 |
| Kirjan kannessa mukaelma Man Rayn kuuluisasta valokuvasta Le violin dé Ingres, 1924 |
Pariisi on ollut esillä viime aikoina terroristi-iskujen vuoksi. Islamistit yrittävät pakottaa väkivallalla moniarvoisen kaupungin omien arvojensa mukaiseksi.
Minä olen aikamatkaillut näiden uutisten herättämästä surusta Pariisin kulta-aikaan 20-luvulle apunani sarjakuvakirja, elokuva ja dokumentti.
Pariisissa oli noin kymmenen vuoden aika, Pariisin hullut vuodet, Paris années folles, jolloin "kadotettu sukupolvi" kokoontui Montparnassen kaupunginosaan luomaan uutta taidetta, provosoimaan, hulluttelemaan ja juhlimaan kuin viimeistä päivää. Tämä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päättyi USA:n suureen pörssiromahdukseen ja konservatismin nousuun Euroopassa. Kultaisina vuosina tehtiin taiteen ohessa myös paljon keksintöjä, järjestettiin naamiaisia ja hulluja kilpailuja. Aika muistutti renessanssia. Ihmiset iloitsivat rajusti unohtaakseen sodan. Viini virtasi ja jazz soi klubeilla. Valitettavasti mukaan tuli myös kokaiini ja ilotalot. Pariisissa oli tuolloin 28 laillista ilotaloa ja oletettavasti parisensataa maanalaista.
Olen nähnyt Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris kahdesti. Siinä amerikkalainen nuoripari, löpimurtoromaanista haaveileva Gil ja hänen tuleva vaimonsa Inez, matkustelevat Inezin vanhempien siivellä Pariisissa. Gil on kiinnostunut 20-luvun suurista nimistä ja silloisesta ilmapiiristä. Iltakävelyllä haaveillessaan hän eksyy ja päätyy ihailemansa ajanjakson maailmaan. Hän tapaa öisillä aikamatkoillaan monia tunnettuja taiteilijoita, vierailee Gertrude Steinin asunnossa, jossa Hemingway, Steinbeck, Fitzgeraldin pariskunta, Man Ray ja monet muut tapaavat toisiaan. Nuorille amerikkalaisille taiteilijoille 20-luvun hillitön Pariisi on pyhiinvaelluspaikka. Tämän enempää ei ole syytä kertoa elokuvasta. Sen teema voisi olla nostalgia. Gil tapaa Kultaisella ajalla myös niitä, jotka haluaisivat palata aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa La Belle Époque.
La Belle Époque oli järjestyksen ja muodon aikaa. Yhteiskunnassa oli selkeä luokkajako. Yläluokan naiset pukeutuivat korsetteihin ja pitkiin hameisiin. Hiukset oli niin taidokkasti laitettu, että niiden laittamiseen kuten pukeutumiseenkin tarvittiin toisen henkilön apua. Ensimmäisestä maailmansodasta selvittyään naiset halusivat säilyttää sodan aikana saamansa vapauden. Pukeutumisessa se näkyi helppona polkkatukkana, paljaina säärinä ja mekkona, joka ei puristanut mistään. Uimaan ei enää pukeuduttu vaan riisuuduttiin.
Sarjakuvan tekijät Catherine "Catel" Muller ja José-Louis Bocquet ryhtyivät kuvittamaan 20-lukua ja päätyivät tekemään sen näyttämällä erään tämän ajan edustajan Alice Prinin elämän. Näin syntyi kirja Kiki de Montparnasse, 2008. Kirjan suomensi Kirsi Kinnunen: Montparnassen kuningatar, 2009. Historia avautuu kirjassa monipuolisesti.
Kikin luettuani katsoin tallentamani mainion dokumentin Pariisin kultainen aika, joka vielä tätä kirjoitettaessa on katsottavissa Yle Areenassa.
Oli mahtavaa nähdä piirroskuvien heräävän eloon. Totta, onpas Kikillä melkoinen klyyvari, noin veikeä oli nuori Josephine Baker, tuossa seisoo Hemingway. Ja noin köyhää oli elämä Pariisin laidoilla, jätehoito järjestämättä, ihmiset surkeita ja likaisia.
Köyhiin oloihin syntynyt Alice ajautuu Pariisiin huonostipalkattuihin ja raskaisiin töihin. Kauniin vartalon ja persoonallisten kasvojensa ansiosta häntä pyydetään malliksi. Puolalainen taidemaalari Maurice Mendjisky pitää Alicen kasvoja kreikkalaisen jumalattaren kasvoina, ja keksii hänelle taiteilijanimen Kiki kreikan kielen Alikia mukaillen.
Kiki on mallina, ystävänä ja rakastajattarena useille taiteilijoille, esim. Kisling, Foujita, Roché ja Braque. Hänen elämänsä suuri rakkaus on amerikkalainen taiteilija, valokuvaaja ja elokuvien tekijä Man Ray. He pitävät yhtä vuosia, kunnes Ray joutuu palaamaan kotimaahansa. Ray ja Kiki tekevät yhdessä arjesta taidetta, joka on surrealistista, avantgardea, dadaa.
Kikin ystäväpiiriin kuuluu historiaan jääneitä henkilöitä: Georges Simenon, Sergei Eisenstein, Coco Chanel, Louis Armstrong, Pablo Picasso, Charles Chaplin, Jean Cocteau. La Reine de Montparnasse on mukana kaikkialla missä pidetään hauskaa.
Pariisiin kokoontuu taiteilijoita eri puolilta Eurooppaa ja USA:sta. Italiasta, Puolasta ja Espanjasta tulevat pakenevat kurjia oloja ja Itä-Euroopan juutalaiset ja armenialaiset väkivaltaa. Ranskan alusmaista tulee työläisiä. USA:sta lähdetään kieltolain ja yleisen puritanismin vuoksi. Sieltä saapuu sekä taiteilijoita että rikkaita mesenaatteja. Näin Pariisista tulee sen aikaisen maailman kansainvälisin kaupunki. Ranskassa homoseksuaalisuutta ei ole säädetty laittomaksi, tämäkin vetää ihmisiä vapaamieliseen Pariisiin. Kirjallista salonkia pitävä Gertrude Stein asuu naisen kanssa.
Sarjakuvakirja on ryhmitelty aikajaksoittain. Ensimmäinen osa kertoo Kikin syntymävuodesta 1901 ja viimeinen hänen kuolinvuodestaan 1953.
Lopussa on kronologia Alicen elämästä ja kirjassa esiintyneiden taiteilijoiden elämäkerrat.
Kiki on rempseä ja ystävällinen persoona. Valitettavasti hän väheksyy omaa taidettaan ja elää miesten kautta, välillä jopa maksullisena naisena. Hän lähtee Pariisista, kun saksalaiset valtaavat sen 1940 ja elää ystäviensä avustuksella kapakkalaulajana menettäen ulkonäkönsä huumeiden ja vesipöhön takia.
Suuresta ystäväjoukosta Kikiä on saattamassa hautaan vain kolme uskollista.
 |
| Kikin ja Manin tapaaminen pari vuotta ennen Kikin kuolemaa. Man eli vielä 25 vuotta. |
