Matkalta tultua, mietteitä ja muistelua

Matkoja on monenlaisia.
On sellaisia joissa mennään uuteen, tuntemattomuutensa vuoksi vähän tai paljon  jännitystä aiheuttavaan, ja sellaisia joissa mennään tuttuun, koska silloin tietää, mitä saa tai koska halutaan verestää vanhoja muistoja. 
Äskeiseen Englannin matkaamme liittyi vähän kaikkea, ja siksi se tuntuu paljon pitemmältä reissulta kuin  mitä se kalenterissa on.

Sidmouth Sid-joen laaksossa, toukokuu 2026, kuva: Ume

Ensimmäinen puoli matkasta oli meille uudessa, idyllisessä Sidmouthin merenrantakaupungissa lounaisrannikolla. Siellä asustimme tuttavapariskunnan luona. Diana on vanha tuttu, hän oli viimeksi meidän vieraanamme kolme vuotta sitten, mutta hänen miestään Colinia emme olleet erinäisten syiden vuoksi koskaan tavanneet. Paljon uutta siis.
Pelkäsin, että englannin keskustelutaitoni olisi ruosteessa ja yllätyin iloisesti, kun vanha taito palautui nopeasti kielikylpyyn pulahdettua.

Kylänäkymä, Sidmouth, kuva:Ume

 
Toisen osan matkasta olimme Lontoossa hotellissa. Edellisessä kirjoituksessani kerroin kahdesta Lontoon matkastani, siitä, jossa olin 18-vuotias ja yksin matkassa ja siitä, jossa olimme nelihenkisenä perheenä ja viides jäsen ilmoitteli olemassaolostaan.
Yksi reissu oli näiden välissä. Se oli naimisiinmenomme jälkeen, myöhästynyt häämatka. Tältä matkalta muistan, miten menimme 100 Club -jazzklubille (se on vieläkin olemassa, googlasin) ja juontaja alkoi yllättäen kuvailla meitä ja osoitteli meidän suuntaamme kertoen omistavansa seuraavan kappaleen tälle nuorelleparille. Se oli klassikko I Can't Give You Anything But Love, Baby. Oltiin varmaan hyvin nuoren ja köyhän näköisiä, minä pitkälle raskaana, esikoisesta silloin. 

Nyt olisi paljon kertomista. En tee tällä kertaa mammuttikirjoitusta, vaan ehkä pari aiheeseensa keskittynyttä juttua. Katsotaan, miltä tuntuu. 
 
Haluaisin kirjoittaa Sidmouthin vehreydestä, kirjastosta, lelumuseosta, valokuvaklubin illasta, lukuisista harrastuskerhoista kroketista puutarhanhoitoon, vapaaehtoistoiminnoista luonnon hyväksi, arboretumista, hunajafarmilla käynnistä.

Sidmouthin valokuvakerhon ilta, kuva: Ume
Diana violetissa villatakissa vasemmalla, minä vieressä harmaassa neuleessa. 
Kouvolan kameraseuralla on yhteistoimintaa Sidmouthin kerhon kanssa. 

 
Oli mielenkiintoista olla mukana ikätovereiden elämässä ja katsoa, miten arkiset asiat hoituvat heillä, katsella uutisia ja lukea sanomalehtiä.

Lontoosta päällimmäisenä mielessä ovat taidemuseo MOCOn ja The Photographers' Galleryn upeat näyttelyt, iso Pro-Palestine mielenosoitus, Nakba Day, ja sen vastamielenosoitus, metrot ja tungos. 
Tämän päivän Lontoo tuntui minun ikäiselleni arkisemmalta paikalta kuin ensimmäinen 70-luvun lopun Lontoon matkani teini-ikäiselle, joka ei ollut käynyt edes kotimaassa paljon missään. Silloin kaupunki oli nuorison ja uuden musiikin keskus. Diskoja oli kaikkialla, Lontoo sykki niiden rytmissä ja lupasi seikkailua. Minä innostuin suurkaupungin eloisuudesta, olisin halunnut jäädä sinne.
Nyt jos saisin valita, niin asuisin ehdottomasti mieluummin Sidmouthissa. 

Piccadilly Circus, London, toukokuussa 2026, kuva: Ume
Tähän Eroksen veljen, Antareksen, patsaan juurelle kaikki hippimieliset kokoontuivat aikanaan rauhaa ja rakkautta julistaen.

 Nakba Day -tapahtuma Lontoossa 15.5.2026, kuva : Ume.
Nakba Day on palestiinalaisten vuosittain toukokuun 15. päivänä viettämä muistopäivä. Sana 'nakba'  tarkoittaa katastrofia ja sillä viitataan vuoden 1948 tapahtumiin, jolloin yli 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan Israelin itsenäistymissodan seurauksena. Muistopäivänä palestiinalaiset ympäri maailmaa vaativat oikeutta palata takaisin omiin tai esi-isiensä koteihin nykyisen Israelin alueelle.

Tässä Unton kanssa vaeltelemassa Sidmouthin rehevässä
metsikössä. Muratit peittivät puiden runkoja
ja piikkipaatsama loisti isoina pensaina.
Kuva: Diana

Kyllä minäkin otin kuvia, olen tehnyt niitä kymmeniä, vaikka kaikki tämän juttuni kuvat ovatkin toisten ottamia.
Loppuun vielä kuva kotialbumista 80-luvun alusta. Tällöin tutustuin Dianaan, joka oli lontoolaisen kuvaviestinnän oppilaitoksensa kanssa opintoretkellä Kajaanissa. Miestäni Untoa pyydettiin tulkiksi, ja siellä yksi opiskelija, Diana, oli kysellyt mahdollisuutta päästä kuvaamaan oikeaa elämää. No, me olimme hiihtolomalla, ja hyvä ystäväni kerrosta ylempää oli tehnyt selväksi, että me ahtaasti asuvina voimme majoittaa vieraitamme hänen asuntoonsa, kun hän on lomilla - ajatelkaa, miten harvinaista tällainen! - ja niin mieheni soitti ja kysyi, haluanko hiihtolomavieraan pariksi päiväksi. Tietenkin halusin. Unto kuljetti Dianaa kuvaamassa metsurin työtä ja maalaisemännän leipomispäivää.
Kuvassa olemme saattamassa vierastamme bussille. 

 

Äitienpäivän alla, matkalle lähdössä

Olen tekemässä valmisteluja Englannin matkaan. Pitkästä aikaa sinne.

Olen käynyt Englannissa neljästi. Ensimmäinen kerta oli osallistuminen kansainväliselle nuorten työleirille yo-kesänä 1969 (pistin huolettomasti kaikki lahjaksi saamani rahat siihen, koska oli pakko päästä jonnekin) ja viimeisin oli viikon mittainen kieltenopettajien monikulttuurisuuskurssi Manchesterin yliopistossa vuonna 1999, siinä välillä pari muuta reissua.
 
Nyt menemme mieheni kanssa ensin tapaamaan brittiystäviämme pieneen Sidmouthin kaupunkiin Devoniin ja sieltä Lontooseen turisteiksi. Kaupunki lienee muuttunut melkoisesti sitten 80-luvun alun, jolloin olimme siellä nelihenkisenä perheenä, tai oikeastaan viisihenkisenä, koska matkan aikana kävi ilmi, että viides jäsen on liittymässä perheeseemme. Outo olo ei johtunutkaan uusista ruuista.
 
Vietimme ennen Lontoota kymmenisen päivää saman henkilön, Dianan, talossa, jonka luo nytkin menemme, mutta hänen silloinen kotinsa oli eri osassa Englantia, Viney Hillissä Gloucestershiressä lähellä Walesin rajaa.
Emäntä itse oli työmatkalla, mutta saimme käyttää hänen taloaan ja autoaan. Hän oli aiemmin vieraillut meillä Kainuussa ja päässyt kuvaamaan rönttösten paistoa, metsurin töitä ja muuta silloista maalaiselämää mieheni opastuksella.

Elämä Viney Hillissä oli idyllistä, kuin brittisarjoissa.
Maitopullot tuotiin takaovelle, kaikki kylässä tervehtivät meitä ja saimme vieraitakin. Vaalit olivat lähellä ja kampanjatyöntekijät  kulkivat taloissa jakamassa tietoa omista ehdokkaistaan.
Taloa lämmitettiin hiilillä, joita kannettiin vajasta. Naapurin rouva, Mrs Ruck, neuvoi käytännön asioissa. Käki tuli kukkumaan muuriaidan päälle ja irrallaan kulkevia lammaslaumoja piti varoa mutkaisilla kyläteillä ajellessamme. Puut kaartuivat tien päälle kauniisti auton kattoa hipoen.
Kun pääsimme Lontoosen mieheni tuumasi, että nyt hän vain lepää, oli ajellut vasemman puoleisessa liikenteessä ja muuta väsyttävää, eikä sielu ollut kuulemma vielä ehtinyt mukaan. Minä taas olin virkeä ja innoissani, mitä sitä nyt aikaa hukkaamaan, kun ollaan Lontoossa. Otin pojat mukaan ja lähdimme ajelemaan metrolla, pienempi 4v nukahti kainalooni. Minusta oli ihanaa olla pienten lasten äiti. Olin silloin yleensäkin hurjan luottavainen, elämänhaluinen ja aina iloinen. 
Haluaisin olla edelleen samanlainen, mutta en ole. Olen paljon epävarmempi. Vanheneminen on ajoittain kuin murrosikää, hämmentävää.

Viime yönä näin taas sen koulu-unen, jossa kuljen pitkää koulukäytävää ja olen hukassa. En osaa luokkaani. Oppilaatkin varmaan jo odottavat. Minulla pitäisi olla luokassa äänite tiettyyn kuuntelutehtävään, mutta en ole varma, löydänkö sen. Kaikki on jotenkin sekavaa. Perässä kävelee joku ulkomainen vierailija jutellen toisen mieshenkilön kanssa. En tunnista häntä äänestä. Ovatko he tulossa minun luokkaani? Yhtäkkiä kauhea aavistus, ei kai minulla ole paplari keskellä päätä. Tungen papiljotin laukkuuni, se on jonkinlainen kori, onkohan se äänite siellä. Ja sitten molemmat korin sangat katkeavat...

Olen lukemassa Tiina Rajamäen kirjaa Koulu, todella erinomainen kirja koulun muutoksista ja opettajan romahtamisesta. Tämä varmaan vaikutti uneeni, joka toistuu silloin tällöin erilaisina variaatioina.

Luin hiljattain ruotsinsuomalaisen muusikon ja kirjailijan Anna Järvisen omasta elämästä ammentavan lyyrisen, kauniin pienoisromaanin Arvaamaton.
Tytär on ollut jo lapsena yksinäinen ja turvaton. Nyt äiti on muistisairas, ja keski-ikäinen, selkäkipuinen tytär tietää, että enää ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, että äiti pitäisi hänestä huolta. Tytär väsyy hoitajan roolissaan, vaikka jaksaakin paljon.
Seuraavan sitaatin myötä toivotan kaikille hyvää äitienpäivää!

On vain niin orpo olo
tarvitsisin äidin
jonkun  joka katsoo
että minä voin hyvin
etten minä palele
tai ole nälissäni
tai surullinen
tai yksinäinen.

Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.

Minilomalla Helsingissä

Pistäydymme mieheni kanssa silloin tällöin yhden yön Helsingin reissulla katsomassa näyttelyitä. Kun matkustaa junalla ja yöpyy hotellissa on kuin olisi kauempanakin matkalla.
Yleensä kyllä ulkomaanmatkamme suuntautuvat Suomea  lämpimämpiin paikkoihin ja Helsinki on merituulineen koleampi kuin Kouvolan seutu.

Minulla matkalukemisena Marjo Niemen Juostu maa,
mieheni lukee Kyösti Niemelän kirjoittamaa Kanava-lehden
artikkelia 'Lentävän lauseen lennokas historia'.

Heti matkan alussa tuli huolekas mieli, kun edessämme istui kaksi varusmiestä, joista toinen yski taukoamatta. Kävi sääliksi poikaparka, mutta myös itseni, silmäoperaatio edessä. "Sä et saa sairastua", totesi mieheni. Päätimme lähteä istumaan ravintolavaunuun siihen asti, että tapaamme konduktöörin ja voimme kysyä, löytyykö tyhjiä paikkoja. Kondari tulikin jo seuraavassa vaunussa vastaan, pyysi seuraamaan ja lupasi viedä meidät ekstra-luokaan. Jeps, laukut mukaan ja levittäytymään hulppeasti neljän hengen tilaan. Väljempää, virvokkeita ja hiljaisuutta. No, minähän en ihmisten keskusteluista häiriinny, paitsi kovaäänisestä selostuksesta puhelimeen. Ällistykseni oli suuri, kun käytävän toisella puolen istuva rouvashenkilö alkoi seurata jotain usalaista sarjaa tai elokuvaa puhelimestaan ilman kuulokkeita. Se jäsentymätön mutina vasta häiritsikin, aina välillä erottui jokin "fucking liar" ja räminää. Miten ajattelematonta. Päätin ajan, mihin asti odotan ennen kuin huomautan, että rauhalliseksi luokitellussa vaunussa ei näin tehdä, ystävällisesti tietenkin, mutta onneksi leffa päättyi. Siinä ympärillä tehtiin töitä läppäreillä ja moni oli tietenkin valinnut tämän vaunun juuri saadakseen rauhallisen työtilan.
Ikä tuo varmuutta ja itsetuntoa, nuorena en olisi rohjennut pyytää paikan vaihtoa enkä huomauttaa junahäirikölle hänen käyttäytymisestään.

Ensimmäisenä reissupäivänämme kävelimme Oopperatalolle katsomaan oopperan La Traviata.
Aivan liian harvoin tulee käydyksi oopperassa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Liput ovat kalliita, ymmärrän, että ne eivät voi olla halpoja, mutta se on se este minulle, joka rakastan oopperaa.
Ooppera on vahva taidemuoto isoine orkestereineen ja osaavine laulajineen. Nautin muhkeasta laulusta, joka täyttää tilan. Vanhoissa oopperoissa on kyse suurista tunteista ja erilaisista ajoista. Ne kertovat, että olosuhteet ovat erilaisia, mutta ihminen sama ajasta toiseen.

Giuseppe Verdin oopperan La Traviata kantaesitys oli Venetsiassa 6.3.1853. 
Ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen, jolla on yhteys hänen omaan elämäänsä. 

Ihmisen syntyperä määräsi 1800-luvulla hänen elämänsä rajat. Alempaan yhteiskuntaluokkaan syntyneellä naisella ei ollut muita mahdollisuuksia nousta yhteiskunnan portailla kuin mahdollinen kauneutensa, joka monesti tuotti hänelle myös kärsimystä.
Rajat ylittyvät kun nuorukainen Alfredo rakastuu kauniisen kurtisaaninaiseen Violettaan ja tahtoo elää hänen kanssaan. Traagisen rakkauden yhtenä osapuolena on keuhkotauti, joka silloin oli kuolemantauti.

Oli kiinnostavaa kuvitella, miten vahvasti oopperayleisö on tämän oopperan tarinan kokenut 1800-luvulla, jolloin viihdettä oli vähän saatavilla, kun se myös viihteen ja kulttuurin keskellä elävälle 2000-luvun ihmiselle - minulle - oli iso elämys. 


Toisena pääkaupunkipäivänämme suuntasimme aamiaisen jälkeen Ateneumiin katsomaan juuri avattua Eero Nelimarkka-näyttelyä, jossa on esillä töitä taiteilijan koko uran ajalta. 

Nelimarkka syntyi köyhiin oloihin, vaivaistaloon, Vaasassa vuonna 1891. Hänestä tuli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita.
Hän maalasi ilmeikkäitä muotokuvia, paljon omakuvia, asetelmia, tuokioita, sisäkuvia ja maisemia. 
Nelimarkan suuri unelma toteutui, kun hän vanhoilla päivillään perusti oman museon ja taidekoulun. Hän on lausunut koulustaan seuraavasti:
"Piirustuskoulu mielestäni voi tehdä suuren palveluksen yhteiskunnalle. Eihän kaunotaiteet ole haitaksi kenellekään, sillä ihmismielen jalostamiseksi ne ovat tarkoitetut."

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Omakuvia 1914 - 1924

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Ruumissaatto, lapsuuden muisto, ajoittamaton

Laajassa Nelimarkka-näyttelyssä meni paljon aikaa, toista näin isoa ei olisi samana päivänä  jaksanutkaan. 
Lounaan jälkeen suuntasimme kauppakeskus Rediin katsomaan World Visionin näyttelyä 22 tyttöä.   

Näyttelyn nimi tulee siitä, että joka vuosi 12 miljoonaa alaikäistä tyttöä joutuu naimisiin, mikä tekee 22 tyttöä minuuttia kohden.
Suomen World Vision, yksi maamme suurimmista avustusjärjestöistä, tekee pitkäkestoista humanitääristä työtä lasten oikeuksien toteutumiseksi eri puolilla maailmaa. 
Valokuvaaja Laura Oja on kuvannut tähän näyttelyyn tyttöjä Ruandassa, Keniassa, Ugandassa ja Ukrainassa.
Eräässä kuvassa on teiniäitejä ja koulun keskeyttäneitä tyttöjä, jotka on autettu saamaan koulutusta ompelijoiksi, eräässä toisessa on iloisia tyttöjä turvatalossa.  Eräs heistä oli kävellyt seitsemän päivää Ugandasta Kenian puolelle paetessaan vaimoksi joutumista 14-vuotiaana. Näissä taloissa tytöt saavat kasvurauhaa ja mahdollisuuden opiskella pitemmälle kuin kotona ollessaan.

Laura Oja, Opettajaksi
"Koulussa oikeastaan mikään ei ole vaikeaa ja kaikki on vain kivaa."
Gladysillä, 11, on selkeä tavoite: hän haluaa isona opettajaksi. Iltaisin hän
opiskelee taskulampun valossa muun perheen jo nukkuessa. Uganda, 2024. 

Laura Oja, Rakkain
Kun  Adelina, 7, joutui jättämään kotinsa ja lähtemään perheensä kanssa Ukrainasta Moldovaan, hän otti mukaan rakkaimman esineensä. Pienen pehmopöllön nimi on Losja. Moldova, 2022

Kylläpä tulikin taas kävellyksi kaupunkilomalla, toisena päivänä yli 9 km. Etsimme lounaspaikkaa ja pitihän sitä vähän hortoilla kaupoissakin junaa odotellessa. Minä katselin kirjoja Akateemisessa ja mieheni Rosebudissa.
Istahdimme tyytyväisinä junaan, kukaan ei yskinyt eikä katsellut elokuvaa ilman kuulokkeita kuten siellä "eliittivaunussa", iloinen puheensorina ei häirinnyt yhtään. Mietin ja sulattelin kokemaani. 

Apua, ylihuomenna kaihileikkaus. Olen aina ollut luottavainen potilas ja kärsivällinen toipuja - koska ei mitään hätää, olenhan voinut lukea. Nyt on eri juttu, kun leikkaus tehdään silmiin.

Mauno Koiviston muistomerkki Välittäjä Pikkuparlamentinpuistossa.
Olen aina halunnut kävellä tämän kaksiosaisen muistomerkin läpi. 
Nyt muistin sen tehdä. 

I like to move it, move it...

 

Lindokselta 8.10.2025, matkalla Akropoliille. Tässä vielä turvallista eikä
korkeanpaikan kammo tuntunut.

Kerron, mitä on jäänyt parhaimpina elämyksinä mieleeni Rodoksen matkaltani. 

💚 Suurmestarien talo, Rodoksen vanhakaupunki

Johanniittain ritarikunta hallitsi Rodosta 1300- ja 1400-luvuilla. Siltä ajalta vanhassakaupungissa on mahtava hallintokeskus, joka nykyään on museona. Tässä talossa kaikki on suurta ja mahtavaa: piha-alue, huonekorkeus, takat, huonekalut, ikkunat. Turisti tuntee itsensä pieneksi. Museossa on ritarikuntien historian lisäksi Kreikan ja Bysantin historiaa monipuolisesti.
Museon kiinnostavin osasto minulle oli yhä toimivien Maltan ritarien huone. Maltan ritareilla on pysyvä paikka YK:ssa ja he tekevät humanitaarista työtä ja pitävät yllä diplomaattisuhteita yli 100 maahan. 

💚 Lindoksen Akropolis ja mainio pöytäliinojen myyjä

En olisi mennyt, jos olisin tiennyt - mutta hyvä, että menin! Outoa, miten vähän tämän nähtävyyspaikan jyrkästä, kaiteettomasta, kapeasta, liukaskivisestä polusta on varoituksia. Polku kulkee pitkin vuorenseinämää yli 100 metriä ja siinä pitäisi mennä jonossa ja vain ylöspäin. Alas on toinen reitti, jossa kylläkin oli yksi kaikkein kauhein portaikko, jossa ei ollut suojaa kummallakaan puolen. No, joillakin oli kiire ja heidän piti ohittaa, ja jotkut tulivat samaa polkua alas sieltä meren puolelta. Pelkäsin kuollakseni enkä uskaltanut katsoa kuin jalkoihini.

Puolivälissä nousua oli vuoren rinteessä pöytäliinojen myyjä, joka oli levitellyt tuotteensa pitkin kallioita. Eihän siihen kukaan voinut pysähtyä, kun piti vain yrittää pysyä jonossa polulla ylös asti. Tämä rouva, mahtava, tomera muija, koitti pitää järjestystä ja huuteli ohittajille, onkos siellä ostettu joku ohittamiskortti vai ja jammaili "I like to move it, move it". Hauska veto. Minä aloin rallatella biisin suomalaista versiota "ma tahtoo veivaa, veivaa, te tahtoo...". Tuli pikkasen rennompi olo. 

Perillä odotti huikea tasanne, jossa oli tilaa yllin kyllin ja huikeat maisemat. Paitsi itse linnoitusta niin siellä on myös Johanniittain ritarikunnan linnan rauniot ja antiikin aikainen Athenen temppeli, sekä jäänteitä teatterista. Olin juuri lukemassa antiikkiin sijoitettua romaania Glorious Exploits, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. 

Mieheni ottama kuva Akrololiille nousun varrelta. Minä en pystynyt
kuin katsomaan jalkoihini.

I like to move it, move it, jöötä pitänyt rouva liinojensa takana.

💚 Kaikki vanha

Pysähdyin juutalaismuseossa katsomaan vanhoja käsinkirjoitettuja toorakääröjä ja erityisesti mikveä, rituaalikylpyä, josta olen lukenut, mutta jota en ole koskaan nähnyt missään.
Mikvet ovat yhä käytössä, eri näköisinä versioina, ja myös luonnonvedessä voi puhdistautua.

Vesijohdot, joilla on jo antiikin aikana siirretty vettä raikkaista vuoripuroista alas laaksoon. Näitä on yhä eri puolilla Välimeren aluetta museoissa ja jopa muutamia yhä toimivia pätkiä.
Ja voi, miten täällä missä on oltu niin kekseliäitä jo silloin, on nyt niin huonot johdot, että monessa paikssa vessapaperia ei saa laittaa pönttöön. 

💛 Kirjasto

Etsin kaupunginkirjaston osoitteen. Se sijaitsi vanhassa kivitalossa, jonka sivuportailla ihmiset istuskelivat levähtämässä ja nauttimassa jäätelöä. 

Ensin oli pieni tila, jossa muutama kirja ja ovi, josta kurkatessani näin tiukan näköisen miehen työpöydän takana. Ajattelin, että siinä on työhuone, mutta missä itse kirjasto. Seuraamme tuli myös nuori mies, jolta kysyin, missähän se kirjasto mahtaa olla. Hän neuvoi, että siitä vain sisään. No, menimme sisään ja huomasin, että pöydän takana istuvan miehen, kirjastovirkailijan, pienestä tilasta avautui peräkkäin monta ahdasta huonetta. Kysyin, voimmeko katsella ja hän, että kyllä, kunhan ei häiritä siellä työskenteleviä. No, eihän me nyt semmoista. Jokaisessa kapeassa kammiossa oli pöytä johon sopi pari ihmistä ja toisella seinällä vanhoja tietosanakirjoja, kellastuneita lehtiä ja jokunen romaani. Ihan kuin olisin palannut jonnekin 50-luvulle. Kävelimme päästä päähän ja takaisin. Oli siellä muutama lastenkirjakin, mutta ei lapsia. 
Ihmettelin silmät pyöreinä, miten tämä voi olla kaupunginkirjasto.
Ilmeisesti kreikkalaiset ostavat kirjansa. Kylläpä olisi vaikeaa olla himolukija täällä! 

Rodoksen kaupunginkirjaston lastenosasto.

💓 Kaulaketju ja keskustelu korumyyjän kanssa. 

Mieheni oli puhunut, että haluaisi ostaa minulle jonkun kauniin muiston matkaltamme ja kehotti katselemaan koruliikkeitten ikkunoita. Kaikki näytti liian isolta ja pramealta, kunnes yhtäkkiä jäin katsomaan lumoutuneena erästä ohutta hopeista kaulaketjua, jossa turkooseja kiviä. Myyjä tuli kertomaan hinnan, ja minä lähdin jo kävelemään pois, varmaan liian kallis, mutta mieheni kysyi, enkö sitten halua sitä. Halusin ja sain.
Ketju on niin kaunis. Kaiken lisäksi sillä on merkitys, turkoosikivi korussa tarkoittaa ikuisuutta, kertoi myyjä, joka oli puhelias ja ilmeisesti ilman juttukavereita suurimman osan päivää. 
Hän sanoi ihmettelevänsä israelilaisia turisteja, miksi he saavat matkustaa vaikka maa käy sotaa. Olin sitä itsekin ihmetellyt. Sitten puhuimme Venäjän uhasta ja hän sanoi, että koko Eurooppa pelkää, hekin täällä saarella, jonne on hyökätty milloin mistäkin.
Uutisista huomasin, että Euroopassa halutaan droonimuuri kaikkialle, ei vain Suomen suojaksi rajamaana. Varmaan näin on järkevää, droonithan lentävät kauas. Kukahan se keksi tällaisenkin tuhoaseen? Vielä jokin aika sitten luulin, että drooneja käytetään, kun halutaan ottaa valokuvia ylhäältä käsin. 

😸 Kissat

Rodoksella on kulkukissoja joka paikassa, surkeita raukkoja, mutta oli myös yksi hyvin pidetty "pikkuilves" kaupan edessä. 

Kuva on Perhoslaaksosta, Petaúlodesista, Theologoksen kylästä.
Laakso on vehreä alue, jonka läpi kiemurtelee kapea joki. Sinne on rakennettu
kävelypolku siltoineen. Polun varrella on vesiputouksia ja lähteitä ja vetonaulana
kesäaikaan valtava määrä perhosia, joita idänambramäntyjen tuoksu houkuttelee
pariutumaan tänne. Nyt niitä ei enää näkynyt, mutta se ei haitannut. Oli todella
virkistävää kävellä täällä sademetsältä tuntuvassa maisemassa.

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Kuva.Ume

Kuva:Ume

💙 Välimeri, ah...

Lauttamatkalla Symin saarelle. 

Rodoksen Tuulinen ranta illalla myöhään. Rannat jakautuvat saaren kärjessä, toisella puolen on
hurjempi Tuulinen ranta toisella tyyni Ellin ranta. Hotellimme oli tyynellä puolen. 

Ja kyllä nyt perun puheeni, etten enää välittäisi biitsielämästä. Luulin, että olin jo menettänyt taidon nauttia siitä. 
Olin tullessani jotenkin kohmeessa, mutta aurinko, hiekka ja meri tekivät tehtävänsä. Matka virkisti enkä enää tunne itseäni apeaksi ja vanhaksi. Sitäpaitsi Akropoliilla piti oikein esittää henkkari, että on yli 65 ja korumyyjä kehui ketjun valintaani, koska minä olen kuulemma "petite". Mannaa itsetunnolleni. Minulla on kait jotenkin vääristynyt kuva kehostani. Kun aurinko hyväili kokouimapukuista kroppaani, niin jopas tuli ehjä ja hyvä olo. Lämpimässä olen aina tyytyväinen ja kokonainen. Olenko syntynyt väärään ilmastoon? 
Syksykin on muutoin niin kaunis - mutta tämä kylmyys. 

Pääsen vielä Marmarikseenkin, jonne olen kaipaillut ja jossa piti käydä tällä lomalla. Sehän on vain vähän yli tunnin laivamatkan päässä Rodokselta. Olimme ostaneet jo liputkin, mutta kun pakkasimme reppujamme aikaista aamulähtöä varten muistuttaen toisiamme passista, niin mieheni meni äkkiä oudon näköiseksi - hänellä vanha passi mukana (miksi hän oli edes säilyttänyt sen). Mies oli niin pahoillaan, mutta minä en moksiskaan.
Aloin heti tehdä uutta suunnitelmaa seuraavalle päivälle.
Unto sanoi sitten, että sinne Marmarikseen me mennään vielä omana reissunaan. Jee, mennään vaan.

Niitä ihanimpia asioita: aurinko, hiekka, meri, hyvä kirja.
Kuvan ottanut Unto vierestä varjon alta.

💛Ja kaikki muut suurenmoiset elämykset:
- neljässä eri rakennuksessa toimiva modernin taiteen museo
- ihanat kahvilat 

- tomaatit, jotka maistuvat auringolta, samalta kuin lapsuudessa suoraan omalta kasvimaalta poimitut
- juustot
- oliivipohjaiset ihonhoitotuotteet

Näin on matka paketissa - ja ei kun kohti uusia seikkailuja, eli siivoamaan, kokkailemaan ja viikonloppua viettämään. 
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Matkat ovat matkalaisia

Luin jokin aika sitten Fernando Pessoan mietteitä hänen sekavanoloisesta proosateoksestaan Levottomuuden kirja ja kirjoitin muistiin joitakin, jotka jäivät pohdituttamaan. Tässä pari matkailuun liittyvää. 

Itse asiassa käsityksemme maailmasta määrää, mistä maailma alkaa ja mihin se loppuu. Maisemista tulee maisemia vasta meissä itsessämme. 

Elämä on sellainen miksi teemme sen. Matkat ovat matkalaisia. Emme näe sitä mitä näemme vaan sen mitä olemme.

Pessoa ajattelee kyynisesti ja päätyy siihen, ettei mihinkään kannata mennäkään, koska kaikkialla näkee vain saman vanhan itsensä. Minä näen toisin: matkalla näkee kyllä itsensä, mutta uusin silmin, uutta taustaa vasten kirkkaammin kuin kotirutiinien keskellä. Ja kyllähän matkoilla myös havainnoi kaikkea ympärillään, saattaa vaikka tarkkailla, miten eri tavoin eri paikoissa ymmärretään sana metsä (Rodoksella puita harvassa, meillä sankat metsät) ja miksi meidät suomalaiset on todettu maailman onnellisimmiksi  (yhteiskunnan apu, elämän helppous).

Kerron, mitä olen huomannut tällä Rodoksen matkalla itsestäni ja meistä. Olemme mieheni kanssa kultahääreissulla (50 vuotta naimisissa) ja paikaksi valikoitui sama, jossa olimme hopeahäämatkalla (25 vuotta yhdessä) vuonna 2000. 

Huomasin heti matkan alussa, että mehän olemme vanhoja. Lentoparkin mies riensi kantamaan meidän laukkujamme bussiin, vaikka ne olivat toisten kuljetusta odottavien laukkujen takana, ettemme vain  ryhtyisi niitä itse siirtelemään, ja avulias lentokenttävirkailija riensi puolestamme automaatille tulostamaan tarrat matkalaukkuihimme. Se kävikin paljon vikkelämmin häneltä kuin meiltä. Hienoa VIP-kohtelua! Hyvä, ettei pyörätuoliin istutettu. 

Enää ei ole tarvinnut mainita pääsylippuja ostaessa olevansa yli 65, halvemmat liput annetaan automaattisesti. Mistähän ne sen huomaa! 

Mies leikkautti hiuksensa, ja nuori parturi kertoi syntyneensä silloin, kun viimeksi olimme täällä kesällä 2000. Silloinkin mieheni kävi parturissa, tuuheampihiuksisena kuin nyt.
Itse asiassa hän käy aina matkoilla parturissa ja juttelee parturin kanssa, jos vain löytyy yhteinen kieli. 
Minä taas ostan aina matkoilla ko. maan kirjailijan kirjoittaman kirjan. Täällä ostin Margarita Liberakin romaanin, jonka englantilainen käännös vuodelta 1959 on saanut nimen The Other Alexander. Alkuperäinen kirja on nimeltään Ο άλλος Αλέξανδρος (äännetään O allos Alexandros). Kreikassa on kyrilliset kirjaimet, mieheni osaa lukea niitä, eikä muutoinkaan olisi vaikeuksia, koska turistikohteissa käytetään paljon englantia.

Rodos tuntuu köyhemmältä kuin miltä se tuntui aiemmilla reissuilla, vuonna 2000 ja parilla matkalla 80-luvun lopulla. Ajattelin ensin, että se on ränsistynyt samaa tahtia minun kanssani, mutta ehkä se onkin pysynyt enemmän samana, kun taas olot Suomessa ja oman elämäni puitteet ovat kohentuneet.

Olin nuorena aina niin innostunut auringosta, kun pääsin koleasta Kainuun kesästä Välimerelle. En tarvinnut mitään muuta kuin meren ja auringon. 
Nykyään meillä on Suomessa hellekausia kaikkialla ja minä asun aurinkoisella seudulla Kymenlaaksossa. Olen kiinnostuneempi taiteesta ja historiasta kuin rantaelämästä. Eikä bikinitkään tunnu enää mukavilta eivätkä näytä hyviltä päälläni. No, hyvänen aika, kolmikymppiset äiti-ihmiset vakuuttavat naistenlehdissä, että bikinivartalo on historiaa, kyllähän minulla kahdeksaakymppiä lähestyvänä jo kuuluukin olla kokouimapuku päällä. Miten ihminen voi olla huomaamatta ikäänsä niin pitkään. 
Senkin hoksasin, että ripsiväri on turha, kun luomet ovat tulleet niin raskaiksi, ettei millään määrällä mascaraa synny tähtisilmiä. 
Miehellä jäädytettiin kasvoista kolmisenkymmnetä luomea juuri matkan alla, varmuuden vuoksi, ei mitään epäilyttävää niissä. Täällä ruvet ovat irronneet ja iho parantunut tervehdyttävän meri-ilman ansiosta. 

Matkat ovat matkalaisia...

Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista. 
Yli puolet matkasta on jäljellä.
Käymme ensi viikolla päiväretkellä Turkin puolella Marmariksessa. Sieltäkin minulla on niin ihania muistoja. Olen haaveillut, että menisin joskus uudelleen sinne yksinmatkalle aivan samalla konseptilla kuin aiemmalla matkallani: sama Yunus-merenrantahotelli, aina aamuisin uimassa ennen aamiaista, aamupäivisin kävelisin katselemassa moskeijoissa, kouluissa ja basaarissa ja iltapäivät viettäisin rannalla iltaan asti.
Ärähtelisikö minulle taas joku hampaaton ukkeli basaarissa "where is your husband, woman" ja minä katsoisin häntä ystävällisesti takaisin ja sanoisin "he is at home, this is my trip". 
No, nyt ei ärähdellä, kun on mies matkassa, häämatkalaiset.

Hissikuva, uusi - vaihdoin (turhamainen minä), kun se aiempi
oli niin huono. 

Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin? 
 

Istanbul: kirjat

 

Istanbulissa oli pieniä kirjakauppoja runsaasti ja kaikissa niissä oli vain kirjoja, kuten myös suuressa kirjabasaarissa, turkinkielisiä ja englanninkielisiä eri genrejen kirjoja, varmaan myös muilla kielillä julkaistuja kirjoja, mutta en ehtinyt tarkastella tilannetta tarpeeksi, koraaneja oli myös arabiaksi. 
Suomessa kirjakaupat ovat joutuneet laajentamaan tarjontaansa niin paljon, että osa alkaa vaikuttaa entisiltä Tiimareilta, joita taas ei muutoin ole muualla kuin  - niin, meillä Kouvolassa. 

Olin lukenut etukäteen Orhan Pamukin perustamasta museosta nimeltä Masumiyet Müzesi, Viattomuuden museo. 
Kun Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, hänellä oli jo vuosia ollut tekeillä projekti, jonka hän saattoi toteuttaa haluamallaan tavalla tämän voiton turvin. Hän oli rakentamassa kirjaa ja museota rinnakkain ja oli hankkinut museota varten viisikerroksisen kapean talon Beyoğlun kaupunginosasta, aivan Istanbulin ydinkeskustasta. Hän oli myös keräillyt romaanin 1970-luvun maailmaan liittyvää esineistöä sieltä täältä. Romaani Viattomuuden museo ilmestyi 2008 ja samannimisen museon avajaisia vietettiin 2012. 
 
Museo on ainutlaatuinen maailmassa, koska se perustuu fiktiiviseen teokseen.
Romaani toimii ikään kuin museon esittelynä ja museo romaanin maailman kuvittajana. 

Kirjassa mies nimeltä Kemal poikkeaa kihlajaistensa alla kauppaan ostamaan käsilaukkua, johon tuleva morsian Sibel on ihastunut. Kaupassa on myyjänä nuori Füsun, johon Kemal rakastuu. Paitsi että Kemal on lupautunut Sibelille, niin uuden rakkauden esteenä on myös luokkaero. Kemal ja Sibel kuuluvat vauraaseen, länsimaistuneeseen yläluokkaan ja Füsun on työläistyttö. Kemal alkaa vierailla Füsunin luona aluksi kaukainen sukulaisuus verukkeenaan ja kun rakkaussuhteella ei ole toteutumisen mahdollisuutta Füsun avioituu toisen miehen kanssa ja muuttaa pois asunnosta. Kemal on pakkomielteisen kaipuunsa vuoksi varastanut joka kerta Füsunin luona käydessään jonkin pikkuesineen muistoksi, neuloja, sakset, soodapullon, suklaalevyn kääreen, pääsylippuja, jopa Füsunin tupakantumppeja. Hän käy myöhemmin tapaamassa kaipuunsa kohdetta myös tämän uudessa kodissa Istanbulin laidoilla ja näpistää niilläkin käynneillään jotakin. 
Museossa on vitriinejä, joihin Pamuk on sijoittanut esineitä samassa järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjan luvuissa, sekä Füsunin esineitä että omasta elämästään kertovia. Kuvat on varustettu teksteillä kuten "Odottamisen tuska", "Turkin ensimmäinen hedelmälimsa", "Loman antama lohtu" jne., jotkut teksteistä ovat vain selittäviä, jotkut runollisia. 
Kiinnostavalla tavalla näistä esineistä muodostuu myös epookin kuvaus, kuva 1970-luvusta, Pamukin oman nuoruuden ajasta. 

Jotkut Pamuk-fanit kulkivat hitaasti kirja kädessä ja etsivät kirjasta kunkin vitriinin esineisiin liittyviä tekstejä. Vitriinejä on 82 kirjan lukujen mukaan.
Minä olin aivan innoissani, vaikka en ollut kirjaa lukenutkaan. Miestäni museo taas ei jostain syystä vetänyt puoleensa. Hän käveli sen nopeasti läpi, vilkaisi vitriinikaappeihin ja lähti ulos kuvaamaan kissoja. 

Eräälle seinälle on kerätty kymmeniä kappaleita Viattomuuden museon erikielisiä käännöksiä mitä erilaisimpine kansineen. 
Museon ylimmässä kerroksessa on seinällä kirjan käsikirjoituksia, piirroshahmotelmia huoneista ja muuta kirjailijan kesken työskentelynsä piirtelemää. Erittäin kiinnostavaa!
Pamuk kirjoittaa kaikki kirjansa aluksi käsin, ja ne ovat laajoja, tämäkin teos englanninkielisenä 728 sivuinen + kuusisivuinen henkilöliite. Ylin kerros on myös kirjailijan luoman fiktion asunto, jossa hän, Orhan Pamuk, olisi haastatellut Kemal Basmacia vuosina 2000-2007. Pamuk on siis omassa romaanissaan cameo-roolissa. 

Kellarikerroksessa on kauppa, jossa oli erikielisiä Pamukin teoksia. The Museum of Innocence lähti mukaani. Takakannessa Financial Timesin arvostelija vertaa kirjaa romanttisen rakkauden kuvauksena Madame Bovaryyn ja Anna Kareninaan. 

Ensimmäisenä museoon tullessa museovieras kohtaa taulun, johon on kiinnitetty satoja tupakantumppeja tarkkoine aikamerkintöineen, ne Füsunin huulten välissä sauhunneet savukkeet. Teos muistuttaa perhoskeräilijöiden huolella rakennettuja tauluja. 

Taulu, josta tämä kuva on vain pieni osa,
on otsikoitu "4213 tupakantumppia".

Miettikää, mikä mahtava markkinointikikka tällainen museohanke kirjailijalle onkaan!

Pamuk sai myös museon kautta suosionsa takaisin. Häntä ei juhlittu Turkissa Nobelin johdosta, koska hän oli tukenut kurdien poliittisia oikeuksia ja arvostellut maataan armenialaisten kansanmurhasta. Hän muuttikin Yhdysvaltoihin vierailevaksi tutkijaksi Columbian yliopistoon saatuaan syytteen epäisänmaallisuudestaan ja sakkotuomion ohella myös tappouhkauksen.
Pamuk on ihmetellyt, miksi useampi ei nosta näitä rikkomuksia esiin. 

 

Olen kirjoittanut Orhan Pamukin kirjasta Kummallinen mieleni kirjoituksessani (täällä) ja samassa yhteydessä hieman myös 12 vuoden takaisesta Istanbulin matkastani.
Mainitsen jutussa Ayşe Kulinin, jonka kirjoista myös pidän paljon. 
En ollut silloin vielä kovin vaikuttunut Pamukista, mutta arvostukseni on noussut luettuani Punatukkaisen naisen ja Istanbulin kaupungille omistetun kirjan Istanbul - Muistot ja kaupunki. Istanbulhan on Pamukille samaa kuin New York on Woody Allenille. 

Kun valitsin edellisellä Istanbulin matkallani kirjakaupan hyllystä Ayşe Kulinin kirjoja, kirjakauppias nosti esiin Irfan Organ vuonna 1950 julkaistun teoksen Portrait of a Turkish Family ja sanoi, että se minun pitäisi lukea. Hän oli oikeassa: lumouduin kirjasta, jossa historia puhuu yhden perheen vaiheiden kautta voimakkaasti. Joskus yksi maailma muuttuu toiseksi kuin leikaten.
Orga kertoo, mitä tapahtui ottomaanien ajan rikkaalle perheelle modernin ajan koittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ylhäisörouva, joka ei ollut edes koskaan itse kammannut hiuksiaan joutui tottumaan elämään ilman palvelijoita ja pitämään huolen omasta kodistaan. Irfan Orga on tämän rouvan lapsenlapsi. Hän kirjoitti kirjan muutettuaan Lontooseen. Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Irfan Organ poika Ateş Orga, musiikkialan toimija sekä myös kirjailija, jonka elämä on taas paljon erilaisempaa kuin maahanmuuttajaisänsä. 

Istanbul: kuvataiteesta, moskeijoista, hautausmaista ja herkuista

Heti  ensimmäisenä matkapäivänämme menimme tutustumaan Sanat Müzesiin, Istanbulin merkittävimpään modernin taiteen museoon, jossa on sekä turkkilaista taidetta että kansainvälisiä näyttelyitä.

Suurimman vaikutuksen teki valokuvaaja Ozan Sağdıçin laaja näyttely, joka oli nimetty Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı eli valokuvaajan testamentiksi.
Sağdıç on 90-vuotias ja on kuvannut 50-luvulta alkaen tähän päivään; 70 vuoden ura, johon kuuluu viisikymmentä omaa näyttelyä kotimaassa ja ulkomailla.
Sağdıçin kuvista osa on dokumentaarisia kuvia ihmisten elämästä, osa muotokuvia politiikan, taiteen ja kirjallisuuden vaikuttajista. Hän toimi vuodesta 1956 viikottain ilmestyvän Hayat-lehden fotojournalistina ja on taltioinut kuviinsa tässä tehtävässä isoja tapahtumia Istanbulissa ja Ankarassa. Kuvissa on sekä mustavalko- että värikuvia.
Oli kiinnostavaa nähdä Turkin historiaa ja muutoksia ihmisten elämässä ruohonjuuritasolta tarkasteltuina. Joissain kuvissa oli lempeää huumoria, kuten esim. vuoristotietä ajelevassa hääseurueessa, auto pakattuna niin täyteen, että osa ihmisistä riippui auton ulkopuolella. 
Mieheni innostui valtavasti, koska kuvaa itsekin juuri ihmisiä arjessaan eikä ollut koskaan kuullut tästä kuvaajasta, joka on laajalti tunnustettu myös kansainvälisesti. Onkohan hänen näyttelyitään ollut Suomessa?

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

                                                       

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

Kaikki yllä olevat kuvat ovat 50- ja 60-luvulta, minkä voi myös päätellä, jos on elänyt noita aikoja.

Turkki on muslimienemmistöinen valtio, mutta vapaamielinen ja monikulttuurinen. Ihmisen kuvaaminen ei ole kiellettyä ja mainoksissa on kaunottaria alusvaatteisillaan. Vanhassa taiteessa on kuitenkin ornamentiikka pääosassa. Ornamentteja on seinissä, lattioissa, katossa, kankaissa, astioissa, kaikkialla. 

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

  

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

Mimar Sinanin vuonna 1561 suunnittelema moskeija Rüstem Pasa Camii vuodelta 1561 on kuuluisa mitä hienoimmasta osmanien ornamentiikasta kasviaiheineen ja geometrisine kuvioineen. Keramiikkalaattojen siniset sävyt ovat hurmaavia.

Sakirin Camii, Kuva: Ume

Myös tässä, Istanbulin suurista moskeijoista uusimmassa, vuonna 2009 rakennetussa Sakirin moskeijassa on upea väritys, jalokivimäinen tumma turkoosi. Tämä moskeija on merkittävä, koska se on ensimmäinen maailmassa, jonka sisätilat on suunnitellut naisarkkitehti, Zeynep Fadillioglu. Ornamenttia on maton raidoissa, mikä ei kuvassa erotu. Kengille on lokerot sisällä ja myös puhdistautumishuone on sisällä, kun vanhoissa moskeijoissa on ulkoaltaat ja kengät jätetään oven ulkopuolelle.
Suhtaudumme arasti sellaisten tilanteiden kuvaamiseen, joissa ihmiset harjoittavat uskontoa, mutta meitä oikein kehotettiin ottamaan kuvia. Sama on tapahtunut aiemminkin Turkissa. Ihmiset ovat mutkattomia ja vieraanvaraisia.  

Käymme aina matkoilla hautausmailla, niin nytkin. 
Sakirin moskeijan läheisyydessä on iso hautausmaa Karacaahmet Mezarlığı, jonka käytävien varsilla on kauniita kivipaasia, pylväitä ja pesupaikkoja. Turkkilaisilla haudoilla hautakivet ovat tärkeämpiä kuin kukat. Näin vain muutamalla haudalla kukkia. 

 

Paitsi moskeijaan mennessä, niin myös hautausmaalla pestään kädet kyynärpäitä myöten, kasvot, niska ja jalat ennen kuin mennään läheisen haudalle. Vain yhdessä monista pesupaikoista huomasin letkun, jolla suihkun voi ohjata jalkoihin; aikamoista notkeutta vaaditaan vanhuksilta, että saavat nostetuksi jalkansa altaaseen. 

Istanbulissa on myös kristittyjen kirkkoja ja synagogia, mutta kävimme nyt vain näissä parissa moskeijassa taiteen vuoksi. 

Vielä muutama kuva herkkujen asettelusta, jota olen ennenkin Turkin matkoilla ihaillut ruoka-annosten ulkonäössä, maustekekojen väriskaalassa ja kahviloiden sekä makeiskauppojen ikkunoiden esteettisessä järjestelyssä. Kuvataidetta tämäkin. 

 

Tässä kahvilassa söimme usein päivällä pikkulounaaksi suolaisen piirakan, börekin ja jotain
makeaa päälle supermaukkaan kahvin kera. 

Hunajaa tihkuvia baklava-leivonnaisia ja lokumeita eli turkkilaisia makeisia, joita kutsutaan myös nimellä Turkish delight

Samoja irtokarkkeja, mitä meilläkin on kauppojen karkkilaareissa, mutta mikä asettelu!

Maukasta viikonloppua! Seuraavassa raportissa on aiheena Istanbul:kirjat.