Se suuri kirjasiivous

 Vuonna 1976 hankkimamme Askon Skaala-hyllystö on kokenut viisi
muuttoa ja ollut välillä kahdessa osassa. Alkuperäinen väri oli ruskea,
mutta kun minulle tuli valon ja kesän kaipuu, niin mieheni maalasi 
hyllykön vaaleansiniseksi. Nykyisessä olohuoneessamme meillä on
niin paljon valoa, että tummanruskeakin kävisi. 

 

Kodin siivouksen suurin ja palkitsevin urakka on ehdottomasti kirjahyllyjen siivoaminen.
Kyllä nyt on hyvä mieli, kun olen käynyt hyllyt läpi ja kirjat ovat uljaasti ojennuksessa.

Tein tämän homman järjestelmällisesti viikon aikana. Isompia hyllyjä meillä on neljässä huoneessa, lisäksi keittiön pieni keittokirjahyllykkö. Kauneimmat keittokirjat olen ylentänyt olohuoneen taidekirjojen joukkoon.
Kävin hyllyt läpi ylhäältä alas hyllyosa kerrallaan. Kiipeilin keittötikkaille ja toin muutaman opuksen mukanani, toistin tätä, ja kun koko rivi oli lattialla imuroin kirjat imurin pehmeällä harjalla. Sitten kiipesin pyyhkimään hyllyn, ja ei kun kirjoja takaisin kunhan olin tarkastanut, olivatko ne säilyttämisen arvoisia, useimmiten olivat. Välillä jäin pitkäksi aikaa selailemaan löytöjäni.

Meillä ei ole hyllyissä aakkosjärjestystä, mutta olen pyrkinyt keräämään saman kirjailijan kirjat peräkkäin. 
Etsin pitkään John Willamsin Stoneria kaveriksi saman kirjailijan romaanille Nothing But the Night. Se löytyi, kun etenin viimeisessä vaiheessa miehen työhuoneeseen. Vielä on kadoksissa J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, For Esmé – with Love and Squalor kaipailee sitä vierelleen. Ja onhan minulla ollut myös Franny and Zooey - missäs se on?
Kun tein koko ruljanssin yhtä päätä ja vielä muistin, mitä missäkin on, niin huomasin, että joitain kirjoja oli kaksin kappalein. Muistin, että Neil Hardwickin Hullun lailla oli juuri äsken kädessäni ja miksi se on nyt taas tässä. Yrsa Steniuksen Elämäni mies näyttää myös kiinnostaneen niin paljon, että on pitänyt hankkia kaksi.
Kun ei ole aakkosjärjestystä, niin olen pyrkinyt aihejärjestykseen, mikä helpottaa. Mielenterveys- ja kouluaiheiset romaanit sekä tietokirjat esim. ovat suurin piirtein omissa ryhmissään.
Jos päättäisin ottaa käyttöön aakkosjärjestyksen, niin joutuisin kantamaan kirjoja todella paljon huoneista toisiin, mitä tein nytkin, mutta vain saattaakseni saman kirjailijan kirjat yhteen paikkaan. Myös erikorkuiset hyllynvälit olisivat ongelma. Olemme suunnitelleet ne mahduttaaksemme hyllyihin enemmän kirjoja.

Joskus olen lainannut kirjastossa kirjan, joka on hyllyssäni, kun en ole sitä omista hylllyistä löytänyt. 
Ehkä se aakkostus olisi paikallaan.   

 

Minun työhuoneeni (= kirjoitteluhuoneeni) hylly, Ikean Billy.
Taustalla näkyvä pöytätaso ulottuu seinästä seinään, se oli ollut edellisellä
omistajalla ompelijan leikkauspöytänä. Yleensä pöytätila täyttyy molemmista
reunoista keskustaa kohti, jossa minulla on toimistoläppäri, nyt se on
ihanan selkeästi tyhjänä.

 

Makuuhuoneessa meillä on yhden seinän peittävä hyllykkö, mutta ovellisena, Lundiaa.

Tärkeimmät esineet siellä ovat valokuvamapit, -kansiot ja -albumit, joita on lähes pari metriä, mutta on sielläkin jonkin verran kirjoja. 

Haluatte varmaan tietää, mistä kirjoista tämä kirjojen rakastaja pystyi tässä ruljansissa luopumaan. No, joistain huonoista tietokirjoista, joiden tieto ei enää ole ajankohtaista ja kevyehköistä kaunokirjoista.
Punnitsin kellertäviksi muuttuneita pieniprinttisiä 70-luvun taskukirjoja, joita ostin opiskelijana. Voi ei, ei niitä - klassikkoja! Olin yleensä kirjoittanut niihin nimeni ja ostovuoden ja jopa joitain kirjan herättämiä ajatuksia. Vaikka en niitä koskaan luekaan, ne saavat olla, koska niissä on muistoarvoa. Joitain vanhoja kirjoja ei ehkä enää edes saa mistään. 

Kaikkein eniten minua kiinnosti mieheni työhuoneen (= valokuvien valmistushuone) hyllyt. Luulen, ettei hän ole koskaan käynyt niitä läpi täällä asumamme 26 vuoden aikana. Hän yritti myös vastustella selittäen, että kirjahyllyn ominaisuushan on tomuisuus. No, kun alkuun päästiin, niin hänpä innostui asiasta todella ja kävi kaikki lipastonlaatikkonsakin läpi. Hän luopui isosta pinosta näyttelyesitteitä ja heikompitasoisista valokuvakirjoista. Hänellä oli myös pieniä sanakirjoja eri kielillä. Niistä olimme samaa mieltä, roskiin vain. Nykyään matkoilla on kätevintä käyttää kieliapuna puhelinta.

Minulle kiva löytö mieheni hyllyillä oli postimerkkikansiot, hänen omiaan sekä poikien. Säilytimme ne tietenkin. 

Lopuksi tuli mieleeni hyllyjen turvallisuus. Vain yhdessä taitaa olla kiinnitys seinään, mutta ne vaikuttavat kyllä tukevilta. Niin kirjoja kuin rakastankin, niin en sentään haluaisi kuolla kaatuneen kirjahyllyn alle.

En voi käsittää, miten jotkut pitävät kirjahyllyjä rumina. Minusta ne ovat kodikkuuden ydintä. Ja sanomattakin on selvää, että minulle kirja on esine, ei pelkkää tekstiä ruudulla tai kuuntelua.
Pidän myös siitä, että pöydillä on sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat runsautta ja tae sille, että viihtyy. 
Ennen lehtiä oli odotustiloissa, nykyään ei enää paljon. Ajatellaan, että kaikki tuijottavat puhelimiaan. Kun tarkemmin ajattelen, niin eihän nykyään edes odotella. Päivystävälle lääkärillekin saa tarkan ajan, ellei asia hoidu tsättäilemällä. Kun aikaa "säästetään" ja kaikki hoidetaan nopeasti, niin siinä on se huono puoli, ettei päästä istuskelemaan ja juttelemaan toisten odottelijoiden kanssa. Minulla on kivoja muistoja keskusteluista tällaisissa tilanteissa. Saatoin aloittaa jonkun jutun lehdestä, mutta liityin pian vieressä käytyyn hauskaan keskusteluun.
 
Meillä on olohuoneessa lukutuolin vieressä pikkupöytä, jossa on pari hyllytasoa lehdille, mutta kyllä niitä aina on myös ison ruokapöydän päässä ja yöpöydillä. 
Minulle lehtikin on esine, mutta luen kyllä joitain sanomalehtiä netistä. 
Naistenlehden hemmotteluidea ei toteudu ruudusta katseltuna. 

Entä ns sohvapöytäkirjat, painavat kauniit taide- ja sisustuskirjat. Ne ovat kirjojen maailman koruja, ja niitä pitävät esillä sisustuselementteinä hekin, joiden mielestä iso hylly on raskas ja pilaa sisustuksen.
Meillä tällaiset kirjat ovat sohvapöydän alatasolla. Haluan, että pöytä on tyhjä, niin että mikään ei ole häiritsemässä näkökentässäni, kun katson hyvää elokuvaa televisiosta, paitsi tietenkin joskus kahvikuppi ja herkullista syötävää.

Tämä Tukholman Fotografiskassa katselemani kirja kiehtoi minua
niin paljon, että tilasin kirjan kotiin päästyä itselleni. Se painaa
yli kaksi kiloa ja on iso joka suuntaan, joten se olisi ollut hankala
kantaa kotiin matkatavaroissa.

Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Kieliä taittuu?

Kuvassa on minun kaksi tärkeintä englannin sanakirjaani. Ne ovat melko samanpainoiset järkäleet, 33 x 22 cm, paksuus 6 cm ja paino yhteensä noin 4,4 kg. Laskin miinuslaskulla, kävin puntarissa kirjat sylissä ja ilman. 
Kuvasanakirjaa selaillessa opin myös suomenkielisiä sanoja, esim silmälasikuvasta opin termin nenätallat, nose pads, silikonipehmusteet nenänpielissä. Risteilyaluskuvassa on viitisenkymmentä sanaa, niistäkin osa minulle aivan vieraita myös suomeksi.
The American Heritage Dictionary of the English Language on yksikielinen sanakirjan ja tietosanakirja yhdistelmä, jossa on myös kuvia ja kaavioita. Siitä on hyvä tarkastaa sanojen sävyjä, koska kirjassa on runsaasti esimerkkilauseita.  

Kieli on maailma  ja kielestä toiseen kääntäminen on aina tutustumista toiseen maailmaan. Eri kielissä on esimerkiksi eri määrä värejä. Anteeksipyyntöä ilmaisevista sanoista pitää osata valita tilanteeseen sopiva, koska sanojen sisällöt ratkaisevat. Lauseet 'voi sinua', 'voi maistuu hyvältä ruisleivällä' ja 'hän voi tulla' ilmaisevat voi-sanan eri merkityksiä - näin yksinkertaista esimerkkiä käyttääkseni. Sanoilla on eri määrä sisältöjä, esim englannin sanalla get kolmisenkymmentä sellaisenaan ja eri prepositioihin yhdistettynä toinen mokoma
Kielet ovat ihania rikkaudessaan!

Huomaan usein lehdissä juttuja, joissa ihmiset kertovat huolettomasti oppineensa jonkin kielen ja montakin kieltä. Siis ihanko totta - kielen - kuten jonkin uuden ruuan valmistamisen!   

Eräs vuosi sitten perheineen ulkomaille muuttanut isä kertoi hiljattain aikakauslehdessä, miten heidän lapsensa käyvät kansainvälistä koulua ja puhuvat jo sujuvasti neljää kieltä ja maailma on heille avoinna. Lapsethan oppivat nopeasti, mutta... hmm, vuosi! 
Eräs toinen henkilö kehuskeli, miten Suomeen muuttanut miniä "opiskeli nopeasti sekä suomen että ruotsin". Ajattelin ensin, että onhan niitä kielineroja, mikä minä olen epäilemään, mutta sitten kuulin, kun tätä henkilöä haastateltiin suomeksi ja vaihdettiin englantiin, koska suomi ei sujunut. Ehkä kielitaidosta olisi voinut puhua vaatimattomammin. 
Viimeksi muutama päivä sitten luin jutun uussuomalaisesta Kongossa syntyneestä henkilöstä, jolla "kieliä taittuu peräti 20". Hän oli oppinut puhumaan useita näistä kielistä pakolaisleirillä, jossa puhuttiin 430 kieltä. Joitain näistä kielistä mainittiin ja aloin tutkia niitä. Kävi ilmi, että monet niistä ovat keskenään ymmärrettäviä, pikemminkin saman kielen murteita. Myös hänellä suomi ja ruotsi molemmat laskettiin hänen osaamansa kahdenkymmenen kielen joukkoon. 

Jos minua ärsyttääkin yksinkertainen suhtautuminen kielen hallitsemiseen, niin minua ei ärsytä olleenkaan ulkomaisten nimien suomeksi lausuminen.
Meillähän on nykyään paljon mm. ravintoloiden, kauneushoitoloiden, kampaamoiden ja tv-ohjelmien sekakielisiä nimiä, joissa puolet on suomea ja toinen puoli englantia tai jotain muuta kieltä, jolloin se vieraskielinen osakin äännetään toisinaan kokonaan tai osittain kirjoitusasun mukaisesti: Madventures, Suomi Love, Kulttuuricocktail, Salon Mari, Parturi-Kampaamo Head Zone. (Niin, eihän Madventures kuuluu tälle sekakielinimien listalle, mutta jääköön esimerkiksi siitä, että on äännetty aina suomalaisittain.) 

Kuuntelin Kansanradiota ja pyrskähdin nauruun, kun eräs tärkeilevä nainen soitti ja marmatti, miten väärin varsinkin vanhemmat ihmiset ääntävät nimiä: "Ei se mikään Trumppi ole vaan Thramp - Danöld Thramp. Kamoon (C'mon). Mooi!
Hih, olen aina sanonut Trump.

Montakos kieltä siellä taittuu? Minä haparoin suomea ja englantia, ruotsia osaan lukea, mutta en puhua, lukioajan saksasta on vähän jäljellä ja espanjasta sekä turkista osaan muutamia turistisanoja.

Mieleeni tulee aikuisena Suomeen muualta muuttaneista julkisuuden henkilöistä kaksi, jotka ovat oppineet suomea todella pitkälle. 
Ykkössijalle pääsee saksalainen Roman Schatz ja toiselle britti Neil Hardwick. Molemmat osaavat jopa leikitellä suomen kielellä. 


27.2.
Lisään vielä tämän, etten tulisi väärin ymmärretyksi. 
En halunnut väheksyä kenenkään kielitaitoa, enkä leveillä omallani (aiheetta), vaan kirjoitin tämän suuresta kunnioituksesta kieliä kohtaan.
Minulla on lista nimeltään 'Hassuja asioita', johon kirjoittelen kaikenlaista, mikä hämmästyttää. Poimin sieltä noita esimerkkejäni, joissa puhuttiin nominatiivimuodossa, miten joku on oppinut suomen, kun minusta pitäisi käyttää partitiivimuotoa ja sanoa oppineensa suomea. Opiskelin kansalaisopistossa ranskan, itseopiskeluna venäjän ja lomamatkoilla portugalin - voiko näin sanoa, ei voi! Sen sijaan voi sanoa, että opiskeli kansalaisopistossa ranskaa, itseopiskeluna venäjää ja lomamatkoilla hieman portugalia.  

Kolme kirjaa mielenterveyden järkkymisestä

Juha Hurme:Hullu, 2012
Juha Hurmeen romaani Hullu on omakohtainen kokemus psykoosiin putoamisesta ja mielisairaalajaksosta, jonka tämä lahjakas teatterin uudistaja - ohjaaja - käsikirjoittaja - kirjailija vietti helsinkiläisessä mielisairaalassa. Hurmeen tyyli on reippaan jätkämäinen, rehellinen ja hauska. Pahimmasta selvittyään hän teki sairaalassakin teatteria toisten potilaiden kanssa kunnioittaen aivan kaikkien näkemyksiä tasavertaisesti. Itse asiassa Hurme paransi itsensä kirjoittamalla ja kommunikoimalla. Hurme pitää yleensäkin yhteisöllisyyttä elintärkeänä ja katsoo, että me olemme oikeastaan olemassa vasta yhteydessä toisiimme. 

William Styron:Pimeän kuva, Muistelma hulluudesta, 1990
Amerikkalaisen kirjailijan William Styronin kertomus on seikkaperäinen raportti itse eletystä syvästä masennuksesta ja siitä toipumisesta 80-luvulla. Hän kirjoitti alun alkaen masennuskokemuksestaan esitelmän psyyken häiriöitä käsittelevään symposiumiin. Sitten hän laajensi esitelmätekstinsä esseeksi Vanity Fair –lehteen ja siitä edelleen kirjaksi. 

Neil Hardwick:Hullun lailla, 1999
Styronin kirja toi mieleeni suomalaisen vastaavanlaisen kirjan, jossa kirjailija kertoo omasta uupumuksestaan ja masennuksestaan. Hardwick kirjoitti sairautensa kehittymisestä alun alkaen vain psykiatrilleen osana kuntoutumisohjelmaa, mutta työsti tekstinsä kirjaksi kustantajan pyynnöstä. Kuinka ollakaan, kirjan lopussa hän kiittelee Styronia, jonka muutama vuosi aiemmin julkaisema Pimeän kuva antoi hänelle toivoa ja kokemuksen siitä, että joku toinenkin on kokenut saman. 

Mielestäni nämä kolme kirjaa ovat tärkeitä valistuskirjoja. Hardwick korostaa sitä, että masennuksessa on kyse vakavasta sairaudesta. Hän julkaisi kirjansa 90-luvun lopussa, jolloin jotkut julkisuuden ihmiset käyttivät muotitermejä burn out ja masennus liian kevyesti, kertoipa joku parantaneensa masennuksensa kävelylenkeillä koiriensa kanssa. Tasaisen mielenterveyden omaavalle lukijalle nämä kirjat ovat jännittäviä matkoja psyyken moninaisuuteen ja epätoivoiselle ne antavat aivan varmasti tietoa, lohtua ja toivoa. Styron päättää kirjansa sanoihin ”näimme jälleen tähdet” ja Hardwick ”se ei ollut kenenkään vika, se oli sairautta”.