tiistai 25. huhtikuuta 2023

Goottiromantiikkaa... ?





Asioin Silmäasemalla ja katseeni osui mainokseen, jossa kerrottiin firman tavoitteena olevan maailman onnellisimmat silmät. Mikä ihana tavoite!
Maailman onnellisimmat silmät ovat terveet silmät,
jotka näkevät elämän sen kaikessa
moninaisuudessa
.

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii kolumnissaan "Intohimolla on varjopuolensa" (HS 25.4.) sitä, miten vaalikeskusteluja hallitsi eräänlainen goottiromantiikka, jossa puolue toisensa perään maalasi synkkiä kuvia maailmasta ja oman maamme tilanteesta.
Oliko viisasta puhua tällä tyylillä tulevaisuudesta, kun masennus ja ahdistushäiriöt ovat muutoinkin lisääntyneet viime vuosina? Alamaissa oleva imee ympäristöstä itseensä helposti negatiivisia tunteita, jotka leviävät sitten yhteisöissä tarttuen ihmisestä toiseen pandemian tavoin. Tätä kannattaa miettiä.

Milloin viimeksi olen lukenut jonkin laajan positiivisen artikkelin nuorista? Tai vanhoista? Mistään?

Itse innostuin paikallisia vaalipaneeleja seuratessani heti, kun joku ehdotti konkreettisia tekoja asioiden parantamiseksi sen sijaan, että olisi vain voivotellut synkkiä tilastoja ja uhkakuvia. 
Sellaista lisää!




Jään miettimään tuota goottiromantiikkaa... onko sitä nykyään vähän kaikkialla?

Miksi niin harva hymyilee kuvissa iloisesti? Onko muka jotenkin hienompaa ja älykkäämpää olla synkkä ja melankolinen kuin iloinen? 
Epäviisasta. Synkkyys johtaa aikaansaamattomuuteen ja paikallaan pysymiseen, ilo nostaa ja vie eteenpäin.

Ajan henki on jännä asia. Kukaan ei pääse sitä pakoon, mutta aina voi kyseenalaistaa asioita ja miettiä, voitaisiinko elämään suhtautua toisinkin.


Kun aloitin silmistä, niin myös lopetan silmiin ja tarjoan teille täällä lopussa kysymyksen muotoisen intialaisen ajatelman.

Tervehditkö aurinkoa vasta kun olet menettänyt silmäsi?




Tämän juttuni kuvitus on Arboretum Mustilasta Elimäeltä, jossa viikko sitten käydessämme kukkivat sinivuokot, sirot kevätkellot ja kokonainen rinne oli täynnään valkeita jouluruusuja. Puuveistokset ja maalatut kivet toivat sadun maailman metsikköön. Seuraavaksi pääsemme ihastelemaan alppiruusujen ja atsaleoiden väriloistoa. 

Olen parhaillaan puolivälissä Jussi Moilan romaania Tuntematon. Onpa hyvä kuvaus luovan työn paineista ja ahdistuksesta! 
Huomenna menen katsomaan elokuvan Aftersun - päivämme auringossa. Edellinen elokuva, minkä näin, oli Hiljainen tyttö. Se sai tuntemaan vahvasti. 
Odotan Aftersunilta samaa. 



perjantai 21. huhtikuuta 2023

Kulttuurien kohtaamisesta, be my guest!

 



Tässä on kirja, joka näyttää konkreettisin esimerkein, miten todella paljon kulttuurien ja kielten erilaisuus merkitsee.
Kiinalainen Xiaolu Guo opiskeli elokuva-alaa Pekingin yliopistossa ja on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut useita elokuvia sekä kirjoittanut kirjoja kiinaksi ja englanniksi. Vuonna 2002 hän muutti Lontooseen ja alkoi pitää päiväkirjaa, joka on ollut alkuna romaanille A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers.
Kirja on ensimmäinen Guon englanniksi kirjoittama kirja ja se julkaistiin Kiinan jälkeen Englannissa vuonna 2004. 
Xiaolu Guo on asunut useissa Euroopan kaupungeissa ja käynyt opettamassa USA:ssa.


Nuori kiinalainen nainen saapuu Englantiin yrittäjävanhempiensa lähettämänä päämääränään oppia englantia, mikä nostaisi hänen statustaan työmarkkinoilla kotiin palattua. 
Naisen nimi Zhuang Xiao Qiao on mahdoton briteille, joten hänestä tulee pelkkä Z. 
Z kulkee pieni sanakirja ja muistivihko mukanaan ja opettelee kunnianhimoisesti uusia sanoja, mutta joutuu huomaamaan, että niillä on aivan eri sisältö englannin kieltä puhuville kuin kiinalaisille. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa oudoksumiaan sanoja ja ihmettelee aikamuotojen käyttöä. Miten verbiä "love" voi taivuttaa eri aikamuotoihin? Rakastaminenhan on ikuista!
Hänen kielitaitonsa on aluksi todella vähäistä, mutta paranee kaiken aikaa paitsi kielikurssilla niin myös sen ansiosta, että hän löytää rakastetun ja käy hänen kanssaan keskusteluja sanoista ja niiden merkityksestä sekä kulttuurien välisistä eroista. 
 

I no speaking English.
I fearing future. 

'I want see where you live', I say.
You look in my eyes. 'Be my guest.'
That's how all start. From a misunderstanding.

Kun Z tapaa miehen, hän tajuaa toisella tapaamisella kohteliaisuuden väärin ja muuttaa välittömästi tämän pinttyneen poikamiehen kotiin. "Be my guest" tässä tilanteessa siis merkityksessä "ole hyvä, tule vaan käymään".
Nainen ei ole ikinä ennen ollut rakkaussuhteessa eikä hän tiedä, mitä siihen kuuluu, mutta tulee huomaamaan, että sana "love" kaiken muun ohella on aivan eri sisältöinen mitä hän on odottanut. Vaikka hän oppisi kaikki englannin sanat, hän ei ehkä koskaan ymmärtäisi tätä miestä. 


Lännessä on opittava olemaan yksin ja yksilöllinen, vaikka Z:lle juuri läheisyys, yhteisöllisyys ja samanlaisuus on aina tuonut turvaa. Miksi jopa rakastavaiset haluavat pitää kiinni yksityisyydestään? Eikö yksityisyys, "privacy", juuri tee länsi-ihmisistä yksinäisiä ja johda avioeroihin? 
Kiinan kielessä sama kirjainmerkki tarkoittaa kotia, perhettä ja joskus taloakin, kun taas englannin sana "family" ei tarkoita paikkaa, vaan monenlaista abstraktia asiaa, kuten sukua, sukupuuta ja yhteisöä. 
Kiinan perhe-kirjainmerkissä on ylimpänä katto. Sen katon alla elää laaja perhe isovanhempineen ja sukulaisineen yhdessä jakaen kaiken.


Z ihmettelee kielen kautta asioita, jotka meille länsimaisille ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta ansaitsisivat tulla mietityiksi. 

Kiinan kielessä lause alkaa ajan tai paikan määreellä. Last autumn on the Great Wall we eat barbecue./Viime syksynä Muurilla me grillasimme.
Z selittää, että tämä järjestys on siksi, että kiinalaiselle aika ja paikka ovat isompia kuin pieni ihminen, kun taas englannin kielessä useimmiten ensimmäisenä lauseessa, tärkeimmällä paikalla, on ihminen. We had barbecue on the Great Wall last autumn./
Me grillasimme Muurilla viime syksynä. 

I not intellectual either. In the West, in this country, I am barbarian, illiterate peasant girl, a face of third world, and irresponsible foreigner. An alien from another planet. 

Huonosti kieltä puhuvan onnettomuus on aina se, että hänet nähdään tyhmempänä mitä hän on. Länsimaissa ihmisillä on kaiken lisäksi taipumus nähdä kaikkien muiden kulttuurien ihmiset jotenkin vähempiarvoisina. Valitettavasti!

Eräs erottava asia on huumori. Z ei näe hauskoina asioita, joille miesystävän kaverit nauravat ja hänen on todettava kyllästyneenä, että "humour" taitaa olla länsimainen asia. Niin on myös tietty kohteliaisuus. Kiinalaiset puhuvat suorasanaisesti, tavalla joka länsimaisesta ihmisestä on töksähtelevää.
  
Välillä Z tuskastuu ja vuodattaa päiväkirjaansa katkeruuttaan siitä, että hän joutuu näyttäytymään vähäisempänä mitä on. Hänellä on päämääränään intellektuaalin elämä ja menestyminen, kun taas masennukseen taipuvainen miesystävä, kuvanveistäjä, haaveilee elämänsä yksinkertaistamisesta ja muutosta maalle.
Z:n viisumiaika on päättymässä ja mieli myllerryksessä. 


Mitä Z ei ehkä täysin ymmärrä on se, että mies, vaikka onkin häntä parikymmentä vuotta vanhempi, on myös etsimässä identiteettiään. Hän ei tunne olevansa  kotonaan vaikka onkin kotimaassaan, eikä hän ole "kaikki länsimiehet" vaan oma persoonansa. Myös Z näkee stereotypioita. Hänen on vaikea tunnistaa ihmisiä, koska hänelle kaikki länsimaalaiset kasvot näyttävät samalta.

Pidän Guon kirjasta. Se jättää paljon pohtimista. Se on samalla kertaa syvällinen ja hauska. Se tuo myös mieleen omia kasvukipujani ja kommelluksiani kielen kanssa USA:n vuodelta nuorena opiskelijana. 

Z kuulee puhuttavan avokaadosta, kun keskustelukumppani kertoo olevansa asianajaja, "advocate", ja käyttää tätä sanaa siitä lähtien huomaamatta eroa. 
'So what you do?' I ask.
'I am an avocado', he replies.
'Avocado?' I am surprised to hear. Is a fruit also a job?  


Pitääpä kertoa eräs monista omista kielikommelluksistani USA:ssa. Tarvitsin pyyhekumia ja olin katsonut sanakirjasta, että se on "india rubber". Silloin ei itse kerätty tavaroita kaupassa, vaan niitä pyydettiin kauppiaalta (miten kaukaiselta tuollainen aika tuntuukaan... !). Niinpä astelin "drugstoreen" (usalainen myymälä, jossa on kaikenlaista pikkutavaraa, lääkkeitä sekä aamiaiskahvila) ja kajautin: "May I have an india rubber, please!" - Vastaukseksi naurua ja:"Oh, I guess they make them in India, too." - Pyyhekumi on "eraser" ja "rubber" on kondomi. Kyllä myyjä pyyntöni ymmärsi, koska brittienglannissa rubber-sanalla on molemmat merkitykset, kunhan nauroi ulkomaalaiselle, ystävällisesti. 
Oh my gosh, minähän voisin myös kirjoittaa kirjan "Pikku-Maiju maailmalla". 

Z reppureissaa myös Englannin ulkopuolella, yksin, miesystävän pakottamana, ja me pääsemme näkemään Eurooppaa hänen silmillään ja oivaltamaan asioita uusista näkökulmista, mikä onkin tämän kirjan yksi hienoimpia anteja. 

Olin kirjoittamassa, että Guon kirjaa  lienee mahdoton suomentaa kielivertailujen vuoksi, mutta kappas, tarkistin: kirja on suomennettu vuonna 2008 nimellä Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Suomentaja on Ulla Lempinen. Nimessä on tietenkin viittaus Mao Zedongin laatimaan Pieneen punaiseen kirjaan. Kumpikaan teoksista ei ole pieni. 


keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

 



Maikki Harjanne on tunnettu lastenkirjailija ja kuvittaja. Moni tuntee hänet Minttu-kirjoista, mutta häneltä on julkaistu myös mm sarjakuvakirjoja, novellikirja ja elämäkerta Ilmaiset monot.
 
Maikki Harjanne kuoli 3. maaliskuuta tänä vuonna. Hänen kuolinilmoituksessaan oli kuva Mintusta ja teksti, joka on Ilmaiset monot -kirjan alkusanoina. 

Halusin... olla sukeltava lintu, joka näkee merenpohjan kivet, levät, kalat,
   aarteet, tuntea raskaan veden ja taivaan keveyden, auringon häikäisyn
         veden pinnan halkaisemana. Eikä mikään olisi minulle outoa,
                               liian vaarallista syöksyä mukaan. 


Ilmaiset monot on viehättävä, kompakti muistelmakirja, joka koostuu tuokioista kirjoittajan elämän ensimmäisestä aamusta erääseen aamuun, jolloin hän on saanut valmiiksi 80. kirjansa Vanttu kiusaa ja huomaa sitä Otavaan viedessään, että koko matkalle Siuntiosta Helsinkiin on pystytetty punakeltaiset 80-kyltit. Kotiin päästyä hän soittaa Tielaitokselle kiitokset huomaavaisuudesta.
Sellainen oli Maikki Harjanne, kirkkaiden värien ja iloisten asioiden ihminen. Hän kirjoitti muistelmateoksensa 30-vuotisen taiteilijauransa kunniaksi vuonna 2008.
 

Pidän pienistä asioista: runo, lyhyt lause, novelli vetoavat minuun, saavat iloiseksi. 

Elämä on hauskaa kirjojen, elokuvien ja ystävien parissa. Keväällä on aina suuri ihme, kun parsat nousevat maasta. Nehän kasvavat itsestään iloksemme. Samoin vuoden pavut, yrtit. Siinä samassa syntyvät lapset, kirjat ja kaikki on yksinkertaista ja helppoa.

Kaikki ei ollut alusta asti helppoa.
Maija-Liisa Saksman syntyi vuonna 1944 sotaorvoksi Sippolaan. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin.
Äiti sairastui viikon kuluttua synnytyksestä ja vietti Lapinlahden sairaalassa puolitoista vuotta saaden avun sähköshokeista. Maikki sai kuulla totuuden äitinsä sairaudesta vasta aikuisena. Vauva jäi paperitehtaalla vuorotyötä tekevän isoisänsä hoidettavaksi. Pappa hommasi hoitajan kotiin, Anistu-tädin, ja puolitoistavuotiaana tyttö jo pääsikin lastentarhaan. 


Seuraavat kuusi kuukautta istun puhumattomana lastentarhan sorsakeinutuolissa. Kokoan aamuisin vähäiset lelut tuolin ympärille, keinuttelen itseäni ja mumisen. Kasvava sänki pistelee mustan baskerin alla. Minulla on rauhallinen olo.


Pappa oli ajellut tärisevin käsin lapsukaisen ohuet hiukset partaveitsellä, jotta ne vahvistuisivat, laittanut  haavoihin tervaa ja oman mustan baskerinsa peittämään kaljua. Hän oli tehnyt parhaansa.
Ja kyllä ne hiukset sieltä kasvavat. Ne kasvavat hauskaksi polkkakampaukseksi, jollaista Maikki Harjanne persoonallisessa, lapsenomaisen hassuttelevassa tyylissään suosi läpi elämänsä.

Harjanteella on viehättävä tapa kertoa muisto lapsuudesta ja perään jotain siihen liittyvää aikuisuudesta. Kun hän kävi kertomassa kirjoistaan entisessä lastentarhassaan, nykyisessä päiväkodissa, hän löysi sorsakeinutuolin romulavalta nokka irronneena ja sai sen omakseen. Aviomies korjasi vammautunen sorsan.


Harjanne kuvaa opiskelut, työn Marimekossa, kuvismaikan homman, kahdeksan vuottaan lastenohjelman Noppa-tätinä, avioliitot ja lasten syntymät viehättävällä lyhyellä tyylillään, vaikeatkin asiat kevyinä. 

Lapsuuden maagisuus ja nuoren vaimon kömpelyys keittiöhommissa tuntuvat tutuilta asioilta. Tiedän itse kokeneeni samoja asioita ja tunteneeni samoja häpeän tunteita, vaikka huonot ruuanlaittotaitoni eivät johtuneetkaan samoista syistä kuin Maikki Harjanteella. 

Kun Maikin äiti pääsee tehtaan konttoritöihin, kotona ei enää tehdä ruokaa. Ei tarvitse. Äiti ei keitä edes aamupuuroa, vaan syö tyttärensä kanssa klubilla viiliä ja juo kaakaota. Oman perhe-elämän aloittanut boheemi Maikki huokaiseekin:"Missä on klubi?"
Luokkaero tehdasmiljöössä on selkeä. Se näkyy kaikessa.  

Liisan perhe ei syö klubilla. Liisan isä on löysityöläinen, kuten Pappa. Työläiset ei pääse klubille, niillä on haalarit ja likaiset kädet, siksi ne ei pääse. Siellä on pöydillä valkoiset liinat. 

Me muutimme vuonna 2000 vauraalle Anjalankoskelle. Olemme asuneet siitä asti nyt jo lakkautetun paperitehdasalueen läheisyydessä Myllykoskella, joka Harjanteen lapsuudessa oli osa Sippolan kuntaa ja nyt osa Kouvolaa.
Harjanteen kuvaama Stora Enson tehdas on naapuritaajamassa Inkeroisissa. Siellä on edelleen toimintaa, vaikka paljon vähemmän kuin tehtaan suuruuden päivinä. 
On hauska lukea Harjanteen kirjasta tutuista paikoista ja tutun nimisistä ihmisistä, Raanojista ja Sieverseistä, Mämmälän seisakkeesta, Ankkapurhasta, Alapäästä ja Yläpäästä.
Kävelen usein kotini lähellä tehdasalueella upean pääkonttorin, seuratalon, kerhotalon ja mestarien talojen ohi. Mietin, mitä toimintaa tyhjiin rakennuksiin voisi keksiä.
Inkeroisissa on iso Alvar Aallon suunnittelema tehdasalue työläisten asuntoineen ja kouluineen.

Luokkaerot tulivat puheeksi naisten kesken uimahallin saunassa. Jollakin oli kipeitä muistoja siitä, miten tehdasyhteisössä tytöt olivat poikia vähempiarvoisia. Eräs nainen kertoi, että hänen ystäväänsä oli kielletty tulemasta heille leikkimään, koska heidän yrittäjäperhettään pidettiin työläisiä hienompina, eikä haluttu mitään armopaloja. 
Tuoreet tutkimukset kertovat, että Kouvolan seudulla koulunkäyntiä ja oppimista vähätellään muuta Suomea enemmän ja että meillä päin on eniten erityisopetusta tarvitsevia. Olen tiennyt tämän.
Opetin yläkoululaisia Inkeroisissa kymmenkunta vuotta. Kouluun suhtautumisessa oli sekä lapsilla että heidän vanhemmillaan suuri ero verrattuna Kuhmoon, jossa olin opettanut edeltävät 23 vuotta. Kainuun lapset tiesivät, että heidän on lähdettävä kotiseudulta töiden perään, ja opettajia arvostettiin, koska he valmensivat lapsia selviämään elämässä eteenpäin. Inkeroisissa pojat selittelivät haluttomuuttaan niin, että eivät he tarvitse koulua, koska he menevät tehtaalle kuten isä ja ukkikin ovat menneet. Nykyään tällä seudulla on paljon vanhempia työttömänä, ja näköalattomuus tarttuu lapsiin. Muutos ei ole helppo kenellekään. 

Takaisin Harjanteen kirjaan...
Eräänä päivänä pieni alakoululainen Maikki lähtee innokkaana kouluun näyttämään opettajalle uusia sinisiä tallukkaitaan ja lentäjäsotilaan lammashaalarista ommeltua turkkia - ja mitä tapahtuu: opettajalla on yllätys sotaorvoille! Maikki yrittää hätääntyneenä selittää, että eihän hän ole sotaorpo, hänellä on äiti ja pappa. Ei auta, Maikki joutuu kahden luokkatoverinsa kanssa luokan eteen ottamaan niiaten vastaan ilmaiset monot. Hän yrittää vielä näyttää kukkavuorisia tallukoitaan opettajalle joka vain nauraa. 

Hänen valtavat hampaansa purevat vedensinisiin tallukoihini Kymijoen kokoisen reiän. 





lauantai 15. huhtikuuta 2023

Suomalaisen valokuvan päivänä 15.04.2023


Sanomatalon Kuvajournalismi 2022 näyttelyn parhaita kuvia.
Ensihoitoklinikan henkilökunta yrittää pelastaa Serhi-nimisen
ukrainalaisen sotilaan hengen. Jatkohoidossa sotilaan
molemmat jalat jouduttin amputoimaan.


Tänään vietetään Suomalaisen valokuvan päivää. Päivän on ideoinut valokuva-aktiivien ryhmä, joka toivoo, että juhlapäivästä tulisi jokavuotinen. Huhtikuun 15.  on valittu päiväksi siksi, että se on Helsingin kuvaajan Signe Branderin syntymäpäivä ja lisäksi valoisuudeltaan hyvä päivä valokuvauksen harrastamiseen. 

Olen aina pitänyt valokuvista. 
Lapsena ihmettelin isovanhempieni nuoruuden kuvia. Miten rakas isoäitini on voinut olla joskus noin hohtavahampainen ja paksupalmikkoinen nainen, kun se Mamma jonka minä tunnen on hampaaton mummo pieni nuttura niskassaan. Katselin vakavana kuvia vainajista havuin koristelluissa arkuissaan. Alle kouluikäisenä kuolleen lapsen kalvakkaat kasvot pitsiliinan päällä, jähmettyneiden sormien välissä kukka. 
Sitten ihan toisenlaisia kuvia, amerikansukulaisia pyntättyinä valokuvaamon lainaamiin vallasväen vaatteisiin hattuineen ja kävelykeppeineen. Me tietenkin luulimme, että heistä on ykskaks tullut rikkaita

Hankin kameran heti kun voin ja otin sillä perhekuvia. Mutta voi miksi en hoksannut ikuistaa maatalon elämää ja esineitä? Lampaiden keritsemistä, pyykkipäiviä, puintipäiviä, matonpesuretkiä? No tietenkin siksi, että kuvien teettäminen oli niin kallista. 
Digiajan ihmisten on vaikea ymmärtää aikaa, jolloin kuvia ei tehty itse vaan filmirulla annettiin liikkeeseen, josta sitten haettiin valmiit kuvat. Oli 24 ja 36 kuvan satseja. Kaikki kuvat piti lunastaa, vaikka puolet saattoi olla aivan epäonnistuneita. Joskus odottelin ulkomailla malttamattomana yhdessä tunnissa kuvia valmistavan liikkeen ulkopuolella ja kun sain kuvani, huomasin, että ne olivat aivan omituisia, koska valo oli eteläisemmissä maissa niin erilainen kuin Suomessa. 


Sanomatalon Kuvajournalismi 2022 näyttelyn parhaita kuvia,
Kukka Ranta, Uutiskuva, I kunniamaininta.
Kuvassa rotututkimuksiin ryöstettyjen saamelaisvainajien luita
haudataan uudelleen elokuussa 2022 Inarin vanhalla hautausmaalla.
Iso selvitystyö on vielä edessä, koska läheskään kaikkia
vainajien jäänteitä ei ole vielä löydetty.


Mikä onni, että rakastuin valokuvauksen harrastajaan ja sain hänet elämänkumppanikseni! Mieheni on harrastanut valokuvausta lapsesta asti, käynyt kursseja ja vetänyt kursseja, pitänyt omia näyttelyitä ja ollut mukana yhteisnäyttelyissä. Hän on parhaillaankin vetämässä kansalaisopiston kurssia.
Olen päässyt mieheni mukana taiteilijaresidensseihin Barcelonaan ja Berliiniin ja oppinut viipyilemään valokuva- ja muissa kuvataiteen gallerioissa ja museoissa. 

Viimeksi olemme käyneet katselemassa valokuvia Tukholman Fotografiskassa, Lahden Malvassa, Helsingissä Valokuvataiteen Museon Kämp Galleriassa, Laterna Magicassa sekä Sanomatalossa, ja toukokuussa suuntaamme Tallinnan Fotografiskaan.   

Emme hoksanneet ottaa kuvia Laterna Magicassa. Siellä on Edith Södergranin ottamia valokuvia, jotka yhdistettyinä hänen runoihinsa kertovat ajastaan ja Södergranin mielen maisemista

Luulen, että jos pitää sanasta, niin pitää yleensä myös kuvasta ja muista taiteen lajeista, koska kaikessa taiteessa on kyse samasta asiasta, elämän kuvaamisesta ja selittämisestä. Kaikessa taiteessa on kertomus ja rytmi, tai ainakin katsoja/kuulija/kokija pyrkii tulkitsemaan kokemansa kertomuksena jossa on oma rytminsä. 

Tämmöistä ajatteli tänään tämä valokuvan ystävä, joka kävi kuvaamassa lähimetsässä kevään ensimmäisiä sinivuokkoja ja nauttii suunnattomasti kevään etenemisestä.
Huomenna lähdemme ystävien kanssa Arboretum Mustilaan Elimäelle, jossa on yleensä näihin aikoihin kokonainen rinne täynnä  jouluruusuja ja polun varrella muita kevään ensimmäisiä kukkia. 







keskiviikko 12. huhtikuuta 2023

Muistikuvista, taiteesta, elämästä

Istun omassa huoneessani, omassa talossa. Takanani on tuhansia sanoja. Minä minusta minuun, nominatiivi elatiivi illatiivi. Sanat ovat vaellusta joka ei pääty, kiertoliike sekin. On huhtikuu; uusi elämä alkaa. 

Enää ei kesä ole ääretön.

Näin päättyy Ritva Siikalan omaelämäkerrallinen teos Rauhoitu nyt vihdoinkin, jossa hän sanoo myös näin: "Kaikki kirjassani on valhetta, mutta minulle totta."  Siinä ilkikurinen vastaus heille, jotka kysyvät, onko kaikki varmasti muistelmissa totta. Nykyään on alettu vaatia fiktioltakin, että kaikki kirjoitettu pitäisi olla totta ja itselle tapahtunutta - muutoin ei saa  kirjoittaa tai pitää ainakin pyydellä kovasti anteeksi tunkeutumista tuntemattomille elämänalueille. 

Kävin jokin aika sitten katsomassa Lahden taidemuseo Malvan näyttelyitä. Ehdin juuri vielä nähdä upeat Nanna Suden ja Marjatta Tapiolan näyttelyt. 
Marjatta Tapiolalla oli kiinnostava näyttely Toisin sanoin, johon hän oli maalannut uusia versioita 1980-luvulla maalaamistaan kipeitä elämänvaiheita kuvaavista tauluista. 

Marjatta Tapiola,
Pääsiäinen, Easter, 1980

Tähän työhön Tapiola on maalannut itsensä tuskaisena käsi silmillä huolissaan siitä, miten pärjää kaksostytärtensä kanssa yksinhuoltajana. Toinen tytöistä tasapainoilee ammeen reunalla ja toinen on vasta pyrkimässä sinne. Maalatessaan taiteilija huomasi sommittelun muistuttavan klassisen taiteen pääsiäisaiheita, siitä nimi. Sama työ muistona parikymmentä vuotta myöhemmin on aivan eri sävyinen. 

Marjatta Tapiola,
Pääsiäinen, Easter, 2022

Olen tyhjentänyt lehtileikearkkuani, mikä tehtävä tulee vastaan aika ajoin, kun se pursuaa niin, että alan kasata "tärkeitä juttujani" sen päälle.  Arkusta löytyi osa vanhaa Anna-lehden artikkelia, jossa on haastateltu kirjailija Tua Forsströmiä. Forsström kertoo, että muisto siitä, kuinka viisivuotiaana varasti appelsiineja ja sai selkäänsä ei nosta enää häpeän punaa poskille vaan näyttäytyy koomisena. Hän on kirjailijana ajatellut paljon muistikuviaan ja pitää tärkeänä tarkastella niitä.

   - Muisti on kuin sisäinen huone, jota kalustamme taukoamatta. Joskus huoneessa pidetään hurjia juhlia, joskus verhot on vedetty ikkunoiden eteen ja asukkaat näyttävät muuttaneen muualle. Se, mitä muistamme, muuttuu koko ajan.
   Sellainenkin, joka muistoissamme liittyy johonkin vaikeaan, kuten kuolemaan, näyttää myöhemmin toisenlaiselta. Tuskakin voi saada ylleen valon.
   - Jotta voisi muistaa, mitä olen muistanut, pitää tehdä ahkerasti muistiinpanoja. Muutoin unohdan juuri ne asiat, jotka ovat käyttökelpoisimpia. 


No niin, nyt voin rauhassa heittää pois tuon lappusen, kun sen sisältö on tallella täällä blogijutussani. 
Jatkan noiden paperikasojen kanssa. Niistä huomaan selvästi, mitä olen pitänyt tärkeänä. Joitain uutisjuttuja ja tiede
artikkeleita säilytän vuodesta toiseen, samoin osuvia mielipiteitä ajan ilmiöistä ja joitain kauniisti muotoiltuja esseetekstejä. 

Jotkut viestipalstojen jutut jaksavat yllättää ja naurattaa yhä uudelleen, kuten tämä tuntemattoman lukijan Kouvolan Sanomien Napakoihin lähettämä ajatus: "No, eihän sitä väkivaltaisin maa ja onnellisin kansa yhdistelmää voi muuten ymmärtää kuin että väkivalta tekee onnelliseksi."

Muistoihin liittyen vielä eräs TV-sarja, jota olen katsonut ja haluan suositella, ruotsalaisen kirjailijan Kerstin Ekmanin romaaniin perustuva Tapahtui veden äärellä. Sarjassa ollaan vuoroin 70-luvulla ja 90-luvulla, selvitellään rikosta ja yritetään muistaa, mitä tapahtui. On huikeaa, että Pernilla Augustin ohella hänen kaksi tytärtään näyttelevät sarjassa, toinen hänen roolihahmoaan nuorena (Asta Kamma August) ja toinen tämän aikuista tytärtä (Alba August). 

NANNA SUSI,
RAIVOISA RAKKAUS, FURIOUS LOVE,2022


NANNA SUSI,
MEREN ÄÄRELLÄ, BY THE SEA, 2022


  

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

15 poimintaa omasta kirjahyllystäni




Olen joskus jostakin poiminut kivat otsikot, joiden kautta voi tarkastella omaa kirjahyllyä ja miettiä lukemistaan. Pyydän anteeksi, etten pysty mainitsemaan tämän haasteen, tai miksi näitä nykyään kutsutaankaan, alullepanijaa. 
Jos kiinnostut, niin tee sinäkin tämä! 



1. Kirja, jonka sait lahjaksi:

Xiaolu Guo, A concise Chinese-English Dictionary For Lovers
- Lahja perheen nuorimmalta pariskunnalta, olikohan jouluna 2007. Ihana rakkaustarina tarkoituksella huonolla englannilla, koska kertoja on Lontooseen opiskelemaan lähetetty kiinalaistyttö, joka oppii, miten erilaista kieli ja kulttuuri voikaan olla ja miten vaikeaa rakkaus.  



2. Klassikko, josta tykkäsit:

Orvokki Autio, Pesärikko
- Tämän kolmesta romaanista koostuvan sarjan olen monesti ajatellut lukea uudelleen. Olen nähnyt useampia Pesärikon pohjalta käsikirjoitettuja näytelmiä. Kirjat kertovat eteläpohjalaisesta yhteisöelämästä, joka on yleistä muuallakin. Sen ydinajatuksia ovat "Hillitte ittes" ja "Mitä ihmisekki sanoo".



3. Kirja, jonka lukeminen on takkuillut:

George Eliot, Middlemarch
- Opiskeluajan kurssikirjoja, yli 900 sivua pienellä präntillä, tylsä, mutta minäpä tietenkin luin kaiken tarkkaan alleviivaillen ja merkintöjä sivun laitaan rustaten. Kurssikirjana meni, vaikka takkuilikin, aivan liian yksityiskohtainen.


4. Kirja, jota olet lukenut eniten:

Camilla Mickwitzin Emilia- ja Jason-kirjat, joita olen lukenut sekä omille lapsille että lapsenlapsille. Lapset pitävät selkeistä kuvista ja tarinoiden hyvistä arvoista, kuten välittäminen. 


5. Kirja, joka on laina (mainitsen muutamia kirjastolainojani):

Emma Donoghue, Astray 

- Kiinnostavia novelleja eksyksiin ja syrjään joutuneista ihmisistä, loppusanoissa hieno kuvaus siitä, miten kirjoittaminen ja lukeminen päästävät hetkeksi irti oman minän kahleista.

Terhi Kunnas, Rakkaani ei tuota puhetta

- Luen sairaskertomuksia suurella jännityksellä, intensiteetillä ja myötätunnolla. Niin tätäkin. Keksin, että nämä kirjat vetävät minua niin paljon puoleensa, koska yritän yhä ymmärtää äitini äkkikuolemaa. Sitäpaitsi, sairastumisia ja kuolemia tapahtuu koko ajan ympärillä, se on elämisen tragedia. Ehkä toisten kokemukset auttavat kohtaamaan mitä tuleman pitää.  

Aino Kallas, Reigin pappi
- Luin tämän juuri eilen junassa loppuun, kun kävimme Helsingissä näyttelyreissulla. Mikä hurja kolmiodraama! 


6. Kirja, jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa:

Madonna, The English Roses
- Suloinen lastenkirja, jonka aiheena on syrjimättömyys ja ystävyys.
(Kyllä julkkiskin voi kirjoittaa hyvän kirjan, vaikka meillä nyt on näitä... noo, vähemmän onnistuneita, joiden sijoittaminen kirjallisuuden genreihin on vaikeaa. Huonon kirjan lukeminen on myös aina vaikeaa, joten...) 
Madonnan kirjan on kuvittanut Jeffrey Fulrimari. Pidän hänen yksityiskohtia sisältävistä piirroksistaan, nuo ryöppyävät ruusut, huoneiden sisustus ja nuo tytöt!


7. Kirja, joka käsittelee kiehtovaa aihetta:

Mordecai Richler, The Street
- Tämän kirjan kiehtova aihe on kanadalaisjuutalainen lapsuus. Olen ostanut kirjan opiskeluaikana. Muistan puoleensavetävän huumorin.


8. Kirja, joka on kuvitettu:

Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä, Paperittomat
- Laaja ja kattava kahden toimittajan laatima teos Euroopan paperittomista.

Peter Brown ja Steven Gaines, The Love You Make, An Insider's Story of The Beatles
- Liverpoolilaisbändin tarina, jossa The Fabulous Four -tyyppien elämä, sekä julkinen että yksityinen tarkasteltuna kiinnostavalla tavalla.



9. Kirja, jonka kansi puhuttelee sinua:

Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä, Paperittomat
- Kannessa on puoliksi rikki repäisty, puolinainen elämä, jollainen jokaisella pakolaisella on ja varsinkin heillä, jotka ovat tippuneet yhteiskunnan ulkopuolelle, paperittomiksi. 


10. Kirja, jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari:

Aino Kallas, Reigin pappi
- Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis eli nuoruuttaan kiivauden synnissä ja tyyntyi ja lempeytyi vanhemmiten, mutta toivoin häneltä kyllä muutakin, jotain pappeutensa ja oman aikansa, 1600-luvun, ymmärryksen ylittävää. 
Reigin pappi oli minulle jopa suurempi lukuelämys kuin Sudenmorsian. Taidan lukea vielä sen kolmannen kehutun kirjan Barbara von Tisenhusen. Tämä aatelisnainen mainittiin myös Reigin papissa. Liekö hänenkin suuri syntinsä rakastuminen? 
 


11. Kirjailija, jonka kirjoja sinulla on useampi:

Toni Morrison ja J.M. Coetzee
- Näitä kirjoja voi lukea milloin vain uudelleen, eivätkä ne tyhjene sillä. Minulla on molemmilta kirjoja sekä suomeksi että englanniksi. Alkukielisissä kirjoissa on upeaa englantia.   



12. Kirja, joka on kaukana mukavuusalueeltasi:
- Minulla ei ole sellaista. Jos olisi, niin antaisin jollekin kenelle se sopii.


13. Kirja, jonka olit jo unohtanut omistavasi:

Näitä on vaikka kuinka paljon. Kävelin pitkin hyllyjen reunoja ja nostin esiin kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Outi Nyytäjä, Menestys ja moraali
- Tämä jää nyt työtasolleni luettavaksi, näyttää sisältävän neljä pitkää esseetä. Pidän Nyytäjän journalismista. 



14.  Kirja, jonka nimestä tykkäät paljon:

Kirsti Mäkinen, Lollot ja kollot: suomalaista naapurihuumoria
- Miksi naapurille nauretaan? Kiinnostavaa kulttuurihistoriaa Suomesta ja eri puolilta Eurooppaa. Jos tarvitset mehukkaita haukkumasanoja, niin täältä löytyy. 

Ritva Siikala, Rauhoitu nyt vihdoinkin
- Hauska useamman sukupolven elämästä kertova muistelmateos monipuoliselta teatterintekijältä ja monikulttuurisen taidetyön uranuurtajalta.
Loppulause: "Enää ei kesä ole ääretön." 


  

15. Kirja, jonka haluat nostaa esiin muuten vain:

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia
- Presidenttimme novellikirja vuodelta 2007 ennen kuin hänestä tuli presidentti ja meni naimisiin Jenni Haukion kanssa. Niinistö on hyvä kirjoittaja. Minua ärsyttää, kun jotkut tutut sanovat ilman parempaa tietoa, että kyllä Saulin kelpaa, kun Jenni tekee hänen puheensa. 
 
Uzodinma Iweala, Beasts of No Nation
- Lapsisotilaan tarina kerrottuna lapsen tasolta lapsen ymmärryksen kautta. Kirja on myös suomennettu ja sen nimi on omituisen laimea Ei kenenkään lapset.

Kurban Said, Ali ja Nino
- Ensi kerran vuonna 1937 Wienissä julkaistu rakkaustarina, jonka tekijä on pitkään ollut ratkaisematon. Tapahtumapaikkana on Bakun kaupunki Kaspianmeren rannalla. Itä ja länsi kohtaavat, tapahtuu myllerryksiä, jotka jakavat ihmisiä ja muuttavat maailman valtasuhteita. Itse asiassa tässä on juuri nyt paljon sellaista, mikä sopii taustaksi, kun pohditaan meidän epävakaata aikaamme.
Vien tämän kirjan yöpöydälleni. Haluan lukea sen uudelleen vuosien jälkeen.
Noita muita alan pujotella vähitellen takaisin paikoilleen. 

En malttanut pitäytyä yhdessä kirjassa monessakaan kohdassa. Kirjojen maailma on niin ihanan runsas. Hyviä lukuhetkiä ja pääsiäisen jatkoa!   



Kuva:Ume

 
Sehän selvisi!
Haasteen, tagin suunnittelija on Kirjojen pyörteissä-blogin Jenny (klik).



keskiviikko 5. huhtikuuta 2023

Dimi Salo, Sopivanlaiset




Dimi Salon tuore kirja ja albumi Sopivanlaiset veivät minut edellisen lukemani kirjan 1600-luvun maailmasta nykyaikaan ja sen ongelmiin. Yllättäen näiden kahden kirjan aiheissa on myös samaa. Myös Aino Kallas käsitteli sopivanlaisuutta Sudenmorsiamen Aalon hahmossa.
  
Salon romaanissa kukaan kolmesta päähenkilöstä ei koe sopivansa raameihin, jotka ovat nykymaailmassa paljon väljemmät kuin Aalon maailmassa, mutta se väljyyskin saattaa lisätä ahdistusta. Se saa kysymään, mikä olisi kaiken paljouden keskellä minun tapani olla ja miksi en osaa löytää sitä.    

Kirja koostuu Aava-tyttären ja hänen vanhempiensa, yrittäjänä toimivan Hannele-äidin ja työttömäksi joutuneen Juhani-isän, elämän tapahtumista vuoden aikana 2010-luvun Oulussa. Kukin henkilö kertoo vuorotellen omasta elämästään, ajatuksistaan ja muistoistaan. Jokaiseen lukuun kuuluu oma laulunsa, joka on luvun lopussa kirjoitetussa muodossa ja jonka voi kuunnella levyltä lukemisen välissä tai erikseen, 12 kaunista laulua. 

En ole koskaan ennen lukenut kirjaa, johon olisi sävelletty oma musiikkinsa.
Luin kirjan ensin ja sitten kuuntelin albumin, jonka muutamaan lauluun ihastuin erittäin paljon. Laulut esittää Dima Salo itse apunaan useita soittimia soittava muusikkoryhmä, jonka kanssa toteutettu musiikki on sisällöltään painavaa ja kauniisti soivaa taidepoppia.
 
Laulut kuulostavat siltä, että ne kuulisi mielellään osana musiikkinäytelmää, jota Salo kirjan lopun Kiitos-tekstissään jo kertookin työstävänsä.  

Aava on työssä karaokebaarissa, mikä varsinkin äidin mielestä on epäsopivaa  alisuoriutumista.
Aava pohtii naisena ja miehenä olemisen stereotyyppisiä vaatimuksia ja kokee itsensä sopivanlaiseksi vain uimahallissa, jossa olo tuntuu keveältä ja kevyeltä. Hän viihtyy työssään yötyöläisenä baarissa. Työ on helppoa ja hän ehtii miettiä työnsä ohessa elämän peruskysymyksiä.


Suuren osan elämästäni olen yrittänyt olla jotenkin sopiva ihan kaikille. Mutta sehän ei ole edes mahdollista! Ja nyt pyristelen vastaan kaikkia olettamuksia, odotuksia ja vaatimuksia mitä läheiset ja yhteiskunta tuntuvat asettavan. Olen yli 25-vuotias, naimaton, lapseton, lainaton, naisoletettu. Ihminen. Kuka täällä määrää ja päättää, jos se en ole minä itse?  

Juhanilla on paha olla. Hän tietää, ettei ole sellainen kuin miehen pitäisi olla ja että Hannelekaan ei ole häneen tyytyväinen. Hän masentuu jopa niin pahasti, että miettii elämänsä lopettamista. 
Juhani kokee olevansa sopiva vain kirjastossa muiden hiljaisten joukossa, kotona yksin tanssiessaan ja joskus tyttären työpaikalla laulaessaan mielikappaleitaan.

Kun joutuu olemaan vuosikaudet tahtomattaan työttömänä, se nakertaa itsetunnon hiekanmurusiksi. Yritän saada pidettyä pääni pinnalla. Miksi minä en kellu, vaan uppoan, vajoan pohjaan? En osaa uida kunnolla. Räpiköin pintaan henkihieverissä. Hörppään vettä, kaon.

Hannele on kovettunut puurtaja ja pärjääjä, joka ei vapaudu missään eikä osaa olla tyytyväinen kehenkään mukaan lukien itsensä.  Hän katselee itseään ankarin silmin ja kokee alemmuutta, jonka pukee ylemmyydeksi. Tämä tulee erinomaisesti esiin uhoavassa laulussa Naapurin Kirsti, josta alla pari säkeistöä. 

Minä olen fiksumpi kuin naapurin Kirsti
Minä olen terveempi kuin naapurin Kirsti
Olen paljon hoikempi ja hyödyllisempi
Minä olen parempi kuin naapurin Kirsti

Minun lapseni väittelee tohtoriksi
Minun lapseni hyövää yhteiskuntaa
Minun lapseni pärjää maailmalla
Minun lapseni on parempi
Minun vereni on parempi
Minä olen paljon parempi
Kuin naapurin Kirsti

Salo on luonut vahvat hahmot, joiden käyttäytyminen, valinnat ja pelot selittyvät heidän taustastaan. Hän ei kuvaa ketään mustavalkoisesti eikä tuomitsevasti. 

Hannelen töykeys lähtee pelosta. Hän vaatii itseltään ja läheisiltään tomeruutta ja suoraselkäisyyttä, koska pelkää sortumista. Hänen on vaikea luottaa ja asettua hoivattavaksi. He ovat Juhanin kanssa avoliitossa, koska Hannele ei ole uskaltanut sitoutua.
Erään laulun nimi on Teit varmasti parhaasi, siinä Aava laulaa lenkillä edellä pinkovalle äidilleen tätä ymmärtäen.
Minä seuraan sua hyvän matkan päästä 
Vilkuilet taaksesi, pysähtymättä
Mahdun samaan kuvaan kun olen reipas
Vahva ja vaivaton, heleä ja suruton 
 

Kirjan dialogi on Oulun murretta, mikä piristää yleiskielistä kerrontaa.

   - Siis mikä sun oikia nimi on?
   - Mun etunimi on Aava Meri-Tuuli ja mun sukunimi on Ranta-Mattila. Aava on erikseen ja sitte muut tullee  yhdysviivalla.
   - Sulla on outo nimi. Tosi pitkä ja vaikia.
   - Jaa, entä sitte?
Aina joku neropatti alkaa hoilottamaan sitä kuuluisaa ja väsynyttä Satumaa-tangoa. No, erotunpahan ainakin. Joskus saatan jopa jäädä nimeni vuoksi jonkun mieleen.
   - Eli ookko nää niinku Aava vaan?
   - Juu, ihan pelekkä Aava käy.

Paitsi päähenkilöitä Salo katselee muitakin psykologisesti tarkalla silmällä.
Niin karaokebaarin vakiasiakkaat kuin kuntosalilla kävijät on kuvattu ironisen huumorin läpi. Nautin lukiessani Norsu-ukon, Miss Timmin, Testosteroniköriläitten, Permisten, Harmisten ja Riuku-Petterin kuvauksia. Löysin kuntosalihahmoista myös itseni: selvä Permis, vaikka en ole permanenttipäinen. 
 

Kiinnyin lukiessa hyvin rakennettuihin hahmoihin Aavaan, Hanneleen ja Juhaniin. Lukisin mielellään heistä lisää. Mihin Aava päätyy pohdinnoissaan? Vahvistuuko Hannelen ja Juhanin liitto? Tapahtuuko jotain odottamatonta, ehkä traagistakin, mikä muuttaa heitä? Jatko-osa, kiitos!

Dimi Salo on laulaja-lauluntekijä, muusikko, musiikkipedagogi ja musiikkitoimittaja. Sopivanlaiset on hänen esikoiskirjansa. Sain tämän kirjan ja levyn Dimiltä itseltään. Kiitos!
Kun avasin paketin, huokaisin ihastuksesta. Tänä aikana jolloin kirjoja ja musiikkia myydään paljon aineettomina tuotteina, tällaisten viimeisteltyjen esineiden kauneus ihastuttaa. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Henna Raitala ja kuvituksen tehnyt Riina Kantola 

Juhanin laulu Täyttä ja tyhjää soi mielessäni tässä kirjoittaessani: "Tein paljon niinkuin kuuluikin, otin vastuuuta ja lainaakin..."

Unohdinko mainita, että Sopivanlaiset on yhteiskunnallinen romaani. Eiköhän tunne sopivanlaisuudesta ole ainakin yhtä paljon kiinni yhteiskunnasta kuin yksilön persoonasta. Paljon se on kiinni myös siitä, miten kohtaamme toisemme. 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Aino Kallas, Sudenmorsian

 



Aino Kallas (1878 - 1956) oli tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Hän asui ison osan elämästään virolaisen miehensä kotimaassa ja sai aiheita kirjoituksiinsa ympäröivästä yhteiskunnasta, mistä syystä myös virolaiset ovat pitäneet häntä omana kirjailijanaan. Kallaksen äidinkieli oli suomi ja hän kirjoitti suomeksi, kiitos fennomaaniaatetta kannattavien vanhempiensa. 

Kallaksen parhaina  teoksina on pidetty hänen kolmea teostaan, Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928), joille on yhteistä arkaainen kieli ja balladinomainen tarina. 

Luin Sudenmorsiamen uudelleen monen vuoden jälkeen. Muistelen, miten ensimmäisellä lukukerralla uppouduin sen traagisiin kohtauksiin ja mystiikkaan. Tarinahan on hyvin visuaalinen. Kallas muokkasi kirjastaan myös näytelmäversion, ja Tauno Pylkkänen sävelsi siitä oopperan radiolle vuonna 1950.
Toisella lukukerralla luin kriitikkomaisesti - blogikirjoittaminen on vienyt viattomuuteni - mutta silti suuresti nauttien.  

Arkaainen kieli on vanhansävyistä kieltä, jolla saatetaan luoda illuusio siitä, että siirrytään jonnekin kauas historiassa. Arkaaisuutta käytetään myös juhlavuuden aikaansaamiseksi.
Suomen kielessä vanhahtavuus syntyy usein käänteisellä tai muuten erikoisella sanajärjestyksellä. Kallaksen tekstissä 'koska', joka nykyään tarkoittaa vain syytä, on aikaa tarkoittava 'kun'. Esimerkki: "Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen vieressänsä."

Virkkeet alkavat  usein konjuntioilla 'ja', 'niin', 'vaan' ja 'mutta'.
Kallaksen käyttämät vanhahtavat sanat ovat useimmiten ainakin vanhemmalle lukijalle aivan ymmärrettäviä ja pääteltävissä.  'Mitämaks' on sana jota mietin, mutta päättelin, että useimmiten se oli sama kuin nykykielen 'ehkä'. 

   
Kirjan ensimmäinen luku esittelee päähenkilöt Aalon ja Priidikin. Tapahtumapaikka on Hiidenmaa ja aika 1600-luku, jolloin noituuteen uskominen oli yleistä. 
Priidik seuraa salaa erään neidon helliä otteita "suvisessa lampaanpesossa". Hän lumoutuu nuoren naisen poikkeuksellisesta lempeydestä ja kauneudesta ja ohittaa siksi hänessä havaitsemansa vaaraa ennakoivat tunnusmerkit, "noidanluoman", perhosen siiven muotoisen luomen, joka tunnetaan Saatanan puumerkkinä ja punaisena loistavat hiukset. 

Susilaumat olivat yleisiä noihin aikoihin, ja koska sudet raatelivat karjaa, niitä pyrittiin vähentämään, järjestettiin sudenajoja ja ajon onnistuttua juhlia eli peijaisia. Aalo-parkakin päätyy katsomaan tapahtumaa, mutta sinne hänen ei olisi pitänyt mennä. Hän kuulee kutsun, jota kaikki korvat eivät kuule, kutsun liittyä susien joukkoon.  
Niin säyseä ja kunnollinen kuin Aalo ihmishahmossaan onkin, hän ei mahda viettelykselle mitään, ja kohta hän jo miehensä nukahdettua hiipii viettämään öitään poissa tämän vierestä ja juoksee metsässä ihmissutena kokien ylimaallista onnea.

Aalo tietenkin haluaisi molemmat, sekä hyvän elämän vakaan miehensä Priidikin ja pienen tyttärensä Piretin kanssa että yöllisen villinkauniin ja huikean autuaan elämänsä viettien viemänä. Täyttymys on kuitenkin usein tuhon enne. 

Entä Priidik? Miten hän osaa toimia oikein, ja miten hän jaksaa elää?
Näyttäytyikö vaimo hänelle henkipattona todella, sudentaika lauenneena, vaiko vain uniharhassa hän sai viettää tämän suloisen naisen kanssa vielä yhden yön kuten ennenkin? 
Kenen lasta Aalo odottaa? Priidikin vai Saatanan? 
Tietenkään Priidikiltä ei kysytä, yhteisö ja kirkko määräävät, ihminen alistuu. 

Kallas on luonut sadun, jonka voi kokea sellaisenaan, päivitellen kunkin ajan harha-ajattelua, vertauskuvallisena tarinana naisen vapautumisesta (eikö Priidik korostakin Aalon säyseyttä?) tai varoituksena viettien vallasta. 
Meidän aikanamme ollaan taipuvaisia näkemään kaikki kirjoitettu kirjoittajan oman elämän kuvana, joten voisi kai sellaisenkin tulkinnan tehdä.  


PS Lisään tämän kirjan Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 1920-luvun kirjaksi.
Kuvassani on Suomi 100 -muki She-Fo vuodelta 1926. Äkkäsin, että voin käyttää näitä Arabian Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi lanseeraamia mukeja tämän haasteen kuvissani. Mukien koristekuvioissa on Suomen historian eri vuosikymmenet.  


Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimi...