We weren't always twins. We used to be just one
person.
The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.
The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.
Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä
on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä
ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden
mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta.
Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko
heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain
osittain ja kenties väärin?
Mitä lapsuudesta jäänyt
syyllisyys tekee ihmiselle?
Miten monin tavoin
ihmiset rankaisevat itseään?
Mitä kaksosuus merkitsee?
Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja
rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla
sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?
Seuraavassa sitaatissa Viola
on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:
It’s as if I am the only person left in the world. My
breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my
reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and
plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down
the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming
back to meet me. She
didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.
Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin,
Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin.
Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne
vasta ovatkin täynnä pimeyttä.
Kirjan lopussa on
Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa
kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun
kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa
kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on
hänelle nostalgisia muistoja.
![]() |
Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis |
Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.
Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin
tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.
Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen
trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.
Itse en tunne identtisiä
kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua
seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.