Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Olla sinut - vaiko minut - itsensä kanssa, vaikka kaikki on nurinkurin

Olen kokenut ensimmäisen asteen toiseuden jo kotonani. Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi, mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni. Olen nykyään suomenpalestiinalainen. 
(ote kirjasta Sinut (2007), luvun otsikko "Kuka luulet olevasi")

Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 20-vuotiaana vuonna 1981 rakastuttuaan Haifassa nuoreen suomalaiseen mieheen. Hän oli opiskellut kolme vuotta yliopistossa Israelissa ja jatkoi pian opintojaan Suomessa. Hänestä tuli vähäksi aikaa rouva Maija Hänninen, koska Umayya oli suomalaisille vaikea nimi ja siihen aikaan Suomessa nainen ei voinut pitää omaa sukunimeään. 
Kolmenkymmenen Suomen vuoden jälkeen Abu-Hanna muutti pienen adoptiotyttärensä kanssa Amsterdamiin. Nykyään hän on siis hollanninpalestiinalainen. 

(Sinut-kirjan kansiliepeestä)

Ennen viestintäalan töitä Abu-Hanna ehti olla opiskelujen ohessa töissä mm. päiväkotiapulaisena ja puutarhatöissä. 
Muistan Abu-Hannan televisiosta älykkäänä ja eloisana keskustelijana, jolla olisi aina ollut enemmän sanottavaa kuin mitä hän pystyi silloisella sanavarastollaan ilmaisemaan.

Liimaudun selkä valkoista kivimuuria vasten kuin kuivattu perhonen. Pystysuorana kiinni viileässä kivessä, kädet levällään, suu auki ja katse kohti taivaannapaa. Muuri leviää ja täyttää maailman. Nyt tiedän kuinka Jaakko vei pavun jättiläiseltä. Olen vuoden ja kahdeksan kuukautta, yksin pölyisellä kujalla. Oikeassa kädessä puristan sinistä muovipottaa ja vasemmassa läpinäkyvää muovipussia, jossa on oreganovoileipä käärepaperissaan. 
(Kirjan Nurinkurin (2003) alku. Äiti haluaa kasvattaa tyttärestä itsenäisen, niinpä hän lähettää tytön yksin päiväkotiin ikkunasta seuraten. Tyttö pelkää isoa kukkoa.) 

Kaksi Umayya Abu-Hannan omaelämäkertaa kertovat paitsi tytön kasvamisesta aikuiseksi naiseksi myös siitä, millaista on olla vihollisena omassa maassaan ja miten maahanmuuttaja rakentaa identiteettiään. 
Nurinkurin kuvaa tytön elämää monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa Haifassa murrosikään asti ja Sinut kertoo nuoren naisen elämästä Suomessa, hauskoista kielellisistä kömmähdyksistä ja väärinkäsityksistä, ihmisistä jotka hyväksyvät ja heistä jotka eivät. 
Oman elämänsä kautta Abu-Hanna pohtii kotoutumista ja sen ongelmia yleensäkin. 

Toisen luokan kansalaisina palestiinalaisten on haettava kulkulupia omassa maassaan ja nieltävä loukkauksia. Heidän asuinalueitaan vallataan ja laaditaan erityislakeja supistamaan elämää, kuten juutalaisilla holokaustin aikana Euroopassa.
Opettaja-kirjailija-kääntäjä -isä keskittyy työhönsä ja taiteeseen, äiti osa-aikaisen työn ohella kodinhoitoon. Kaksi lasta saavat kaiken mahdollisen sivistyksen mitä on saatavilla, keskustelut kotona vierailevien kulttuuripersoonien kanssa, yksityiskoulun, pianotunnit ja kielten tunnit. Israelin kansallispäivänä isä vie perheen retkelle vuorille ja neuvoo, että ihmiset ovat nyt sellaisella tuulella, että ei kannata puhua kovaan ääneen arabiaa.

Tytär pelkää kertoa että pelkää eikä hän tiedä miten pelätään. Tyttäreen sattuu eritoten vanhempien pelko. Ja energia menee siihen, kun kaikki yrittävät piilottaa tietonsa siitä, että kaikki pelkäävät.
(Nurinkurin)

Piip piip kello on tasan. Uutiset. Lapset metelöivät ja aikuiset pyrkivät nappaamaan kiinni uutisten avainsanoista. Venäjänjuutalainen ehdottaa meikäläisille 'transferia'. Studiossa keskustellaan siitä, miten päästä eroon meistä ja muista meikäläisistä. Maahamme vuosi tai kaksi sitten saapuneet suunnittelevat miten meidät alkuasukkaat voisi kuljettaa pois maasta. 
(Nurinkurin) 

Nämä Abu-Hannan kirjat ovat kiinnostavaa luettavaa juuri nyt, kun Israel yrittää hävittää palestiinan kansan lopullisesti  ja USA:n presidentti suunnittelee viimeistelevänsä kansanmurhan siirtämällä eloonjääneet pois Gazan kaistalta, johon hän rakentaisi luksusuimarannan. 
Kun ajattelee, että joku toinen kansa siirrettäisiin Suomeen ja meitä "kantasuomalaisia" alettaisiin ajaa pois alta maanpakoon... koska alue on myyteissä määrätty toisille.   

Eräs kiehtova puoli Abu-Hannan kirjoissa on kuvaukset arabikulttuurista ja siitä, miten erilainen merkitys joillakin termeillä on verrattuna Suomen vastaaviin.

Arabeille rauha tarkoittaa, että ei ole vihaa eikä sotaa ja saa olla sosiaalisena isossa ihmisjoukossa, puhua, nauraa, tanssia ja melutakin. Suomalaiselle rauha tarkoittaa sodan poissaolon ohella hiljaisuutta ja ihmisten pois sulkemista, yksin oloa luonnossa omien ajatusten kanssa tai pienenä perheenä kotona. 
Abu-Hannan mummolla oli tapana katsella isoa sukuaan hauskan pidossa ja sanoa: "Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta."
Luonto on suomalaisille rakas ja ajattelemme mielellämme, että se on meidän vetonaulamme, neljä ihanaa vuodenaikaa, mutta arabien mielestä meillä on vain vähän aikaa vuodesta luontoa eli linnunlaulua, tuoksua, aaltoja, värejä ja kasvua ja koko muun ajan odotamme sitä pimeässä jääkylmässä pakastimessa.
(Ehkä nämä merkitykset ovat muuttumassa. Meillä ei ole enää neljää vuodenaikaa ja monessa maassa, jossa ennen oli suloisen lämmintä on nyt pätsi.)

Arabikulttuurissa runsastelu ei ole tyylitöntä. Värejä, musiikkia, tanssia ja hyvää ruokaa ei ole koskaan liikaa. Arabimiehet koreilevat tuoksuilla ja käyttävät silkkiä ja pitsiä vaatteissaan. Monesti europpalaiset pitävätkin pieniä vaaleanpunaiseen puettuja kiharapäisiä arabipoikia tyttöinä.

Runsaus näkyy puheessakin. Varsinkin maaseudulla ollaan monisanaisia ja puhetta höystetään kohteliaisuusmuodoilla. Pyyntöön lisätään "ilman sinun määräämistäsi" ja "toivottavasti et ota tätä käskynä, vain vaatimattomana pyyntönä". 

Kun Umayya lähtee mumminsa kanssa aamukävelylle kylän raitille, matkanteko on hidasta, koska jokaikistä naapuria tervehditään aidan yli pitkillä korupuheilla puolin ja toisin, päällekkäin ja yhtä aikaa.
"Valon ja gardenian aamu olkoon päiväsi avaus. Hellittäköön Jumala ongelmasi ja avautukoot ja ratketkoot pulmasi valon tullessa. Tässä lapsenlapsesi kanssa olet. Pitäköön Jumala tyttöjen hyvää mainetta yllä teidän kodissanne, Im-Hanna. Tervetuloa, tule sisään."
(Nurinkurin)

Kaupunkikoti on aina täynnä kulttuuriväkeä. Keskustelu tapahtuu eri arabian murteilla, paitsi jos joukossa on yksikin juutalainen puhutaan hepreaa. 

Saadakseen suunvuoron on opittava sama taito kuin liikenteessä. On löydettävä sopiva kohta. Keskustelussa se tulee, kun ajatus on korkealla ja sitä voi joko pudottaa tai rakentaa siihen uuden siiven toiseen suuntaan. 
(Nurinkurin)

Suuri osa Abu-Hannan laajaa sukua elää diasporassa. Hänen on vaikea katsoa uutisia ja avata Israelissa asuvilta tullutta sähköpostia. Hän elää muistoissaan ja unissaan entisessä kotimaassa ja reaalielämässä toista todellisuutta Suomessa, jossa asiat sujuvat ja on normaalia ratkoa arkipäiväisiä, käytännön ongelmia demokraattisesti äänestäen. 
Hän tietää olevansa vieraalla kielellä toimiessaan joskus koominen ja kömpelö ja tuntee siksi turhautumista. Juurtuminen ei ole helppoa, kun ympäristö työntää pois, mutta on pakko oppia rakastamaan sitä missä on ja löytää koti omasta  minuudesta. On oltava sinut ympäristön kanssa ja minut itsensä kanssa.
      

Synnyinmaani tapahtumat vievät yöunet - pysäyttävät kadulla, jolloin on pakko jähmettää kyyneleet ja laannutella järjetöntä ahdistusta. Kun ihmisiä tapetaan siitä syystä keitä he ovat, olemme elämän kauheimpien tapahtumien äärellä. 
(Sinut)

Abu-Hanna mainitsee, miten ihminen on aina vierasta kieltä käyttäessään vähemmän ilmaisuvoimainen kuin äidinkielellään. Silti ihailen hänen suomen kieltään. Hän on kirjoittanut kaikki kirjansa suoraan suomeksi.  
Kirjoissa on monia kauniita lyyrisiä tekstin kohtia, esim. lapsuuden kotikaupungin Haifan kuvaus, jossa ihmiset heräävät siestan jälkeen eloon, valkoiset jasmiinit ja gardeniat tuoksuvat illan tummuudessa, laivojen valot valuvat pitkin meren pintaa ja yö näyttää uuden maailman. 
Ainoa turvani, kotikaupunkini Haifa on kuin kohtu. Sitä reunustaa kolmesta suunnasta Karmel-vuori, edessä on meri ja suorin tietämäni horisontti.
(Nurinkurin)

 

Löysin jostain näistä kirjoista sellaisen mielenkiintoisen tiedon, että Umayya Abu-Hannan isän, Hanna Abu-Hannan, muistelmien keskimmäinen osa on suomennettu! Kirjan nimi on Pilven varjo. 
Johanneksen evankeliumin esipuheessa Umayya kertoo, millaista oli elää lapsuutta nasaretilaisen isän tyttärenä. 
Alienin silmin (Sinut-kirjaa laajempi versio elämästä maahanmuuttajana Suomessa) Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut Amsterdamiin muutettuaan, samoin Multikultin, jonka lopussa hänen Johannesburgissa syntynyt tyttärensä sanoo kaipaavansa omaan maahan, Suomeen.

Mieleeni on jäänyt pyörimään näistä kirjoista Im-Hannan viisas ajatus:
Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta.