Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.   

Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän?

Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa. 
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.

Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät  tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta. 

Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste,  jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.

Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.

Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi. 

Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään  molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.

Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.

Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.  

Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.  

Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä  LP-levyjen ja  vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät? 
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.  

Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
 
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.  

Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.     

Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?

Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut? 

Anna-Maria Eilittä, Kun olen poissa

Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa saa ajattelemaan elämän arvaamattomuutta ja sen hetkien ainutkertaisuutta. 

Keski-ikäinen Ilona, äidinkielen opettaja, juristin vaimo ja kahden nuoren onnellinen äiti joutuu liikenneonnettomuuteen ja herää ruumiinavauspöydällä. Hän tuntee, mitä hänelle tehdään, mutta ei tunne kipua, vain epämukavuutta, samalla tavalla kuin olisi puudutettuna isossa leikkauksessa ja kuulisi kaikki poraukset ja sahaukset ja tuntisi, miten omia sisuskaluja käännellään. Kumilenkki varpaassaan Ilona katuu sitä, että jätti kotona kaikki hujan hajan, koska luuli olevansa perheensä ensimmäinen kotiinpalaaja työpäivänsä jälkeen.

 

Liikutuin ensimmäisen kerran itkun hyrskeisiin kohdassa, jossa Ilona on omissa hautajaisissaan ja näkee miehensä Turkan asettelevan hitaasti kukkansa arkun kupeeseen ja lukevan Sirkka Turkan runoa: "Tule takaisin pikku Sheba. / Minä ajattelen sinua aina."

Laura Lindstedtin Oneironin lukeneille tulee varmaan mieleen, että Ilona voisi olla samanlaisessa oudossa välitilassa kuin Oneironin naiset. Eilittän luoma kuolemaa edeltävä viipyily on kuitenkin aivan erilaista. Ilona muistelee elämäänsä, välillä hyvin humoristisesti, välillä haikeutta tuntien, nukahtelee pitkiksi ajoiksi ja herää taas siirtyäkseen jonnekin, seuraamaan läheistensä elämää intiimimmin kuin se koskaan eläessä oli mahdollista, torkahtamaan miehensä viereen tai seuraamaan opettajakollegojen keskustelua. 

    Ehkä jäin tänne, koska töytäisy oli niin kevyt. Ehkä siksi osa minusta jäi riippumaan tämänpuoleiseen. Ruumis meni, mutta jotakin jäi. 

    Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta? Kaikki fiksultakin kuulostava järkeily on vain arvailua. Minä en yksinkertaisesti saanut tarpeeksi kovaa tälliä, ja siksi olen yhä täällä.

    En osannut edes kuolla kunnolla!

Lainaamani kohta kertoo, miten hyvin Eilittä välttää kaiken ylitunteellisuuden ja yliluonnollisuuden. 

Ilona haluaisi pois. Hän ei välittäisi saada nähdä ja tietää sellaista, mistä ihmiset ovat häntä varjelleet. Hän huomaa lähimmäistensä annostelleen isestään asioita sen mukaan, mitä ovat arvelleet Ilonan kestävän. Iso elämänvalhekin paljastuu.

Ilonan olo käy epävarmaksi. Hän ei aina tiedä, onko nähnyt unta vai ollut valveilla, onko kuollut vai elävä. Hän aistii ympärillään toisia, jotka ovat kanssaan samassa tilanteessa, eikä kukaan osaa sanoa, mitä tapahtuu. Hän alentuu käymään kauppaa Jumalan kanssa päästäkseen takaisin huolehtimaan läheisistään, ja kun muu ei auta hän yrittää kuolla paremmin.  

Vaikka Ilonan välitilaelämä kuulostaa tuskaiselta, se ei ole sitä, vaan jotenkin kevyempää ja unenomaisempaa kuin tällaisiin ajatuksiin joutuneella elämän puolella olevalla ihmisellä. Voin kuvitella, että Ilonan tuntemukset ovat samantyyppisiä kuin sairaalapetillä makaavan rankan operaation kokeneen toipilaan, välillä täällä, välillä muistoissa ja poissa. 

Ympäri Helsinkiä liihotellessaan Ilona pysähtyy Essi Renvallin veistämälle Rauhanpatsaalle. Hän muistelee  Renvallin kertoneen, että patsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka palaa sodan jälkeen maan päälle rinnassaan uusi rauhanomainen sydän. Tämä tilanne on kuvattu kanteen äärimmäisen kauniisti. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen. Eteerinen naishahmo erottuu vasta kun kirja on auki. 

Toinen liikutuksen hetki minulle tuli kirjan loppupuolella, kun syksy on alkanut tehdä lähtövalmistelujaan ja Ilonakin alkaa olla valmis.

Minulla on olo kuin matkoille lähtiessä, mutta en ole hermostunut ja huolissani vaan utelias ja malttamaton. Mietin vielä, mitä tahtoisin ottaa mukaani, mutta tiedän jo: Haluan muistaa lokkien kirkunan ja ne päivät, kun meri on lyijynharmaa. Haluan mukaani arvaamattomasti liikkuvat pilvet ja auringon, joka uskottelee mahdottomia. Tahdon taivaanrannan, johon en kyllästynyt koskaan ja sen päivän, kun tiedän, että on kevät. Tahtoisin kiireettömät aamut ja uuden päivän toiveikkuuden, mutta myös idän puhurin. Tahtoisi muiston jalkaa nostavasta koirasta ja kadunmiehen karkean tervehdyksen, raitiovaunujen kolinan, pysähdykset ja ohikulkijoiden katseet. Tahtoisin rakkaani äänen, kun hän kutsuu minua ja hetken, kun saan lapseni nauramaan.  

Seison kuvassa kirja kädessäni Kuhmon Atalante-kirjaston pihassa olevan Valon huone -taideteoksen sisällä. Tämä paikka tuntui sopivan täydellisesti kirjan tunnelmaan. 

Mitä tahtoisin mukaani...? Sitä lähden miettimään patikoidessani Vuokatin vaaralla.

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?

Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?

Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneiron välähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan. 
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.

Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.

Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.

En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä. 

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja. 

Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.


Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita. 
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät. 
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan  vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.   
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".