Kerjuukuppi vai kohtuus ja tasavertaisuus

Kerjuukuppi: taiteilija Marja Hakala yhdessä romanisiirtolaisten kanssa

Tämän kirjoitukseni aiheena on vähäosaisten auttaminen ja kohtuullisuus.

Viimeisimmällä Helsingin käynnilläni ostin paketin joulukortteja köyhyyttä vastaan. Näitä kortteja myyvät kadulla vähäosaiset, asunnottomat EU-siirtolaiset, joista suurin osa kuuluu Itä-Euroopan romanivähemmistöön. Kortit ovat syntyneet suomalaisten taiteilijoiden ja asunnottomien yhteistyönä.
Viiden kortin nippu maksaa viisi euroa, mutta on hyvä antaa enemmän. Useimmat kuitenkin ohittavat katumyyjän matkalla hulppeille jouluostoksille. Myyjät saavat myyntitulot eikä heidän tarvitse muutamaan päivään turvautua kerjäämiseen.

Kävin eilen mieheni ja ystävien kanssa Kouvolan teatterissa katsomassa Työtä päin! -näytelmän. Esityksessä käsiteltiin monipuolisesti, faktoihin perustuen työttömyyttä ja sen syitä. Minua kosketti eniten Turkin kurdimiehen tapaus. Hän tuli Kouvolaan suurin toivein, mutta joutuikin ihmiskaupan uhriksi. Hän teki maanmiehensä pizzeriassa ilmaiseksi 13-tuntisia työpäiviä ja asui ravintolan kellarissa. Mies sanoi kuulusteluissa, että ei suomen kieltä taitamattomana uskaltanut kääntyä kenenkään puoleen, varsinkin kun hänelle oli kerrottu, että suomalaiset ovat kylmiä ihmisiä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän  mieluiten haluaisi tehdä, hän sanoi, että haluaisi omistaa vähän maata, viljellä ja pitää kanoja. Laulu Isterdim/Tahtoisin kaikui niin haikeana ja vakuuttavana, että minulle tuli sellainen tunne, että kurdimies saisi viljelyksensä kukoistamaan.

Olen pohtinut tässä monena päivänä asunnottomien kortinmyyjien ja näytelmän herättämiä ajatuksia. Ne saivat minut etsimään hyllystäni George Orwellin romaanin Animal Farm (1945), jonka kansilehdelle olen ylioppilaskirjoitusten aikaan kirjoittanut hienolla kaunokirjoituksella Marjatta Korpela -69. (Olinko se minä? Miksi en enää merkkaa kirjojani?)
Eläinten yhteiskunnassa laaditaan hyvät eettiset säännöt, joista kaikki muut lopulta hylätään paitsi yksi ALL ANIMALS ARE EQUAL, mutta sen perään on lisätty BUT SOME ANIMALS ARE MORE EQUAL THAN OTHERS.

Äsken juuri, kuin tilattuna tätä kirjoitusta varten, tuli sähköpostiini viesti ystävältä, joka kuuluu Joensuussa aktiivisesti toimivaan  Kohtuus vaarassa -liikkeeseen. Tämä liike tunnetaan nykyään myös lyhyemmällä nimellä Kohtuusliike. Liike on avannut kohtuuden joulun. Avauksen voi katsoa http://youtu.be/EJfJHak44hI tai lukea alta. Linkkiä ja tekstiä saa myös jakaa.

KOHTUUDEN JOULUN JULISTUS

Näinä aikoina kohtuudesta puhuminen tuntuu vallankumoukselliselta.

Kohtuus on kuin hyvyys. Se ei näy. Se vain on.

Maailma, joka käy kauppaa ilmiöillä, ei arvosta kohtuullisuutta. Kohtuus ei provosoi. Se on arkipäiväistä. Se on tylsää. Se on hiljaista. Se on hitusen vanhanaikaista. Päivittäistä työtä, joka pitää maailman raiteillaan.

Ylilyönnit näkyvät.  Ylenmääräisyys ja puute, niistä keskustellaan jatkuvasti. Niistä käydään polemiikkia, kauhistellaan, revitään otsikoita. Meitä vaaditaan vuorotellen kuluttamaan ja säästämään, meitä syytetään vuoroin ahneudesta, vuoroin kitsaudesta. Kukaan ei puhu kohtuudesta. Siitä, että jokin voisi olla kyllin, ja riittää niin.

Kohtuus on voipaperiin käärityt eväsleivät ja naapurilta lainatut sukset. Se on isoveljeltä peritty collegepaita ja pinaattiletut ja puolukkahilloa ja pyöräretkiä ja iltoja hyvän kirjan kanssa ja välillä lasi punaviiniä hyvässä seurassa; se on parsimista ja paikkaamista ja huoltoa ja korjaamista ja tarkoin harkittuja ostoksia. Kohtuus on iloa siitä, mitä on – ei kaipuuta kohti saavuttamatonta. Se on arkipäiväinen tapa, samoin kuin ylenpalttisuus on. Ja juuri siksi se onkin niin suurta. Kohtuus on päivittäisiä valintoja, jotka toistuessaan kasvavat valtaviin mittasuhteisiin.

Mikä meille riittää? Mikä on kyllin?  Voiko loputtomasti oikeuttaa sillä, että joku muu saa enemmän? Tekeekö enemmän meidät onnellisiksi? Tarjoaako se hyvän elämän? Onko meillä oikeus vetäytyä vastuusta siksi, että Kiina, että Yhdysvallat, että talouskasvu, että teollisuus, että naapuri, että lifestyle, että sisustuslehti, että joku muu, että yhteiskunta, että mikään ei kuitenkaan vaikuta mihinkään? Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja joskus varpunen voi upottaa valtamerilaivan. Siksi kohtuudesta on tärkeää puhua juuri nyt.

Jokunen vuosi sitten Pentti Linkola vieraili Teatterikorkeakoulussa. Häneltä kysyttiin, mitä jää, kun nykyinen järjestelmämme romahtaa. Linkola mietti hetken, tokaisi sitten jäyhään tapaansa: ”Leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.”

Meistä kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuus tarjoaa: tulevatko kasvun rajat vastaan, vai ratkaiseeko teknologia ongelmat. Uskon kuitenkin Linkolan olevan oikeassa siinä, että materia ei koskaan tuo ihmiselämään onnea – saati merkityksellisyyden kokemusta. Sen tuo leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.

Aino Kivi, teatteriohjaaja.