Tiina Laitila Kälvemark, H2O

"Minun on pakko kertoa tuosta tytöstä." Kun kirja alkaa näin, niin minulle tulee kiire lukea tuosta tytöstä. 
Tiina Laitila Kälvemark on kirjoittanut vangitsevan kuvauksen naisesta, kolmikymppisestä Hesteristä, jonka sisällä mekastaa kaksi sivupersoonaa häiritsemässä. Arkielämä on vaikeaa, eivätkä parisuhteetkaan onnistu. Hanin on vaikeaa olla uskollinen, Ofelialle ei kukaan kelpaa, eikä Hester uskalla näyttää koko itseään kenellekään.

Miksi Hester ei muista mitään ennen erästä uudenvuoden iltaa parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän, 11-vuotias, oli tälläytynyt liian pieneen mekkoon ja kimmeltäviin sukkahousuihin eikä saanut kuitenkaan lähdetyksi toisten mukana juhliin?  
Hänen sisällään on joku, jota hän ei tunne. Tai pikemminkin: joku, jonka hän on tuntenut, mutta melkein unohtanut. 

Hesterillä on epävakaa lapsuus. Hörhö hieroja-astrologi äiti elää polyamorisissa suhteissa eikä erottele aikuisten ja lasten asioita, ja yhden runokirjan kirjoittanut vastuuntunnoton isä on lähtenyt etsimään itseään Goalle. Väki vaihtuu Aurinkokiventiellä kaiken aikaa ja tyttö sysätään mummolle, kun hänen kanssaan ei jakseta tai viitsitä olla. Hulluttelevalle äidille tyttö on mieluisin villinä Hanibanina, mutta mummon kotona hänen on oltava tiptop kympin tyttö.  

Vesielementti on kirjassa esillä monin eri tavoin. 
Tytölle rakkaaksi käyvä äidin uusi kumppani, puolalainen työmies Jacek Malik on rakentamassa suojavalleja kaupunkia uhkaavaa yhä ylemmäs nousevaa merivettä vastaan. Katastrofiyönä tytön kotona tapahtuu muiden outojen asioiden ohessa iso vesivahinko. 
Tyttö löytää päässään olevaan kohinaan apua vedestä, vaikka toisaalta pelkää sitä. Parasta on sukellus, mutta helpotusta tulee vähemmästäkin, vaikka sormen kastamisesta vesilasiin, jos ei isompaa vettä ole saatavilla.  
H2O on myös kaksi H:ta ja yksi O, Hester, Hani ja Ofelia tai Hani, Hanna P ja Olivia. Hesterin mieltä hallitsee välillä lapsekas, harkitsematon Hani ja välillä kontrollifriikki Olivia. Hanna P on jotain haudattua, sysimustaa. Lapsena Hanna P oli tarpeen vaivuttamaan tytön uneen tai unenkaltaiseen apatiaan. Aikuisena se on väijymässä niinä hetkinä, jolloin Hester masentuu tilanteestaan. 
Itken sitä, mitä en muista tai ymmärrä.
Sitten itken Oliveria. Itken sitä, että rakastan häntä, mutta en pysty seurustelemaan hänen kanssaan.
Itken itseäni. Sitä, että olen monta, mutta niin yksin. 

Jacekin vakava sairastuminen sysää Hesterin penkomaan menneisyyttään. Hän käy kaikkien niiden ihmisten luona, jotka ovat olleet läsnä sinä katastrofiyönä, jolloin se, mitä aiemmin oli tapahtunut lyhyinä välähdyksinä, hallinnan menettäminen "jollekin toiselle", muuttui pysyväksi taisteluksi. 
Läheiset sekä salaavat asioita että myös muistavat ne eri tavoin. Jacek on kuolinvuoteellaan välillä jo muissa maailmoissa ja mummon mieli on häipymässä dementiaan. Sivupersoonilla olisi oikea tieto, mutta he riitelevät siitä, miten paljon Hesterin pitäisi antaa muistaa. Hani olisi valmis hölöttämään kaiken, mutta Ofelia blokkaa hänet kerta toisensa perään.

Uskaltaako Hester Hanna Ofelia sukeltaa syvään veteen?

Laitila Kälvemark rakentaa henkilönsä ihailtavan eläviksi. Näen Maria-äidin ystävineen intianpuuvillamekoissaan ja Jacekin ruutupaidassaan. Jokaisella on oma erottuva kielensä, Jacekilla siihen sekoittuu puolankielsiä sanoja. 
Rakastun lukemiseni edetessä lempeään Jacekiin, joka tuo normaaliutta Hesterin elämään. Ei ihme, että Oliver, jota Hester rakastaisi, jos pystyisi, on paljolti samanlainen mutkaton ja rehti, fyysistä työtä tekevä mies. 
Jacekin vuoteen vierellä Hester viipyy kaikkein pisimpään pohtimassa mielensä omituisuutta. Jacek kyselee, eivätkö nämä tyypit voisi kuitenkin olla vain rooleja, ja Hester tekee parhaansa selittäessään, että niin ne aluksi olivatkin. Nykyään hän on useimmiten itse se joka hallitsee, "on keskellä", mutta toiset ovat silti mukana, niin että hän tuntee heidän läsnäolonsa taustalla ja kuulee sekä näkee heidät kuin kameran välityksellä
Osa niistä on muistuttanut enemmän varjoja kuin varsinaisia persoonia. Monet ovat myös häipyneet vuosien mittaan, tai ainakin liuenneet siinä määrin, ettei niistä kannata puhua. Niin kuin se vihainen ja vihreäpäinen, joka ennen teki kaiken kielletyn ja vaarallisen: sukelsi korkeimmasta hyppytornista ja katkaisi kaulan mummon jeesuspatsaalta. 
Nykyään uskallan suuttua itse. 
En tarvitse sitä enää. 

Tarinan jännite kestää, vaikka järjestelmällinen Ofelia eräässä vaiheessa kertoo kaiken yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen alan jännittää, saako Hester koskaan tietää ja miten hänen käy. 

Pidän siitä, että Laitila Kälvemark ei kuvaa monipersoonahäiriötä liian raflaavasti, mihin olen aiemmin törmännyt ja ärsyyntynyt eräässä dekkaritrilogiassa. Hesterin elämän kuvaus on uskottavaa ja hänen vaikeutensa koskettavaa. 

Tämä tuore tänä vuonna julkaistu romaani on kirjailijan kolmas romaani. Esikoisteos Kadonnut ranta (2012) on novellikirja. Jo siinä oli paljon samaa hienoa tyyliä kuin H2O:ssa. Romaanin Karkulahti (2015) muistan lukeneeni. Veran hahmo on jäänyt vahvana mieleeni. Seitsemäs kevät (2017) siirtyy nyt lukusuunnitelmiini. 

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID, eli monipersoonahäiriö on vakava persoonallisuuden häiriö, jonka taustalla on lähes poikkeuksetta jatkuva ja vakava lapsuudenaikainen trauma. Laitila Kälvemark selittää tämän loppusanoissaan korostaen sitä, että hänen romaaninsa ei ole autenttinen, lääketieteellinen tapauskuvaus, vaan monipersoonahäiriöstä inspiraationsa saanut fiktiivinen teos. 

Usein trauman aiheuttaja on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta on muunkinlaista lapsen minuuteen puuttumista niin että se joutuu uhatuksi ja kuolemanvaaraan. Silloin mieli löytää avun sivupersoonista, jotka ottavat vastaan väkivallan blokaten pääpersoonan. Tästä armahtavasta blokkaamisesta seuraa aukkoja muistiin. On vielä sanottava, että kaikki muistiaukot eivät johdu tästä. On mm. isoja menetyksiä, joissa muistamattomuus auttaa lapsen mieltä kestämään tapahtuneen. 
Tätä romaania lukiessa jouduin vihan valtaan ymmärtämättömiä aikuisia kohtaan. Eiköhän tärkein asia lapsen kasvatuksessa ole antaa hänelle suojaa. Miten sellainen ihminen voi kuvitella olevansa hyvä kasvattaja, joka ei täytä edes tätä ensisijaista tehtävää.
  
Helsingin Sanomien arvostelussa 25.4. Vesa Rantamo kirjoittaa:
"Laitila Kälvemark on ajatusleikeistä kiinnostunut kirjailija, tavalla joka tuo mieleen nobelisti J. M. Coetzeen. Tärkeintä hänen kirjoissaan ei ole historiallinen tarkkuus tai tunnistettavat tapahtumapaikat, vaan yksilöllinen tapa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin – yhtä hyvin sisäisiin, identiteettiä koskeviin, kuin omaa aikaamme määrittäviin ongelmiin."
Ei siis ihme, että uppouduin tähän romaaniin, onhan Coetzee mielikirjailijoitani. 

Äitienpäivän kirjat: Sirpa Kyyrönen, Tiina Laitila Kälvemark ja Kirsi Kunnas

Sain äitienpäivälahjaksi kaksi kirjaa, Sirpa Kyyrösen runokokoelman Nimesi on Marjatta ja Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin H2O. 

Se tunne, kun vasta punnitsee uutta kirjaa kädessään, kääntelee, lukee takakannen tekstin, katsoo alun ja miten kirja on koottu... koko ihanuus vasta edessä. Ihastunko, uppoudunko, rakastunko ja luen uudelleen, vai koenko laimeaksi, siirrän sivuun?  

Nimeni on Marjatta, kyllä kiitos! Lapsena en pitänyt nimestäni. Minusta se oli vanhanaikainen, en tuntenut ketään Marjattaa. Sisarillani oli yleisemmät nimet. Luokkakaverini nimi Kirsi-Marja oli minusta huippunimi teinitytölle. Vasta aikuisena ymmärsin, miten hienon nimen olin saanut, suoraan suomalaisesta mytologiasta, joka on myös ihmiskunnan yhteistä, kansainvälistä mytologiaa. Lähes kaikki myytithän ovat yhteisiä, niin on neitseestä syntyminenkin, eri versioin eri puolilla maailmaa. 
Kalevalan loppurunoissa kerrotaan, miten 'Marjatta, korea kuopus,' meni marjaan, söi suuhunsa puolukan, tuli raskaaksi ja synnytti uuden Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan. 
Eino Leino on Kalevalan innoittamana kirjoittanut kauniin runon Marjatan laulu ja toisen, jonka nimi on Marjatan tähdet. 
Kyyrösen runokirja näyttäisi jatkavan tämän myytin sanoittamista. Takakannen tekstissä sanotaan: "Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa." 
Kansi on äärettömän kaunis, juhlava jalokiviväreineen. Sen on suunnitellut Tiina Palokoski. Minun on vaikea saada sitä loistoa valokuvaan. 
Tämä kirja on kuin arvokas koru. 
Käyn uteliaana lukemaan.

"Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän."
Takakanteen on lainattu se, mikä on ehkä olennaisinta romaanissa H2O. Miten vesi liittyy sivupersooniin, onko se ehkä keino hallita niitä? Tämä selviää, kun pääsen lukemisessani eteenpäin. Olen jo aloittanut ja tiedän, että tämä on romaani, johon uppoan. 
Tässäkin kirjassa on kaunis kansi, unenomainen. Päällyksen kuva on Elina Mannisen ja suunnittelu Martti Ruokosen. 
Molemmissa kirjoissa on vaikea löytää kansien tekijöitä, kuten yleensäkin. Nyt kun kirjoja luetaan myös pelkkinä teksteinä ja kuunnellaan, niin oikeissa paperikirjoissa ulkonäkö korostuu entisestään ja kuvataiteilijan nimi saisi näkyä isommin. 

Kirsi Kunnaksen klassikko Tiitiäisen satupuu on kirja, jota on luettu lapsille vuosikymmenten ajan. Olen lukenut runoja tästä kirjasta videolle iltasaduksi pikkuiselle lapsenlapselle karanteeniajan korvikkeena, mutta oikea lukeminen tapahtuu tietenkin sylissä. Omat mielirunoni ovat unirunot Aa aa lapsoseni ja Tiitiäisen tuutulaulu. Kun luen näitä suggeroivalla äänellä niin lapsen silmät alkavat painua ja meinaan itsekin nukahtaa. 

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen, 
keinu kuusen kainalossa, 
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet.

Tämän vuoden Kirsi Kunnas runopalkinnon ovat saaneet lounaissuomalaisella murteella runoja kirjoittava Heli Laaksonen ja pohjoissaameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Syrämellise onnittelu! Ollu lihku! (En ole kyllä varma, ovatko nämä toivotukset oikein, mutta yritin.) 

Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård!