On perhe Bird, jotka asuvat talossa nimeltä Bird House. Perheen äiti Lorelei, Lorrie, elää hyväntahtoisen miehensä ja neljän suloisen lapsensa kautta heidän onnestaan nauttien. Pääsiäismunien metsästys pihassa, sateellakin ja vielä lasten kasvettuakin, on aivan ehdoton seremonia. Kun lapset keskittyvät herkkuihinsa, äiti kerää niiden kääreet, suoristelee ne ja säilyttää, muistoksi siitä pääsiäisestä sinä keväänä, siitä ilosta ja siitä yhteisyyden tunteesta. Jos lapsivieraat haluavat munat mukaansa, hän hieman kärsii, mutta ei sentään pyydä heitä jättämään kääreitä lähtiessään ja ottamaan mukaansa pelkät suklaat.
On yksin elävä vanhus, Lorrie, jonka luo tytär Meg ujuttautuu tavarakasojen viertä. Äiti löytyy pienenä hahmona nojatuolistaan melkein hautautuneena keskelle tavarapaljoutta, laatikoita, pussukoita, huojuvia sanomalehtipinoja ja vaatekasoja, Äiti istuu isot kuulokkeet päässään lakkaamassa kynsiään, "her mother, like a frog on a lily pad, in the very centre of it all" (hänen äitinsä kuin sammakko lumpeenlehdellä, keskellä sitä kaikkea). Äidin ainoa ravinto on riisikeksit levitteiden kanssa. Hän ojentelee leviterasioita tyttärelle ihailtavaksi samalla tavalla kuin osoitteli tälle lapsuudessa sateenkaarta. Oi, katso miten ihmeellisiä värejä, miten erilaisia lajeja! Keittiö ei ole enää käytössä, ei myöskään makuuhuone, Lorrie nukkuu tuolissaan. Kaikki tila on tarvittu muistoille.
Lorriella on kuitenkin tietokone tuolinsa vieressä. Hän kirjoittaa rehellisiä kirjeitä nettiystävälleen Jimille. Lapsilleen hän ei voi olla rehellinen. He ovat uhka, varsinkin juuri tämä tiukka ja tuomitseva vanhin tytär Megan.
I am a hoarder, Jim. I only use this word, because using any other word might be misleading. I could say, that I am a COLLECTOR, maybe. Or a MAGPIE. I could perhaps describe myself as a person who doesn't like to throw things away. But none of these would be at all sufficient.
(Minä olen hamstraaja, Jim. Käytän tätä sanaa, koska kaikki muut sanat olisivat harhaanjohtavia. Voisin sanoa, että olen KERÄILIJÄ, ehkä. Tai HARAKKA. Voisin ehkä kuvata itseni henkilönä, joka ei halua heittää mitään tavaraa pois. Mutta mikään näistä ei riittäisi lähellekään kuvaamaan minua. )
Lorrie on kuullut sosiaalityöntekijöiden käyttämän termin, hoarding disorder, ja hänen on myönnettävä se todeksi. Hän kuitenkin tähdentää, että kuten alkoholismi ilmenee monin eri tavoin ja tasoin, niin sama koskee myös hamstraamispakkomiellettä.
Tavara-addikti saattaa tajuta tilanteensa vakavuuden hyvinkin, mutta miten se korjataan, se onkin eri juttu. Jos tavarat ovat pehmuste maailmaa vastaan, keino olla käsittelemättä tuskallisia tunteita, tapa pitää yllä kontrollia omassa maailmassaan, niin miten siihen voisi auttaa siivoaminen?
Tavara-addiktin ympärillä kärsivät kaikki perheenjäsenet. Kun Birdien lapset ovat pieniä, Lorrie on maailman ihanin äiti heille. Hän on lapsenkaltainen ja leikkisä, esineistä ja kaikesta pienestäkin haltioituva, mutta kun lapset kasvavat, hän jää yksin lapsenomaisuutensa kanssa ja impulsiivinen pakkomielteisyys lisääntyy. Kun koko muu perhe haluaisi lomalle Kreikkaan, Lorrie torpedoi suunnitelman. Hän ei pysty lähtemään, kotiahan ei voi jättää. Murrosikäisistä ei ole enää hauskaa, kun äiti heittää kuperkeikkoja kavereiden käydessä ja hössöttää karkkipapereiden ihanuudesta.
Käännekohta, jossa Lorrien tilaa voi alkaa kutsua sairaudeksi, on se pääsiäinen, jolloin toinen pojista ajautuu itsemurhaan. Lorrie ei itke, hän vain siirtää tapahtuneen jonnekin mielensä perukoille, minne hän on siirtänyt niin paljon muutakin. Rhysin huone säilyy koskemattomana, vaikka kaikki muut huoneet ja sopet isossa talossa täyttyvät tavarasta.
Kuvasin kirjan iloisella rantapatjalla haluten korostaa tällä sitä, miten Lorrie nauttii väreistä. Kaupassa kynsilakkapullojen värikimara on hänestä vastustamattoman ihana.
Birdien vanhimmasta tyttärestä Meganista kasvaa kriittinen, käytännön ihminen. Hänen kotinsa on tiptop. Lapset valittavat, kun lautanen viedään kädestä ennen kuin he ovat edes kunnolla syöneet ateriaansa loppuun, ja mies ärsyyntyy, kun sanomalehdet katoavat ennen kuin hän on ehtinyt ne lukea.
Kaksospojista toinen, Rhys, syntymästään erilainen ja synkkä, murtuu, ja toinen, Rory, hakeutuu mahdollisimman kauas kotoaan ja päätyy pahoihin paikkoihin. Nuorin tytär Bethan takertuu kotiin eikä oikein näe äitinsä ongelman suuruutta. Isä Colin pakenee omaan elämäänsä.
Lisa Jewell on brittiläinen useamman bestsellerin kirjoittanut kirjailija. Häneltä on suomennettu joitain kirjoja, mutta ei tätä, mistä nyt kirjoitan, The House We Grew Up In (2014).
Kirjan lopussa on kirjailijan keräämä tietopaketti pakonomaisesta hamstraamisesta. Hamstraajilla on löydetty yhteisiä piirteitä. Yksi on tuo mikä romaanin Lorriellakin on, lapsenomaisuus. Lapsen on vaikea luopua nuhjaantuneesta nallestaan, koska se on hänelle enemmän kuin nalle.
Jewell toteaa, että puolella hänen tuntemistaan ihmisistä on impulsseja liittyen ostamiseen ja säilyttämiseen ilman että kyse olisi vielä mistään häiriöstä. Tavaran keräilijän erottaa sairaalloisesti hamstraavasta henkilöstä se, että jälkimmäinen on kokenut trauman, jonka vuoksi hän tarvitsee määrättömästi tavaraa suojakseen, kuten jotkut ahmimisella oireilevat tarvitsevat rasvaa itsensä ja maailman väliin.
Eräs liikuttava kohtaus kirjassa on se, kun Megan kauhistelee löytäessään äitinsä kasoista valtavan määrän vuosia sitten vanhentuneita äidinmaidonvastiketölkkejä. Hän ei ymmärrä, millä logiikalla ne ovat äidille tärkeitä. Lorrie kertoo. Hän oli niin iloinen, kun keksi ostaa nämä valmistautuessaan tyttärensä tuloon vierailulle vauvansa kanssa, mikä vierailu sitten peruuntui. Näistä kasojen alta löytyneistä tölkeistä hän muistaa sen päivän, miten iloinen hän oli, muutoin se päivä katoaisi iäksi.
Valokuvista Lorrie ei perusta. Hänestä ne ovat yksiulotteisia valheita. Esineet kertovat enemmän.
Hmm, me olemme ottaneet täällä matkalla miehen kanssa paljon kuvia, mutta silti minulle on tärkeää viedä kotiin rannalta keräämiäni kauneimpia näkinkenkiä. Laitan niitä kukkaruukkuihin katteeksi, ja kun katseeni osuu niihin, muistan täydellisesti rannan hiekan, auringon ja veden tunnun.
Olen ollut tavaraa keräilevää isääni kohtaan kriittinen ja hyvin huolissani hänestä, kuten Megan äitinsä suhteen, mutta itse en ole mikään karsija myöskään. En voisi ikinä harrastaa mitään konmarittamista, en näe siinä mitään mieltä.
Nyt niin paljon muodissa oleva kuolinsiivous, siis henkilön itsensä ennen kuolemaansa suorittama tavaroittensa setviminen, ei sekään houkuta minua ollenkaan.
Koin siskoni kanssa paljon iloa isämme jäämistön selvittelyssä. Löysimme hauskoja tavaroita talon vintiltä, aitasta, navetasta ja suulista. Isän kirppareilta ostamista viiden euron yllätyskasseista saattoi löytyä vaikka mitä. Meillä ei ollut yhtään vaikeaa täyttää roskalavaa toisensa jälkeen. Tämä touhu yhdisti samoin kuin Lorrien sotkun raivaus yhdisti hänen läheisiään.
Pari kirjavinkkiä Jewellin kirjan lopusta.
Stuff: Compulsive Hoarding and the Meaning of Things - Randy O. Frost ja Gail Steketee
Dirty Secret: A Daughter Comes Clean About Her Mother's Compulsive Hoarding - Jessie Sholl
Tilasin tuon ensimmäisen verkkokaupasta itselleni joululahjakirjasatsin yhteydessä - eikös nyt ala olla jo sekin aika!
Tänään sataa. Mukava kirjoitella. Alla kuva eräältä aamukävelyltä, jolla keräilin taskuuni niitä simpukankuoria, lapsekkaasti.
Kysymys lukijalle: Oletko enemmän karsija vai kerääjä, niukka vai runsas?
