Poissaoloilmoitus ja vähän Klemolasta ja J.D. Salingerista

Poissaoloaika: 31.3. eteenpäin, ehkä kuukausi, ehkä kesään asti
Poissaolon syy: Käden lepuutus
Huoltajan allekirjoitus: ... 

Käsi on oireillut viimekeväisestä epäonnisesta leikkauksesta asti. Leikkautin vasemman peukaloniveleni ensin edellissyksynä nähdäkseni, tuleeko siitä hyvä, ja kun siitä tuli aivan loistava, kivut hävisivät, nipistysote onnistuu, puristusvoima normaali, niin uskaltauduin samaan operaatioon, resektioartroplastiaan, oikean käden kanssa. 
Tällä kertaa  ei mennyt hyvin. Olin jo lähdössä pois, kun kipsin läpi alkoi syöstä verta, ja ei kun takaisin osastolle ja korjausleikkaukseen. Valtimo oli nirhautunut ja tuntohermo mennyt poikki. Vietin yön sairaalassa ja ajattelin, että eihän se mitään, pientä seikkailua, hyvä, etten ehtinyt kotimatkalle kun veri alkoi pulputa. Valtimo on korjattu ja hermon päät löydetty ja yhdistetty jonkin putken sisälle kasvamaan kiinni, kyllä se siitä. 

No, kun käsi ei toipunut odotetusti, siirryin käyttämään etupäässä vasenta kättä, mikä on johtanut oikean olkavarren heikkenemiseen ja kipuiluun. Olen hakenut siihen kerran kortisonipiikin, voidellut kipuvoiteilla ja ottanut kuurina särkylääkkeitä. Jokin aika sitten kävin käsiin erikoistuneella lääkärillä kuulemassa, mitä olisi tehtävissä. Hän mittasi puristusvoiman, joka oli puolet normaalista ja kehotti hankkimaan kevyttuen, kallis pieni häkkyrä, ja hakeutumaan fysioterapiaan, tyyristä sekin. 

Olen tehnyt kuntoutusohjelmaani tunnollisesti, mutta nyt on sellainen tilanne, että käsi kipeytyi taas kerran pahasti. Määrään itseni kirjoituskieltoon, siitä voi olla apua. Sormille kirjoitus on vain hyväksi, mutta ruipelo käsivarteni tarvitsee ensin lepoa ja sitten jumppaa käsipainoilla vahvistuakseen.

Ilon kautta 1: neljä vuotta bloggausta, pieni loma virkistää, löydän jotain uutta.
Ilon kautta 2: Vasen käsivarsi on nyt niin vahva, ettei koskaan oikean vallitessa.

Kannattaa varmaan pitää ainakin kuukausi lomaa. Palailen, kun olkavarsi kestää hyvin kaikkea muuta tekemistä.
Yritän palata lyhytproosatyylillä tai ehkä sähketyylillä (jotain uutta blogistaniassa). Vloggaukseen en aio ryhtyä. Siihenkin pitäisi ensin kirjoittaa, ainakin suhraista jotakin muistiin ennen kuin alkaa posottaa, ja laittautua kuin tv-juontaja. 

Nyt kun olen laatinut ja julkistanut poissaoloilmoitukseni, ei tule houkutusta rientää kertomaan mitä pidin Leea Klemolan näytelmästä Vaimoni Casanova, jonka näen huomenna Riihimäellä (vierailunäytös Kuopiosta), ja Salingerin Siepparista, jota luen parhaillaan vuosikymmenten jälkeen uudestaan. 
Ihailtavaa, miten Salinger on saanut puhekielen vangituksi kirjoitettuun asuun. Kirjahan ilmestyi 1951, tyyli on ollut silloin varmaan jotain aivan uutta. 
Holden on niin rakastettava kaveri nuoruuden alakulossaan ja harhailussaan. Hänelläkin on huono käsi, joka ei puristu kunnolla, koska hän nyrkitti autotallin lasit rikki paljain käsin veljen kuoltua. 
My hand still hurts me once in a while, when it rains and all, and I can't make a real fist any more - not a tight one, I mean - but outside of that I don't care much. I'm not going to be a goddam surgeon or a violinist or anything anyway.
Boy, miten tuo kielii elää. if you know what I mean. 

On tässä paljon muitakin syitä saada käsi kuntoon kuin blogi. Haluan helliä läheisiäni, nostaa pienintä, haluan kantaa laukkuni, kun lähden saamaan aurinkohoitoa Välimerelle ja paukuttaa käsiäni kunnolla yhteen hyvän esityksen jälkeen. Haluan, haluaisin kovasti, pysyä kädellisten joukossa. 

Klemolan näytelmä on eroottinen komedia seksistä ja vallankäytöstä. Hän ei esitä näytelmäänsä Helsingissä. Nyt teidän stadilaisten pitää kuulkaas uskaltautua maakuntiin "oikeitten immeisten" joukkoon. Kevään näytökset on loppuuunmyyty, mutta jospa syksyllä olisi lisäsesityksiä.
Tässä (klik) Klemola kertoo miksi hän valmisti tämän näytelmän Kuopiossa ja tässä (klik) hän sanoo, että toivoo näytelmän herättävän katsojassa armollisuutta.  

Kätöset

Rasisminvastaisen viikon lopussa 2017

Tässä muutama kuva turvapaikanhakijoiden kylteistä keskellä Helsinkiä. Nämä ovat helmikuulta, kun heidän leirinsä oli vielä Kiasman edessä. Sen jälkeen Helsingin kaupunki siirsi mielenilmauksen Rautatientorille. 

We are human beings. We are people.  
On siis tullut aika, jolloin ihmisten pitää muistuttaa toisille ihmisille, että he ovat ihmisiä. 

Kun perheestä äiti ainoana saa kielteisen päätöksen ja muu perhe, mukaanlukien muutaman kuukauden ikäinen vauva, saa luvan jäädä, niin onko tämä perhe nähty ihmisinä? 
Ei ole. Äiti on nähty käsiteltävänä tapauksena, paperina viraston pöydällä. We are people, NOT papers. Uskooko käsittelijä, että tämä äiti ei ole samalla tavalla tunteva äiti kuin hän? Luuleeko hän, että tämä vauva ei tarvitse äitinsä läheisyyttä, kuten suomalaiset vauvat? Koska hän on muukalainen ja koska muukalainen on vähemmän ihminen. 

Kun Afganistanista paennut saa päätöksen, että hänen pitää "palata" Irakiin, maahan jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jonka kieltä hän ei puhu, niin minkälaisena ihmisenä hänet nähdään? Ajatteleeko asian käsittelijä, että muslimi mikä muslimi, sama minne lähettää, kunhan on poissa silmistä. Koska on muukalainen ja muukalaisena epäihminen.

Kun henkilö, jota on kidutettu vankiloissa ja johon on ammuttu viimeisellä vangitsemiskerralla merkki, niin että hänet löydettäisiin helpommin, päätetään palauttaa samaan kaupunkiin todeten, ettei sinulla nyt enää ole siellä vaaraa, niin nähdäänkö hänet ihmisenä vai halutaanko saada tilastot kuntoon?  

Parhaiten epäinhimillistämisen kiteytti turvapaikanhakijoita vastustava ryhmä, joka oli kiireesti perustanut lähistölle oman leirin. Miksi? Heidän kylttiinsä oli kopioitu postipaketin tarra "Return to Sender", "Palautettava lähettäjälle". 
Ryhmän ilkkuva esiintulo on turhaa, eihän heidän enää tarvitsisi vaivautua, koska Suomen hallitus ja maahanmuuttovirasto ovat tekemässä juuri heidän toiveidensa mukaan.

Vaasan yliopisto tutki sisäministeriön pyynnöstä suomalaisten asenteita turvapaikka-asioihin. Vastaajista 78 prosenttia on sitä mieltä, että kielteisen päätöksen saaneet, jotka eivät poistu vapaaehtoisesti, on poistettava pakkokeinoin maasta. Tulkitsen, että ihmisten luottamus virkamiespäätöksiin on luja. Ehkä he ajattelevat, että kielteisen päätöksen saaneet ovat rikollisia. Se äitikin, joka imettää vauvaansa ja se yhteistyöstä rikollisten kanssa kieltäytynyt, jolle on ammuttu merkki vartaloon? 
Kyselyyn vastanneet halusivat lisätä turvapaikanhakijoille kotouttamista heti alussa. Se on hyvä. 
Jopa kolmannes vastaajista valitsi vastauksissaan vaihtoehdon "en osaa sanoa", minkä katsottiin viestivän tiedon puutteesta. Vihapuheet ovat saaneet aikaan epävarmuutta ja konflikteja suomalaisten välille. 

Olin kuluneella viikolla kotikaupunkini järjestämässä tilaisuudessa, jonka aiheena oli turvapaikanhakijoiden nykytilanne ja maahanmuuttopolitiikka. Tilaisuuden järjestivät Edvin-elokuvakerho, Kouvolan kaupungin maahanmuuttopalvelut ja monikulttuurisuuskeskus Saaga. 
Katsoimme alkajaisiksi Aki Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen ja sen jälkeen keskustelimme pitkään. 
Turvapaikanhakijat pitivät elokuvan kuvausta pakolaisen kokemuksista aitona. "Hyvin tuttua", sanoi vieressäni istunut, hämmästyttävän hyvin suomea oppinut nuori mies.
Kysyin, mitä tapahtuu perillä, jos joutuu palaamaan. Irakin pääministerihän on kutsunut paossa olevia palaamaan jälleenrakennukseen. Eräs mies sanoi nopeasti:"Minä en palaa." Tarkensin, mutta entä ne jotka palaavat tai palautetaan pakolla, onko hallitus järjestänyt puitteita, esim. asunnon menetetyn tilalle? Yleisön joukossa ollut SPR:n edustaja kertoi, että mitään ei ole järjestetty valtion taholta. Joillakin on sukua jäljellä tai tuttavia, jotka majoittavat, ja paluu voi silloin onnistua. Vaikka pakolaisten lähtömaissa ollaan sosiaalisempia kuin meillä, niin kaikilla on tiukkaa ja ahdasta ja paluu on todella vaikea, jos ei ole vastaanottajaa. On palautettuja, joista ei ole kuulunut mitään. 

Muistelen lapsuuttani. Kotini oli pienehkö pohjalaismallinen maalaistalo, jossa meitä asui kolme sukupolvea, kahdeksan henkeä. Kukaan ei osannut edes uneksia omasta makuuhuoneesta. Perheeni majoitti erään kulkumiehen viikoiksi kerrallaan, mustalaiset saivat aina kahvit, kuten jokainen taloon poikkeava. Miksi minulle on niin vaikeaa ajatella, että menettäisin oman rauhani? Äitini ei varmaan osannut edes ajatella, että voisi toimia toisin.
Välittivätkö suomalaiset ennen enemmän?

Kouvolan neljästä vastaanottokeskuksesta on vielä jäljellä kaksi. Niistä toinen lopetetaan, koko talo puretaan, ja asukkaat siirretään eri paikkoihin ympäri maata. He ovat saaneet järjestetyksi itselleen kodinomaisuutta, hankkineet kirpputoreilta tavaraa, kodinkoneita ja muuta. Lähtiessä he saavat mukaansa sen, mitä pystyvät viemään yleisissä kulkuvälineissä. Moni on oppinut suomen kieltä televisiosta, nyt ei kohta taas ole televisiota, on vain se kännykkä, jonka käyttöä Suomi ensin -ryhmäläiset katsovat  pahasti.

Muutamat kaupungit ovat valmistautuneet paperittomien tukemiseen, eri tavoin. Eihän ihmisiä voi jättää kadulle kuolemaan. Vapaaehtoistyötä tarvitaan.

Ehdin julkaista tämän kirjoituksen juuri vielä rasisminvastaisen viikon puolella. En halua kyllä koskaan lopettaa kirjoitustani näin pessimistisesti. 
Meillä oli tänään aurinkoa, lumisadetta, vesisadetta, komea sateenkaari ja myrskyä. Kevät keikkuu. Aurinko lisää lämpöä ja hyväntahtoisuutta. Jospa valitukset menevät läpi, karkeimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan ja ihmiset nähdään ihmisinä. 

Näkymä keittiön ikkunasta 26.3.2017

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari

Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 

Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

Chimamanda Ngozi Adichie, We Should All Be Feminists, sen ympärillä tapahtunutta ja omia hämmästelyjäni tämän päivän feminismistä

Tänään on tärkeä liputuspäivä, Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä. Aiemmin myös Naistenpäivä oli tällä paikalla.

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti vuonna 2012 TED-puheen feminismistä vuosittaisessa Afrikka-konferenssissa Lontoossa. 
TED-puheet ovat alkaneet aiheista Technology, Entertainment ja Design (teknologia, viihde, muotoilu) ja laajentuneet mitä moninaisimmille elämänalueille. (Suomessa pidettiin nuoriin keskittyvä TEDxYouth -tapahtuma viime vuonna Helsingissä.) Puheet ovat kuunneltavissa TED-nettisivuilla.
Adichie oli aiemmin pitänyt jossain TED-tapahtumassa puheen siitä, miten stereotypiat muokkaavat ajatteluamme ja kehitteli aihetta lisää Lontoon konferenssiin keskittymällä sukupuolten stereotypioihin ja siihen, miten ne rajoittavat sekä naisten että miesten elämää. Kun puhe sai valtavat aplodit Adichie päätti muokata siitä esseen, joka julkaistiin kirjana vuonna 2015.

Tämä on nyt se pieni kirja, josta on Suomessa kohistu, koska se suomeksi käännettynä jaetaan lahjoituksena peruskoulun viimeistä luokkaa käyville. Kirja on suomennettu tänä vuonna  nimellä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Eräs historian ja yhteiskuntaopin lehtori heristeli nyrkkiään HS:ssa ja ilmoitti, ettei ryhdy kiistanalaista ideologiaa propagoivien tahojen mainosmieheksi. Myös eräs toimittaja puuskutti, että kouluissa on otettu pakkoruotsin rinnalle pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä ja ettei kouluja saisi näin politisoida. Epäilen, oliko kumpikaan lukenut kirjaa. 

Olisikohan nimi pitänyt muuttaa vähemmän vaaralliselta kuulostavaksi? 

Ja ketä ne epäilyttävät tahot ovat, lahjoittajat? Opetus-ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

Jos itse olisin vielä opettajana ja opettaisin elämänkatsomustietoa, käsittelisin tämän kirjasen ajatuksia mielellään tunneillani. Englannin tunnilla voisin tarkastella pätkiä alkukielisestä tekstistä vaikka 7-luokkalaisten kanssa, niin helppoa ja selkeää kirjan teksti on.

Takakanteen poimittu kirjan ydinajatus

Siis molempia, tyttäriä ja poikia  on kasvatettava uudella tavalla reilumpaan maailmaan.

Adichie on asunut  vuoroin kotimaassaan Nigeriassa ja vuoroin USA:ssa. (Miten mahtaa käydä, sulkeutuvatko rajat Trumpin aikana!) Hän tarkastelee kirjassa molempien maiden arkipäivän käytänteitä. 

Kun Adichie ojentaa Lagosissa tipin parkkipojalle, tämä kääntyy hänen miesseuralaisensa puoleen ja kiittää, koska olettaa rahan tulevan tältä. 
USA:ssa pojan/miehen oletetaan aina maksavan tytön/naisen puolesta treffeillä - vaikka he molemmat olisivat samassa taloudellisessa tilanteessa. 

Adichie seuraa perhe-elämää amerikkalaisen tuttavan luona. Sekä mies että vaimo ovat yhtä pitkälle koulutettuja ja tekevät amerikkalaiseen tapaan pitkää työpäivää. Kotiin pästyä vaimo tekee suurimman osan kotitöistä ja kiittää miestään, kun tämä joskus harvoin vaihtaa vauvan vaipan, siis hoitaa heidän yhteistä lastaan. 
Tässä huomaan, miten Adichie itsekin ajattelee vielä hoidon kuuluvan enemmän äidille. Hän kysyy, eikö pitäisi nähdä normaalina, että isä auttaisi lapsenhoidossa. Auttaisi! "What if we saw as something normal and natural, that he should help care for his child". 
Me Suomessa emme puhuisi auttamisesta vaan vain hoitamisesta. 
Kyllä suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset miehet ovat nykyään paljon edellä tuollaista työnjakoajattelua.

Kun opettaja alakoulussa sanoi, että kokeesta parhaiten selvinnyt pääsee luokan järjestäjäksi, valvomaan keppi kädessä työrauhaa, niin pikku Adichie puhkui intoa ja kunnianhimoa tähän tehtävään. Kun hän sai parhaan arvosanan, järjestäjäksi nimettiinkin toiseksi tullut poika. Opettaja oli unohtanut erikseen mainita itsestään selvän asian, että tehtävään tarvitaan poika. Valittu poika - suloinen lempeä sielu - ei edes ollut kiinnostunut pomon tehtävästä.

Kun me totumme näkemään johtajina vain miehiä, alkaa myös näyttää siltä, että tehtävä ei ole sopiva naisille.
Tässä on pakko mainita, että Merja Kyllönen on juuri ilmoittanut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi. Hyvä Merja! Täältä tulee tsemppiä ja kannatusta. 

Adichie kertoo siis kirjassa omista kokemuksistaan ja havainnoimistaan epäkohdista. Ei mitään uutta ja ihmeellistä. 
Kyseessä on tasa-arvon perusteos. Minulle se tuo mieleen Tahar Ben Jellounin niinikään kouluihin sopivan erilaisuuden hyväksymisen ja toisten kunnioittamisen aapisen Isä, mitä on rasismi? Nousisiko tästäkin meteli, jos se jaettaisiin kaikille? Todellakin nousisi. Ne nostaisivat, jotka eivät lue kirjaa.  

Nigeriassa Adichieta on varoitettu käyttämästä itsestään termiä feministi, koska sellainen nainen ei ole naisellinen eikä saa aviomiestä. Hän onkin kutsunut itseään "Iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä ja käyttää huulikiiltoa ja korkokenkiä omaksi ilokseen, ei miesten". 
Tämä on muutoin hyvä määritelmä,  mutta mielestäni feminismiin sopii hyvin myös miehisen katseen miellyttäminen, jos on hetero (ja vaikka ei olisikaan). Myös hyvin pukeutuneita miehiä on kiva katsella, ja kyllä hekin saattavat katsoa itseään peilistä ja ajatella, että tämä kampaus tai asu saa naiset tai Naisen ihastumaan. On kohteliastakin ajatella toisia eikä nyt ihan yöpuvussa mennä lähikauppaan.
    

Jos miehet eivät lähesty Adichieta, niin kyse on varmaan siitä, että he eivät uskalla, koska hän on niin kaunis.

Adichie märittelee feministin seuraavasti: Feministi on mies tai nainen, joka myöntää, että sukupuoleen liittyy ongelmia ja että meidän pitää korjata tilanne. All of us, women and men, must do better.

Omasta feminismistäni on sanottava, että olen luullut asian olevan selvä. Tottakai kannatan naisille samoja oikeuksia opiskeluun, ammattiin ja omista asioistaan päättämiseen. Tottakai haluan, että yhteiskunnan rakenteet tukevat tasapuolisesti ihmisiä, olkoot he naisia, miehiä tai muunsukupuolisia. 

Viime aikoina olen ihmetellyt uusia ns. neljännen aallon feministiryhmiä, joista kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa Annan nro 11 kolumnissaan näin: "Ahdistava ajatus, ettei maltillista feminismiä saisi enää olla olemassakaan. Jos ei muista syyllistyä kaikkien maailman vähemmistöjen ongelmista ja opetella oikeaoppisia kirjainlyhenteitä sekä termistöä, on automaattisesti niiden puolella, siis naisvihaajien, joiden mielestä naisilta pitäisi ottaa äänioikeus pois." 

Honkasalo oli liittynyt pari vuotta sitten Facebookin Feministiryhmään, jossa olo oli kuin karismaattiseen lahkoon eksyneellä. "Feministiryhmässä happi loppui nopeasti. Joistain aiheista valkoiset eivät saaneet sanoa sanaakaan, toisista aiheista miehet. Ja cis-ihmiset eivät saaneet sanoa paljon mistään mitään. (Cis=henkilö joka on kotonaan biologisessa sukupuolessaan." 

No, en kyllä hyväksy tuollaista pomottamista. Kun miehet eivät enää pomota, niin naisetko ryhtyvät pomottamaan toisiaan! 

Jos ei nähdä mitään naisten puolesta ajettavaa asiaa, niin onko fiksua diivailla termeillä? Miksi tuijottaa omaan napaan, kun maailmassa on paljon naisia, joilla on vielä sama tilanne kuin meillä 1800-luvulla, huonompikin. Heidän puolestaan voi tehdä työtä, oikeasti, lahjoituksin ja menemällä töihin paikan päälle, ei niin, että suutahtelee omassa etuoikeutetussa ryhmässään heidän vuokseen, riitelee siitä, kuka "tajuaa" asiat parhaiten ja moittii niitä, jotka "omivat" köyhempien maiden tyyliä. Itse olen ostanut intaanireservaatista korun, jota käytän ylpeydellä ja Afrikka-mekko oli nuoruuteni vakioasu. En näkisi sen käyttämisessä mitään väärää tänäkään päivänä. 
Sitten on vielä se höpsö ryhmä, jonka feminismi ei ole omaan napaan, vaan sen alapuolelle tuijottamista. He ovat löytäneet sieltä jotain ihmeellistä, josta on ilosanomaa levitettävä kaikkialle. Ja ne jotka arvostelevat toista naista räävittömyydestä, ovat pettureita, koska naisten on pidettävä aina yhtä, se on vapautumista patriarkaatista. Pornotähtikin on ilmeisesti enemmän naisasialla kuin hyviä käytöstapoja myös naisilta vaativa vanhempi bloggaaja.
Ugh, olen puhunut! 

Mutta siis, Adichien kirja on perusfeminismiä, perusihmisyyttä ja perusasiaa.

Viettäkää mukava tasa-arvon päivä kaikki ihanat naiset ja miehet!


Lisäys 22.3.
Ennen kuin jätän tämän aiheen tässä vielä muutama linkki. 
Lukumato on kirjoittanut useamman kirjoituksen, joihin voisin linkittää, tässä yksi. (klik) Ennen ja jälkeen tätä löytyy useampikin feminismiaiheinen kirjoitus. 
Omppu Martinilla olisi myös paljon, joihin viitata, tässä (klik) juuri tästä Adichien kirjasta ja tässä (klik) Koko Hubaran kirjasta Ruskeat tytöt. 

Blogitunnustus bloggaajaystävältä, miksi bloggaan ja osaisinko antaa neuvoja

Thanks for impacting the blogosphere! - Kiitos, että vaikutat blogimaailmassa!  Sain tällaisen kivan palkinnon Marilta blogista Mrs Karlsson. Tunnustukseen liittyy kirjoitustehtävä, jossa kerrotaan, miten alkoi blogata ja annetaan neuvoja bloggaamista harkitsevalle.

Miten aloitin bloggaamisen? 
Olen lukenut aina paljon ja käynyt kirjallisuutapahtumissa. Pidin myös joitain vuosia henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, joka alkoi kirjailijan ja kirjan nimen listaamisesta ja laajeni pohdiskeluiksi kirjan herättämistä ajatuksista. Jonkin aikaa osallistuin erään naistenlehden lukupiiriin, joka oli etupäässä lukusuositusten kirjoittamista nettisivulle, joitain kirjoituksia julkaistiin välillä myös paperilehdessä. Pari pakinaani kirjoista on julkaistu WSOY:n kirjassa Elämäni lukumuisto vuodelta 2005. Olin ihan unohtanut tämän, mutta osuin kirjaan hyllyä siivotessa. Muistelmien kirjoittamista olen miettinyt vuosikaudet, ja nyt on joitain lukuja valmiina, lisäksi joitain fragmentteja. Siinä mahtavat kirjalliset saavutukseni blogipostausten lisäksi.

Kerran oli Helsingin Sanomissa jokin kiva kirjoitus bloggaajista ja ajattelin, että tuohan voisi olla hauskaa. Mieheni loi puitteet ja minä rupesin kirjoittamaan ilman mitään esipuheita. Ajattelin, että katsotaan, alkaako vetää. Alkoi.

En ollut päättänyt mitään linjaa. Ensin kirjoitin vain kirjoista, mutta hyvin pian päätin, että blogi olkoon leikkikenttäni. Kirjoitan siitä, mistä kulloinkin haluan ja milloin haluan, käännyn sivupoluille, rönsyilen ja nautiskelen, katson mitä tapahtuu.
Kun katson taaksepäin huomaan kirjoituksissani joitain toistuvia teemoja: mielenterveys, ihmisen hauraus, empatia, maahanmuutto. Olen aloittanut sarjakirjoituksia otsikoilla Hämmästelyä ja Aamunavauksia, mutta parin kirjoituksen jälkeen ne ovat jääneet. Terveysaihe tuli pyytämättä, kun sairastuin rintasyöpään. 
Kirjoista bloggaan usein sellaisista, jotka herättävät kysymyksiä tai jotka hurmaavat minut ja ovat erityisen mieleenpainuvia. Monesta hyvästä kirjasta on jäänyt kirjoittamatta, koska en ole kone enkä robotti. Oikean käteni nivelleikkaus ei sujunut kuten olisi pitänyt, ja aika ajoin käden oireet ja kuntoutus ovat hidastaneet kirjoittamista.
Blogini on siis etsivä haahuileva blogi. Tämä saattaa olla kannustavaa sille, joka miettii, pitäisikö jo alussa nähdä vuoden päähän. Asioita tapahtuu sekä kirjamaailmassa, maailmassa että omassa elämässä. Ne sytyttävät kirjoittamaan, samoin keskustelut toisten blogeissa. Ja onhan tällaisella rajaamattomalla kaikki mahdollisuudet jäljellä.

Kirjoista kirjoittaminen on minulla jäänyt taas viime aikoina vähemmälle muiden aiheiden kustannuksella. Olen lukenut mm. seuraavat: Johanna Korhosen Mikä niitä riivaa (napakka), Anja Snellmanin Lähestyminen (kaunis ja nostalginen), Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (pettymys minulle, jäi polkemaan synkkään alkutunnelmaan), Ruth Rendellin Dark Corners (halusin lukea bestsellerin, ei huono) ja valtavasti lehtiä. 
Nyt kun blogeissa on kirjoitettu paljon Chimamanda Ngozi Adichien kirjasta We Should All Be Feminists, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, luin sen jo toiseen kertaan ja kirjoitan siitä jotain viikonlopulla. Perusteos tasa-arvosta.

Olin eilen illalla katsomassa Martti Suosalon mainion esityksen Palvelija. Siitä tarttui mieleeni lause "Mielikuvitus on ilmainen netti". Niinhän se on, tottavie! Kirjat ruokkivat mielikuvitusta ja niistä kirjoittaminen ja keskustelu antavat lisää ravintoa mielikuvitukselle. 
      

Kirjakassin teksti

Mitä minä antaisin neuvoksi aloittelevalle blogistille? 
Minä, haahuilija!

En usko, että tarvitset neuvoja. Jos olet jo aloittamassa, niin sinulla on kaikki mitä tarvitaan, innostus.
Ei kai kukaan kirjoita kirjablogia CV:tä varten tai ansaitakseen. Blogikirjoittelua tehdään sen vuoksi, että se on hauskaa. Siispä siitä vain jakamaan ajatuksiasi.

Ajatusten jakaminen on kivaa. Lähde vierailemaan toisten blogeihin. Blogikeskustelu kuuluu bloggaamiseen. Olen välillä uponnut pitkiin keskusteluketjuihin. Addiktoitunut, koukuttunut - tällaisilla nimillähän näitä somekeskusteluja haukutaan, mutta eikö voisi käyttää myös sanoja innoittunut, ja viisastunut? 

Älä kirjoita opettavaisesti, kuten minä välillä. Mistä tulee mieleeni, että blogi lisää itsetuntemusta ja ihmistuntemusta.

Kirjoita rennosti ja pakottomasti. Kirjoita persoonallisesti (no, tämä on klisee, miten sitä muutenkaan kirjoittaisi).

Bloggaajat suhtautuvat yksityisyyteen eri tavoin. 
Voit kirjoittaa etäisemmin, vain asioista, mutta voit myös kertoa itsestäsi kirjateemojen ohessa, onhan blogi nettipäiväkirja. Päiväkirjassa on sallittua olla henkilökohtainen. Ei tarvitse nolostella "avautumisia", suruja ja sairauksia. Minusta juuri itsestään kertominen on anteliaisuutta. Pelkkä oman elämän upeudesta kertominen ei niin paljon rikastuta toisia, pieni itseironia ja vakavampi pohdinta enemmän. Harkitse henkilökohtaisten kirjoitustesi sävy. 

Tämä kirjakassin teksti ei kyllä aina pidä paikkaansa. Todellisuus on joskus niin vaikeaa, kuten vihapuheet ja -teot näinä aikoina, että se häiritsee jopa lukemista.   

Tunnustukseni saavat :

Karvakasan alta löytyi kirja
Tätä blogia kirjoittavat yhdessä ja erikseen Tiia ja Tommi. Minusta tällainen yhteisblogi on hieno ajatus. Ja katsokaa nyt heidän kuvaansa!

Mummo matkalla
Tätä blogia pitää yllä sanataituri taiteilijanimeltään Takkutukka. 

Kirja hyllyssä
Olen tykännyt lukea Kaisa V.n kirjoituksia.

Lukuneuvoja 
Lukuneuvojalla on postaustensa lopussa aina kiva osio, jossa hän kirjoittaa, millaiselle lukijalle kirjaa suosittaa.

Jokken kirjanurkka
Jokke on blogikonkari. Meillä on Joken kanssa yhteisiä periaatteita, ainakin se että olemme kriittisiä arvioissamme ja emme ota vastaan ilmaiskirjoja. 

Yöpöydällä
Tätä blogia kirjoittaa kaima Marjatta. Pidän hänen rehellisyydestään ja omaperäisyydestään. 

Kirjasähkökäyrä
Meillä on Main kanssa kiinnostusta samoihin aiheisiin.

Reader, why did I marry him?
Omppu Martin kirjoittaa hersyvällä tyylillä ja rohkeasti.

Inahdus
Luin juuri Ina Westmanin koskettavan kirjan Syliin, joka kertoo vaikeista äitiyden kokemuksista. Inan blogissa on innostunut henki. 

Lukijatar
Kirjallisuudenopiskelija, jonka blogissa on tasokkaita kirjoituksia. 


No niin, paljon arvostamiani blogeja jäi palkinnon ulkopuolelle. Koitin muistella, etten anna nyt tunnustusta samoille, joita olen muistanut (lue:kiusannut) aiemmin. Keskityin kirjablogeihin, vaikka käyn muissakin blogeissa. Ja Jokke saa täyttää mieskiintiön. 
En tarkastanut, oletteko rakkaat palkitut juuri äskettäin vastailleet samoihin kysymyksiin. Jos näin kävi, niin voitte vain ottaa palkinnon vastaan. Itsekin olen vastannut tähän viime kesänä, mutta silti oli kiva miettiä taas näitä bloggaajan peruskysymyksiä. 


Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggajaa palkinnon saajaksi.

Kouvolassa 11.3. turvapaikanhakijoiden puolesta

Tämä alkukuva ja myös muut kirjoitukseni kuvat ovat Kouvolan Right to Live -tapahtumasta, josta kerron myöhemmin.
Ensin vähän taustaa. 

Helsingissä on ollut jo kuukauden päivät turvapaikanhakijoiden leiri, mielenilmaus Right to Live - Oikeus elää, jolla he haluavat kiinnittää huomiota Suomen hallituksen ja maahanmuuttovirasto Migrin toimintaan ja lopettaa ihmisoikeuksien vastaiset palautukset vaarallisiin paikkoihin. Monella on kyse omasta tilanteesta, saako jäädä maahan, joutuuko kuljetetuksi takaisin vaarallisiin oloihin vai painuuko maan alle paperittomaksi. 

Perheenyhdistämisten rajoittaminen on yllättävän julma päätös hallitukselta. 

Palautuskäsittelyissä on esiintynyt virheitä, ja tulkkaus on ollut puutteellista.
Migrin virkailijatkin ovat myöntäneet, että kiire on voinut aiheuttaa virheitä. 

Pysähdyin helmikuun alussa juuri pystytetyn Right to Live -kampanjaleirin kohdalle lukemaan julisteita Helsingissä käydessäni. Silloin leiripaikka oli Kiasman edessä. Vähän matkan päähän Lasipalatsin puolelle oli pystyttänyt leirinsä jyrkän maahanmuuttovastainen Suomi ensin -ryhmä. Viikon kuluttua molemmat ryhmät määrättiin siirtymään Rautatientorille, eri puolille toria. 

Rasistiset porukat ovat raivonneet somessa turvapaikanhakijoiden mielenilmauksen vuoksi, vaatineet leirin häätämistä ja alkaneet jopa uhkailla asettaen Helsingin kaupungille häätötakarajaksi eilisen 10.3. Kuka vielä sanoo, etteivät uusnatsit muistuta natseja, kyllä minulle ainakin tulee Puhdistajat-nimen itselleen antaneen ryhmän toiminnasta Kristalliyö mieleen. 

Teattereissa ja kirkoissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Migri on ollut huolissaan, ymmärretäänkö ne väärin, jos luetaan vain osa päätöstä. Kidutusta kokenut ihminen voidaan Migrin mukaan palauttaa turvallisesti samaan kaupunkiin tai muualle kotimaahan, jopa toiseen maahan, koska aika on nyt jotenkin eri ja palautettu voi vaihtaa ammattinsa, jonka takia on joutunut vainotuksi.

Hetkinen vain.
- Voidaanko ihmisiä palauttaa paikkoihin, joista samaan aikaan paetaan? 
- Jos minua on vainottu Kouvolassa ja minut palautetaan Poriin, niin onko kovinkin todennäköistä, että entiset vainoojat eivät löydä minut sieltä?
- Jos on joutunut kidutetuksi toimittajan työssä arvosteltuaan poliisia ja hallitusta, niin leipurinako ei enää vainota? Ja miten se äkkiammatinvaihto tapahtuu? 
- Pitäisikö palautettavaksi määrätyn myös vaihtaa nimensä ja mennä plastiikkakirurgille teettämään uusi naama?
- Miksi darinkielinen afganistanilainen määrätään "palaamaan" (eikö pitäisi olla muuttamaan) "turvalliseen" Irakiin, jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jossa puhutaan hänelle tuntematonta kieltä arabiaa. Miksi hän ei sitten voi yhtä hyvin jäädä Suomeen?

Tänään on Helsingin Rautatientorilla Right to Live -tukikampanjoita, ainakin kymmenen ryhmää on ilmoittanut saapuvansa. Myös muissa isommissa kaupungeissa järjestetään erilaisia tukitapahtumia. 
Toivottavasti puhdistajat pysyvät kotonaan. 

Ja nyt Kouvolaaan.  Olin tänään Kouvolan tapahtumassa. Huomasin lehdestä jutun, jossa haastateltiin sitä valmistelevia turvapaikanhakijoita, moni heistä jo kielteisen päätökseen saaneena. Huomasin kyltin Toivon, että Suomi löytää taas sielunsa ja päätin, että lähden osoittamaan tukeni. Mieheni myös.

Meilläkin oli Kouvolassa sivummalla muutamia Omat asiat kuntoon ensin -kyltin kanssa. Kaikki sujui hyvin. 

Tunnelma oli vakava. Tällä kertaa ei tapahtumassa ollut musiikkia eikä mitään muuta ohjelmaa kuin päätösten lukemista arabiaksi ja englanniksi. Eihän tässä ole juhlimisen aihetta. Kevättalvi on tuonut monelle mukanaan kielteisen päätöksen, jota on vaikea ymmärtää. 

Tottakai pitää hoitaa kaikkien asioita, mutta  tässä tilanteessa joillain on akuutti hätä. On kyse ihmishenkien pelastamisesta ja väärien päätösten kumoamisesta. 

Tietenkään emme voi ottaa kaiken maailman ihmisiä pikkuiseen Suomeen. En vain ymmärrä sitä, miksi he ketkä täällä nyt ovat jo vähän kotoutuneina eivät voisi jäädä tänne odottamaan tilanteen rauhoittumista omissa maissaan. 

Jos kestätte niin lukekaa Imageen Uuninpankkopoikana blogia kirjoittavan Saku Timosen kirjoitus Ihmisyyden raunioilla ja siinä omilla kuvillaan esiintyvien ihmisten, naisten ja miesten, kommentteja. Omilla kuvillaan. Suomessa. Myös naiset. (klik)

Lisäys 15.3. 
Vaihdoin kuvien paikkoja. Nyt alkukuvana on kirjoitukseni ydinasia. 
Tämä äsken loppuun siirtämäni kuva on siitä hyvä, että siinä on Suomen lippu empatian asialla. Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että isänmaalliset symbolit siirtyvät nationalistien tunnuksiksi. Otetaan ne haltuun, oikeaan rauhanomaiseen käyttöönsä,  tänä vuonna, kun Suomi täyttää 100. 

Naistenpäivän alla funtsittua

Kuka tämä sirkeä, nätti nuori nainen on? Hän on 20-vuotias Norma Jeane Baker, Los Angeles, California, USA.  Hänen toinen nimensä kirjoitettiin itsepintaisesti väärin Jean.
                                   

Vielä samana vuonna, kun nämä kuvat otettiin, hänet muutettiin: blondattiin, hiusrajaa muokattiin, kulmakarvat, nenä ja hampaat "korjattiin", opetettiin pitämään silmiä puoliksi suljettuina ja katsomaan raukeasti. 

Näin hänestä tuli Hän, Marilyn Monroe.

Kuvat ovat kirpparilta löytämästäni Roger Bakerin kirjoittamasta elämäkerrasta, jossa on 150 mustavalkokuvaa, muutamia Normasta, suurin osa Marilynistä. Kirja on minulla vielä lukematta, mutta jo kuvia katsomalla piirtyy elämäkerta, jossa on sekä loistoa että uupumista. Marilyn-ilmeen me tunnemme. Entä Norma Jean?

Kansainvälinen naistenpäivä...

Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke esitti hiljattain EU:n täysistunnossa seuraavan näkemyksensä sukupuolten palkkaeroista:
"Tietysti naisten täytyy ansaita vähemmän, koska he ovat heikompia, pienempiä ja vähemmän älykkäitä. Heidän täytyy ansaita vähemmän. siinä kaikki."
Tämä pikku-uutinen oli HS:ssa Sanottua-osastolla lauantaina.

Minä, ärsyttävä nenäkäs emansipoitunut pohjoisen nainen, kysyn nyt herra Korwin-Mikkeltä yhden tarkennuksen: täytyykö myös miesten keskuudessa pienempikokoisten ansaita vähemmän kuin isojen?

No sitten samassa lehdessä maanantaina oli pari sivua naisten tekemästä kuukautistaiteesta.
Toimittaja Arla Kanerva kirjoittaa, että omalla kuukautisverellä tehty taide on feministinen kannanotto ja poliittista aktivismia.
Jutussa sanotaan, että kuukautiset vaikuttavat erityisellä tavalla naisen elämään ja sisältävät kaiken lisäksi mystiikkaa. Helkkari, naiset! Eikö me olla jo päästy kauas niistä ajoista? Minä suhtaudun tähän taiteiluun nyt ihan samalla tavalla kuin joidenkin vimmaan palata kotisynnytyksiin. On saatu hyvät synnytysosastot ja lapsivuodekuolleisuus on olematon - ja ei kelpaa kaikille, kun kotona synnyttämisessä on sitä alkuperäisyyttä.
Eilisen Hesarissa sama toimittaja jatkaa Näkökulma-kolumnissa pakinoimalla kuukautisiin liittyvästä häpeästä ja tietämättömyydestä, jonka lukuisat naiset kertovat johtuvan siitä, että asia koskee vain naisia. Hän toteaa, että nyt tabut alkavat murtua. Mistä häpeästä ja mitkä tabut? Onko minut siirretty aikakoneella jonnekin noita-ajalle tai hihhuliyhteisöön?
Jos miehillä olisi menkat, niin he kuulemma kehuskelisivat niillä. Gloria Steinem on revitellyt tällä ajatuksella esseessään jo 1978, ja sen jälkeen on ollut humoristisia kampanjoita otsikolla "If men had periods".
Enpä usko, että kehuskelisivat. Eiväthän nuo muillakaan eritteillään leuhki.
En siis pidä eritetaiteesta, olkoon erite mikä hyvänsä.
Enkä pidä tällaista taidemuotoa tärkeänä feminismille.

Tervehdin teitä tässä kuvassa aurinkoladulta Kouvolan Käyrälammelta. Asuni on silkkaa retroa. Naamakin on retroa. Se toinen MM, Marilyn, oli aina julkisuudessa seksikkäissä vaatteissa. Kyllä se roolin vetäminen varmaan väsytti. 

Aion lähteä viettämään naistenpäivän iltaa Kouvolan pääkirjastoon. Siellä on naisvaltuutettujen paneelikeskustelu ja sen jälkeen tasa-arvokonsultti Leena Teräksen luento tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, sellaisesta, josta kaikki hyötyvät. Lehtihaastattelussa Teräs sanoo, että sukupuolijakautunut työelämä on suomalaisen yhteiskunnan murheenkryyni ja huokaa: "Olisimmepa vain ihmisiä ihmisille."
Tähän asti olen suunnitellut äänestää kuntavaaleissa erästä pätevää miestä, mutta katsotaan, minkä vaikutuksen paneelin jäsenet antavat.

Mieheni lupasi ostaa minulle Naistenpäivän lahjaksi kilon käsipainot. Kuntoutan kättäni ja kaksikiloiset ovat muutamaan liikkeeseen liian painavat. Heikko mikä heikko! Uskoisin, että hän ostaa tulppaanejakin. Jos ei, niin ostan itse. 

Hyvää Naistenpäivää!

John Steinbeck, Routakuun aika - ja pohdiskelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon

Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.

Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla. 

Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.
  
Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.

Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma. 

Mikä on klassikko? 
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin: 
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous. 
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua." 

Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia. 
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.

Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa. 

Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.

Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi. 

Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.

Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan. 
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. 

Yllä olevan  sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä. 

Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)

Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi. 

Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa. 
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle. 

Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut. 

En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva. 
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.


Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik). 

Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän. 
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään. 
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15.