausta vaativa sairaus. Lähete lähti HUSiin kiireellisenä ja operaatio pitäisi jo olla tehtynä. Kun kutsua ei alkanut kuulua, mieheni soitti ja kyseli tilanteesta. Ruuhkaa, vuoro tulee ehkä vuodenvaihteessa.
No, tiedättehän te miksi leikkaukset nyt myöhästyvät. Hoitajat ovat kiinni rokottamattomien ihmisten koronatautien hoidossa. Raivostuttavaa. Miten pieni juttu olisi ottaa se rokote. HALOO!

Leikkauksen siirtymisestä pettyneenä päätimme lähteä lohduttautumaan jonnekin ja suunnittelimme matkan Milanoon. Varasimme lennot ja kivan hotellin. Olin jo hakenut matkaoppaitakin kirjastosta ja mietin, mitä kaikkea sitten siellä perillä. Yksi hieno osa matkaahan on suunnittelu ja haaveilu. No, sitten Ryanairilta tulee viesti, että paluumatka on peruttu "operationaalisista syistä". Ei löytynyt ajankohtaamme sopivia lentoja muiltakaan firmoilta, joten päätimme perua koko matkan. Hotellin peruminen nykyään on helppoa, toivottavat tervetulleeksi heti kun matka onnistuu, mutta halpalentofirman lentojen kanssa on toista. Mieheni oli varannut lennon Supersaversin kautta. Heidän kanssaan ei voinut chattailla vaan piti perinteisesti keskustella puhelimessa. Virkailija puhui intianenglantia.  Kuuntelin vieressä siltä varalta, että keskittynyt ilme naamallaan kommunikoiva mieheni ei ymmärtäisi jotain, minkä minä taas sattuisin tajuamaan. No, sekin sujui hyvin ja päätimme, että saa olla toistaiseksi, keskitymme edelleen nauttimaan kotimaan maisemista.  

Ei yhtä ilman toista ja kolmatta. Teatteri ystävien kanssa vaihtui drive-in -koronatestiin ajeluksi, kun mieheni sai kaiken stressin jälkeen vielä flunssan. Minä hoidan häntä ravitsevin aterioin ja hellyydellä ja potilas itse höyryhengittelyin. 

Tänään minulla olisi ollut junareissu erään ystäväni kanssa Keravalle tapaamaan  sinne muuttanutta yhteistä ystäväämme, mutta katsoimme parhaaksi perua senkin. Tottahan minä saatan välittää flunssabakteereja, vaikka en itse ihme ja kumma olekaan sairastunut. 

Rupesi ihan naurattamaan eilen vastoinkäymisten kertymisen koomisuus, kun huomasin päiväpostin joukossa kutsun kardiologille. Nuori tarkka lääkäri, jonka luona olin syyskuussa vuosikontrollissa, näki sydänkäyrässäni jotain toisen kammion paksuuntumiseen viittaavaa. Olin unohtanut koko jutun, koska olen aina ajatellut, että minulla on hyvä sydän. Siellä se pompottelee huomaamattomasti. Nyt toivon, että kaikki olisi kunnossa ja tarkistus olisi näitä ihania 'varmuuden vuoksi' -juttuja. Sama lääkäri huomasi kesällä mieheni tilanteen ja valitsin siksi hänet oman lääkärini lähdettyä muualle töihin. Muistin mainita tälle valppaalle lääkärille myös otsaani vähitellen kasvaneesta möykystä, olenko muuttumassa yksisarviseksi vai mitä, ja niinpä olen käynyt hänen lähetteellään jo pehmytosakirurginkin luona. Ei pitäisi olla mitään vakavaa, harmiton luukasvain. Mieheni tuumii, että toisia tutkitaan. 

Suunnitelmissa on yhtä sun toista, mutta paras olla puhumatta mistään mitään etukäteen. 
Kaikki matkavakuutukset on otettava viimeisen päälle ja lennot mieluummin vakavaraisilta firmoilta, jos jonnekin aikoo matkata näinä epävarmoina aikoina.

Kotoilu on ollut minusta aina kivaa, siitä asti kun sain oman kodin, mutta joskus olisi samperi soikoon hyvä hieman irtautuakin. 

Vetoan teihin te rokottamattomat ajattelemattomat - on ihmisiä, joilla sairaudet kolkuttelevat ja aika käy vähiin. Miksi te haluatte pitää pandemian voimissaan? Nautitteko te siitä, että kaikilla on kurjaa? 
Päivän Helsingin Sanomissa turkulainen osastonlääkäri Jussi Heiro sanoo, ettei tunne ketään teho-osastolta koronasta selvinnyttä rokottamatonta ja vielä puhekuntoiseksi palautunutta, joka edelleen pauhaisi rokotekriittistä ideologiaansa.  
Kaikki rokottamattomat sairastuvat ennemmin tai myöhemmin ja suurin piirtein jokainen heidän sairastamansa vakava korona olisi ollut vältettävissä.  

Ai miksi tuollainen alkukuva? Se on veikeä, positiivinen ja elämänmyönteinen. Se on lisäksi jotenkin höhlä. Kuvasin näyttelyssä myös töitä joiden nimenä on Surun kasvot ja Tuonelan joella. Ehkä ne olisivat hieman liian synkkiä tähän yhteyteen tänä pimeänä päivänä, jolloin parvekkeemme hämärään reagoiva turkkilaislamppu näyttää palavan koko päivän. 




PS Alla vielä lainaus mieheni facebook-kirjoituksesta. Kun niin monet nyt piispasta bloggariin yrittävät ravistella vielä rokottamattomia, niin kannamme kortemme kekoon, vaikka eihän täällä minun blogissani varmaan käy kuin rokotuksen ottaneita. 

"Armeijassa olin lääkintämiehenä. Rokotimme saapunutta alokaserää. Eräs alokas säntäsi yhtäkkiä silmät ymmyrkäisinä, yläruumis paljaana ja henkselit perässä vipattaen rokotusjonosta pihamaalle. Olikin homma houkutella hänet takaisin sisään rauhoittumaan. Hänellä oli kova piikkikammo. Parista fobiasta edelleenkin kärsivänä ymmärrän tuota alokasta hyvin. Ymmärrän myös niitä, joilla on todistetut terveydelliset syyt jättää koronarokote ottamatta. 
Mutta koronan ja tieteen kieltäjiä, yksilönvapauden diivailevia korostajia ja salaliittouskovaisia pidän vaarallisina hörhöinä. Covid-19 on aiheuttanut laajan pandemian ja sairauden kanssa ei ole leikkimistä. Rokotukset eivät ole pelkästään yksilön asia. Rokotteella suojataan sekä yksilöä että yhteisöä, otetaan vastuuta sekä itsestä että muista. Se on perustavanlaatuista humaania käyttäytymistä. 
En olisi koronapandemian alkuviikkoina uskonut, että Suomessakin on niin paljon ihmisiä, jotka hakevat tietonsa epämääräisistä lähteistä, kiistävät sumeilematta tieteellisen tutkimustyön, viittaavat kintaalla asiantuntijoiden lausuntoihin, uskovat koronan rajoitus- ja ehkäisytoimien johtavan diktatuuriin, levittävät näitä käsityksiään erityisen innokkaasti ja kohdistavat vihatoimia esimerkiksi koronapassia vaativiin yrityksiin."

 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Tove Ditlevsen, Lapsuus




Tove Ditlevsen (1917 - 1976) on Tanskassa tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija. Häneltä on suomennettu vain vuonna 1941 julkaistu esikoisromaani Man gjorde et barn fortræd, Lapselle on tehty pahaa ja omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa Barndom, Lapsuus, joka ilmestyi Tanskassa jo 1967, mutta suomennettiin vasta tänä vuonna. Suomentaja on Katriina Huttunen, jolle kiitos kauniista kielestä!

Luin jokin aika sitten kirjan Lapselle on tehty pahaa ja ihailin Ditlevsenin tarkkaa psykologista näkökulmaa. 
On kiinnostavaa huomata, miten kirjailijan tyyli on pysynyt osin samana osin muuttunut - onhan kirjojen välillä kaksikymmentäkuusi vuotta ja yli kaksikymmentä teosta. Myös ajan tyyli oli erilainen 40-luvulla kuin 60-luvun lopussa. Ajatellaan vaikka rintamalta lähettyjen kirjeiden arvokkuutta ja juhlavuutta; teitittely ja arvonimien käyttökin olivat 40- ja 50-luvuilla arkipäivää, kun taas parikymmentä vuotta myöhemmin tyyli muuttui rennommaksi. 

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Pieni tyttö on äitinsä kanssa kotona isän lähdettyä töihin ja isonveljen kouluun. Hän kokee, että on paras olla äänetön ja näkymätön, niin äiti ei muista että hän on siinä ja vielä lapsi, koska äiti tuntuu vihaavan lapsuutta. Kun isä saa potkut töistä poliittisen aktiivisuutensa seurauksena, äidin vihamielisyys lisääntyy entisestään. 
 
Kohtaus, jossa tyttö havahtuu huomaamaan, että kuuluu perheineen alempaan sosiaaliluokkaan, on koskettava. Äiti vie tytön ilmoittautumaan kouluun. Kun hän kehaisee noidan näköiselle, pelkoa herättävälle rehtorille, että hänen tyttönsä osaa jo lukea ja kirjoittaa, niin tämä torjuu tiedon kylmästi ja valistaa, että heillä on koulussa oma tapa opettaa lukemaan. Tyttö aistii äitinsä loukkaantumisen ja paljon muutakin. 
Katson häntä ja oivallan samaan aikaan monta asiaa: hän on pienempi kuin muut naiset, nuorempi kuin muut äidit, ja hän pelkää ulkomaailmaa. Ja kun hän ja minä pelkäämme sitä yhdessä, hän hyökkää kimppuuni. Seisoessamme noidan edessä huomaan myös että äitini kädet haisevat tiskivedeltä. Vihaan sitä hajua, ja kun poistumme koululta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sydämeni täytyy siitä vihan, surun ja myötätunnon kaaoksesta mitä äiti on tästä hetkestä lähtien ja koko elämäni ajan minussa herättävä. 

Tyttö kasvaa ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän kuljettaa runovihkoaan mukana koululaukussa, ettei veli löytäisi sitä pilkattavakseen. Kun hän 14-vuotiaana uskaltaa viedä runonsa eräälle toimittajalle arvioitavaksi tämä hämmästyy niiden eroottisuutta. Toimittaja oli odottanut runoja lehden lastensivuille. Hän pyytää tyttöä palaamaan runojensa kanssa kahden vuoden kuluttua. 
Lukio on tavoittamattomissa, työläisperheen tytön tie vie rippikoulun jälkeen kotiapulaiseksi.
Tulevaisuus on suunnaton, ylivoimainen kolossi, ja pian se kaatuu päälleni ja murskaa minut. Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni ja tuskin olen saanut yhden reiän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi. Se tekee minusta haavoittuvaisen ja ärtyisän.   

Ditlevsenin lapsuuden kuvat ovat äärimmäisen kauniita.

Minne vain kääntyykin, törmää lapsuuteen ja satuttaa itsensä, se on kulmikas ja kova ja loppuu vasta kun se on repinyt lapsen riekaleiksi. Kuulostaa siltä, että jokaisella on omansa ja että jokaisen lapsuus on erilainen. Esimerkiksi veljeni lapsuus on hyvin äänekäs, kun taas minun lapsuuteni on hiljainen ja väijyvä ja valpas. 

Lapsuus on pitkä ja pimeä kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. 

Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen.

Minusta tuntuu pahalta irrottaa muutamia lauseita sitaateiksi, kun koko luku 6 on kuin proosarunoa.

Kirjan lopussa minäkertoja on 14-vuotias, mikä on se ikä, johon asti lapsuuden suotiin kestävän. Se on tällä tytöllä kestänyt juuri ja juuri toisin kuin Ruth-ystävän sileä ja särötön lapsuus, josta olisi jäänyt vaikka muille jakaa.
Tyttö on yksin kotinsa olohuoneessa surullisena ja haikeana. Elämällä ei näytä olevan paljon tarjottavaa. Onko hän aikuisenakin yhtä mahdoton ja riekaleinen kuin lapsena?
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Yksi Ditlevsenin teosten pääaiheita on lapsuus. Muita tärkeitä teemoja on ihmisen mieli, taiteilijuus, kuolema ja erotiikka. 

Ditlevsenillä on osassa romaanejakin omaelämäkerrallista ainesta, mutta varsinaisia muistelmia ovat Barndom, Ungdom (1967) ja Gift:Erindringer (1971). 
En oikein ymmärrä, miksi Lapsuus-teoksen takakannessa puhutaan autofiktiosta, vaikka kirjailija itse on puhunut muistelmistaan ja kolmannen osan lopussa on tuo sanakin 'erindringer', muistoja. Pitääkö kaikista muistelmista nyt käyttää sanaa 'autofiktio'? Kyllähän se tiedetään, että muistelu ei ole objektiivista tietoa. 
Kolmannen osan nimessä on sanaleikki. Nimi tarkoittaa sekä naimisissa olevaa että myrkkyä. 

Ditlevsen kuoli viisi vuotta Gift-kirjan julkaisun jälkeen ennätettyään julkaista näiden vuosien aikana runoteoksen, romaanin, kaksi esseekirjaa ja kaksi omasta elämästä kertovaa teosta, joista toinen kertoo ensirakkaudesta ja toinen on salaperäisen kuuloinen Tove Ditlevsen om sig selv.
Elämä oli käynyt raskaaksi ja kirjailija päätyi itsemurhaan. 

Kunpa saisimme lisää Ditlevseniä suomeksi! 
Tietääkseni Huttunen on suomentamassa trilogian kakkososaa.
Täällä yksi lukija odottaa malttamattomana.

Tästä voit klikata kirjoitukseeni kirjasta Lapselle on tehty pahaa


lauantai 16. lokakuuta 2021

Ville Rannan kynästä, elämäkerrallista ja yhteiskunnallista

 


Ville Ranta on kansainvälisesti tunnettu sarjakuvapiirtäjä ja Suomessa tunnettu myös pilapiirtäjänä. Hän on piirtänyt yhteiskunnallisia pilakuvia ainakin Demokraattiin, Kirkko & Kaupunki -lehteen, Iltalehteen ja nettiin. 

Joku raja on vuodelta 2012. Sarjakuviin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen on toimittanut kirjan ja kirjoittanut siihen valaisevan esipuheen Politiikan paluu pilapiirroksiin. Hänninen toteaa, että poliittinen pilapiirros voi Suomessa huonosti vuosikymmenten ajan. Puoluepoliittiset lehdet kuolivat, puoluepolitikointi laimeni muutoinkin ja näytti siltä, että Kari Suomalaisen suuruus jätti muut varjoonsa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.
Ville Ranta herätti keskustelua terävyydellään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän noudatti ranskalaista perinnettä, jonka mukaan pilapiirroksessa saa ja pitää pilailla ja herätellä ihmisiä olemalla ilkeä ja kohtuuton. Hänen Kaltio-lehden verkkosivulle vuonna 2006 piirtämänsä kuva Muhammad, pelko ja sananvapaus johti päätoimittajan erottamiseen. 
Kun 2000-luvun alku vielä näytti siltä, ettei kukaan närkästy mistään ja on vaikea pilkata kun ei loukkaannuta, niin 2010-luvulla kaikki muuttui. Hänninen kiteyttää muutoksen näin: "Sen sijaan nyky-Suomi onkin täynnä pikku prinsessoja, jotka vahtaavat kellon ympäri lehtiä, internetiä ja televisiota siltä varalta, että niistä löytyisi paheksuttavaa." 

Närkästysyhteiskunnassa kohuja päästetään kommentoimaan asiantuntemattomat ihmiset, ja kohu, ellei suorastaan moraalinen paniikki, syntyy hyvin helposti mistä vain. 
Tähän ilmapiiriin pilapiirtäjän on hyvä iskeä. 

Ranta kuvaa pilapiirroksissaan usein ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä.
Joku raja -kokoelmassa on neljä näkökulmaa aikaamme: miehen kriisi, uskon kriisi, politiikan kriisi ja järjen kriisi. 
Kansikuva kuuluu järjen ja politiikan kriisin piiriin. 

Pari kuvaa miehen kriisistä, jälkimmäisessä muutakin:





Uskon kriisin kuvissa on herkkuja kirkon pyrkimyksestä mielistellä maallistunutta porukkaa. Osaan kuvista on lisätty teksti, mikä on paikallaan, niin pian kohut unohtuvat. Eräässäkin kuvassa on elämän iloista nauttimaan yllyttävien vapaa-ajattelijoiden jengi iskulauseineen 'Jumalaa tuskin on olemassa' ja heitä vastassa paremmaksi pistänyt Oulun seurakuntayhtymä, joka otti nuorisokampanjansa logoksi kirkkoveneen.  Vanhoillislestadiolainen liike ja Päivi Räsänen Raamattu-viittauksineen ovat antaneet paljon materiaalia Rannalle.



Kaikki ehkä muistavat Iltalehden vuoden 2011 joulukortin, jossa Timo Soini joulupukkina toivottaa hyvää joulua kaikille suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiville ja hänen tonttulaumansa jatkaa toivottamalla kaikille muille paskaa joulua. Yksi tonttu uhoaa, että teidät saisi ampua ja kaksi murisee, että nuo muut voisi myös lähettää pois Suomesta. 

Rannan kuville on tyypillistä, että hän iskee joka puolelle, kaikkiin kupliin. Sehän onkin hyvälle pilapiirtäjälle tärkeä ominaisuus.
 
Vielä yksi Rannan kuva, joka ei ole tästä kokoelmasta. Olen kopioinut sen jostain lehtikuvasta tai netistä.  Lisään sen, koska se on mielestäni niin hyvä. 




Rannan uusin teos Kuinka valloitin Ranskan on hauska itseironinen, omaelämäkerrallinen satiiri suomalaisesta sarjakuvapiirtäjästä yrittämässä suuren sarjakuvamaan Ranskan markkinoille. 
Gallian kukot lupaavat, mutta eivät pidä sanaansa kuten suomipojat. "Vilöö" yrittää useamman kerran tavoitella isoja kirjakustantamoja, mutta joutuu tyytymään pieneen. Ranskan kielen kanssakin on vaikeuksia.
Ranta on kuvannut nuoruuden hyväuskoisuuden ja haaveilun hyvin. 

Kirjan alussa tekijä selvittää tapahtumien paikkansapitävyyttä näin:
"Tämän kirjan yhtäläisyydet todellisiin
henkilöihin ja todellisin tapahtumiin
ovat satunnaisia sikäli, että todellisuus
on pahempi ja sitä on paljon enemmän." 
 

Todettakoon, että Rannan lähes koko tuotanto on käännetty ranskaksi ja hän on ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvapiirtäjänä saanut Ranskan kansallisen ansioritarikunnan (Ordre national du Mérite) ritarimerkin. Hän pitää myös ranskankielistä sarjakuvablogia Ville veut être francais.








torstai 14. lokakuuta 2021

Kaunista miniatyyritaidetta omalla paikkakunnalla, bloggari on ihastuksissaan

 


Kuvataiteen opettaja Hannes Alatalo on pystyttänyt Kuusankosken Taideruukille taidenäyttelyn Venus Pudica - simpukoita ja kotiloita
Näyttelyssä on mitä taidokkaimpia kaiverrus- ja maalaustöitä. Alkukuvan viuhka on nimeltään Pääkallopitsi. Aluksi erotin vain taidokkaan pitsiornamentin ja kampasimpukan suloisen värin. Tuli mieleen hauras luuposliini tai naisten pitsialusvaatteet jostain menneiltä aikakausilta. Tarkemmin katsoen huomasin mikä kuvio pitsissä toistui - pääkallo. Tämä suuntaakin ajatukset toisaalle. 
Tämä työ on minulle näyttelyn kaunein työ. 


Joissakin kaiverrustöissä oli valo, kuten tässä, joka toi mieleeni vielä äskeistäkin työtä enemmän luuposliinin. 

Ja tässä huoltoasemaa kuvaavassa maalauksessa, jota en valitettavasti saanut kuvaan niin hyvin kuin olisin halunnut, on myös valot päällä. Pikkuinen huoltoasema on auki.


Joissakin simpukoissa oli kukkia ja lintuja ja olipa myös kengiksi maalattuja simpukoita, joihin oli pujotettu pikkuruiset kengännauhat porattuun reikäriviin. 


Näyttelyn nimi Venus Pudica (Häveliäs Venus) tulee antiikin Kreikan klassisen kuvanveiston tavasta kuvata kauneuden jumalatar Afrodite asennossa, jossa hän peittää siveästi intiimit kehonosansa.  
Alla oleva lyijykynätyö on yksi Venus-kuvista.


Näyttelyesitteessään Alatalo pohtii kauneutta. Hän näkee, että juuri pyrkimys kauneuteen tekee meistä ihmisiä ja synnyttää kulttuurimme. 

"Kauneuden tavoittelu ei kuulu vain taiteisiin. Mitä sir Isaac Newton teki, kun hän järjesti havaintonsa kappaleiden liikkeistä mekaniikan peruslaeiksi? Laeissaan Newton pyrki kauneuteen. Vielä selkeämpi esimerkki on Newtonin väriympyrä. Newton väänsi sateenkaaren väriympyräksi pyrkimyksenään esittää teoriansa väreistä selkeästi järjestettynä, kauniina kuvana."

Alatalo kertoo miten ihminen on kokenut simpukan muodon kauniiksi sen kierteisyyden ja siinä esiintyvän kultaisen leikkauksen vuoksi.
"Voi helposti kuvitella, että simpukalla on ollut iso rooli varhaisessa taiteessa. Simpukka on valmiiksi kaunis esine. Riittää, että siihen tekee reiän, niin saa aikaiseksi näyttävän korun."

Mietin, missä kaikessa ihmisen tekemässä olen nähnyt käytettävän simpukan muotoa.  
Meillä on astiakaapissa simpukan muotoiset pienet alkupalalautaset.
Olen käyttänyt rannoilta keräämiäni kauneimpia simpukoita kukkamullan koristepeitteenä. 
Olen ihaillut Barcelonassa arkkitehti Antonio Gaudin piirtämissä rakennuksissa lukuisia eri tavoin toteutettuja simpukkamuotoja. Sagrada Familia -kirkon portaikko on kuin valkea simpukan sisus. 
Viuhka on lämpimien maiden  tärkeä perinteinen asuste ja simpukat paljon käytettyjä kuvioita rantavaatteiden ja pyyhkeiden kuoseissa.
Eikös rokokoo-tyylisissä huonekaluissa ja esineissä olekin paljon simpukkaa muistuttavaa. Alkukuvan viuhka voisi olla puuteroidun rokokoo-neidon hansikoidussa kädessä.

Ruukkirakennuksen pihassa on entinen tehtaan hakevarasto, jonka kahdelle seinälle valmistui syyskuussa isot muraalit. Ne kertovat paikkakunnan tehdashistorian lisäksi kuudesta kunnasta, jotka yhdistyivät kuntaliitoksessa yhdeksi Kouvolan kaupungiksi. Työkalunkantajapojalla on kädessään kuusikulmainen avain ja maalauksissa on kuntien symboleja, kuten kävyt ja joki. Maalauksista kiitos kuvataiteilijoille Anetta Lukjanova ja Taneli Stenberg 




maanantai 11. lokakuuta 2021

Kuvat kertovat: Riika Ruottinen



Riika Ruottisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva sarjakuvakirja Porno sijainen, Sarjakuvia työelämästä kertoo peruskoulun yläluokkien sijaisopettajan silmin kouluelämän nurjista puolista, homekouluista, vaikeista oppilaista, pätkätyöläisyydestä, huonosti suunnitellusta koulutuksesta, itsekkäistä kollegoista, tylystä johtamisesta ja päähenkilön herkkyydestä.


Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista. 
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä. 

Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.



Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään. 
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.

Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen. 
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa. 
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."

Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden. 


lauantai 9. lokakuuta 2021

Hunter Biden, Kauniita asioita

 


Hunter Bidenin tänä vuonna julkaistu ja heti perään suomennettu Beautiful Things, Kauniita asioita on monella tavalla kiinnostava kirja. 

Se on rehellinen kertomus addiktiosta, sen valtaan joutumisesta, siinä elämisestä ja siitä irti taistelemisesta. Kun alkoholi ja huumeet täyttävät elämän, niin uuden elämän aloitus ei käy käden käänteessä, vaan vaatii useamman pohjalla käymisen ja useimmiten jonkin uuden elämänsisällön löytymisen. Tämän Hunter Biden kuvaa hyvin. 

Kauniita asioita on myös kirja amerikkalaisesta poliittisesta elämästä. Lakimies ja kuvataitelija Hunter Biden on USA:n nykyisen presidentin Joe Bidenin poika.
Pojat, Hunter ja Beau, pääsivät lapsina aina halutessaan isän mukaan senaattiin, jossa seikkailivat kuntosalilla ja kahvilassa ja saivat usein kutsun senaattoreiden työhuoneisiin.
"Meidät kaksi kasvatettiin politiikalla siinä missä maatalon lapset maissilla."

Yksi asia, minkä isä, nuori senaattori, oppi vanhemmilta kollegoilta oli se, että toisen senaattorin mielipiteen voi aina kyseenalaistaa riippumatta hänen puoluekannastaan, mutta hänen motiiveihinsa ei saa koskaan kajota. 
No, me tiedämme millaista politiikka nykyään on. Raadollista ja kaikin mahdollisin kyseenalaistuksin toimivaa. 
Joe Bidenin kanssa presidenttikilpaa käynyt Donald Trump antoi poliittisille vastustajilleen liikanimiä ja solvasi heidän tarkoitusperiään keksityin tarinoin. Hillary Clinton oli pedofiili jota jahdattiin iskulauseella "Lock Her Up". Joe Biden, "Sleepy Joe", osoittautui kovaksi vastustajaksi ja hänen mustamaalaamisekseen pengottiin esiin pojan käymä taistelu ulos huumehelvetistä. Donald Trump toisteli puheissaan "Where's Hunter?", mikä lause painettiin T-paitoihin, joita sai kaiken kokoisina kahdellakymmenelläviidellä dollarilla. Kun Maga-lippiksiin (iskulause Make America Great Again) sonnustautuneet rähinöijät tulivat Hunter Bidenin ja tämän raskaana olevan vaimon pihaporteille huutamaan megafoneihin ja häiritsemään koko naapurustoa, pariskunnan piti etsiä uusi turvallinen asuinpaikka. 

Donald Trump taisi antaa Hunter Bidenille kirjan aiheen kysymälllä "Where's Hunter?".
Tämä kirja vastaa kysymykseen. Se kertoo, että Hunter Biden ei ole mikään presidenttikilvan sivunäytös eikä isänsä oppipoika, vaan itsenäinen ihminen, 51-vuotias alallaan menestynyt mies, kolmen tyttären ja yhden pojan isä. Hän on työskennellyt myös monien kansalaisjärjestöjen ja yritysten hallituksissa ja tehnyt hyväntekeväisyystyötä. Hän ei ole mikään pummi, vaikka eli neljän vuoden ajan huumepainajaisessa.

Hunter Bidenin kirja on ennen kaikkea kirja perheestä ja rakkaudesta. Se välittää hyvin kauniisti ja sydämellisesti periamerikkalaiseen tyyliin kiitollisuutta läheisille, varsinkin isälle, joka on aina tukenut häntä olkoon tilanne mikä hyvänsä.
Kirjoittaja lähestyy lukijaa tuttavallisesti ikään kuin istuisi vastapäätä kertomassa tarinaansa.
Hunter Biden joutui parivuotiaana auto-onnettomuuteen, jossa perheen äiti ja pikkusisko menehtyivät ja Hunter sekä häntä vuotta vanhempi veli Beau loukkaantuivat vakavasti. Isä Joe vannoi senaattorin virkavalansa poikien sairaalahuoneessa.Iso suku osallistui tämän jälkeen poikien hoitamiseen ja he saivat pian myös uuden äidin ja pikkusisaren.
Varhainen järkyttävä kokemus sitoi pojat yhteen, mutta uusi tragedia oli tulossa. Beau oli Delawaren osavaltion oikeusministeri ja pienten lasten isä, kun hänellä todettiin aivosyöpä, johon hän tuskallisten hoitojen jälkeen kuoli.
Veljen kuolema vei Hunterilta parhaan ystävän. Hänelle jäi myös iso vastuu, koska hän oli luvannut veljelleen pitää huolta tämän perheestä. Hän kirjoitti huumetaistelunsa keskellä syyllisyyttä huokuvia kirjeitä kuolleelle Beaulle.
Eräässä kirjeessä hän pohtii, mikä oikeutus hänellä on saada elää, kun ei pysty olemaan edes tukena itselleen. "En ilmeisesti osaa tehdä mitään muuta kuin aiheuttaa tuskaa roikkumalla täällä. Mitä pahaa siinä on, että olisimme yhdessä?"

 
Eräässä presidenttien väittelytilaisuudessa Donald Trump haukkui kaikki sodissa taistelevat amerikkalaiset "luusereiksi" ja "ääliöiksi" ja Joe Biden vastasi siihen puhuen kunnioittavasti edesmenneen poikansa Beaun ja muiden palvelusajasta Irakissa. Trump keskeytti ja suuntasi nyt iskunsa Hunteriin alkaen melskata tämän huumeriippuvuudesta. 
Isä vastasi siihen taitavasti ja myötätuntoisesti, unohtumattomasti.
"Pojallani", hän sanoi sivuuttaen Trumpin ja katsoen suoraan kameraan, "kuten meistä niin monen läheisellä, oli huumeongelma. Hän on ottanut sen haltuun, työstänyt sen ja hän on voittanut sen. Olen ylpeä hänestä. Olen ylpeä pojastani."
Muistan miten katsoin tämän keskustelun televisiosta ja Bidenin vastattua selkeästi ja järkevästi omituisiin hyökkäyksiin molempia poikiaan vastaan, sanoin ääneen: "Se on siinä. Biden voittaa." Amerikkalaisille perhearvot ovat tärkeitä, mitä Trump ei ymmärtänyt.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on sen huono suomen kieli. Englannin kieli paistaa läpi. Tuntuu, että teksti on vain nopeasti käännetty, mutta ei suomennettu. Oliko kiire aikataulu? Alla muutamia esimerkkejä, joissa kieli ei ole hyvää ilmaisuvoimaista suomea. Monta kertaa lukiessa kadutti, etten lukenut kirjaa alkukielellä.
- Kuvotin itseäni.
- He olivat toistensa perämiehiä jokaisella tiellä jolla he kulkivat.
- Ashleysta oli tullut nopeasti osa sidettämme.
- Tämänkaltainen tuntemus on ehkä hieman epätodennäköinen. Uskokaa pois, ymmärrän kyllä. Mutta vaikka kokemukseni olivat hieman epätoivoisia, vaarallisia ja kaistapäisiä, niitä kannatteli perustavanlaatuinen vahvistava luottamus. 


Kirjan kansi on kaunis. Se on Bidenin perheen kotialbumista. 
Loppukiitosten jälkeen on vielä kuva, joka vahvistaa sen tuen ja rakkauden, mistä Hunter Biden kirjassaan niin hyvin kertoo.



maanantai 4. lokakuuta 2021

Jari Järvelä, Aino A. (muutoin niin hyvä kirja, mutta...)




Luin kirjan, joka on hyvin kirjoitettu, paljon pohjatyötä vaatinut, hauska ja kiinnostava, mutta olen pettynyt kirjailijan valitsemaan lähtökohtaan. 
Tiesin, että Jari Järvelä on kirjoittanut tuoreen romaaninsa Aino A. arkkitehti Aino Aallosta fiktiivisesti hänen näkökulmastaan kirjoitetuksi muistelmaksi, mutta en tiennyt, että se on niin epätosi ja niin vihamielinen Aino Aallon miestä, arkkitehti Alvar Aaltoa kohtaan.

Alkuluvussa ollaan Ainon haudalla ja Aino puhuu tuonpuoleisesta käsin. Sen jälkeen tarkkailijana on kaikkitietävä kertoja ja kerronta on hän-muotoista.

Kukkia minun haudalleni? Olette varmaan erehtyneet paikasta.
Minä olen vain se pullukka nainen, joka oli Suuren Arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen vaimo ja häikäistyi tämän jatkuvasta säteilystä niin, että sai syövän ja kuoli.

Hätkähdän Ainon pilkallisuutta ja mietin, miksi hän on yhdessä Alvarin kanssa, jos inhoaa tätä niin paljon. 
Alvar on Ainon silmissä rääpäle, itsekritiikitön ihailusta elävä narsisti ja haihattelija. Hän loistaa seuraelämässä törppöydestään ja tahdittomuuksistaan huolimatta. Hän aloittaa asioita saattamatta niitä loppuun, sählää, riehuu ja rikkoo, kun tietää, että "Aino-mami" korjaa ja huolehtii. 

Alvarilla ei ole hyvää makua eikä huonoa makua, häneltä puuttuu makuaisti.
Aino on Alvarin makuaisti. Ja silloin kun Aino ei jostain syystä ole maistelemassa, tulos on tällainen. Iglu.

(Kyseessä on Paimion parantolan ruumiskellari. )

Kirjassa kerrotaan, että kaikki yhdessä suunniteltu meni Alvarin nimiin. Tämä ei taida olla täysin totta. Eikä tarvitsekaan - fiktiossa.
Järvelä panee Ainon sanomaan näin: "Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa."

Samaan aikaan Järvelän kirjan kanssa on ilmestynyt Aallon pariskunnan tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen isovanhemmistaan kirjoittama kirja Rakastan sinussa ihmistä. Kirja tekee selväksi sen, ettei Aino Aalto ollut koskaan miehensä varjossa vaan tasa-arvoinen työtoveri.
Kouvolan Sanomien jutussa 'Yhteinen työ, yhteinen rakkaus' (4.10) toimittaja Sari Toivakka haastattelee Aalto-Alasta, joka sanoo, ettei Alvarin lahjakkuus ollut Ainosta riippuvaista ja että Aino sai elämässään kaiken minkä halusi. 
"Nyt ilmassa on uhrien etsintää, mikä varmasti on tarpeenkin, mutta Aino ei missään tapauksessa ollut mikään uhri, jonka lahjakkuutta olisi käytetty hyväksi. Päinvastoin Alvar halusi aina tuoda Ainon esiin ja esimerkiksi käyttää molempien nimiä suunnittelutöiden signeerauksissa."

Aalto-Alasella on kirjassaan paljon myös aiemmin julkaisemattomia Ainon ja Alvarin kirjeitä, joista välittyvä rakkaus on suurta. Hän mainitsee erityisesti, miten Alvarin kielen kauneus yllättää lukijan.
Järvelä taas kirjoittaa, että Ainon tekisi mieli oksentaa Alvarin rakkaudentunnustusten päälle. Hänen kirjassaan on kohtaus, jossa Aino heittelee Alvarin Yhdysvalloista lähettämiä kirjeitä takkaan eikä jaksaisi edes lukea kaikkea, koska häntä tympii niissä toistuva "rakas pikku Aino". 

Papukaija puhuu, toistelee sanoja joiden merkitystä ei täysin ymmärrä.
Tai sitten ymmärtää. Tuo pikku-sana merkitsee Ainolle Alvarin jatkuvia kehotuksia, että Ainon pitäisi olla pienempi.
 

Alvar hoiti professuuria Cambridgessä, mitä Aino (siis fiktion Aino) väheksyy ja pitää Alvarin itserakkauden huipentumana, Messias opetuslastensa keskellä. 
Asian voisi kuvitella olevan myös aivan toisin. Myös se, että Alvar innostuu uusista suuntauksista voisi olla ihailun aihe, uusiutumiskyvyn eikä poukkoilevan mielenlaadun osoitus. 
Minusta on ikävä lukea yhdessä töitä tekevästä pariskunnasta, jossa toinen salaa halveksii toista näin paljon. 

Tiedän, ettei ole syytä vertailla fiktiota ja tietokirjaa.
Fiktio on fiktiota, ja nyt on ollut esillä myös uusi fiktiotyyppi, biofiktio, jollainen Järvelänkin kirja näyttää olevan. Lähdetään liikkeelle todellisista ihmisistä, mutta käsitellään heitä kuin romaanihenkilöitä. Osa asioista pitää paikkansa, osa ei. Joku hahmo voidaan kuvata aivan erilaiseksi kuin hän on ollut todellisuudessa.
En pidä tästä genrestä. 
Elämäkerrallinen romaani ei ole mikään uusi asia. Mikä ero on elämäkerrallisella romaanilla ja biofiktiolla? Sekö, että siinä missä elämäkerrallisessa romaanissa täytetään aukkoja, niin biofiktiossa lähdetään tietoisesti muuntamaan faktoja? 

Autofiktiossa kerrotaan omasta elämästä sitä vapaasti muunnellen ja tapahtumia lisäillen. Onhan siinäkin tietysti mukana myös muita henkilöitä, mikä on joskus osoittautunut ongelmalliseksi. Biofiktiossa muunnellaan toisten oikeasti eläneiden ihmisten elämää. 
Olen huomannut, että joissain arvosteluissa on Järvelän fiktiona kirjoittama otettu todesta ja iloittu siitä, että taas yksi miesnero keikahti ja löytyi nainen hänen takaansa. Eräskin lehtiartikkeli on otsikoitu 'Aallon jakkara keikahti'.

Entä jos Aino Aalto sai työstään kaiken sen tyydytyksen mitä halusikin? Hänhän oli vahva nainen, joka saneli avioliiton ehdot eikä koskaan halunnut olla kotiäiti ja muusa. Entä jos hän on oikeasti kirjoittanut tyytyväistä tekstiä päiväkirjaansa, jos sellainen on olemassa, ei sellaista osin katkeraa ja ivallista, mitä Järvelä on Ainon Käpyvihkoon hahmotellut. Eikö silloin uhriksi leimaaminen ole Aino Aallon hyväksikäyttämistä ja vähentämistä eikä Ainolle äänen antamista, kuten Järvelä Jälkisanoissa selittää tehneensä?  

Pidin Järvelän romaanista Klik, jossa tuntematon valokuvaajanainen puikkelehtii kuuluisien valokuvaajien joukossa kuin elokuvan Forrest Gump historian tapahtumissa, lähtee jopa sotatantereelle ja näppää ne kuvat, joita Robert Capa ei uskaltautunut ottamaan keskelle Normandian maihinnousua. Tässä asetelmassa on fantasiaa ja leikkiä, ei provosointia ketään vastaan kuten kirjassa Aino A. 


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...